Jouluna 2012

Nyt voin jo sanoa, pelkäsin pahinta mutta selvisin. Odotin todella "kauhulla" Joulun pyhiä, pelkäsin ikävää joka taas ottaa kokonaan vallan. Luulen että ositain tämän pelon takia osasinkin taas varautua. Joulu oli siis ikävästä huolimatta lämminhenkinen ja mukava. En todellakaan voi väittää etteikö Janne ja aiemmat Joulut olisi olleet mielessä moneenkin kertaan. Kuitenkin lasten ilo sai omankin hyvänmielen pintaan. Oli ihana että siskot, äiti ja isä olivat lähellä, perinteinen perhejoulu siis. Kovin ikävä oli "kynttiläretkellä" kun aatonaattona vietiin hautausmaalle mammalle ja pappalle kynttilät ja samalla jätin Kalannin kirkolle Jannen kynttilän. Tuli olo että pitäisi olla Varkaudessa, viemässä kynttilä Jannen omalle haudalle. Sitten sanoin taas itselleni, ei Janne siellä haudassa enää ole, ja moni läheinen ja rakas on vienyt Jannelle kynttilän omalle haudalleen. Minä voin hyvin jättää kynttilän muualle ja hetken hiljentyä ajattelemaan Jannea.

Olen suunnannut ajatukseni jo uuteenvuoteen, se on seuraava "pelottava" juhla. Siihenkin on kuitenkin suunnitelmat valmiina, tiedän mitä tehdään ja miten se vietetään ja toisaalta odotan sitä, vaikka pelottaakin, minulla on silloin lähellä ihmisiä taas joille voin näyttää pahankin mielen. Nämä pyhät ovat sellaista tunteiden vuoristorataa taas, että on vaikea etukäteen valmistautua. On ajateltava mahdollisimmat positiivisesti, muisteltava iloisia asioita Jannesta, muistettava mitä Janne itse haluaisi. Muistettava että pitää olla kiitollinen siitä että omaa elämää on vielä jäljellä. On myös annettava aikaa surulle, ja sille että kaipaa, sekin on osa minun elämääni, meidän elämäämme ja sitä ei saa sulkea pois. Kaikella on paikkansa myös surulla.

Mieli on hiukan sekava, siksi on parempi että tälläkin kertaa teksti jää lyhyeksi. Ajatukset pomppivat ja niiden jäsentely vie aikaa. Kirjoitan kun olen saanut asiat päässäni selväksi. Mukavia välipäiviä kaikille kanssakulkijoille. Seuraavaksi vietetään uuttavuotta.

Toisen elämän loppu, on toisen alku.

Eilen illalla myöhään syntyi pieni tyttö. Ihana kuva, ihana vauva. Olen kovasti miettinyt miten on mahdollista että lähelle syntyy pikkuinen samana päivänä kun Jannen kuolemasta tuli 9kk. Eilinen oli vaikea päivä, ja ikävä oli käsin kosketeltavissa. Samalla kuitenkin illan mittaan ja vähän ehkä yölläkin mietin miten elämän kiertokulku pysyy juuri sellaisena kuin pitääkin. Toinen elämä loppui, ehkä liian aikaisin, mutta loppui. Samalla on uusi elämä saanut alkunsa. Juuri niinkuin pitikin. Asiat kulkevat omia uomiaan mutta tällaiset tapahtumat mietityttää. Jollakin on varmasti suurempi suunnitelma tuolla ylhäällä, ajataus miten asioiden pitää täällä mennä. Huolimatta siitä mitä mieltä me ihmiset olemme. En ajattele että Jannen piti lähteä jotta juuri tämä pieni sai syntyä, mutta ehkä hiukan kuitenkin ajattelen, että Jannen lähdettyä tuli tilaa jollekkin toiselle, oli jonkun muun aika tulla maanpäälle ilahduttamaan vanhempiaan, isovanhempiaan, sukulaisiaan. Eilen on syntynyt monta vauvaa, monta onnellista tuoretta vanhepaa heidän mukanaan, ja eilen hyvästelin Jannen jälleen kerran, ja kuitenkin iloitsen tästä uudesta pienestä ihmeestä.

Olin aamulla poikien joulujuhlassa. Aivan ihana juhla, ihanat pojat, reippaat pienet miehet. Kumpikin oli aivan innoissaan, esiintyi hienosti ja silmät loistaen, ylpeyttä uhkuen seisoivat tarhaystävien kanssa rivissä ja katsoivat kaikkia paikalla olevia vanhempia ja isovanhempia. Minä olin ylpeä äiti, MINUN poikani, minun ihanat reippaat poikani. Ei itkettänyt, eikä ahdistanut, turhaan pelkäsin. Söin onnellisena joulupipareita joita lapset olivat leiponeet, ajattelematta sen enempää piparien sisältöä :) ja join glögiä. Minun oli hyvä olla ja joulumieli valtasi taas tilaa sydämmessäni. Joulu on kohta täällä, ihanaa!

Eniten odotan perheen kanssa yhdessäoloa. Kiitreetöntä ruokailua, istuskelua, juttelua, muksujen riemua ja jännitystä.. Odotan koko sitä tunnelmaa jonka joulu saa aikaan. Ihan kaikki rakkaimmat eivät ole luonani jouluna. Se surettaa, mutta toisaalta taas, joihinkin asioihin en voi itse vaikuttaa on asioita joita ei voi muuttaa tai asioita jotka on jo aiemmin sovittu, siihen on tyydyttävä. Haettiin eilen kinkku.. VALTAVA kinkku, kivikylältä.. Huomenna laitan sen uuniin, teen joulusiivouksen ja sitten saa joulu tulla. Pahat päivät menivät taas, nyt on hyvä olla.

Onnea pienen prinsessan tuoreille vanhemmille, ja mukavaa joulunaikaa tasapuolisesti jokaiselle lukijalleni <3



Pienet miehet koristelivat kuusen äidin avustuksella. Meidän joulussa ei tänävuonna hirveästi kuusta näy :D

Terveiset sinne taivaaseen.. 9kk on mennyt!

Eilen se iski, puskista taas, ikävä. Hirvittävän kova ikävä ja suru. Itku tuli jo eilen, ja tänään olen itkenyt vielä enemmän. Päähän särkee, nenä on tukossa ja silmät turvonneet. Nyt ei ole hyvä päivä. On mennyt 9 kk siitä kun Janne lähti. Tänään , joulun kynnyksellä tuntuu että ikävä ja suru on kestämätöntä. Istuin rappusilla kun olin vienyt pojat hoitoon ja itkin.. itkin varmaan tunnin, mietin etten halua että joulu tulee, en halua että joudun kohtaamaan sen ja tajuamaan taas ettei Janne ole täällä näkemässä poikien iloa kun he avaavat pakettejaan. Janne ei paista kinkkua eikä yön tunteina käy syömässä sitä. Minä olen joulu ihminen ja olen odottanut joulua perheeni parissa. Tänään en kuitenkaan jaksa, minun on hirvittävän paha olla ja minulla on ikävä.

Olen saanut lahjat pakettiin, kaikki on oikeastaan valmiina, kaupastakaan ei juurikaan tarvita mitään enää. Minun piti siivota, en jaksanut, siivoan huomenna, se on hyvä päivä siivota.. huomenna. Huomenna on poikien tarhan joulujuhla, äiti tulee kanssani, pelottaa.. viimejouluna oltiin yhdessä siellä, Jannen kanssa, oli temppurata ja ongintaa, oltiin Varkaudessa. Viimevuonna tähän aikaan pakattiin tavaroita , koska oltiin lähdössä länsirannikolle joulun viettoon, kukapa olisi arvannut että se on viimeinen yhteinen Joulu. Se oli hyvä joulu ja meillä oli mukavaa. Silti se oli viimeinen, olisinko voinut tehdä tai sanoa jotain enemmän, olisinko voinut olla enemmän läsnä, tehdä joulusta vielä mukavamman. Miten olisin voinut tietää.. Vuosi sitten Jannen aika kävi vähiin, enää kolme kuukautta siihen että menetän hänet, mutta sitä minä en tiennyt. Tiesikö Janne, siihen ei ole kukaan vastaamassa. Nyt on vaan ikävä, suunnaton ikävä ja suru. Joka vuosien mittaan helpotta, tällä hetkellä annan aikaa itselleni, itken kun itkettää, siivoa kun jaksan, nyt on vain tämä hetki, huomenna on paremmin.

Laulun sanoin: "Terveiset sinne taivaaseen, juhlitaan sua taas uudelleen, eikä unohtaa saa koskaan rakkaintaan. Terveiset sinne taivaaseen, tunnemme sua niin kaivanneen,. Yhtä taivas ja maa, sut vieltä nähdä saan."

Tallinnassa

Minä kävin reissussa. Ihan kahdestaan Samin kanssa, enkä kovinkaan kaukana, Tallinnassa kuitenkin. Lähdettiin lauantaina ja tultiin maanantaina kotiin. Se oli todellinen hengähdystauko kaikesta. Olo alkoi olla todella kurja ja moni asia ahdisti, oli hyvä päästä "tavoittamattomiin" edes hetkeksi. Minua ei saanut siis kiinni kuin Samin puhelimen kautta, ja se oli oikeastaan aika helpottavaa, ei aina tarvitse olla tavoitettavissa, joskus voi vaan olla, kaikessa rauhassa. Puhelin on se minun ainainen ongelmani. Kun ahdistus lisääntyy, tulee minulle vaikeuksia vastata puhelimeen, ja sen soittoääni ahdistaa, ja jopa tekstiviestit ahdistavat. Näin oli taas käynyt, teki mieli nakata koko luuri Itämereen. En nakannut ja nykyään "viha rakkaus suhde" puhelimeni kanssa on taas paremmalla mallilla :D!

Meillä ei ollut reissussa mitään ohjelmaa. Oli tarkoitus syödä hyvin, olla vaan, ilman aikatauluja ja kaikessa rauhassa.. Ilman jatkuvaa "äitiiiii!" huutojen kuulemista. Mielestäni joulukuun alku on todella hyvä aika pikkuiselle reissulle, ihan vaan itselle. Saa rauhoittua kaiken joulutohinan keskellä, ja olla itsekäs hyvällä omalla tunnolla. Juuri tänävuonna reissu oli enemmän kuin kullan arvoinen. Tänävuonna sain hengähdystauon myös viimejoulun muistoista. Tallinnassa oli kaunista, valtavasti jouluvaloja ja koristeltuja kuusia, valtavasti myös ihmisiä. Vanhakaupunki oli ihana, haluan keväällä uudestaan, nyt joka kojussa myytiin glögiä ja joulusyötäviä, ihana tunnelma.Kävimme kumpanakin iltana syömässä, todella hyvin ja paljon, liian paljon, mutta oli hyvää, en ole saanut pitkiin aikoihin niin hyvää ruokaa. On melkoista luksusta syödä rauhassa, jutella rauhassa, juoda viiniä ja nauttia olosta. Sellaisen avulla jaksaa taas paremmin arkeakin poikien kanssa. Minulla oli siis huippureissu, ja sain nollattua päätäni. Kaikki meni hyvin ja oli vähintäänkin haikea olo kun maanantaina piti lähteä kotiin. Ehkä olisin mielelläni jatkanut reissua vielä muutaman päivän.

Oli myös ihana palata kotiin. Voi että miten pojat olivat odottaneet, ja olihan minullakin ollut ikävä. Kaikki oli mennyt hyvin mamman hyvässä hoidossa ja vastassa oli nauravia iloisia poikia. On todella hienoa omistaa sellainen äiti, ja sellainen perhe joka voi auttaa ja mahdollistaa tällaisen. Minä sain kaipaamani breikin, nautin täysin rinnoin, ja pojat olivat turvassa.Huomasin että on hyvä panostaa välillä itseensä, niin jaksaa taas olla lasten kanssa, jaksaa olla "parempi" äiti. Pienet reissut kaiken kaaoksen keskellä toimivat oljenkorsina jaksaa arkea. Tulevaisuudessa aion pitää huolen että näitä oljenkorsia on sopivasti. Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä, kun vaan saa olla, ja nollata akkuja, hyvässä seurassa ja nauttia elämästä.

Minulla oli siis aivan loistava miniloma aivan loistavan ihmisen ja rakkaan kanssa. Kiitos siitä hänelle, ja kiitos mammalle ja hoitotyttö Jasmiinalle jotka mahdollistivat tämän reissun. Mukavaa viikonloppua kaikille.

Sairaslomalla..

Kohta on 9kk Jannen kuolemasta, Joulu lähestyy ja sen jälkeen Uusivuosi. Minua on ahdistanut kovasti viimeaikoina, monikin asia, ehkä kerron joskus tarkemmin, nyt haluan sanoa vaan miltä tuntuu.. Olen sairaslomalla, pienellä "jäähyllä" , rauhoittumassa. Alkoi olla rankkaa ja kaikki oli huonosti. Uni ei tullut, ahisti, itketti, en jaksanut.. Tuntui että elämää ei enää ole, on vaan mustaa ja kurjaa ja ahidistavaa. Koin syyllisyyttä pahasta olostani ja siitä mitä se tekee kaikkein läheisimmilleni, ja vihoin.. kävin lääkärissä.. hän kertoi että on aika jäädä kotiin, on aika huilata. Hän kertoi myös että näin käy lähes kaikille, en ole poikkeus, muutkin kokevat asiat näin, kuten minä, en olekkaan outo. HELPOTTI. Kaiken pahanmielen ja pahan olon keskellä helpotti tietää että en todellakaan ole ainut, enkä tulossa hulluksi, se oli hyvä tieto, ja sen jälkeen asiat ovat muuttaneet isosti suuntaa.

Olen kokenut jo jonkin aikaa että minun tarvitsisi tehdä jotain toista työtä.. nykyisellä ei ole enää annettavaa minulle tai minulla sille..hain kouluun ja muutama päivä sitten sain tiedon että pääsen. Minusta tulee 37 vuotiaana opiskelija. Hirvittää, jännittää, pelottaa, mutta olen innoissani, vihdoinkin!!

Tänään olen ollut tekemättä mitään.. en käynyt edes suihkussa aamulla, meinasin mennä illalla saunaan, nauttia lämmöstä ja rentoutua. Tänään olen tajunnut mitä elämä on antanut minulle, millaisessa tilanteessa olen. Minulla on koulupaikka johon olen jo pitkään halunnut, minulla on mies joka haluaa olla vain minun ja meidän kanssa, mies joka ajattelee ja tuntee samoin kuten minä, mies jota rakastan ja joka rakastaa, minulla on pojat jotka odottavat silmät säihkyen joulua ja avaavat joka aamu innolla kalentereitaan, minulla on hengähdystauko itselleni ja perheelleni. Minulla on menneisyys jota muistan lämöllä ja rakkaudella, minulla on nykyisyys josta olen onnellinen ja kiitollinen, minulla on tulevaisuus täynnä toivoa. Minä selviän, me selviämme, yhdessä. Sami, jopa minä alan uskoa sen, oikeasti. Kiitos että olet jaksanut sitä minulle hokea. Minä rakastan sinua.

Äitini sanoi meille jokin aika sitten että jokaisessa liitossa tulee kriisejä ja niistä sitten selvitään tai ei selvitä, lisäsi vielä että meidän suhteemme alkaa keskeltä kriisiä, tiedämme heti alussa miten hoidamme sellaiset asiat, ja me olemme selvinneet ja selviämme. Jossain tuolla on tulevaisuus, nyt on tämä päivä ja hetki, nautitaan siitä.

Tällä kertaa lyhyesti, halusin vaan kertoa, että huomisessa ja tulevassa on toivoa, ihan meilla jokaisella, niin kauan kuin saamme herätä uuteen aamuun. Välittäkää, rakastakaa, huolehtikaa. Enkeleitä päiviinne ystävät rakkaat <3

Sukelsin taas

Nyt on pakko tunnustaa.. kävin taas pohjalla, ehkä en ihan niin pohjalla mihin on mahdollista upota, mutta todella pohjalla, niin syvällä että sinne ei enää valonsäteet näy. Olin kuitenkin viisas, hain apua, aivan itse. Soitin ja kerroin etten jaksa, en jaksa sairastaa ja sairastaminen ahdistaa, mutta sen lisäksi en jaksa mitään muutakaan, en siivota, en pyykätä, en nousta sängystä, en nauraa, mikään ei ole vialla ja kaikki on. Heräsin taas kovaan ahdistukseen ja menettämisen pelkoon. Mitä jos joku viedään taas, mitä jos lapsille sattuu jotain, tai muille läheisille, ovatko kaikki turvassa? Pelotti ja pienesti pelottaa yhä, mutta selviän siitä taas. Onneksi hain apua, vaikka luulin että olen "vahvin kaikista" pää kestää vaikka kroppa sanoisi sopimusta irti.. ei se sitten kestänytkään, ja minä romahdin, jos en kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti ainakin. Ahdistuskohtaukset ja oksentelu tekivät tuloaan, pakonomainen tarve tietää läheisten olinpaikat, pelko, varsinkin tulevaisuuden pelko, kaikki tuntui pelottavalta. En kuitenkaan ole masentunut, minulla on unelmia ja toiveita tulevaisuuden suhteen, tulevaisuus ei tunnu mustalta ja turhalta vaan odotan sitä mitä se minulle tuo. Juuri tämä hetki on se mikä on ollut raskasta jaksaa. Ystävien seurassa hetkeksi unohdan murheet jotka kuitenkin palaavat, ja se kalvava tunne sisällä joka on raskasta kun se seuraa jatkuvasti, se ei häviä hyvässäkään seurassa.

Kävin lääkärissä perjantaina, oikeastaan olen juossut melko paljon erilaisien lanttumaakarien ja lääkärien pakeilla viimeviikon aikana, mutta onneksi juoksin, sen ansiosta tänä aamuna herätessäni tajusin että ahdistus ei olekkaan niin voimakas, pystyin suunnittelemaan aamukahvia ystävän kanssa Prisman kahviossa, kaupassäkäyntiä ja siivousta, sekä odotan viikonloppua, lähden reissuun, ILMAN lapsia, Samin kanssa. Luulempa että kummallekkin tekee hyvää että päästään lähtemään ja olemaan aivan rauhassa, ympäristöön jossa kumpikaan ei voi tehdä kotihommia tai mitään muitakaan hommia, pääsee nollaamaan päänsä, hetkeksi ennen kun joulukiireet taas täyttää arjen. Joten minulla on mitä odottaa. Minä odotan muutenkin kaikkea tulevaisuudessa, jännitän mitä se tuo ja koska mutta se on mukavaa jännitystä. Nyt kun olen saamassa itseäni taas parempaan kuntoon, odotan iloisia asioita, en enää pelkää kaikkea tulevassa, enkä mieti jatkuvasti mitä seuraavaksi sattuu.. Minä odotan mitä minulle sattuu tulevaisuudessa ja sen on jo ihan pakko olla jotain hyvää, luotan ja uskon siihe, tapasinhan Saminkin joten kyllä voin luottaa että hyviäkin asioita tapahtuu.

Olen nähnyt unia Jannesta. Unessa herään Jannen hätään, siihen tilanteeseen johon heräsin 19.3. ja unessa en pysty toimimaan.. yritän soittaa, mutta en saa numeroita näppäiltyä, yritän auttaa, kädet eivät toimi, "jäädyn" ja mietin, siinä hän on ja minä en osaa auttaa. Tiedän että osasin, silloin kun tilanne oli todellinen, mutta mietin olisinko vielä voinut tehdä jotain. Herään itkuun, ja ahdistukseen, tajuan sen olleen unta, mutta liian todellista sellaista, niin oikeasti tapahtui, se miltä Janne näytti ja kuullosti se on todellista, niin tapahtui ja tapahtuu uudelleen ja uudelleen unissani. Jo se kertoo mielestäni siitä että jonkun kanssa on juteltava, minun on saatava Janne pois päästäni jotta voin sulkea hänet sydämmeeni, kunnes meidän on aika tavata taas. Uskon että tämä on taas yksi osa luopumista, ja aika-ajoin palaa mieleen, se miten sen kestän paranee varmasti ajan ja vuosien myötä. Ikinä en kuitenkaan unohda tuota aamua, kaikki on edelleen kirkkaana mielessä, vaikka kaikki sen jälkeen on hämärää.

Kävimme viikonloppuna äitini luona, äiti puhui kauniisti, minua itketti. Hän oli tarkoittanut sanansa Samille ja halusi kertoa miten onnellinen ja kiitollinen on siitä että Sami on tullut elämääni. Miten rohkeana hän Samia pitää. Samalla hän kertoi Samille käyttäen lausetta "kun saadaan Salla kuntoon tulet huomaamaan.." se merkitsi minulle paljon, todella paljon. Vaikka perheeni on aivan "normaalisti" kanssani, he kuitenkin tietävät ja huomaavat ja havannoivat, siskoni sanoi joskus että hymy on palannut silmiini, sama sisko piipahtaa "sattumalta" teelle kun minulla on ollut vaikeaa, luulin että perheeni ei enää huomaa että en ole aivan kunnossa vieläkään, mutta äitini sanat avasivat minun silmäni, eivät he niin luule, he kohtelevat minua kuten itse olen toivonut, "tilanteen vaatimalla tavalla" he ovat kuitenkin siinä kokoajan, valmiina auttamaan. Olen heistä niin kiitollinen ja heistä jokainen on hyvin rakas minulle.. Tämä matka on helpompi tehdä kun sitä ei tee yksin, joku auttaa ja tukee aina. Samille kuuluu suuri kiitos tästä tuesta ja jaksamisesta, vaatii hermoja ja jaksamista kuunnella itkuisia puheluita, sitä ettei toinen jaksa ja tämä on aivan liikaa.. ja kerta toisensa jälkeen vakuutella että kyllä jaksat ME jaksamme.. ei ehkä onnistuisi kaikilta Samilta onnistuu ja minä en olisi tässä ilman häntä. 

Mietin joskus aiemmin että ihmisssä on piirteitä jotka saattavat ärsyttää normaalin elämän keskellä. Kuitenkin ne piirteet, tavat, järjestelmällisyys, tehokkuus, hellyys, empaattisuus, ovat luonteenpiirteitä "lahjoja" jotka olet saanut jotta voisit käyttää ne toisen hyväksi kun hän tarvitsee juuri sellaista ihmistä. Minulla on on ollut organisoiva sisko joka pakkasi tavarani muuttoa varten, järjestelmällinen sisko joka laittoi minut hoitamaan asiat jotka on pakko hoitaa, äiti joka siivosi ja siivosi ja siivosi, sisko joka laittoi maailman parasta ruokaa, teki sitä sen mukaan miten minä sain nieltyä ja täytti pakkasen valmiiksi ettei tarvitse yksin huolehtia ruuasta, ystäviä jotka ajoivat minua mikkeliin ja takaisin, ystävä joka repi lähdön hetkellä minut irti Jannen rististä, ja pakotti sanomaan hyvästit, Sami joka on ehkä parasta mitä on tapahtunut kaiken tämän aikana, joka sai uskon huomiseen palaamaan, pojat jotka ovat piikki ahterissa, ja samalla antavat voimaa jaksaa.. Lista jatkuu jatkuu ja jatkuu.. tässä kuitenkin tärkeimmät. Minulla on "minun" ihmisiä ja kokoajan olen tavannut uusia hienoja persoonia lisää, minulla on ollut onnea.

Hyvää itsenäisyyspäivän aattoa rakkaat kanssakulkijat. Sytyttäkää kynttilä, katsokaa linnan juhlia, ja nauttikaa toistenne seurasta olette sitten linnassa, kotona, missä tahansa. Halaus loppuviikkoonne <3

Joulu tulee, OLENKO valmis?

No näköjään nyt kirjoitan sitten jatkuvasti, liekkö liikaa aikaa.. Siivotakkin pitäisi, pikkuhiljaa niin ei taas saa jotakin paikkaa jumiin ja tulehtuneeksi, ja joudu sairaslomailemaan. Vähän kurja kun kaikkea pitää suunnitella niin tarkasti, että ei nyt vaan taas tulisi jotain uutta. Yritän kuitenkin pitää positiivista virettä yllä, tosin läheiset sitten saavat "kärsiä" ei niin positiivisesta ja reippaasta Sallasta. Toisaalta ei kai se kitiseminen ja valittaminen auta ja kaikki vaivat häviävät aikanaan. Joskus vaan tuntuu että riittäisi jo, mutta on niitä isompiakin vaivoja kun minun ongelmani.

Joulu on tulossa, ihmiset (minä mukaan lukien) tekevät listaa mitä on tehty, ja hoidettu ja miten paljon olisi vielä tekemistä. Joulun lähestyessä listojen määrät kasvavat ja kasvavat. Hassua listata kaikkea mahdollista naamaakirjaan (muistakaa nyt että itse olen tehnyt samoin, en vain "arvostele" muita ) koska ne samat hommat ovat edessä kaikilla muillakin. Ei se sinun tai minun joulun tekeminen ole sen helpompaa tai hankalampaa kun muidenkaan. Kaikilla on omat hommansa. Ajoissa kun alkaa , ehtii hyvin vielä nauttiakkin joulun ajasta. Minä siis yritän olla listaamatta ja kertomatta mitä tein ja montako lahjaa hankin, ja joko olen leiponut, saattaa olla kuitenkin että siihenkin syyllistyn, ainakin jossain määrin. En kuitenkaan aio kommentoida yhtään joulusiivous päivitystä naamakirjassa tai piparien teko talkoita tai muutakaan.. Jokainen tekee joulun näköisekseen, toiset helpommalla toiset vähän marttyyrimaisesti , toiset innolla touhuten. Jokatapauksessa joulu tulee , ihanaa. Minä olen ehdottomasti jouluihminen, ja nautin joulun tuoksuista, ja tunnelmasta, ja yhdessä olosta.

Olen odottanut tätä joulua. Vaikka hiukan pelonsekaisin tuntein, silti odottanut. Alkusyksystä sovittiin jo että mennään Jennille kaikki, ja tällä viikolla sovittiin että minä ja pojat voidaan jäädä sinne yöksikin. Tuntuisi aika kurjalta tulla kotiin, ja laittaa pojat nukkumaan ja olla yksin. Se ei ehkä ole vaihtoehto tällä kertaa. Silti olen odottanut kovasti. Tänään kuitenkin kun vein pojat hoitoon ja sen jälkeen kävin kaupassa, minulla iski ensimmäinen joulu paniikki. Sydän löi kovasti rinnassa ja hengittäminen vaikeutui. Minulle iski se ahdistus mitä aika-ajoin olen saanut kokea, mutta onneksi yhä harvemmin. Tajusin että kaiken keskellä alitajuntani työskentelee sen kaiken kanssa miten selviän joulusta ilman Jannea. Minua alkoi pelottaa ja nyt tätä kirjottaessani minua itkettääkin. Joulu on lähellä, ehkä liiankin lähellä, haluan nauttia siitä mutta pystynkö? En ole mennyt moneen moneen vuoteen jouluyönä yksin nukkumaan, onneksi on Jenni ja Kalle joitten kanssa illan voi viettää, mutta siltikin pelottaa ja ahdistaa, miten minä selviän ja jos minä murrun miten selviää pojat? Onneksi tässä on aikaa, yritän keskittyä kaikkeen kivaan, jouluvaloihin, kynttilöihin, tuoksuihin, mutta minun pitää kuitenkin työstää tätäkin asiaa.. On oltava valmiina jos kaikki ei menekkään niin kuin suunnittelin.

Vien aattona Jannelle kynttilän, josko sitten tuntuisi että ei olekkaan yksin, josko saisi taas olon että Janne on meidän kanssa. Rakastan perhejoulua, rauhallista yhdessä olemista. Tänäkin jouluna saan sellainen, mutta jokaisen meidän sisällä on tieto siitä että yksi puuttuu, yksi jonka pitäisi olla siellä ei olekkaan. Onneksi meitä on monta, ja kukaan ei voi olla nauttimatta lasten jouluilosta. Minulla alkaa valmistautuminen hieman erilaiseen jouluun tänävuonna ja se vaatii töitä kovasti.

Rauhallista joulun odotusta. Tehkää siitä näköisenne, olette sitten kotona, matkoilla tai missä tahansa joulun, nauttikaa rakkaittenne seurasta. Älkää stressatko (helppo sanoa) vaan tehkää yksi asia kerrallaan, nauttien. Mukavaa viikonloppua kanssakulkijat!

Totutellaan uuteen

19.11. meni jo.. Kuolemasta oli siis 8kk ja päivä meni oikeastaan aika hyvin. Muistin asian edellisenä päivänä, ja huomasin ettei se aiheuta mitään valtavaa ahdistusta, pienen nipistyksen vain sydämmessä tai mahassa, jossain syvällä kuitenkin. Aamulla kun heräsin olin itsekseni. Pojat nukkuivat juuri sinä aamuna pitkään.. Sattumaako? Ehkä niin ehkä ei. Nukkuivat jokatapauksessa. Mietin aamulla kovasti Jannea, mitä kaikkea hyvää meidän elämässä oli ja mitä meille kuului. Mietin kovasti myös omaa oloani ja huonoa itsetuntoani, joka on seurausta niin monista asioista. Mietin Jannea jolle kelpasin sellaisena kuin olin, ja vihdoin olin alkanut uskoa siihen itsekkin että kelpaan.. Olin vihainen, miksi hän lähti, juuri kun aloin uskoa, juuri kun asiat olivat paremmin ja hyvin. Elämä oli mallillaan ja näytti valoisalta, miksi silloin piti lähteä? En kuitenkaan palannut enään kuolinaamuun. Jälkeenpäin olen taas miettinyt sitäkin mutta juuri sinä aamuna en siihen palannut. Olen siirtynyt surussani asteen eteenpäin. Minut sai itkemään ne asiat jotka olivat iloisia. Muistelin lämmöllä hyviä asioita ja taisin muutaman kyyneleenkin kyynelehtiä, saatoin sanoa Jannelle sanan pari, mielessäni tai ääneen. Taisin jopa tokaista Jannelle: "Sillä lailla rakas, näetkös nyt mitä teit, tässä olen yksin, ilman sinua.." Silloin tunsin valtavan lämpimän aallon sisälläni, asiat selkiytyivät ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Tajusin että ei Janne minua ole jättänyt, enkä minä ole edes yksin, uskalsin ajatella ensimmäistä kertaa oikeasti että minä en olekkaan yksin, minulla on muisto Jannesta, Janne on läsnä jokapäivä, ja minulla on Sami joka on konkreettisesti ja oikeasti läsnä ihan joka päivä. En minä voi enää hokea olevani yksin.

Me opettelemme elämään uudelleen, erilaisena perheenä, ei sen kummallisempana kuin mikään muukaan perhe, mutta erilaisena mitä meidän perhe oli vielä vuosi sitten. Opettelemme pitkän ajan jälkeen taas tavallisia asioita, kuka tekee, mitä tekee, milloin tekee, miten puhutaan äidille, mitä saa tai ei saa tehdä, opettelemme kaikkea. Kun voimat ovat aivan loppu ei jaksa edes pitää säännöistä kiinni, edes vaikka tietää niiden helpottavan omaa arkea. Nyt viikon ajan olemme ottaneet taas ison askeleen "normaaliin elämään" siinäkin suhteessa. Voisi sanoa että äiti on tullut takaisin, enää ei asioita hoideta vaan sinnepäin vaan oikeasti sääntöjä noudatetaan. Ilman Samia tämäkään ei olisi onnistunut, ei ainakaan vielä. Yksin ainoana aikuisena, oman surun kanssa, minusta ei olisi vieläkään ollut tähän, en olisi vieläkään pystynyt ja meillä edelleen elettäisiin kuin "pellossa", onneksi niin ei ole vaan elämä palaa uomiinsa joka saralla. Jannen kuolemasta on se kahdeksan kuukautta ja ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta tänään ja eilen on ollut ensimmäinen kerta kun joku muu on vienyt pojat hoitoon ja eilen jopa hakenut. Se olin aina minä tähänasti, nyt sen teki Sami, ja kamala miten vaikeaa minun oli olla..Miten vaikeaa on ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja miten kiitollinen olin ja tuntui että kiitos ei edes riitä, vaikka tiesin että edes kiitosta ei vaadita, mietin että se sana yksinään ei vaan riitä. Niin onnellinen olin tämän aamun ylimääräisestä omasta ajasta kun sain vaan laittaa pojat matkaan. En edes muistanut miltä se tuntuu, enkä ennen edes osannut olla iloinen siitä, mutta nyt olin olin iloinen ja kiitollinen ja hämmentynyt. Minä sain jäädä vielä kotiin, minun ei tarvinnutkaan viedä poikia.

Olen myös sairastellut aikatavalla. Tuntuu että saan kaikki maailman flunssat ja mahataudit ja tulehdukset mitä ikinä vaan on tarjolla. Puhuttiin lääkärin kanssa ja puhuttiin kotona. Kuulin että joskus elimistö vaan sanoo että liika on liikaa ja nyt tarvitaan lepoa. Minä olen sairastellut kokoajan. Minä en tarvitse masennuslääkkeitä, enkä ahdistukseenkaan mitään, mutta minä olenkin erilainen kuin joku toinen. Minulla stressi ja paine purkautuu toisella tavalla, minä olen alkanut sairastamaan. Toivon että se menee pian ohi, ahdistaa olla jatkuvasti kipeä, mutta toivon että se ei jatku enää kauaa.. Toivon että kohta olen senkinpuoleen kunnossa. Kuitenkin olen huomannut, että ilman mitään "oireita" ei tämänkaltaisesta traumasta selviä. Jos pää kestää ei kestä ruumis, toisella ei kestä pää mutta muuten on kunnossa, joku taas oireilee kaikella tapaa. Nyt on vaan nöyrryttävä ja tajuttava että olankohautuksella tästä ei selvitä, kaikella on hintansa.

Olen löytänyt uuden runoilijan, ihania runoja.. Pidän kovasti runoista ja hänen runonsa osuvat todella usein syvälle minun sieluuni. Tässä yksi joka tällä hetkellä kuvaa hyvin olojani:

''

Ihanaa loppuviikkoa rakkaat, anteeksi ehkä sekavatkin pohdintani,toivottavasti löysitte punaisen langan sieltä joukosta.

Ohi on.. taas kerran!

Elämä on taas helpompaa. Ei ahdista ja satu kokoajan, ja ilo on palannut minuun, kotiin, koko perheeseen, minuun ja poikiin. Jälleen kerran niin tapahtui, vaikka koville se otti. Mieli on parempi taas, tuntuu että jaksaa taas arkea paremmin, ja elämä hymyilee jälleen. Kauankohan taas mennään näillä? Kukaan ei tiedä eikä osaa arvata, me ihmiset olemme erilaisia ja koemme ja tunnemme asioita eritavalla. Kukaan ei osaa vastata, koska minulla on viimeinen kerta kun sattuu niin kovin ja ahdistaa, mutta sekin kerta tulee, ei vielä mutta tulee. Ja tieto siitä että elämä voittaa auttaa taas jaksamaan sen ahdistuksen yli. Huomaan että olen edelleen huono pyytämään apua, mutta onneksi ihmiset ympärilläni ovat kokoajan tuntosarvet kohollaan, kun ei jaksa niin ei jaksa, edes pyytää apua. Kun oma ahdistus on ohi niin miettii heti olisiko joku jota minä voisin auttaa, nyt minulla on voimia.. Tällä kertaa mietin että voin minäkin auttaa, poikiani, voin olla enemmän läsnä, sillon kun on voimia ja jaksaa. Aina ei ole eikä jaksa, aina ei ole aikaa vaikka muuten jaksaisi. Mutta JOS on voin auttaa omia lapsiani. Meillä oli kiva vapaapäivä tällä viikolla. Haettiin leffa, käytiin parturissa ja hesellä ja ostamassa tarhan kuvaukseen uudet vaatteet. Vieläpä käytiin kaupassakin.. keskenään, minä ja pojat. Meillä oli tosi kivaa. Ei se ihmeitä vaadi, josko kerran viikkoon olisi aikaa irrottaa kaiken keskellä hetki pojille, ei tarvitse järjestellä mitään kummallista vaan pienistäkin asioista voi tulla hyvä mieli, ihan kaikille.

Muutenkin on ollut hyvä viikko. Mamma vei pojat katsomaan Fröbelin palikoita torstaina ja minä sain vapaaillan, IHANAA, en muista koska olisin saanut vaan olla. Mietin kuinka ihanaa on kun saa olla vielä joskus niin ettei tarvitse edes katsoa kelloa, voi vaan nauttia, elämästä. Toisaalta minun elämässäni ei ole mitään vikaa nytkään, surun kanssa opettelen elämään, se vie aikaa, mutta kaikki on nyt hyvin, tai oli viimeviikollakin ja sitä edelliselläkin, mutta ahdistus valtasi mielen silloin niin etten pystynyt ajattelemaan surun läpi hyviä asioita. Olen tänään saanut nukkua päikkärit, enkä vaan yksiä vaan kahdet päikkärit, olen saanut univelkoja pois, jota on ehkä 500 tuntia vielä jäljellä, mutta nukuin kuitenkin. Oli ihana vaan maata toisen sylissä ja kuunnella kun sydän lyö. On sanottu että on kolme asiaa jotka rauhoittavat, ne kolme ovat : Meri, tuli ja nukkuva lapsi, näitä kolmea voi katsella pitkiä aikoja ja vaan nollata päätään. Olen huomannut että näitten sekaan voisi lisätä neljännen asian jota ei voi nähdä mutta tuntea ja kuulla voi, ja se jokin on läheisen ja rakkaan ihmisen sydämmen syke. Se rauhoittaa ja saa tuntemaan olon hyväksi, sydän lyö, hän on siis oikeasti elossa ja hän on siinä lähelläni, en kuvittele vaan kaikki on hyvin.

Minulla on kaiken jälkeen käynyt uskomaton onni elämässäni. Olen löytänyt uudestaan onnen ja ilon elämääni. Olen löytänyt ihmisen joka ajattelee asioista samalla tavalla kuin minä, ja on samalla aaltopituudella kaikessa. Joskus elämä kuljettaa vaikeimman kautta, ja antaa kuitenkin uuden mahdollisuuden onneen. Minä löysin ihmisen joka tuntui alusta asti tutulta "liian tutulta" jopa hämmentävän tutulta. Niin se on jatkunut edelleenkin, tunsinko sinut aiemmin, olemmeko nähneet? Emme ole emmekä tunteneet, mutta nyt tapasimme, ja minä olen onnellinen. Ehkä meidän pitikin tavata, ehkä meidän tiemme eivät kohdanneet sattumalta, tapahtuuko tämän kaltaisia sattumia? Jos tapahtuu, minun on varmasti harkittava lottoamista, koska sitten voin saada myös seitsemän oikein lotossa. En olisi uskonut että minuakin varten olisi vielä joku, joku niin rohkea joka uskaltaa tulla meidän elämäämme, eikä koe sitä rasitteena. Olen uudestaan löytänyt mahdollisuuden sellaiseen elämään josta aina haaveilin, ja olen onnekas kaiken keskellä, hyvin onnekas. Näin ei tapahdu kaikille ikinä elämän aikana ja minulle tapahtui uudestaan. Luotan tulevaan, ja minulla on siellä monia hyviä asioita, uusia asioita, ja ennen kaikkea voin odottaa tulevaa yhdessä jonkun kanssa, jutella pahasta ja hyvästä olosta, saan olla sylissä, saan olla heikko ja vahva, saan olla minä, pitkästä aikaa oikeasti minä. Kiitos siitä, kiitos kaikesta, minä rakastan sinua <3 !

Halatkaa rakkaintanne tänään, laittakaa pää rinnanpäälle ja kuunnelkaa.. Se on sydän <3 ja se kertoo että hän on elossa ja voi jakaa elämääsä kanssasi. Rutista lujaa ja kerro että rakastat, vielä kun ehdit, vielä kun sydän lyö!



Pojat ja uudet ITSE valitut vaatteet. Niin hienot pienet suuret miehet <3

Voinko nukkua kevääseen?

Mietin eilen että kirjoitan kun on parempi mieli, kun on taas kivoja juttuja kerrottavana, kun ei itketä eikä masenna. Entäs jos ei ole.. Entäs jos vieläkin vaan itkettää, entäs jos piti ajaa pieni lenkki ennen kuin haki pojat kun itkuisena ei voinut mennä, entäs jos ei vaan lähde..? Haluan ajatella positiivisia asioita, niitä minulla on elämässäni tosi paljon tälläkin hetkellä, ja kerron niistäkin, mutta en nyt, edelleen on paha olla , on ikävä ja on väsymys. Vieläkin pyhät painavat vaikka ne ovat takana päin, vieläkin ahdistaa. Kiukuttaa itseäkin, toinen tällainen blogi peräkkäin, minulta joka haluan hakea kaikkea positiivista ja hyvää elämästä ja asioista, minulta joka kaivamalla yritän kaivaa sen esille. Minä en nyt vaan jaksa. Hoidan työni, haen pojat, hoidan pojat, hoidan kodin, enempää en jaksa, tuskin sitäkään, ja sitten itken, itken paljon ja jokapäivä, minä olen kamalan väsynyt ja minä haluaisin vaan mennä sänkyyn ja nukkua päivän, viikon, ehkä kuukauden, joulun yli, uudenvuoden yli, kevääseen, saisinko tehdä niin? Pelottaa , miten selviän kaikesta jouluhulinasta, miten selviän uudestavuodesta. Mitä tapahtuu jos en kuitenkaan selviäkkään, ja minun on luovutettava.. Sanon usein pojille "se ei ole vaihtoehto" nyt sanon itselleni, SE EI OLE VAIHTOEHTO, ei ole vaihtoehtoa etten seliväisi, etten jaksaisi, minun on selvittävä ja jaksettava, halusin tai en.Normaalisti kohauttaisin olkapäitä väsymykselle ja alkaisin hommiin, tehtävä on.. viimeaikoina en ole pystynyt tarttumaan toimeen, asiat jäävät tekemättä. Raivostuttavaa.. En tahdo olla tällainen, tahdon olla reipas ja vahva ja rohkea, mutta nyt en ole vaikka miten yritän.

Isänpäivä sitten meni, se meni ihan hyvin. Oli kivaa tekemistä, saatiin olla yhdessä kaikki. Selvisin hyvin. Illalla olo huononi.. miksi minä en voi laittaa aivoja off asennolle ja antaa olla, lopettaa ajattelu ja yksinkertaisesti olla vaan. Mutta en minä. Alan miettiä, pohtia ja kelata asioitoa. Sami meni illalla kotiin, on ollut viikon meillä taas. Sekin tuntui kurjalta, kumpa olisi voinut olla vielä, edes muutaman yön tai muutaman lisätunnin. Asiat ei kuitenkaan aina mene niin kuin minä haluan, mutta tällä kertaa ne eivät menneet edes niin kuin pojat haluavat.. Samin lähtö sai Jerryn hysteeriseksi. Kerrottiin että Sami tulee kyllä takaisin, ei tänään eikä huomenna, mutta tulee, lohduttelin itkevää poikaa tunnin verran, onneksi Turtles filmi pelasti tilanteen. Aamulla Jerry kysyi, miksi Sami ei halua olla meidän kanssa aina niinkuin isi oli? Miten selittää viisivuotiaalle, että ei siitä ole kyse, haluaa kyllä mutta aina kaikki ei ole mahdollista. Joskus ehkä mutta ei juuri sillä hetkellä. Mietin myös että miten minä saatoin unohtaa, mitä pojat ovat menettäneet, miten saatoin unohtaa että hekin pelkäävät, en vain minä , myös lasteni sydämmeen sattuu. Tämä aika on rankkaa meille, koko perheelle, ja varmasti myös ihmisille tässä lähellä, ja kaukana, jotka niin haluaisivat auttaa mutta eivät voi. Olen kuitenkin kiitollinen kaikista niistä viesteistä ja lämpimistä sanoista jotka sain viikonlopun aikana, olen kiitollinen siitä että ihmiset muistavat, ovat aidosti empaattisia ja välittävät. He eivät voi aina auttaa, kuten sanoin, mutta he voivat olla siinä ja samalla he auttavat.

Meidän perhe on rikki, ja palasten kerääminen vie voimia ja aikaa. Onneksi niitä ei tarvitse kerätä yksin. Onneksi tällaisena aikana on olemassa ihmisiä jotka auttavat, pitävät sylissä, sanovat kaiken järjestyvän, uskovat myös siihen, vaikka minä en jaksaisi, ja niin kaikki järjestyy, aina järjestyy, tiedän sen, aina en vaan jaksa uskoa. Nytkin järjestyy ja seuraavalla kerralla kun aallonpohja tavoitetaan, kyllä järjestyy ja minun elämästä, meidän elämästämme tulee päivä päivältä parempi ja onnellisempi. Joskus surun on annettava tulla, joskus on nostettava kädet pystyyn ja annettava virran kuljettaa. Luotettava siihen että joku muu ohjaa "laivaa" jos omat voimat eivät riitä. Kiitos tästä viikonlopusta Jenni-siskolle ja Samille, jotkut ihmiset ovat vaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja osaavat esittää ne oikeat kysymykset ja kertoa ne oikeat vastaukset.

Väsyneenä tänään, mutta tulevaisuuteen luottaen aloitan tämänkin viikon. Ystävilleni suuri kiitos että välitätte, olette missäpäin Suomea tahansa, perheelle suuri kiitos ja äidille sekä kaikille muistaneille, kiitos myös mielessä mukana oleville, kiitos kun jaksoit lukea. Kiitos Sami <3 ilman sinua olisin aika hukassa ! Muistakaa pitää huolta niistä jotka eivät jaksa, minustakin on pidetty.

Tämä aika ei ole helppo!

On ollut aika vaikeaa, ja vaikeammaksi tuntuu menevän. Yritän olla reipas ja olla ajattelematta, yritän ajatella iloisia asioita ja "unohtaa", mutta en pysty. Miten voi unohtaa kun jokapaikassa on kortteja isille, televisiot, lehdet , mainokset, kaikki täynnä "muista isää". Tiedän että pojat eivät reagoi isänpäivään, jos heille ei kerro.. Miksi minä sitten itken.. eilen aamulla itkin, tänään tuntui hetken hyvältä, sitten se iski valtava itku ja epätoivo. Aaltona tuli ylitse ja vei mennessään. Yritän ajatella positiivisesti, mutta en voi. Minun on hirveä suru. Suren poikia joiden kortit ovat isän haudalla, eivät isän kädessä. Suren valtavasti Jannea joka jäi paitsi kaikesta. Rakkaudella, isää ajatellen tehdyistä liimaapursuavista korteista, itse maalatuista mukeista, siitä kun uninen poika onnittelee aamulla.. Suren miten Janne menetti rakkaitten poikiensa kasvun, synttärit, koulunalun, valmistumisen, naimisiinmenon. Suren Jannen menetettyä elämää, ei Janne ollut vielä valmis. Juuri kun kaikki oli hyvin Jannen oli lähdettävä. Missä on oikeus ja kohtuus, miksi minun pojillani ei ole isää, miksi minä olen yksin vastuussa lapsistani? Minkä takia, osaako joku vastata?

Olen tuntenut viimeaikoina myös katkeruutta. Minä en vaan jaksa, aina pienenkin menon takia on soitettava lapsenvahtia, järjestettävä ja sumplittava. Minä yritän kovasti, läheiseni yrittävät, mutta voimat alkavat loppua, alan olla väsynyt ja itkuinen. Pelkään että kohta en pääse enää sängystä ylös. Olen katkera kun muut voivat mennä ja tulla, sopia puolisoidensa kanssa, tai lähteä koska ei ole mitään mikä sitoo kotiin. Rakastan poikiani, enemmän kuin mitään, olen vain hyvin väsynyt siihen että olen yksin vastuussa. Olen vihainen Jannelle.. hullua mutta olen minä.. Miksi Janne jätti meidät, miksi pakeni vastuuta, miksei tule takaisin ja auta. Samalla tunnen piston ja ikävän sydämmessä, ei Janne halunnut lähteä, ei vielä. Ei halunnut että me jäämme keskenämme ja minä selviämään yksin. Tuntuu vaan että minun elämäni koostuu pyyhkimään, lue, anna vettä, laita filmi, en sitä, en tätä ja haluan haluan haluan.. Sitähän se on, lapsiperheen arki, mutta yksin se on hyvin raskasta. En ole aivan yksin, mutta vastuu on yksin minun ja se on pelottavaa, en halunnut sitä vastuuta yksin, enkä tiedä miten pärjään nyt kun ei ole vaihtoehtoja. Minun pojat, minun rakkaat pojat <3 mietin heitä ja tunnen valtavaa rakkautta, äidin rakkautta, ja samalla pakokauhua, minusta ei ole siihen, en jaksa. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, minun on jaksettava, minun on pystyttävä, minä olen vastuussa, ja minä haluan näyttää pojille, ei ole mitään hätää äiti on tässä, äiti hoitaa ja korjaa ja auttaa. Kaikki on hyvin rakkaat <3 !

Ahdistuksen kasvaessa olen taas alkanut enemmän pelkäämään tulevaa. Pelkään haaveilla, tai tunnen haaveilun ahdistavaksi. Haluaisin, mutta en pystykkään.. en vielä. Haluan että kaikki mitä luvataan ja mistä puhutaan on asioita joita voi toteuttaa tässä ja nyt, haluan että jos puhutaan tulevasta tiedän koska, en pysty ajattelemaan "sitten joskus kun" se on liian ahdistavaa, ja pelkään että se ei toteudu. Sitten joskus kun en enää itke, sitten joskus kun ei ahdistus vie voimia, sitten joskus kun.. MINUA VÄSYTTÄÄ, haaveilu väsyttää, Nyt minulla on voimia vain tähän hetkeen, ja sen kestämiseen, olen ihminen jonka haaveet ja unelmat karkaavat nopeasti, en ole realisti, mutta nyt haluan yrittää sitäkin. On helpompi kestää raskaana aikana, niinkuin nyt, asiat jotka ovat faktoja ja varmoja kuin asioita jotka ovat ehkä asteella.. Kohta tulee joulu ja uusivuosi ja sitten pian jo vuosipäiväkin.. Nyt keskitän kaiken voimani selviämiseen. Tarvitsen voimiani, mutta tarvitsen teitä läheiseni, ihan jokaista teistä.. Taas tuli aallonpohja ja suru, mutta pohjalta on hyvä taas ponnistaa ylöspäin ja sen minä varmasti teen, tälläkin kertaa, ja onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin.

Inhoan katkeruutta, ja inhoan että tunnen sitä nyt itse. Haluan siitä eroon niin pian kuin mahdollista, ja etsin keinot että pääsen sen yli ja voitan sen tunteen. Selviän isänpäivästä, selviän kaikesta. Halatkaa läheisiännie, isäänne ja ukkianne, kaikki jotka voitte, tehkää se, päivä voi olla viimeinen jonka vietätte yhdessä, kertokaa että rakastatte ja miten tärkeä toinen on, jos mahdollisuutta ei enää tulekkaan. Halauksia pyhäänne <3 ! Minä sain itkiessäni kädet kaulanympäri ja poikani sanoi "äiti olet rakas" ja taas minä jaksan seuraavaan hetkeen ja jaksan vielä huomiseen ja ensiviikkoon, selviän kyllä.

"Vannomatta paras"

Olen aina ollut kovin "tunteva" ihminen. Ihmisten pahamieli tuntuu pahalta minustakin, varsinkin läheisten , mutta myös vieraiden. Jannen kuoleman myötä tämä piirre minussa on vaan vahvistunut. Tunteet kulkevat aallonpohjaan ja taas ylös, salaman nopeudella. Tottakai kyseessä on vielä myös se että Jannen kuolemasta on vain vähän aikaa, mutta samalla luulen että se on pysyvästi muuttanut minut tuntevammaksi. En väitä että olisin empaattisempi kuin yleensä ihmiset. Olen toki empaattinen ihminen , mutta varmasti samalla tavalla kun moni muukin. Samaistun ihmisten suruun helpommin kuin ennen, tosin taas en tiedä jatkuuko se loputtomiin vai onko se vaan tämän elämänvaiheen tekosia. Senkin näyttää aika. Jokatapauksessa olen huomannut että trauma elämässä vahvistaa piirteitä joita sinussa oli jo ennestään. Ei ehkä saa sinussa aikaan uutta vaan saa vahvemmin esille sen mitä olet jo ollut. En ole muuttunut, mutta olen silti erilainen. Olen sama ihminen enkä kuitenkaan ole. Kaikki jotka ovat menettäneet jotain tärkeää ja rakasta, tietävät varmasti mistä puhun. Kaikki käänteet elämässä muokkaavat ihmistä johonkin suuntaan, toiset vahvemmin kuin toiset ja toisia vahvemmin kuin toisia. Minua tämä on muokannut tuntevammaksi, mutta toisaalta taas huonona puolena pelokkaammaksi. Pelkään menettämistä ja epäonnistumista ja tulevaisuutta, mutta en enää kokoaikaa ja välillä unohdan pelätä, joskus en pelkää enää ollenkaan, tai ainakaan niin että se vaikuttaisi niin paljon. Päivä päivältä olo on turvallisempi.

Syy miksi halusin kirjoittaa nyt on se että minulta on yksityisesti kyselty jonkunverran mitä minulle oikeasti kuuluu. On vaikea kertoa omasta elämästään kovin kattavasti täällä.. Blogi on kuitenkin enemmänkin selviytymistarina ja Jannea varten, ja minun ja poikien menetystä varten. Ei kuitenkaan varmaan ole väärin kertoa kuitenkin mitä kuuluu. Kuuluuhan se osana tarinaani, minun tarinaani, kaikkien samassa tilanteessa olevien elämä ei mene aivan samalla tavalla, eikä varmaan kenenkään.. Jokaisen tarina on omanlaisensa.

Minä luulin etten voi koskaan enää rakastua, etten voisi koskaan enää ajatella tulevaa, ainakaan kenenkään toisen ihmisen kanssa. Ajattelin että tämä oli tässä, olen yksin, en halua ketään ikinä ja näillä mennään. Olen ollut parisuhteissa ja olen ollut rakastunut, Jannen kuoltua ajattelin että se vaihe elämässä on ohi, en halua ketään, nautin elämästäni ihan yksin. Niin minä ajattelin.. minä joka kaipaan läheisyyttä ja toista ihmistä enemmän kuin mitään. Ja kuten moni muukin ajatus, tämäkin osoittautui vääräksi. Taas tuli todettua että "vannomatta paras". Niinhän siinä sitten kävi.. minä kiinnostuin, tutustuttiin, pian huomasin olevani ihastunut, ajattelin että nyt jos lopettaa, ehtii vielä, mutta kuka sellainen ihminen joka on ollut ihastunut on ikinä oikeasti pystynyt lopettamaan, en minä ainakaan ?!? Sitten minä rakastuin, niin siinä kävi, minä joka olin päättänyt "ei ikinä enää". Nyt olen onnellinen että niin kävi, en minä halua elää ja olla yksin, se ei ole minua varten. Elämäni sisältö on sen myötä muuttunut hirmuisesti. Paha mieli ja ahdistus ei pelota enää niin kovasti, on syli ja on turva, en olekkaan ihan niin yksin. Nyt vasta tajuaa miten tärkeää on että tällaisessa tilanteessa on se joku joka on ihan lähellä, vaikka ystäväni ja perheeni ovat tukeneet kovasti, ei se ole sama asia, on hyvä että minulla on se "oma ihminen" se joka on minua varten, ihminen joka tietää kaiken ja jaksaa silti olla siinä, vieressä ja lähellä. Kaikki eivät sellaista ihmistä tarvitse, minä tarvitsen.

Ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Ei hän ole elämässäni sitä varten että minä selviäisin.. Pelkästään tukena kun Jannea kaipaan, ei sinnepäinkään. Se on vaan lisänä siihen että hän yleensäkään on. Meillä on ihan oma elämä, olen rakastunut häneen itseensä, en siihen että hän voi lohduttaa minua, vaan siihen että hän antaa uutta sisältöä elämääni, ja että minä voin tehdä samoin hänelle. Olen seurannut muiden elämää ja alkanut tajuta miten harvinaista tämä kaikki, mitä olen saanut, on. Pitää muistaa olla kiitollinen kun saa mahdollisuuden onneen, ei ole sanottu että niin käy aina. Pitää olla kiitollinen jos löytää jonkun sellaisen jonka minä olen löytänyt, ihminen joka voi olla jollekkin täysin väärä voi olla juuri sinulle se täysin oikea, sattumaa ja kohtaloa on sitten se jos tiet kohtaavat. Meidän kohtasivat, ja nyt sitten pitää opetella miten sitä jatketaan yhdessä. Toistaiseksi kaikki on tuntunut helpolta ja suuremmilta törmäyksiltä on säästytty. Niitäkin kyllä tulee varmasti joskus, ja sitten selvitään niistä. Nyt kuitenkin on mukava nauttia siitä että elämä on helpompaa ja tuntuu että sillä on tarkoitusta.

Ikävöin ja kaipaan edelleen, toivon etten loukkaa kirjoituksellani ketään, en unohda Jannea ikinä, enkä halua unohtaa. Jaoin 12 vuotta elämästäni Jannen kanssa, ja silloin kun jouduin päästämään Jannen pois, hän oli koko maailmani, rakkain ihminen, minun perheeni, lasteni isä. Se ei unohdu, rakkaus ei unohdu, ikävä ei häviä. Mutta rakastua voi uudestaankin, voi tuntua hyvältä uudestaankin, voi luottaa tulevaan ja olla onnellinen uudestaankin.

Minulla oli onnea, löysin jonkun erityisen, ja olen siitä kiitollinen. Rakastan ja minua rakastetaan, elämä on ottanut minulta paljon, mutta joskus se antaakin paljon, kohtaloa, sattumaa, ennalta suunniteltua, ihan mitä vaan. Nyt olen rakastunut ja minun on helpompi ajatella tulevaa, yhdessä toisen kanssa. Siinä se mitä minulle kuuluu.. Minulle kuuluu kaiken keskellä hyvää. Mukavaa tiistaita kaikille kanssakulkijoille.

Onnen avaimet ja kaiken kieltämistä.

On mennyt viikko viimeisestä tekstistä. Olen meinannut kirjoittaa lähes joka ilta mutta sitten taas hylännyt ajatuksen. Minusta on tullut oikea itkupilli. Aivan hirvittävä pillittäjä!! Vaikka asia olisi iloinen itken sitä, itken väärää tai oikeaa kappaletta radiosta, itken väsymystä, itken onnea, itken nykyään ihan joka päivä. On hirveästi isoja asiota tapahtunut ja on myöskin ahdistavia asioita ollut ja on tulossa. Olen joutunut käsittelemään hirveästi menneisyyden murheita jotka ovat tehneet minusta sellaisen mikä olen, olen murehtinut tulevaa isänpäivää ja huomasin eilen ahdistuvani myös tästä viikonlopusta. Välillä pelkään että olen ahdistumassa taas niin etten pysty toimimaan ja välillä huomaan kaiken olevan hyvin. Onneksi pääsääntöisesti huomaan juuri sen, että asiat ovat ihan hyvin. Kuitenkin minun on tullut aika kasvaa elämässä eteenpäin. On tullut aika kohdata peikkoja ja haamuja menneisyydestä ja "taisteltava" niitä vastaan, etteivät ne pääsisi vaikuttamaan siihen elämään mitä minulla on tällä hetkellä. Etten "syyttäisi" vääriä ihmisiä jostakin, joka on jonkun toisen aikaansaannos. On opittava taas luottamaan ja uskomaan, olemaan pelkäämättä ja lopetettava pirujen maalailu, unohdettava ajatusmaailma "jossa jotain kuitenkin sattuu.." ! On, taas kerran, muistutettava itseään siitä että elämälle on annettava mahdollisuus, minun on annettava itselleni mahdollisuus.

Pyhäinpäivä on tänään, on lupa kaivata, vein hautausmaalle kynttilän Jannelle, sytytin keittön pöydälle kynttilän, tänään sitä sytyttäessäni ajattelin Jannea, vaikka kynttilä palaa siinä lähes joka ilta, juuri tänään se oli Jannelle ja Jannen muistolle. Viimeaikoina minun on ollut vaikea ymmärtää tapahtunutta. Janne on siis poissa, ymmärrän, Janne ei tule taikaisin, ymmärrän, Janne on kuollut, EN YMMÄRRÄ, miten niin on kuollut?? Olen huomannut että edelleen kun puhun Jannesta, miellän kaikki asiat vahvasti elävään Janneen, niinkuin pitää ollakkin, mutta en oikeen usko kuolemaan vieläkään. Vasta viimepäivinä olen tajunnut sen.. Jannen kuva olohuoneessa ja yöpöydällä, siinä hän on, miten joku voi sanoa että Janne on kuollut, hänhän on hyvin elävänä kuvissa, toissakesäiset kuvat huokuvat lämpöä ja onnea, miten niin se ei ole enää totta. Ei Janne hävinnytkään hetkeksi, Janne lähti pois, kokonaan ja lopullisesti, ihan oikeastikko?? On kuollut, en ymmärrä sitä vieläkään.. ajatus siitä ahdistaa, en halua että Jannella on haudassa kylmä, vaikka eihän Janne siellä ole, ei ollut enää silloinkaan kun ensikerran näin sairaalan kappelissa, Janne oli poissa, mutta voisiko joku kuitenkin varmistaa että ei ole kylmä.. on tullut syksy ja kelit ovat koleat, onhan Jannen lämmin? Olen ajatuksissani luopunut Jannesta, ja olen jatkanut elämääni ilman Jannea, kuitenkaan vielä en ole valmis uskomaan että Janne on kuollut eikä voi koskaan palata, se on liian vaikeaa...vielä. Joskus sitten.. ei tänään, eikä huomenna, mutta joskus ymmärrän, Janne on kuollut, vielä kuitenkin on huoli siitä, onhan nyt hyvä, eihän ole kylmä?

Olen kuitenkin myös hyvin onnellinen. Olen löytänyt viereeni ihmisen jota rakastan ja kunnioitan, jonka seurassa on hyvä olla, jolle voi kertoa jos on paha mieli, ja jonka kanssa haluan tulevaisuuteni ja elämäni jakaa. Ihminen jota minulla on ikävä kun hän on poissa, ja kun hän on paikalla tuntuu että mikään ei voi mennä väärin. Minulle on annettu se kovasti puhuttu toinen mahdollisuus ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen. Päivä päivältä olen rauhallisempi, ja luotan tulevaan. Tiesittekö että on olemassa oikeasti hyviä ihmisiä, sellaisia jotka rakastavat ehdoitta, juuri sinua, juuri sellaisena kuin olet, ja sinä kelpaat ja riität juuri niinkuin olet, ja kaikki on hyvin <3. Minä sain sellaisen ihmisen ja hän on avain kaiken selviämiseen, ollut jo pitkään. Osaan olla onnellinen ja osaan haaveilla, ehkä jopa liikaakin viimeaikoina, joskus ahdistan itseänikin kun maalailen niin paljon tulevaa. Mutta minä ajattelen, meillä on kaikki vielä edessä ja minulla on uusi mahdollisuus. Se on iso lahja, josta olen kiitollinen.

Minusta tuli äiti 14 vuotta sitten. Jonnilla on synttärit tänään. Olen kiitollinen esikoisestani, joka on ollut seuranani, minulla ei ole ollut yksinäisiä iltoja, eikä hetkiä ilman juttukaveria. Minulla on Jonni <3. Onnea Jonnille syntymäpäivänä <3 ! Minulla on siis pojat, minulla on Sami, minulla on siskot ja perhe, minulla on ystävät, minulla on kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään ja sen aion saada. Muistelkaa tänään pois nukkuneita, sytyttäkää kynttilä ja itkekää muutama kyynel tai vaikka vuolaan joen verran, kunhan muistatte että avain onneen on teillä itsellänne, käyttäkää sitä! Ihanaa viikonloppua kaikille !!

Kun ei uskalla olla väsynyt!

Tämä on ollut merkillinen viikko. On ollut hirveästi iloa, onnea ja samalla ahdistusta ja pahaaoloa ja itkua.  Ihmisillä on hirveästi menoja. Kaikenlaisia kissanristiäisiä ja harrastuksia. Minulla ei ole. Tällä viikolla on ensimmäistä kertaa alkanut tulla pahamieli siitä, että ihmiset valittavat minulle miten kiireisiä ovat ja miten eivät kerkeä näkemään lapsiaan tai puolisoaan kun aina jompikumpi tai joku on menossa. On ihanaa että ihmisillä on kivaa tekemistä. En ole pahoillani siitä että heillä on hauskaa, vaikken minä samalla tavalla pääsisikään. Se kuitenkin tuntuu pahalta että jostainsyystä ihmiset ovat alkaneen "narista" asiasta minulle. Minä haluaisin juosta "kissanristiäisissä" kerran kaksi viikossa, minä haluaisin istua kahvilla rauhassa ilman poikia, haluaisin käydä ulkona syömässä. Olen päässytkin, en väitä sitä, mutta aina kun menen johonkin se vaatii suunnittelun, lapsenvahdin hommaamisen, kaikki pitää tietää etukäteen tarkasti, ei voi vaan mennä ja lähteä. Kaikki pitää suunnitella huolella viikkoja ennen, ja sitten katsoa onnistuuko jos joku voi ottaa pojat. Siitä olen pahoillani, että ihmiset valittavat minulle kiireistään ja menoistaan jotka ovat kuitenkin itse sopineet ja päättäneet että haluavat mennä. Aika moni tuntuu unohtaneen tilanteeni, olen todellakin väärä ihminen jolle valittaa elämän hektisyyttä.

Minä menen useimmiten 9:45 töihin, pojat vien klo 9:00. Pääsen kotiin yleensä 18:15 ja haen pojat klo 19 mennessä. Työmatkani kestää puolituntia ja nyt talvella hiukan ylikin joten pojat eivät ole ylimääräistä hoidossa. Vapaapäivinä olen niin väsynyt että en jaksaisi tehdä mitään, mutta silloin pitää siivota koti, hoitaa pyykit ja muut kotityöt. Lisäksi on kiva tehdä poikien kanssa jotakin, käydä uimassa, hauskiksessa, puistossa tai vaikka ulkona syömässä. Minä olen äiti ja isä, illalla kun pojat menevät nukkumaan katson mitä tarvitaan tarhassa seuraavana päivänä, mietin koska ehdin käymään kaupassa, useimmiten käyn vapaapäivinä poikien kanssa. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin hyvin vaikea enää yrittää järjestää omaa aikaa tai omia menoja. On niin väsynyt. Mietin usein miten helppoa oli kun Janne eli. Jos minulla oli myöhempi vuoro, oli Janne hakenut pojat jo valmiiksi. Saatoin käydä kaupassa rauhassa töitten jälkeen, kotona saattoi pojat olla jo sängyissään tai iltapalapöydässä kun tulen kotiin, hoitopäivien pituus oli 6-8 tuntia, aivan toista kuin nyt.

Olen päässyt elämässä hyvin eteenpäin, olen selvinnyt pahimman surun ja murheen yli, mutta taistelu arjen pyörittämisen kanssa jatkuu yhä edelleen. Sanonta "Äiti on vähän väsynyt" tuntuu kornilta, ehkä parempi olisi että "Äiti ei uskalla olla väsynyt" koska jos antaisin oikeasti vallan sille kaikelle uupumukselle ja väsymykselle mikä minussa on, en varmasti nousisi sängystä viikkoon. Siksi äiti ei ole väsynyt vaan jatkaa arjen pyörittämistä, ja selviää, siitäkin. Olen väsynyt joskus myöhemmin, vaikka vuodenpäästä jos se sopii silloin paremmin.

Tässä viikossa on ollut siis paljon ikävää ja kaipausta siihen "helppoon" perhe arkeen , jota ei osannut arvostaa tarpeeksi kun sitä eli. Ei tajunnut miten paljon se toinen kuitenkin tekee , ihan huomaamatta. Nyt tajuaa.. Ja olen kiitollinen Jannelle siitä mitä hän teki, tämä on valtavasti hankalampaa ja raskaampaa ilman Jannea. Syy miksi nämä asiat osittain ovat nousseet pinnalle on väsymys, mutta myös se että Sami on ollut koko viikon meillä, iltaisin töitten jälkeen. On ollut valtavasti helpompaa. Ei ole tarvinnut aamulla hoitaa kaikkea yksin, ja huomasin heti miten kiire väheni. On ollut seuraa ja apua. Se alkoi pelottaa, tajusin miten raskas meidän perheen arki on ja säikähdin, voiko kukaan oikeasti haluta hypätä tällaiseen mukaan, ihan vapaaehtoisesti. Se aiheutti ahdistusta ja hirveästi pohdintaa.. Pienten poikien kanssa elämä on aika "vauhdikasta" tee aamupala, auta vaatteet, pue toppavaatteet, laita ruokaa, pese hampaat, toimi erotuomarina, jne.. tuttua kaikille lapsiperheille. Mutta se että joku on valmis tulemaan siihen mukaan, vapaaehtoisesti.. Pelkäsin että tässä käy niin että toinen huomaa että ei haluakkaan tai jaksakkaan tätä. Ei halua vaihtaa "helppoa" elämää tällaiseen. Tietysti tämä on vasta alkua, ja meillä kummallakin on omat kodit ja "omat elämät" vaikkakin ollaan yhdessä. Tulevaisuus näyttää miten asiat jatkuvat. On haaveita, toiveita ja unelmia, kummallakin.. toivoisin että edes osa niistä toteutuu. Minua pelottaa haaveilla, en haluaisi taas pudota korkealta, kuitenkin alan taas pikkuhiljaa oppia siihen. Haaveilu on yksi asia joka minun täytyy opetella uudelleen, en ole pitkiin aikoihin uskaltanut tehdä sitä, joko nyt olisi aika oikeasti alkaa haaveilla..

Muistakaa siis olla onnellisia normaalista tavallisesta perhe-elämästä, se ei todellakaan ole yliarvostettua. Arki on parasta, on perhe sitten millainen tahansa, on siinä lapsia, lemmikkejä tai vaan sinä itse. Nautitaan arjesta, vähennetään kalenterista menoja ja ollaan lähekkäin. Onnellista viikonloppua sinulle, joka tätä luet ja iso kiitos Samille tästä viikosta <3 !

Sinne meni , ja selvisin.

Taas oli yksi "merkkipäivä" joka ei tällä kertaa ollutkaan niin merkillinen. Torstai-iltana tajusin, että seuraavana päivänä on 19. päivä. Jannen kuolemasta tulisi 7kk. Vasta torstaina, en ollutkaan panikoinut koko viikkoa. Pieni vihlaisu sydämmessä, ja muutama hetki miettien kaikkea, mutta ei kuitenkaan liikaa. Perjantai meni hyvin, muutama ihminen kysyi miten olen pärjännyt, ei enää kovinkaan moni, mutta ei ollut tarvettakaan. Minä pärjäsin ihan hyvin. Siskoni Marja oli kylässä, syysloman vietossa, meillä oli mukavaa ja minulla seuraa. En ajatellut hirveästi koko asiaa. En kuitenkaan sulkenut asiaa pois mielestänikään, koska jos paha mieli olisi tulossa se tulisi kyllä.Sitä ei auta siirtää. Nyt kävi kuitenkin niin että se ei tullutkaan. Minulla oli mukava päivä. Siivottiin, vaihdettiin olohuone päälaelleen, laitettiin piha syyskuntoon ja pestiin grilliä.. Illalla syötiin kiinalaista ruokaa ja maattiin sohvalla. Ihana rento päivä. Ja minä selvisin paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Ja olin iloinen. Minä selviän tästä, jokainen kuukausi on tuonut tullessaan jotain uutta ja aina hyvällä tavalla. Elämä voittaa ihan aina, kun sille antaa mahdollisuuden.

Yksi suuri "peikko" meitä vaanii. Peikko nimeltä isänpäivä. Kortit olivat ilmaantuneet käytävienvarsiin kaupoissa, ja pikkuhiljaa enenevissä määrin tarjotaan isälle sitä, tätä ja tuota.. Itse selviän kyllä, mutta suren poikia. Miltä tuntuu tarhassa tehdä korttia isälle jota ei ole, tai valmistella muuten isänpäivää. Miten kovasti Jerry suree taas. Koskaan aiemmin en ole ajatellut asiaa, koska en olo joutunut tilanteeseen jossa olisi pitänyt. Mielestäni aina tarhojen isänpäivä aamupalat isille ja ukeille ovat olleet tosi kiva juttu, ekstra päivä lapsille. Nyt olen miettinyt samaa asiaa hieman toisella tavalla. Mitä jos tarhassa olisi sellainen, miten voisin viedä koko viikkoon poikia hoitoon, viikon ajan valmistellaan juttuja tätä "juhlaa" varten. Miten voisin viedä pojat hoitoon kyseisenä aamuna, en mitenkään.. Muiden isät olisivat paikalla, meidän poikien ei. ONNEKSI poikien tarhassa ei tällaista ole, se olisi meille katastroofi, vaikka muille aivan tavallinen kiva päivä. Miten asioita ei osaa ajatella tarpeeksi laajakatseisesti ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle? Silti sellaiset päivät ovat kivoja, en missään nimessä haluaisi toisilta lapsilta viedä sitä iloa, mutta samalla olen miettinyt että kaikissa juhlissa mitä tarhat ja koulut järjestävät pitäisi ajatella loppuun asti, toisaalta ymmärrän että aina ei voi ottaa ihan kaikkia huomioon. Katson kuitenkin itsekkäästi vielä oikeudekseni ajatella että sellaisia "juhlia" ei pitäisi järjestää. Moni varmaan ajattelee että sama pätee kaikkiin juhliin, koska kaikki eivät juhli joulua, tai muita juhlia. Tänävuonna minulla on kuitenkin  oikeus olla sitä mieltä että isänpäiväjuhla tarhassa on tyhmä ja olen onnellinen että meillä sitä ei ole. Ensivuonna voi olla helpompi ja olen ehkä toista mieltä, mutta nyt en siitä pidä, ja sellaisia ei saisi järjestää. En kestä katsoa miten lapsiini sattuu, ja miten he ikävöivät, ja kaikki mikä lisää ikävää haluan sulkea pois. Jos voisi hypätä ajassa, olisi isänpäivä jo ohi, mutta ei voi ja se on elettävä ja oltava pojille äiti ja isä ja muistaa kertoa että isi rakastaa kyllä, ja isi näkee vaikka ei me nähdäkkään isiä. Poikien suru tuntuu vaikeammalta kestää kuin oma.. haluaisi auttaa mutta ei voi.

Eilen oli kiva ilta. Oltiin Jenni siskon luona syömässä. Ruoka oli loistavaa, Jenni on huippu kokki. Jennin luona oli kylässä heidän ystäväpariskunta. Aivan ihanat ihmiset, ja tuntui mukavalta ja tervettulleelta olla joukossa. Ihana piristys iltaan. Muutaman kerran illan aikana mietin Jannea, ja taisin Jannen mainitakkin, mietin suruani, ja sitä mitä nämä ihmiset tietävät siitä. Niin Jenni ja Kalle kuin Sanna ja Mikkokin.. Uskoisin että kaikki heistä tietävät hyvin paljon elämästäni, asioista puhutaan, mutta ei liikaa, tuntuu hyvältä että he kaikki tietävät ja silti puhutaan lentopelosta, hullusta avaruudesta hyppijästä, peurojen suojateistä, nauretaan ja pidetään hauskaa. Katselin ihmisiä pöydän ympärillä, ja tajusin että ihan jokaisella heistä on omat taakkansa kannettavana, jokainen perhe kamppailee jonkun suuren ongelman kanssa, jokainen heistä tietää miltä tuntuu kun asiat eivät mene ihan niin kuin "elokuvissa" ja silti kaikki nauroimme ja vietimme mukavaa iltaa. Tuntui hyvältä että Sami oli myös kutsuttu. Tälläkertaa hän ei päässyt mutta tiedän että olisi viihtynyt ja tiedän että olisi ollut yhtä tervetullut kuin minäkin, ja pojat. On hyvä että on lähellä ihmisiä jotka eivät ole itsekkään eläneet pumpulissa. Ymmärrys huokuu eleissä ja olemisessa, sanoja ei tarvita. On hienoa että on ihmisiä joiden murheet ovat arkipäiväisiä, on hyvä että voi olla sellaisten seurassa. Sen lisäksi on hyvä että on ihmisiä jotka tietävät, minkälaista on kun toivoisi että suurin ongelma on raha, tai lasten nuha, tai pari ylimääräistä kiloa vaa´assa, mutta kun niin ei ole ja ongelmat elämässä ovat suurempia, ja silti eletään täysillä jokapäivä, ainakin niin täysillä kun pystytään. Sellaisten ihmisten seura saa uskomaan omaankin huomiseen, vaikka ongelmat ja murheet ovat erilaisia, selviytyminen on samanlaista. Vertaistukea on monenlaista, suurin siitä löytyy ihmisten katseista, "minä tiedän, ja yritän ymmärtää" ja samalla vitsaillaan ja pidetään hauskaa. Kiitos mukavasta illasta siis koko poppoolle, tuli hyvä mieli.

Nauttikaa sunnuntaista, on mennyt 7kk ja minä olen edelleen hyvin vahvasti elossa, ja aion olla vielä pitkään.

Syysmasennus on luokiteltu kirosanaksi.

Olin tulossa kertomaan, miten meinaa syksyinen alakulo ottaa valtaa.. Flunssa, pimenevät päivät, sade ja tuuli.. Sitten vilkaisin omien lukemieni blogien otsikot. Ensimmäisenä oli "Elämä ON hieno matka" , ihminen joka kirjoittaa aina "isosti " ja reilusti omista tuntemuksistaan, ja hyvin rohkeasti. Pelkästään otsikko kolahti.. TOTTA niin se on, elämä ON hieno matka. Rupesin miettimään että tässä tilanteessa minä nyt olen, annan jonkun typerän flunssan tai syksyn masentaa? En todellakaan ole, on tässä suurempiakin murheita ihmisillä. Minä joka olen käynyt niin pohjalla että aurinkoon tai edes valoon on ollut valtava matka, minäkö nyt annan syksylle voiton. En hitossa anna. Toisaalta oli lohdullista huomata että otti päähän, ihan tavalliset asiat, jotka ottaisivat päähän ketä tahansa. Ei mitään suurta, sitä normaalia kitinää vaan, mitä meillä kaikilla on tapana pitää. Joko minä olen niiden ihmisten joukossa, tavallisten ihmisten, taidampa olla. Haluan kuitenkin pitää siitä kiinni että pienet asiat eivät ala minua häiritä. Haluan eroon kaikesta turhasta ja häiritsevästä joka saattaa masentaa. Haluan oppia tietoisesti jättämään asiat omaan arvoonsa, asiat jotka ovat, kitisen miten paljon tahansa.

Siis syksy on täällä. Minä pidän kynttilöistä, niitä on jo kaapillinen ettei vaan lopu, niitä on vessassakin, kynttilöitä on jokapuolella. Kynttilä palaa aamupalapöydässsä ja iltapalalla, pojat pitävät siitä, kynttilä palaa olohuoneessa, antaa lämpöä sateiseen iltaan. Syksyllä on ihana kun voi polttaa kynttilöitä. Minä pidän villasukista ja neuleista, minä pidän pipoista. Minä pidän kaikesta siitä mikä liittyy kylmeneviin päiviin, pidän keltaisista ja punaisista vaahteran lehdistä, pidän raikkaista aamuista ja takkatulesta. Pidän sateen ropinasta, ja tuulen huminasta, pidän siitä että voi rauhoittua kotiin, lukea hyvää kirjaa, juoda lasin viiniä. Jos mietitään asiaa tältä kannalta, niin todellakin, minä pidän syksystä, ja se että minulle tulee flunssa joka tuskin kestää päivää kahta kauempaa saa minut "kitisemään", voi jestas sentään. Rakastan syksyä, se saa tulla, tai ehkä nyt jo paremminkin olla.. Kevättä ja kesää kohti kuitenkin on alettu mennä jo.. kesä on täällä ennen kuin huomataankaan, ja ennen sitä on vielä paljon kivoja juttuja.

Minä siis selätin alkavan kiukun ja masennuksen hyvin nopeasti, kiitos blogin otsikon joka kolahti. Toivon että minulla on vielä paljon syksyjä elettävänäni, ja toivon että muistan niinä jokaisena nauttia niistä asioista joita syksyssä rakastan. Odotan tulevaa, haluaisin todella tietää miten asiat ovat talvella, keväällä ja ensi kesänä.. ja sen minä näen , sitten kun niiden aika koittaa. Jostain syystä en malttaisi odottaa. Toivoisin että aika kuluu nopeasti, samalla toivoisin että se seisahtuu niinä hetkinä kun on hyvä olla, mutta toivon mitää tahansa, että olisi vuosi 2014 tai vaikka viime tammikuu, niin se ei auta, ei auta toivoa mahdottomia asioita. Keskitytään siis tähän päivään ja tehdään siitä onnellisempi. Eihän kukaan kipeänä ole onnensa kukkuloilla, ei tietenkään, eikä aina naurata, mutta asenteella voit tehdä siitä piirun verran paremman päivän ja hetken.

Onnellisuutta sinunkin päivääsi <3 rakas lukijani <3

Tätäkö tämä nyt sitten on?

Kirjoitin jo.. paljon.. ja pyyhin pois.. ei tuntunut hyvältä se teksti.. se oli ilman sisältöä, en halua julkaista sellaista. Olisi niin hirveesti kirjotettavaa ja samalla ei mitään. On tapahtunut paljon asioita, on ollut ikävä Jannea, ja on ollut onnellisempaa elämää, on ollut kaikkea. Olen mitettinyt että joko tämä asettuu uomiinsa, tätäkö se sitten on.. Tällainenko on loppuelämä surua ajatellen? Tiedän että se muuttuu vielä, helpommaksi, ja yksinkertaisemmaksi.Kun aika kuluu.. Vaikea kuvitella sitä koska nytkin tämä on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin mitä se oli alkukesästä. Tuntuu pääsääntöisesti hyvältä. Ahdistuskohtauksia tulee, mutta harvakseltaan, jokainen niistä kuitenkin helpottaa elämää kohtauksen jälkeen. Loppuvatko ne, vai ovatko osa elämääni nyt? Harvenevatko vielä tästä, vai ovatko tällatavalla läsnä? Näinkin ovat siedettäviä, selviän niistä kyllä. Mutta ehkä ne harvenevat. Ehkä niitä puolenvuoden tai vuoden päästä tulee yhä harvemmin, ja ne ovat aina siedettävämpiä.. ehkä.. kukaan ei osaa vastata koska kukaan ei tiedä vastausta. Voi arvailla ja pohdiskella miten asiat menevät mutta kukaan ei tiedä. Varmasti vielä vuosienkin päästä tuntemuksia ja pahaa oloa on, mutta ehkä se muuttuu, ehkä se on helpompaa ja ehkä selviäminenkin helpottuu tästäkin.

Eniten toivoisin että en löydä itseäni vielä vuosien päästä, suremasta julkisesti, muistuttelemasta muille mitä minä olen kokenut. Voi olla että teen niin, sitäkään ei tiedä. Se on kuitenkin se määräänpää johon tietoisesti pyrin, haluan oppia elämään suruni kanssa niin ettei siitä tarvitse tehdä elämäni keskipistettä. Haluan että ennenkaikkea olen jotain muuta, minut muistetaan positiivisuudesta, ja iloisuudesta, ei surusta. En todellakaan tarkoita, että unohdan asian, mutta haluan tehdä surustani henkilökohtaisemman, se on läsnä minulle, ja kaikille jotka ovat lähimpänä minua. Kyllä minä puhun surustani, ikävästäni, ja kaipuusta, mutta en enää vuosien päästä "koko maailmalle". En halua enää nytkään koko maailman sääliä, en oikeastaan halua sääliä ollenkaan. Haluan halauksen, ja sylin ja korvat jotka kuuntelevat mutta en sääliä. Tiedän että minä selviän, ja olen jo pitkän matkan tehnyt. Surusta voi selvitä kun siitä ei tee itselleen vankilaa. Kun haavat ovat tuoreita, ja suru uusi, näitä asioita on vaikea hahmottaa.. Aika auttaa, se on osa "paranemista" sen lisäksi auttaa asenne. Luulen että asenne vaikuttaa hyvin paljon.. Aionko minä nostaa itseni, selviänkö tästä, uskallanko elää, vai jäänkö tähän ja teen itsestäni kävelevän muistomerkin jollekkin jota ei enää ole kuin kuvissa ja muistoissa. Minä päätin selvitä, ensin en jaksanut koko asiaa ajatella, se oli liian raskasta, silloin läheiseni auttoivat, sitten tuli halu selvitä lasten takia, sen jälkeen jopa itsensä takia. Silloin ollaan jo vahvoilla. Ihminen on selviytyjä, koko elämän voi lyödä palasiksi, voi itkeä ja huutaa ja sen jälkeen nousta jaloilleen, ensin seisoa ja sitten kävellä, kohti parempaa.

Minä olen varma että tapaan vielä Jannen, mutta en tänään enkä vielä toivottavasti pitkiin aikoihin. Mutta me tapaamme kyllä. Ensin minun on elettävä tämä elämä joka minulle on annettu. Se elämä jossa vielä jokuaika sitten tulevaisuus ahdisti, se että päiviä olisi paljon jäljellä se ahdisti, mutta nyt ei enää.. toivon että minulla on vuosia ja vuosia jäljellä vielä. Kaiken jälkeen minulle tarjotaan kuitenkin elämää, en halua heittää sitä hukkaan, jos sinulle tarjotaan mahdollisuutta olla onnellinen ja nauttia elämästä, tartu siihen mahdollisuuteen kaikella tarmollasi. Se on sen arvoista. Elämä on sen arvoinen. Minun elämäni on todellakin elämisen arvoista, ja olen alkanut odottaa tulevaisuutta ja nauttia tästä päivästä. Ystäväni Sanni otti minusta kuvan lauantaina.. katselin sitä.. mietin miten kasvoni ovat rennommat, silmäni onnellisemmat, miten olen muuttunut, sisäinen hyvä olo alkaa näkyä ulospäin. Haluan laittaa sen kuvan tänne.. mielestäni kasvoni näyttävät siinä rauhallisemmilta kuin pitkään aikaan.. oikeasti, ei teennäisesti.



Olkaa onnellisia siitä että olette saaneet elämän elettäväksi, voimia niille joilla suru on juuri nyt suurin. Ja ihanaa alkavaa viikkoa <3

Kiitos että välität !

Minulla on ollut hyvä päivä. Olen hiukan kipeä vielä, mutta en pahasti, paranemaan päin, huomenna on taas lääkäri ja olen viisaampi joten se siitä huomiseen asti. Tänään on tuntunut kuin tonnien taakka olisi taas pyörähtänyt harteiltani pois. Mietinkin, paljonko sitä painoa siellä oikein on ollut, ja onko sitä kovinkin paljon vielä jäljellä, ihan vaan niin etten edes huomaa. Jokatapauksessa hengittäminen on tänään ollut helpompaa, olen tuntenut oloni hyväksi ja kevyeksi, on naurattanut ja on itkettänytkin, mutta hyvällä tavalla, mieli on positiivinen. Huomasin näinä parina alkuviikon päivänä, että en ehkä ole ihan niin vahvoilla kun luulin, mutta huomasin taas että kuitenkin niin vahvoilla että selviän, ja niin vahvoilla että huomaan jokaisen ahdistuksen ja itkun jälkeen olevani enemmän minä. Tietäväni tarkemmin mitä minä haluan, olen varmempi itsestäni ja elämästäni.

Ahdistuksen keskellä mietin todella paljon taas nykyistä elämääni. Onko tämä juuri sitä mitä pitäisi, olenko mennyt liian hitaasti tai nopeasti, olenko siinä missä pitäisi vai olenko jossain muualla. Onko kaikki hyvin vai huonosti. Tällä kertaa tajusin hyvin selkeästi ja vahvasti sen, että olen siinä missä pitää, minulla on juuri niin hyvä olo kuin pitääkin, ja olen niin vahva kuin kuuluukin. Minä olen selvinnyt taas kerran ja tajunnut että olen onnellinen, taas kerran ymmärtänyt sen. Edelleenkään suru ja ikävä ei ole poissa, olen vaan vahvemmilla kohtaamaan sen, siksi se tulee, ja voimalla, salpaa hengityksen ja laittaa itkemään, siksi se tulee nyt koska minä kestän sen, kestän ikävän, surun ja pahanmielen, kesällä en olisi kestänyt, mutta nyt olen vahvempi, nyt tulevat ne tunteet jotka ovat välttämättömiä että kasvan yli kaikesta ja voin jättää pahan olon taakse. Nyt kun minä olen onnellinen, minulla on voimaa myös surra ja kaivata. Minä olen onnellinen, juuri nyt tässä hetkessä ja minulla on voimia kohdata menneisyys, joka aiheuttaa surua ja ahdistusta.

Minä olen huomannut että minulla on elämässäni paljon ihania ihmisiä, YSTÄVIÄ joita en ole vielä maininnut. Ihan tärkeimpänä pitäisin tällä hetkellä mainita Laura, serkkuni vaimo, ihana Laura. Ihminen joka on jaksanut kuunnella kaikki vuodatukseni, kiukkuni ja elänyt mukana onneani. Joskus kerroin niistä sielunkumppaneista, joita ihmisillä on, useitakin, ne voivat olla aviopuolisosi, poikaystäväsi, tai vaikka ystäväsi, kuka tahansa voi olla juuri sinun sielunkumppani. Itse tiedät kyllä kun sellaisen tapaat. Luulempa että Laura on minun sielunkumppanini. Löydän luonteistamme paljon samaa, ja jokakerta kun minulle on tapahtunut jotain suurta , hyvää tai pahaa, toivoin että Laura olisi "on line" tilassa :D toivon että voisin kertoa ja jutella.. Ikävää että emme ole tavanneet kuin pikaiseen viimeaikoina, mutta jutelleet sitäkin enemmän, onnesta, surusta, murheesta, rakkaudesta, ikävästä, kertoneet "tyttöjen juttuja" ja nauraneet. Lauran kanssa tulee hyvä mieli, ihan aina. Kiitos siis sinulle Laura.

Lisäksi sain tänään hyvän mielen käydessäni Jonnin koululla. Mielestäni meitä on onnistanut todella suuresti että Jonni on juuri tuossa koulussa kaikista maailman kouluista ja juuri tuossa luokassa. Olen kuunnellut seitsemän vuotta sitä miten mahdoton ja kuriton lapseni on, ompa joku tyhmäksikin sanonut ja kaikkea tältä väliltä. Olen hyvin hämmentynyt kuullessani että Jonni on mukava poika, pärjää tasonsa mukaisesti perusopetuksessa, on hyvin kasvatettu.. Sitä on vaikea sisäistää ja samalla se tuntuu todella hyvälle. VIHDOINKIN joku ymmärtää. En väitä että Jonnissa ei olisi ollut vikaa aiemmin, hän oli vaan väärässä paikassa ilman diagnoosia, mutta se miten äitiä voi syyllistää ja poikaa, on ollut kamalaa, ja Jannen kuoleman jälkeen mietin etten jaksa kun ei ole ketään kelle jakaisin tätä pahaa oloa siitä miten epäonnistunut olen äitinä. Ja aivan yllättäen Jonni onkin kiva poika ja minä olen hyvä äiti.. Olen ollut kummissani. Minä tiedän että Jonni on ihana ja söötti poika, koulumaailmassa sitä en kuitenkaan ole ikinä ennen kuullut. Kiitos siis Jonnin opettajallekkin, joka saa minut vielä vahvemmin uskomaan tulevaisuuteemme. On ihanaa että sellaisia ihmisiä vielä on.

Olen siis todella onnellinen monista muistakin ihmisistä, en vain niistä jotka ovat jatkuvasti läsnä. Teitä arkielämän enkeleitä on niin paljon. Ihan piti vanhempainillan jälkeen vähän itkeä, taas kerran, ja taas hyvää mieltä. Ja mikä parasta Sami tulee huomenna kotiin <3. Ihanaa tiistai-iltaa ystävät !

Olen pahoillani, että sinäkin jouduit kokemaan tämän.

Olen pahoillani, kovin pahoillani, kaikkien niiden ihmisten ja perheiden puolesta jotka tänään, eilen, viimeviikolla ja ennen sitä, ovat astuneet surun polulle. Tuntuu järjettömän pahalta ajatella että joku on aloittanut tänään päivästä yksi tai kaksi. Voin kertoa heille että valoa löytyy tunnelin päästä varmasti, voin kertoa että ahdistus, kipu ja oksetus loppuu vielä jonain päivänä, voin kertoa että helpottaa, mutta tiedän että se ei auta eikä se kiinnosta eikä siihen pysty uskomaan. Tiedän että minun suruni tuntuu pieneltä eikä se kiinnosta, enkä siitä loukkaannu. Tiedän että maailma kaatuu , seinät kaatuvat, lattia ei pidä.. on kuolema odotettu tai odottamaton, kaikki romahtaa, mikään ei ole kuin ennen. Ei voi enää tuntea rakkaan sydämmenlyöntejä, ei voi silittää poskea, ei voi jutella, on vain muistot, ja voi miten kipeää ne tekevätkään. On niin paljon surua ja tuskaa edessä, että vain ajatuskin siitä saa kyyneleet valumaan poskilleni, olen iloinen siitä miten tämä on kasvattanut minua, voin asettua toisen asemaan helposti, ja voin unohtaa oman suruni, haluaisin niin auttaa, mutta en pysty, kukaan ei pysty. Voi vaan pitää kädestä kiinni ja olla lähellä, antaa itkeä ja voi kuunnella. Voi kertoa että "se on totta, tämä ei ole unta" voi olla rehellinen ja satuttaa totuudella joka kuitenkin on paras mahdollinen tie selviämiseen. Voi miten toivoisin että kukaan ei joutuisi käymään tätä läpi, ainakaan niitä ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia, mutta samalla tiedän että jokainen meistä joutuu. Silloin punnitaan ystävyys, kestääkö toisen epätoivon, kestääkö sen että toinen ei voi ajatella muuta kun suruaan, kestääkö kertoa totuuden, ja kestääkö kannatella pinnalla. Minulla oli ja on ysltäviä jotka kestivät, siskoni kestivät sain myös uusia ystäviä jotka olivat valmiita kannattelemaan minua, kun en itse pystynyt, vapaaehtoisesti ja pyyteettömästi. Toivoisin niin että jokainen surun kohdannut löytää edes yhden tai kaksi sellaista ystävää, toivon olevani itse sellainen ystävä kun lähimpäni minua tarvitsevat ja käsittelee suru mitä tahansa.

Olen vasta päässyt elämän syrjään kiinni, kaikki ikävät tapahtumat vaikuttavat minuun vahvasti, toivon että vaikuttavat vielä kauan, muistuttavat mikä on tärkeää mikä ei. En halua että ne suistavat minut pohjalle ja uskon että niin ei tapahdukkaan. Ei satuta ketään jos itken muutaman kyyneleen ystäväni puolesta, tai perheen joka on menettänyt jotakin arvokasta ja rakasta, voin itkeä salassa ihan vähän ja voin rukoilla heidän puolestaan. Voin pyytää että joku auttaisi, toisi apua kaiken mustan keskelle.

Tällä hetkellä olen kiitollinen läheisistäni, olette kaikki rakkaita Jonni, Jerry ja Jaska, siskot, äiti, isä koko perhe, Sami, Sani, ihan KAIKKI ystävät, olette tärkeitä ja rakkaita. En aina muista sanoa sitä mutta joka hetki asia on niin. Halauksia kaikille tähän päivään. Minun ajatukseni on niiden luona jotka ovat menettäneet niin paljon, tiedän että syksyinen aurinko ei näy eikä muistu mieleen viikkoihin eikä kuukausiin. Kumpa voisin auttaa enemmän kuin "puhua" !

Käytin tätä runoa jo joskus kauan sitten, nyt palautin sen mieleeni:

Keinolla millä hyvänsä!

Tule tänne.
Anna minun puhua, tai olla hiljaa.
Mutta tule.
Ole vierellä, pidä kädestä.
Jos ajan sinut pois, tule taas huomenna.
Jos kiroilen sinulle, kiroile takaisin.
Jos en halua syödä, syötä väkisin.
Kisko minut pinnalle keinolla millä hyvänsä,
mutta älä anna tämän surun viedä minua pohjaan,
sinne missä valoa ei ole.

Näin minun perheeni , ystäväni, ja läheiseni toimivat. Yksinkertaista, mutta vaatii paljon niiltä lähimmiltä.

Nauttikaa alkaneesta viikosta, halatkaa läheisiänne taas kerran, ajatelkaa ihmisiä jotka olette menettäneet, ja iloitkaa elämästänne.

Olet tärkeä, juuri sinä olet <3

Joskus se yllättää, vaikka saunassa, ikävä ja suru.

Perjantai-ilta.. joko siitä pystyisi kirjoittamaan, vai onko se vielä liian hankalaa. Kokeillaan kuitenkin, josko saisin sen ulos itsestäni, ja pois päästäni. Olen ollut nyt muutaman päivän kotona, ihan perus sairasloma, ei mitään ihmeellistä, mutta kotona kuitenkin. Perjantaina en viitsinyt viedä poikiakaan hoitoon, saavatpa pojatkin pitkän viikonlopun kanssani. Oli "laiska" päivä, ei tehty juuri mitään.. Olo oli muutenkin vähän halju, Sami lähti reissuun, kai minun oli ja on ikävä. Se on kuitenkin aika normaali olotila ja kertoo siitä että välittää, hyvä niin, voin ikävöidä. Haluankin, koska se kertoo uudesta paremmasta elämästä näiden kaikkien kuukausien jälkeen. Tuntuu hyvältä ajatella tulevaa, tuntuu hyvältä ikävöidä jotakuta jonka saa takaisin, ikävä häviää ja saa olla taas lähellä. Aivan toisenlaista kuin se mitä tapahtui perjantai-iltana.

Laitoin pojat nukkumaan normaaliin aikaan, hiukan kahdeksan jälkeen. Mietin laittaisinko saunan päälle, kysyin asiasta Jonnilta, menisikö hän jos laittaisin. Jonni sanoi menevänsä, joten mietin, miksipä ei, laitetaan sauna päälle. Mietin miksi niin outo-olo, miksi saunan päälle laitto voi tuoda levottomuutta ja ahdistusta. Mietin että tosissaan en ole käynyt saunassa kun neljä tai viisi kertaa Jannen kuoleman jälkeen.. ennen rakastin saunomista, kävin monta kertaa viikossa, mutta en enää.. en ole mennyt, käyn suihkussa. Yksin olen käynyt kerran, kun Ninnu ja Mishka olivat meillä, silloin he kylvettivät lapset ja minä kävin yksin, en huomannut silloinkaan ongelmaa, mutta minulla oli ystäviä kylässä jotka odottivat alhaalla kun tulin saunasta. Otin lasin viiniä, ja laitoin kynttilät palamaan, odotin että sauna lämpeää. Menin saunaan sekavalla mielellä kun se oli ollut päällä jo yli tunnin.. En halunnut mennä, miksi en.. ?? Olin itsekkin hämmästynyt. Lauteilla se sitten iski, TÄMÄ OLI MINUN JA JANNEN JUTTU, me kävimme yhdessä, illalla kun pojat olivat nukahtaneet.. ainakin kerran viikossa kahdestaan. En ikinä yksin, aina Jannen kanssa tai poikien, mutta en yksin.. Juttelimme päivän ja viikon tapahtumista, se oli meidän kahden juttu, miksi minä olen täällä nyt yksin. Sitten se tuli, itku ja ikävä. Miksi minä, miksi nyt, miksi näin? Juttelin Jannelle ääneen, hiljaa kuiskaten.. "Sinä sanoit vielä päivää ennen kuolemaasi, sinä sanoit että kaikki muuttuu hyväksi, ja kaikki järjestyy, sinä halasit ja sanoit niin, miksi sinä valehtelit, ei niin tapahtunut" , itkin kauan ja surin, surin sen kaiken pahanmielen sisältäni.. tuli huono-olo ja oksetti, mutta en antanut periksi, annoin surun tulla. Kyselin onko kaikki nyt hyvin Jannella, onko minun elämäni sellaista kuin sen pitäisi olla.. Sitten tajusin sen, tarkoitti Janne mitä tahansa lauseella että kaikki muuttuu hyväksi ja järjesttyy, se ehkä kuitenkin piti paikkansa. Minun elämäni on muuttunut hyväksi, ja minun elämäni on järjestynyt. Ei ehkä niin millätavalla sitä mietin silloin maaliskuussa , ei ehkä niin miten sinä sen ajattelit mutta niin siinä kävi, minun ja poikien elämä järjestyy, me voimme olla vielä onnellisia. Sinä järjestit paljon asioita ennen kuolemaasi, niin että meillä olisi kaikki paremmin, ja nyt meillä on.

Ikävä on yllättävä, samoin ahdistus, juuri kun luulet että kaikki on koettu ja pahin on takana ja tulevaan voi varautua, huomaat että ei se ollutkaan niin, ikävä ja suru on läsnä, on vielä tilanteita, tuoksuja, asioita jotka satuttavat ja tekevät kipeää. On annettava aikaa, oltava yksin jotta ne tunteet voivat tulla, ja taas vahvempana jatkettava eteenpäin. Kaikkeen ei edelleenkään pysty varautumaan, nyt olen saunonut yksin, nyt se on tehty, tästä lähtien meillä lämpeää sauna kerran kaksi viikossa, ja se ei aiheuta pahaamieltä enää, se tunne on koettu ja kohdattu, nyt niin voi taas tehdä. Minähän rakastan saunomista.

Sitten tämänhetkiseen elämään, kävin saunassa läpi koko tunneskaalan laidasta laitaan, mietin myös tunteitani Samiin, mietin että jos kerran rakastan niin miksi tämä ahdistus, suru ja kipu tulee niin voimakkaana Jannea kohtaan. Siihenkin sain rauhan.. Minä todella rakastan Samia, tämä ei vaikuta siihen mitenkään, se on mahdollista se on elämäni nyt. Ei minun tarvitse valita, minä rakstin Jannea, rakastan yhä muistoa Jannesta, sitä millainen isä ja mies hän meille oli, mutta se on mennyttä, se on otettu minulta pois, ainoa mitä ei voi ottaa pois on rakkaus ja muistot. Niitä ei saa pois edes ne ilkeimmät ihmiset jotka arvostelevat ja tuomitsevat uutta suhdettani, ne ovat minun ja vain minun, kukaan ei voi niitä tietää eikä vähätellä. Mutta Sami on taas tässä ja nyt, meidän elämässämme tänään ja huomenna, ensiviikolla ja jouluna.. Minä rakastan Samia koko sydämmestäni, en voi verrata näitä kahta tunnetta keskenään, rakastan kumpaakin Samia ja Jannea ja aivan yhtä kovasti. Jannesta on päästettävä irti, rakkaudesta ei. Samista haluan pitää kiinni ja rakkaus on ja pysyy. Aika paljon asiaa yhdelle saunareissulle <3 mutta olen taas vahvempi surussani ja ihmisenä. Olen ottanut taas askeleen kohti ehjempää elämää ja olen onnellinen. Edelleenkään kaikkeen ei voi varautua eikä tarvitsekkaan.

Nyt haluaisin Samin kotiin sieltä reissulta, siihen menee vielä muutama päivä mutta haluan silti, aina ei saa mitä haluaa, en edes minä :) mutta se päiväkin tulee, kun saan Samin kotiin. En ehkä sitten päästä enää ikinä pois, en ainakaan noin kauaksi enkä pitkäksi aikaa. Hyvää sunnuntaita rakkaat lukijat ja ystävät.

Tässä ja nyt, ei huomenna tai eilen.

Mitähän sitä kirjottaisi , asiaa olisi hirvittävän paljon, sen jäsentely on vaan hyvin hyvin vaikeaa. Sitten tullaan taas siihen kysymykseen, mitä haluan kertoa täällä ja mitkä ovat minun "omia juttuja" mitkä haluankin pitää sellaisina, mitkä ovat juttuja jotka jaan täällä. Haluan kertoa niin paljon, mutta toisaalta taas en hirveästi. Toivon että lukijoille on edelleen selvää että täällä käsittelen asioita surun ja menetyksen näkökulmasta, en kerro kaikkea mitä elämässäni on tai mitä sinne kuuluu. Kerron miten minä selvisin ja selviän surun kanssa, miten elämä tuo uusia asioita eteen, en kuitenkaan puhu aivan kaikesta. Blogista saa kuvan minusta ihmisenä, ja se kertoo selviämisestä, mutta minä olen paljon enemmän mitä tästä voisi ajatella, minun elämässäni on niin paljon muutakin, henkilökohtaisia asioita. Tämä blogi kertoo siis paljon mutta ei kaikkea. Perheeni ja ystäväni, lähellä olevat ihmiset tuntevat minut sitten syvemmin, ja niin se pitää ollakkin. 

Tämä on ollut ihan hurja viikko.. Taas tulee kuvaan ne tunteet.. Minä olen valtavan tunteellinen ihminen, koen kaiken hyvin vahvasti, ja kaikki tunteisiin liittyvä vaikuttaa minuun vahvasti. Juttelin Jonskin kanssa juuri eilen tästä, miten ihminen voi olla hyvin mustavalkoinen vaikka tiedostaa että asioilla on niitä sävyjä, olen todella onnellinen TAI olen maassa ja maahan lyöty. Minun on opeteltava tajuamaan että kaikki asiat eivät ole maailman vakavimpia että niille pitäisi uhrata aikaa , jopa niin että koen että maailma kaatuu ympäriltä. Tätä siis opettelen, jäsentelemään ja asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Siinäkin minä onnistun vielä.

Tällä hetkellä en valita, olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, todella onnellinen.. Minusta todella tuntuu että elämä järjestyy parhainpäin, tai oikeastaan en ajattele edes niin.. Minun elämäni on jo järjestynyt parhain päin. Minulla on kaikki hyvin, surusta ja ikävästä huolimatta, minun elämäni ON asettunut raiteilleen. Miksi puhun kokoajan että se tapahtuu kohta ja se on tapahtumassa, kun se tapahtui jo. Se alkoi tapahtua jo kuukausia sitten, se alkoi asettua pikkuhiljaa niihin uomiin mihin oli tarkoitus, silloin en ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärrän. Nyt niin on tapahtunut ja minä lopetan puhumisen siitä että jotakin on tapahtumassa.. Minun elämäni on raiteillaan ja minun itseni on ymmärrettävä se.

Jos on menettänyt jonkun hyvin rakkaan, aiheuttaa hyvätkin asiat mukanaan surua. Palaa hetkellisesti menneeseen, saattaa jopa pelästyä. Se ei kuitenkaan ole paha asia. Olen huomannut että aina kun tapahtuu jotakin hyvää, palaan katselemaan Jannen kuvia, mielessäni juttelen Jannelle ja käyn läpi sitä miten Jannen kanssa vastaava asia meni. Mietin mitä Janne ajattelisi ja ikävä kouraisee ihan joka kerta, ja lähes joka kerta itkukin tulee. Näin tapahtui myös eilen. Minä itkin paljon, mutta minä itkin ilosta, olin niin onnellinen että tuntui että koko sydän pakahtuu. Minulle sanottiin jotain niin kaunista ja jotain sellaista mikä merkitsee koko maailmassa eniten, silloin viimeistään ne kaikki pienimmätkin palaset loksahtivat paikoileen ja hirmuinen rauhallisuuden ja onnen tunne valtasi minut kauttaaltaan. Minä itkin.. en olisi halunnut, mutta ilosta itkeminen olikin jotain aivan toisenlaista, itkin koska olin onnellinen, minä joka luulin etten tee enää koskaan niin, minä joka luulin että kaikki tunteet kuolivat Jannen myötä. Minä itkin paljon, ja aiheutin melkoisen päänsäryn itselleni, mutta se ei haitannut minä olin onnellinen ja olen sitä yhä.

Katselin Jannen kuvia, siinä oli Janne yksin, ja poikien kanssa. Eniten surua aiheuttaa kuvat jossa pojat ovat isin kanssa. Surettaa mitä Janne menetti kun joutui lähtemään, surettaa mitä pojat menettivät, mietin Joonasta Jannen veljeä, pitää soittaa, pitää pyytää käymään, siinä pojat näkevät millainen heidän isänsä oli. Miten hieno isä. Joka kerta kun ajattelen Jannea isänä, palaan päivään ennen päivää jolloin perheemme rikottiin, muistan yhä elävästi sählypelin takaterassilla, muistan Jannen ja muistan iloiset pojat. Se muisto tuntuu pahalta vaikka kaunis sellainen onkin, se muisto kouraisee syvältä ja vielä pitkän aikaa. Mutta se on se muisto joka itkettää sen takia että se on hyvä ja kaunis muisto ei sen takia että siihen liittyisi surua. 

Tämä on ehkä sekavin blogi ikinä.. mutta sekaisin olen ollut itsekkin tässä muutaman päivän. Joten ei se varmaankaan ole yllätys. Ja itseäni hämmensi miten valtavan voimakkaita tunteita voi tulla yhä edelleen. Myös niitä hyviä, ja miten valtavan voimakkaasti ne hyvät tunteet saavat muistelemaan mennyttäkin ja miten kovasti joku hyvä asia saattaa pelottaakkin. Silti olen onnellisempi kuin valovuosiin , ainakin se tuntuu siltä. Minulle on sanottu että olen rakas, ja niin on hänkin.. tällaisen ihmisen kuten minä, saa suistettua raiteiltaan sanomalla sen, ja kun sitä oikeasti tarkoitetaan, se saa minut sekaisin, ja sitä minä olen ollut eilisestä asti. Mutta minä olen onnellinen, pitkästä aikaa onnellinen, kaikki järjestyy niin kuin pitääkin. 

Mukavaa viikonloppua kaikille, pidetään läheisistä huolta <3

Minä tulen takaisin, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

Minulla on viimeaikoina ollut todellapaljon mieliala muutoksia. Tajusin kuitenkin, tai en kai minä mitään tajunnut, taaskaan, vaan minulle sanottiin että olenko huomannut että nauran ja vitsailen nykyään paljon enemmän. Se on ihan totta, nauran vedet silmissä jotain hassua kuvaa ystävän naamakirja sivuilla, luen sarjakuvia, jotka naurattavat, nauran hassuille jutuille ja vitsailen. Minä en ole tehnyt niin kuukausiin. Mietin samalla viimeviikonloppua, kun perjantaina "kaikki romahti". Minä ylireagoin, ISOSTI, annoin pelolle vallan hetkessä, ja epätoivolle. Onneksi kaikki lähelläni olevat ihmiset reagoivat, ja vielä järkevästi. Äiti soitti, Jenni laittoi viestin, Sami soitti ja laittoi viestin. Uskoisin että heistä jokainen tajusi että tilanne ei ole niin paha kuin luulen, mutta minä en ahdistukseltani huomannut todellista tilannetta. Nyt olen viisaampi, tiedän että vastoinkäymiset ovat myös osa ihan normaalia elämää, kaikki ei liity Jannen kuolemaan. Vaikka vielä minun on vaikea erotella muut elämän varjopuolet, Jannen kuoleman tuomasta surusta, tiedän että niitäkin tulee ja on olemassa. Omiin reaktioihini voin kuitenkin puuttua, seuraavaksi olen päättänyt että en ala hysteeriseksi, tiedän että saan apua, läheiseni ovat siihen valmiita, mutta itsenikin on ymmärrettävä että jokaisesta kerrasta on opittava. On tajuttava että elämä todella menee eteenpäin, ei saa jäädä vellomaan suruun ja itsesääliin. Täällä on ihmisiä jotka tarvitsevat minua, ja minä heitä, minun on mentävä eteenpäin. Ei pakottamalla itseäni siihen vaan kasvamalla jokaisen epäonnistumisen ja ahdistuskohtauksen myötä.

Minä olen ruvennut aikapaljon ajattelemaan tulevaisuuttakin, ensin ajattelin miten selviän kuluvan päivän, jossain kohtaa ajattelin miten selviän viikon, mihinkään kauas en kuitenkaan osannut mitään ajatella tai suunnitella, en edes uskaltanut. Tiedän että alitajuisesti pelkäsin, että jos suunnittelen ja jotakin sattuu, en kestä sitä. Eilen Jenni laittoi viestiä, "lähdetäänkö laivalle hiihtolomalla", huomasin että minua ahdisti ajatus, ei siitä ettenkö haluaisi lähteä, tietysti halusin, pienet pojat eivät ole koskaan olleet laivalla, vaan se että minun pitää suunnitella jotain niin kauas kuin helmikuulle, siihenhän on valovuosi, mitä tahansa ehtii tapahtua. Mitä jos lähtöpäivänä olen menettänyt taas jonkun, en voikkaan lähteä ja päivä on raskas, tai hirveä koska sen olisi pitänyt olla toisenlainen. Jokainen joka tätä lukee varmaan ymmärtää että niin ei voi ajatella, ei loputtomiin elää pelon kanssa, jos jollekkin sattuu jotain. Tajusin ihan itse että tuo ajattelutapa on aivan älytön, mietin asiaa, ja olemme päättäneet lähteä, koko porukka hiihtolomalla laivalle. Pieni juttu joillekkin, minulle tosi iso, en osaa tehdä päätöksiä, ja inhoan tilanteita joissa niitä pitää tehdä, en halua päättää etten päätä väärin. Se minun on opeteltava uudestaan, kertomaan mitä minä haluan, tekemään päätöksiä kysyttäessä. Minun on edelleen "uskallettava elää", en voi kokonaan unohtaa sitä ainoaa pelon aihetta elämässäni, se että menetän jonkun läheisen ja rakkaan. Tulen menettämään jokatapauksessa, pelkäsin sitä tai en, toivon kuitenkin että menetän ihmisiä "oikeassa järjestyksessä", vaikka se ei surua vähennä, se on kuitenkin hyväksyttävää, helpommin käsiteltävää kun asiat menee niin kuin "kuuluu" mennä. En voi elää jatkuvasti peläten että jollekkin sattuu jotakin, ja silti pelkään sitä, päivittäin, osaan kuitenkin myös olla huoletta ja nauttia elämästä. Nyt jos tottapuhutaan, odotan hiihtolomaa ja laivamatkaa, ei iso juttu, mutta ensimmäinen suunniteltu asia tähänmennessä, ei vain puheissa vaan oikeasti suunniteltu.

Kaikki tragediat ja tapahtumat muuttavat ihmistä sanotaan. Se on ihan totta, voit alkaa ajatella asioista eritavalla, ja todennäköisesti alatkin. Esimerkkinä voin käyttää esimerkiksi sitä kun minä ennen pelkäsin kuolemaa hurjasti, enää en pelkää, yhtään, olen asiasta varmasti maininnutkin useaan otteeseen. Mutta ihmisenä et kuitenkaan muutu, ei tällaiset asiat muuta sinua kuitenkaan ihan niin paljon kuin voisi luulla. Olet hyvin samankaltainen, pidät samoista asioista, naurat samoille vitseille kun naurun aika on, ehkä sinusta tulee avarakatseisempi, mutta silti sama ihminen sinussa on sisällä. Kun suru alkaa väistyä, palaat omaan itseesi pikkuhiljaa ja se tuntuu hyvältä. Olen paljon puhunut siitä miten en ikinä ole sama Salla, nyt olen alkanut huomaamaan, että olen minä, ihan sama, yhtä elämänkokemusta enemmän kokeneena, mutta se mikä olin 18.3. olen yhä edelleen. Jotkut asiat ovat toisin, ja toiset asiat hirmuisesti toisin, mutta Salla minä olen kaikkine samoine hyvine ja huonoine puolineen. Minua ärsyttää sellainen asenne joissakin surun kokeneissa, joihin olen törmännyt, kun he ovat sitä mieltä että he ovat jotain erityistä, että kaikkien pitäisi olla kiinnostunut juuri heidän surustaan, että heidän surunsa on syystä tai toisesta musertavampi ja kamalampi kuin jonkun toisen suru. Tämä on mielestäni väärin, ja tämä on syy miksi ahdistun sururyhmissä. Menetys on sinun henkilökohtainen, ei naapurin "Pekka" tai "Kirsi" sure vaikka sinun maailmasi pysähtyykin, ja surutyössä tärkeää on muistaa se että vaikka sinulle on sattunut hirveä ja kamala asia, sinä et kuitenkaan ole erityinen, muille on sattunut samalla tavalla, älä ala elää surun kautta, älä tee siitä elämäsi pääasiaa kauemmaksi aikaa kuin on pakko, älä kuvittele että sen takia olisit erityinen tai että sinun surusi olisi kokomaailman suru. Se on sinun ja läheistesi elämän kokoinen suru, ei kuitenkaan muiden, mielestäni se on tärkeä asia ymmärtää jos haluaa edetä elämässään. Kamalia asioita tapahtuu, ja niitä ei voi eikä pidä unohtaa, mutta älä luule että olisit erityinen sen takia. Ole erityinen omana itsenäsi, älä sen takia mitä sinulle on tapahtunut.

Olen huomannut että itseluottamus on kaiken A ja O. Kun oma itseluottamukseni on pikkuhiljaa kasvanut, ja sen on saanut maahan niin monet tekijät, ei pelkästään Jannen kuolema, joka ei itseasiassa vaikuttanut itseluottamukseeni kovinkaan paljon, kuolema vaikutti muuten minuun, mutta itseluottamus ei ole ollut hirveän hyvä juuri koskaan. Kuitenkin nyt kun olen alkanut luottaa itseeni, minustakin voi pitää ja minäkin olen tärkeä, ja minäkin voin joittenkin silmissä näyttää kauniilta, olen tajunnut että nämä hyvät puolet elämässä tuovat esiin yhä enemmän sitä Sallaa millainen olen, uskallan olla se mitä olen, en käperry kuoreeni, tai ole hiljaa silloin kun haluan sanoa jotain.

Minä olen varmastikkin aika kiltti ihminen, vaikka joku tai jotkut ovat tästä erimieltä, uskon niin olevan. Minun luonteeseeni ei kuulu "laukoa totuuksia" päin naamaa, koska se ei ole minun asiani, ja minusta on raivostuttavaa kun ihmiset sanovat että ovat "suorapuheisia, ja kertovat kaiken niinkuin asiat on" hieno piirre, valitettavan usein vaan tarkoittaa sitä että kerrotaan mikä on mennyt vikaan ja sitten ollaan ylpeitä siitä kun ollaan "suorapuheisia" ensin voitaisiin opetella sanomaan oikeasti kaikki päin naamaa.. Hei näytätpä hyvältä tänään, olet tärkeä, olet rakas, teit tosi hienosti tuon ja tuon homman, sitä on oikea suorapuheisuus. Se ei tarkoita että ollaan tosi rohkeita ja haukutaan päin naamaa. Olen positiivinen elämänasenteeltani, tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa, vaikka en kaikista pidä, toimeen tulen aina. Kyllä minäkin juoruilen ja puhun pahaa, en minä sitä kiellä, mutta kukapa ei tekisi niin, mutta pääsääntöisesti uskon olevani kiltti, ihminen joka rakastaa kotielämää, mökkeilyä ja sitä ihan tavallista arkea. En tarvitse elämääni hirveästi mitään "fantsua ja mageeta" normaali elämä riittää ja silloin olen onnellisimmillani.

Mukavaa tiistaita kaikille <3 minulla on vapaapäivä ja on mentävä siivoamaan. BLAAH, mutta pienet pojat tykkäävät :D. Muistetaan kertoa ihmisille päin naamaa miten ihania he ovat, jooko?

Hei hei mitä kuuluu.. kaikki on OK?

Päätin jo perjantaina että pitää viikonloppuna kirjoittaa. Perjantai oli aika raskas, ja minulla oli melkoista tunnemyrskyä puoleen ja toiseen viikonlopun aikana, ja siihen mahtui kivoja ja tylsiä asioita, itkua ja naurua PALJON tätä kaikkea. Meinasin että kirjoittelen aiemmin tänään.. Onneksi en kirjoittanut, koska tekstin sisältö olisi ollut melkoisesti toisenlainen jos olisin aloittanut tätä esimerkiksi kolmetuntia sitten. Nyt olo on sata kertaa parempi ja mieli positiivisempi joten tekstikään ei ole niin synkkää. Sitä on ehkä helpompi lukea, ja mukavampi.

Jonnin ADHD näyttäytyi taas perjantaina vahvasti, vaikka lääkitys onkin olemassa. Aamu oli todella raskas, minulle mutta myös tunteittensa ja tunnemyrskyjen kanssa painivalle Jonnille, lisäksi se oli raskas pikkupojillekkin, ja taisimpa tehdä siitä raskaan Samillekkin, ihan tahtomattani. Ahdistus iski kuin salama, yhtä nopeasti ja tyhjästä.. Tuli pakokauhu ja pelko "tähänkö taas palataan, tätäkö tämä nyt sitten on, ja minä olen yksin, Janne minkä teit AUTA NYT jos voit". Mielessäni todella pyysin Jannelta apua, mietin että jos nyt näet tee jotakin AUTA. Ahdistus kasvoi vaan, mietin mitä olen tekemässä, kaiken kanssa.. Mietin että olen sotkemassa jonkun tärkeän ihmisen elämäämme joka on äärimmäisen raskasta, ja että se ei ole häntä kohtaan reilua, mietin että on parempi jäädä täysin yksin taas kun kuormittaa toista niin tärkeää tällaisilla asioilla ja elämällä, kerroin sen, kerroin miltä minusta tuntuu ja miten on tärkeää että hänen ei tarvitse sellaista elää ja kokea. Totta sanoakseni mietin että lopetan kaiken kun voin sen tehdä, ennen kuin toinen huomaa tehneensä virheen. Sekosin ahdistukseeni, pahaan mieleeni, pakokauhuuni ja pelkoihini. Olin hölmö.. onneksi Sami ei ollut, onneksi asia ei ollutkaan minun päätettävissäni, en olisi halunnut edes sitä mitä ajattelin, se olisi ollut musertavaa ja ahdistavaa, jos olisin jäänyt aivan yksin, olisin varmasti seonnut, mutta minä en jäänyt, en silloin enkä myöhemminkään. Tajusin iltaan mennessä typerän ajatukseni, totaalisen järjettömyyden, ja sen että se on asia mistä puhutaan ja jutellaan, ei vaan ilmoiteta että olen ajatellut näin. Ei toisen ihmisen puolesta voi ajatella ja päättää jokainen päättää itse. Minulla ei ole valtaa sellaiseen. Lupasin itselleni että ikinä en enää tee niin. En koskaan ehdota mitään vastaavaa ja järjetöntä. Huomasin että takapakin jälkeen tulee kuitenkin taas se hyvä aika.. perjantai-ilta oli jo rauhallisempi ja lauantai ja sunnuntai menivät jo loistavasti. Näitä sattuu ja tapahtuu, ei aina tarvitse käydä niin että jokainen vastoinkäyminen tarkoittaa että elämä palaa johonkin ikävää ja ahdistavaan.. se voi oikeastikkin olla hetkellistä. Samalla tavalla kun ikävä kasvaa hetkellisesti ahdistukseksi ja sitten se kuitenkin häviää ja normaali elämä palaa taas, ja ikävän jaksaa paremmin ja antaa tilaa onnellisuudellekkin.

Jos olisin täysin sinut tapahtuneen kanssa jo nyt, se olisi outoa, siitä ei ole kuin puolivuotta. Olen edennyt paljon, olen itkenyt muutaman joen verran kyyneleitä ja minusta on päänsärkyjen myötä tullut panadolin suurkuluttaja. Silti pärjään ja menen eteenpäin, nautin syksystä ja kun saa taas laittaa kynttilöitä, nautin perheestäni, ja olen onnellinen niistä joita minulla on. Kävimme Jennin kanssa IKEAssa lauantaina, minulla on sisko, joka asuu samassa kaupungissa, ja minä voin lähteä hänen kanssaan ikeaan ostamaan "pari pikku juttua" voin syödä kymmenen lihapullaa ja lapsilta salassa ranskalaisia, voin syödä omenapiirakkaa ja pehmistä, senkin salassa, ja voin palata "ruotuun" taas seuraavana päivänä. Voin nauttia elämästä <3 voin kertoa Jennille miltä minusta tuntuu, kertoa miten ikävöin ja taas kuulla miten hän kaipaa myös. Voin olla minä itse ja se riittää.. voin olla onnellinen ilman syyllisyyttä, koska Jenni varmasti on vaan iloinen jos olen onnellinen, aidosti iloinen. Olen niin iloinen ja onnellinen että minulla on Jenni <3 sisko joka on sellainen jonka toivoisin jokaiselle <3, aidosti onnellinen toisen ilosta ja onnesta.

Tänään olo oli kurja.. olen alkanut pelätä tulevaa. Tiedän että se johtuu tunteitten vahvistumisesta, pelkään että menetän. Minulla jos kenellä on syytä pelätä menetystä.. olenhan menettänyt julmasti ja lopullisesti. Mutta pelkään että vajoan liian "syvälle" hyvään oloon, että jos en ole varuillani, minuun sattuu ja kovasti. Olen epävarma syyttä. Siitä tunteesta haluan eroon, haluan lopettaa varmistelun "onko meillä kaikki hyvin" tyyliin, haluan uskoa ja luottaa siihen mitä näen, koen ja kuulen, meillä ON kaikki hyvin <3 paremmin kuin monella muulla. Meillä on enemmän yhteistä kun monella muulla, meillä on kaikki palaset onnelliseen elämään ja minun on alettava luottaa siihen. Kukaan ei ole viemässä sitä minulta pois, vien itse itseltäni sen onnen ja ilon pois, jatkuvasti analysoimalla ja miettimällä ja pohtimalla. Sen on loputtava. Onneksi sen lisäksi että meillä on yhteiset ajatukset mitä elämästä mietiään on hyvä asia että ollaan myös erilaisia.. Jos minä leijailen pilvissä ja suistun kuiluun sekunnin sadasosan vauhdilla, Sami on se joka seisoo jalat maassa ja sanoo joka ainut kerta ne oikeat sanat. Palauttaa kaiken taas normaaliksi. Ja miten taitavasti.. yhden puhelinsoiton aikana oloni parani, ja tajusin taas oman mielettömyyteni. Se mitä minulle on tapahtunut, tai mitä minulle on joskus tehty, ei ole vähimmässäkään määrin Samin vika, ja mitään sellaista ei enää yksinkertaisesti tapahdu. Kaikki on hyvin.. pitää mennä peilin eteen ja sanoa itselleen "tajuatko sinä apina, kaikki on hyvin" .

Minä siis päätän hyvin raskaan viikonlopun jälkeen taas olla onnellinen, minulla on ihanat pojat, ihanat siskot, ihana äiti ja perhe, ihanat ystävät ja Sami. Minulla on kaikkea vaikka menetinkin kaiken, olen saanut niin paljon. Positiivisuus auttaa jaksamaan taas, ja ihmiset elämässäni tekevät paljon minun eteeni, silloin kun en jaksa. Toivon todella että voin joskus antaa takaisin, edes vähän siitä mitä he hyväkseni tekevät <3 ! Mukavaa alkavaa viikkoa ystävät, rakkaat.. KAIKKI !!