Lähtölaskenta alkaa.. jokainen päivä on edellistä vaikeampi.

Huomenna on helmikuun viimeinen päivä. Ylihuomenna on siis maaliskuu. Kokoajan tuntuu että "aika käy vähiin" vaikka minun aikani ei toivottavasti ole vielä päättymässä, ihan vielä. Kukaan ei tiedä montako päivää on jäljellä, mutta voi toivoa , uskoa ja luottaa että niitä on. Minäkin luotan ja uskon, aina en toivo, välillä tuntuu että niitä on aivan liikaa. Onneksi sellainen olo on kovin harvoin enää. Jannen kuollessa ahdisti ajatus todennnäköisten elinpäivien paljoudesta, tuntui että neljäkymmentäkin on liikaa, onneksi en ajattele niin. Ajattelen kuitenkin nyt, tänäiltana, että Jannella oli viimevuonna tänäpäivänä jo aika käymässä vähiin, ei kuukauttakaan enää. Kun sellaista ajattelee oman rakkaansa kohdalle, kuristaa se kurkkua, ja pelottaa, pelottaa sen ihmisen puolesta joka on jo kuollut, asettuu hänen asemaansa. Vielä vuosi sitten oli yhteisiä haaveita ja unelmia, nytkin on haaveita ja unelmia, onneksi on koska Jannen kuollessa en uskonut enää niihin, enää ei vaan Jannen kanssa, ei enää ikinä yhdessä.

Olen ollut aivan mahdoton... Ensin tuli itkuisuus, sitten tuli lyhyt pinna, sitten kaiken epäjärjestyksen kammoaminen, en kestä pienintäkään epäjärjestystä, toisaalta ei ole voimia siivotakkaan, nyt on kuvaan tullut väsymys, ääretön väsymys. Illalla unta ei kauaa tarvitse odotella, nukahdan heti. Yleinen ahdistus kuvaa olotilaa, ja pelko, kohta on 19.3. Uskon että ihmiset jotka näkevät minua päivittäin, koulukaverit, ystävät jne eivät edes huomaa minussa tätä, peitän sen hyvin, on parempi peittää kun itkeä julkisesti kokoajan, mutta Sami näkee. Surettaa hänen puolestaan. Hän on se joka "kärsii" tästä kaikesta, vaikka väittää ettei kärsi. Hän on se jolle kaadan kaiken niskaan kun en jaksa. Niin väärin, ja tiedän sen itsekkin, ja silti teen niin. Joka ilta ja aamu pyydän anteeksi, kerron miten rakastan, ja aina syyllistyn samaan uudestaan. Se on ahdistavaa.. Sami ei ole tehnyt mitään väärää, päin vastoin auttaa minut tämän ajan yli, inhottaa olla sellainen ihminen joka on "aina iloinen" hymy on kadonnut huulilta vain kerran ja silloin pitkäkis aikaa. Jannen kuollessa lopetin hymyilyn, ja hymy palasi joskus elokuussa, siskoni sen sanoi. Sanoi että tuntuu ihanalta kun hymyilen taas, oikeasti, niin että silmätkin hymyilee. Silloin Sami oli tullut elämääni pysyvämmin, oltiin tutustuttu ja päätetty että kannattaa antaa mahdollisuus meille, että yritetään. Olin onnellinen. Olen edelleen onnellinen, Samin lähellä, kun saan olla vieressä, rakastan Samia ja sitä miten hyväksi hän oloni tekee.

Olen päättänyt että selviän tästäkin. Selviän yli maaliskuun, yli kevään ja kesään. Minä olen päättänyt näyttää läheisilleni, että olen niin vahva että selviän. En edes väitä että selviäisin yksin. Tarvitsen perhettä, ystäviä kaiken mahdollisen tuen, mutta selviän. Poikien takia selviän, ja Samin takia, olen luvannut että näytän vielä että hän ei ole tutustunut oikeaan Sallaan. Oikea Salla on paljon mukavampi kuin nykyinen, ja Sami jos joku on sen ansainnut. Jos hän jaksaa tämän kaiken, hän todella on sen ansainnut. Hän on ansainnut sen jo nyt. Olen todella kiitollinen kaikesta mitä hän eteeni tekee, antaa itkeä ja kiukuta ja aina antaa anteeksi ja jaksaa rakastaa. Kaikki eivät jaksaisi, kaikista ei olisi siihen. Minulla on ollut elämässäni valtavasti epäonnea, mutta myös onnea. Minun elämääni on tullut mahtavia ihmisiä sattumalta tai ehkä kaikella oli tarkoitus. Minä olen kuitenkin onnellisessakin asemassa. Pitää vaan nähdä surun läpi se onni. Löysin tänään sattumalta tällaisen, niin totta <3



Hyvää loppuviikkoa kaikille, minä lähden pienten ukkojen kanssa saunan lämpöön <3

"Isi taivaassa, minulta lähti hammas, näetkö?"

Keskimmäiseltä pojalta, Jerryltä lähti eilen illalla hammas. Olipa minulla ylpeä viisivuotias joka kehui olevansa jo isopoika. Piti soittaa heti Samille, mummille, mammalle ja isotädille lähti kuvaviesti, Jerry hyppi ja pomppi ja oli iloinen. Oli ihana seurata Jerryn iloa, minun iso poikani, syksyllä jo esikoululainen, ilman hammasta. Voi kun olisi ollut mukava kun Janne olisi ollut näkemässä. Janne osasi olla itsekkin kuin pieni lapsi, osasi mennä mukaan iloon, olla onnellinen. Tiedän että Janne olisi ylpeänä kertonut töissä oman esikoisensa hampaan lähdöstä, vähän vitsaillen, mutta tunsin Jannen niin hyvin että tiedän että hänen isän sydän olisi haljennut ylpeydestä.

Nukkumaan mennessä Jerry asetteli hampaan huolella tyynyn alle, muistaahan hammaskeiju varmasti hakea hampaan pois.. Kyllä muistaa vakuuttelin. Sitten tuli iltarukouksen aika. Meille on tullut jo tapa. Ihan ensin sytytetään "tuohuskynttilät" palamaan. Kummaltakin pieneltä pojalta omansa. Joskus kun liekki ei meinaa saada voimaa palaa, pojat kannustavat "isi sytytä se nyt, älä anna sammua, älä puhalla" pojat kokevat vahvasti isän läsnäolon kynttilöiden palaessa. Ne ovat Jannen kynttilät, isin kynttilät. Sitten on perinteisen iltarukouksen vuoro, sen minkä minäkin opin lapsena, minkä äitini opetti "Päivän säde pienoinen..." , sitten on isin rukouksen vuoro, siitä tuli tapa Jannen kuoltua, kerrotaan mitä on tapahtunut päivän aikana, onko jotain uutta, tai suurta tapahtunut, onko jotain mitä muuten haluaa kertoa. Pojilla menee sekaisin varmasti sanat taivaan isä ja isi taivaassa, mutta onko sen niin väliä.. saa mennäkkin. Jerry kertoi isille, "minä olen jo iso poika, näitkö isi, minulta lähti hammas, menen jo eskariin syksyllä, katsotko sinä minua kun menen.." Jerry oli innoissaan äidin sydän meinasi särkyä. Puhallettiin kynttilät, haleja ja suukkoja, laulu, haleja lisää ja suukkoja. Sitten hyvää yötä, huomiseen.

Tulen alakertaan, Sami on vielä lenkillä.. sitten se iskee hyökyaallon voimalla. IKÄVÄ, haluan kertoa sinulle Janne, missä sinä olet, sinun pojastasi, meidän pojastamme tulee iso, miksi sinä et näe sitä. Miksi en voi puhua sinulle, miksi en voi jutella ja taas kerran kerrata, muistatko kun Jerry syntyi, muistatko sitä muistatko tätä.. Missä ihmeessä sinä olet, tule takaisin. Kurkkua kuristaa tätä kirjoittaessani, ja kyyneleet vierivät. Silti tuntuu hyvältä kirjoittaa. Ikävä yllättää voimalla yhä uudelleen ja uudelleen. Satuttaa ja aiheuttaa katkeruutta. Haluaisin niin jakaa nämä hetket Jannen kanssa, vieläkään en suostu uskomaan että kaikki on toisin. Onneksi Sami tulee, halaa ja antaa itkeä. Kerron miten epäreilua on ettei Jerry voinut kertoa isälleen, kerron että surettaa poikien puolesta. Sami sanoo sen minkä tiesin jo, mitä olen ajatellut monesti aiemminkin. Suru on minussa, minä suren enemmän, Jerry oli innoissaan hypystä isoksi pojaksi, Jerry kertoi iltarukouksessa innoissaan isille.. Minä suren, ja suren vielä pitkään.. On eskariin lähtöä, kouluun lähtöä, rippijuhlia ja synttäreitä. Joka kerta muistan Jannen ja muistelen. Jokakerta kysyn miksi? Ehkä se ei vuosien päästä enää satu, mutta nyt se vielä sattuu, ja tuntuu hirvittävän epäreilulta, vaikealta hyväksyä. Enkä minä hyväksykkään, en ihan vielä, ehkä joskus, kun järki pakottaa sydämmen hyväksymään, mutta en vielä, nyt on liian aikaista ja ikävä on käsin kosketeltavissa. Jos voisi edes soittaa, jos toinen vaikka vastaisi..



Mukavaa alkavaaviikkoa, ja muistakaa taas.. Jokainen päivä on lahja, huomenna kaikki voi olla toisin. Älkää pelätkö tulevaa, mutta muistakaa arvostaa elämää.

Saisinko nyt vaan surra?

Yksitoista kuukautta sitten.. tasan tänään, aamulla klo 5:55. Tiedän että eilisestä illasta alkoi minun "Via Dolorosani" jos niin voi sanoa. Eilinen ilta palautteli jo mieliin vuodentakaisia tapahtumia. Kuinka kaikki vielä vuosi sitten oli hyvin. Käytiin markkinoilla Varkauden torilla, Janne oli väsynyt ja tahtoi kotiin. Sanoi että on aina väsynyt.. Halusi istuskella. Nämä ovat faktoja joita tiedän ajasta ennen kuolemaa. Miksi en kysynyt mitään, miksi en pakottanut lääkäriin? Tiedän että Janne kävi lääkärissä, sitä en tiedä mitä hänelle siellä kerrottiin, mutta siellä kävi, useamman kerran tammi helmikuun aikana. Tänään oli ensimmäisen kerran se aamu, että aamun jälkeen olo ei helpottanutkaan. Pelottaa. En tahtoisi elää tulevaa kuukautta, olisipa joku aikakone joka siirtäisi minut suoraan maaliskuun 20. päivään, saisin sanoa "kaikki tapahtui vuosi sitten, nyt alkoi uusi vuosi". Kulunut vuosi on ollut epätodellinen. On tapahtunut niin paljon kaikkea pahaa, mutta myös hyvää. On vaikea asettaa tunteitaan järjestykseen. Päällimmäisenä on nyt ahdistus. Selviänkö tulevasta kuukaudesta.

Tunteet ovat hyvin kummallisia. Ahdistaa kun ajattelen Jannea, ja sitä että hänellä oli vuosi sitten tänäpäivänä vain hyvin vähän aikaa. Pelottiko Jannea, miksei hän puhunut, tiesikö asiasta, olisinko voinut tehdä jotain. Surettaa Jannen elämä joka päättyi niin aikaisin. Eilen oli muutenkin rankka ilta, Jonnin kanssa oli kovasti vaikeuksia. Alkoi tuntumaan että perheemme hajoaa pala palata murenee kaikki mitä minulla oli, enkä voi tehdä asialle mitään. Ahdistava tunne. Haluaisin nukkua ja herätä painajaisesta, että aamu toisikin takaisin kaiken mitä olen menettänyt. Haluaisin että Janne tulisi edes unessa kertomaan, voiko hyvin, onko elämää kuoleman jälkeen, onko kaikki kunnossa, huolehtiiko meistä?

Toisaalta olen taas saanut vastaukseni. Janne tai joku huolehtii. Minulla on Sami, rakastan Samia, olen oppinut että elämän aikana ihminen voi saada monen monta sielunsiskoa ja veljeä. Minä olen saanut monta, joista vahvimmat näyttäytyivät juuri silloin kun heitä eniten tarvitsin. Ei ole ollut helppoa olla ystäväni viimeisen vuoden aikana, ja vielä vaikeampaa on ollut varmasti Samilla. Meidän suhteemme on alkanut totaalisen kriisin keskellä. Miten monesti olen sanonut että en minä oikeasti ole tällainen.. Toisaalta taas en tiedä edes millainen olen oikeasti nykyään. En ole löytänyt edes itseäni  tämän kaiken keskellä. Sen kuitenkin olen huomannut, että olen ollut onnellinen, nauttinut ihanista asioista. Tunteeton en ainakaan ole. En ollut ennen en ole nytkään.

Olen toivonut että minua ei kohdeltaisi kuin surevaa leskeä. Se on ollut virhe ja juontaa juurensa ehkä siitä että aina ja kaikkien kanssa ei ole voimia jutella Jannesta. Se ei sovi joka paikkaan, eikä voimanikaan riitä. Edelleen olen sitä mieltä että sääliä en tarvitse enkä kaipaa. En ole maailman ainoa ihminen jolle on näin käynyt. Vuoden mittaan olen kuitenkin huomannut että olisi hyvä pysähtyä ja miettiä miten elämä nyt järjestetään. On valtava muutos kun viereltä kuolee se rakkain, kun täytyy opetella elämä alusta. Arjen ongelmat, kaikki on hoidettava yksin. Kaupassa käydään kaikkien lasten kanssa koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Vanhempainilloissa, joulujuhlissa, ongelmatilanteissa, jokapaikassa olet yksin. On vaikea opetella tahoa jolta pyytää tukea, kenelle se asia kuuluu, jos sinulla ei ole sitä rakastasi siinä joka on lastesi isä, oikeasti ne asiat eivät kuulu kuin sinulle. Sinä olet vastuussa, muut voivat auttaa, mutta asia ei oikeasti ole heidän ongelmansa. Onneksi minulla on ollut auttajia.Olen mennyt eteenpäin kuin "juna" hoida pojat, laita ruokaa, hoida Jonnin ongelmat, varaa lääkäri, varaa sitä, varaa tätä, käy käy käy.. Parin viikon takainen lause pysäytti "Miten sinun surutyösi? Missä välissä sinulla on aikaa surra?" Mietin sitä itsekkin.. puran suruni blogeihin, päivällä olen se sama reipas nauravainen Salla, illalla menen nukkumaan kuten ennenkin, mutta yöllä on minun aikani, yöllä herään ja itken. Yöllä suren, yöllä annan surun tulla. Seuraavana aamuna herään taas ja hyppään arjen rumbaan. Yö on minun aikanai, oma aikani.

Elämäni on helpottanut paljon viimeaikoina. Sami auttaa valtavasti. Olisi opeteltava että apua voi pyytää, että hän tekee sen mielellään.. En ole enää ihan yksin ja minulla on mahdollisuus normaaliin elämään. Ennen sitä on kuitenkin hoidettava muutamia asioita. On selvittävä yli maaliskuun, on saatava Jonnille apua, on hoidettava isoja asioita jotka ehkä nyt tuntuvat repiviltä ja pahoilta, mutta tulevaisuudessa tajuan niiden tarkoituksen. Ei tämä kuukausi olekkaan minun "kärsimyksen tie" kyllä se on ollut koko tämä vuosi, se "huipentuu" maaliskuun yhdeksänteentoista, katseeni on siellä. Siihen asti yritän vaan selvitä. Sitten kaikki on ohi ja alkaa uusi vuosi. Ei se ainakaan vaikeampi ole kuin tämä vuosi ja tästäkin olen selvinnyt.

Illalla lähden laivalle. Jennin ja hänen perheensä, meidän perheemme. Mennään kaikki yhdessä ja aion nauttia siitä reissusta. Yritän unohtaa taas hetkeksi. Pitää hauskaa ja nauttia lasten ilosta. Mukavaa viikonjatkoa ystävät. Pitäkää huolta itsestänne!

Pelottaa ja itkettää.. kohta on maaliskuu.

Jannen kuolinpäivä lähestyy.. Ollaan lähdössä Varkauteen. Koulun takia en voi olla Varkaudessa virallisena päivänä, mutta viikonloppuna ennen sitä olen kyllä. Tiedän jo nyt , että kyseessä ei ole huvireissu. Viimeisestä käynnistäni siellä on jo aikaa, se oli alkusyksystä, ja meilläkään ei ole ystäviäni sieltä hirveästi näkynyt. On jo ikävä, tosi kova ikävä, ja toisaalta pelottaa. Muutamat käynnit kesän ja syksyn aikana menivät ihan hyvin, totuin ajatukseen, että olen siellä ilman Jannea. Nyt on kuitenkin aikaa kulunut ja pelottaa. Miten kestän ne tutut paikat, miten voin tavata ketään, omia ystäviäni, Jannen ystäviä, Jannen vanhempia.. Nytkin tätä kirjottaessani kurkkua ja rintaa puristaa. Todella ikävä tunne. Pääsen vihdoin Jannen haudalle.. Viimeksi siellä käydessäni, oli vain risti, sen jälkeen on tullut kivi, kaunis hautakivi. Minä en ole nähnyt sitä, tunnen valtavaa syyllisyyttä siitäkin. Miksi en ole mennyt. Toisaalta tiedän, että voimat eivät olisi riittäneet, eivätkä rahatkaan, kuitenkin tunnen syyllisyyttä, etten ole käynyt rakkaani haudalla. Minulla on ollut tunne että ei se Janne siellä haudassa ole enää.. Miksi nyt sitten se tunne on muuttunut, tuntuu että siellä Janne nimenomaan on läsnä, eikä muualla, ja minä en pääse sinne, en tänään enkä huomenna, en illalla jos on paha olla. Siellä se on monen sadan kilometrin päässä. Sinne jätin rakkaani.. Vaikka senkin tiedän että sinne Janne olisi halunnut tulla haudatuksi. Olisin halunnut vaan hänet mukaani..

Janne ei ole enää jokahetkessä läsnä, mutta päivittäin on. Nyt olen huomannut että aivan kuin yllättäen Janne täyttää ajatukseni, ja ikävä iskee, tulee kyyneleet. Eilen huomasin muistelevani Jannen pelleilyä ja naurua, sitä mihin aina sanoin, "lopeta jo, älä jaksa enää.." silti se on jäänyt mieleeni, sellainen Janne oli. Tänään kouluun ajaessani tajusin miettiväni Jannen hautakiveä, ja minua ahdisti, minua pelottaa nähdä se teksti siinä kivessä. Kuvan olen nähnyt, mutta se on eriasia kuin se että näen kaiken kivessä. Se on lopullista. Tiedän että oloani huonontaa lähestyvä maaliskuu, inhoan sitä että itkettää, jokapäivä.. Inhoan sitä että pelottaa ja inhoan että pojilla ei ole enää isää. Inhoan tätä inhottavaa oloa. Se on sietämätontä, ja silti sille ei voi mitään. Sitä on siedettävä, kaikesta huolimatta.

Sitten tuntuu tylsälle, että olen taas ollut katkera.. Miksi juuri minä? Taloudellisesti on todella tiukkaa. Joutuu miettimään mitä ostaa ja koska, vai jättääkö ostamatta. Ennen ei joutunut, koskaan ei tarvinnut miettiä saanko ostettua jonkun tarpeellisen vaatteen itselle tai pojille, tai riittääkö rahat ruokaan.. Ei rahaa ennenkään liikaa ollut, niinkuin ei kenelläkään, mutta perusturvallisuus oli, ei tarvinnut huolehtia etteikö saisi ostettua ruokakaupasta kaikkea mitä tarvitsee. Nyt täytyy.. Itse sen kestäisin kyllä, mutta poikia on ajateltava, on ostettava tietyt tarvikkeet, joita pojat tarvitsevat. Tämä on tehnyt oloani myös kurjaksi, ei ole hauskaa olla huolissaan kokoajan, se vaikuttaa kaikkeen jaksamiseen ja oloon. Monesti yllätän itseni miettimästä ja juttelemasta Jannelle "oliko ihan pakko...?" Tiedän että oli, ei Janne muuten olisi lähtenyt. Janne hoiti paljon asioita kuntoon ennen kuolemaansa, olen siitä kiitollinen, silti olen vihainen ja peloissani, miten käy tulevaisuuden. Miten selviän, entä jos en selviä...? Tiedän ettei viimeinen ole vaihtoehto, silti mietin sitä.. Entä jos..

Toisaalta odotan maaliskuuta, odotan että se pelätty päivä koittaa ja menee ohi. Odotan että voin näyttää itselleni, selvisin taas tästäkin, selviän mistä vaan. Olen selviytyjä. Tällä hetkellä se ei tunnu siltä, mutta tiedän että selviän, jossain syvällä sisällä on se pieni kiukkuinen Salla joka selviää, satoi vaikka ämmiä äkeet selässä, minähän selviän.

Miksi on niin vaikea ottaa vastaan apua kun sitä tarjotaan? Miksi on niin vaikea uskoa että minustakin pidetään huolta? Johtuuko se omasta asenteestani, vai Suomalaisesta asenteesta. Miksi on välillä hyvin vaikea uskoa että toinen tarkoittaa sanomaansa ja minäkin olen arvokas ja tärkeä jollekkin. Tottakai asia on sillätavalla, silti joskus, näinä hetkinä janoan sitä halausta ja sanoja "kaikki järjestyy, minä pidän sinusta huolta". Haluan olla sylissä ja unohtaa arkiset murheet ja suuremmatkin murheet. Haluan vaan olla, lähellä, ihan lähellä ja kuunnella kun toisen sydän lyö. Se on lohdullista.. Sydän lyö , hänen on oltava hengissä, hän on oikesti siinä.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille. Asiat järjestyvät, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Tänään näin, huomenna jo ehkä toisin. Halauksia kaikille.

Voiko noin sanoa?

Kuten tavallista, minun elämäni on yhtä suurta aaltoliikettä kokoajan. Välillä itken Duudsonien kanssa katsellessani Duudsonit tuli taloon ohjelmaa, ihan vaan ilosta ja välillä itken surusta. Itken itken ja itken millon mistäkin syystä, sellainen minä olen, olen aina ollut ja nykyään olen vielä pahempi itkupilli kun ennen. Haikailen täällä ja ihan normaalielämässä tavallisen arjen perään, vaikka oikeasti minulla ei ole pienintäkään käsitystä mitä se sitten olisi. Olen miettinyt että minun mielestäni se normaali onnellinen elämä olisi ehkä sitä että raha riittää ruokaan ja laskuihin, ei sitä tarvitse hirveästi olla kunhan on niin että pärjätään. Toivoisin että saataisiin olla terveinä, ja että meidän perheeseen asettuisi onni asumaan, että kaikilla olisi hyvä olla. Ihan perusjuttuja, sitä se kai olisi minulle, se onnellinen tavalline arki. Extremeksi käy sitten yhden uhmakkaan kolmevuotiaan kanssa kaupassa käynti, tai virastoasioiden hoito kahden alle kouluikäisen kanssa.. siinä on extremeä minulle tarpeeksi. Olen varmaan maailman tylsin ihminen .. ja pidän siitä.

Kävin tälläviikolla kouluterveydenhoitajalla. Hassua, aika matka ajassa taakseppäin. Ihan niinkuin silloin ennen. Jutellaan kaikesta mitä nyt terkkarilla jutellaan, painosta, pituudesta, ihan kaikesta. Sitten jutellaan Jannesta.. Kerroin mitä tapahtui ja koska, huomaan kertovani aika tarkkaan. Tuntuu hyvältä käydä asiaa taas kerran läpi. Huomaan jossain kohtaa että en itke, yleensä alan itkemään kun puhun Jannesta ja Jannen kuolemasta. Kerron mitä Janne harrasti, ja kerron että olin ylpeä tai OLEN ylpeä Jannesta. Kerron mitä tehtiin ennen kuolemaa, kerron mitä tapahtui sen jälkeen, puhun, puhun ja puhun. Terveydenhoitaja kuuntelee, ihan hiljaa koko ajan, mietin mahtaako edes kiinnostaa, saan kerrottua, taas kerran uudelle ihmiselle. Minulle sanotaan "Sinä sitten todella rakastit miestäsi, sen kuulee tavastasi puhua, ja siitä miten lämmöllä muistelet" Tuntuu tosi hyvälle, tottakai minä rakastin, Janne oli minun mieheni, lasteni isä. Sitten palataan kuolemaan ja sen aiheuttajaan. Hoitaja sanoo " En tiedä voiko näin sanoa, mutta hyvä että asiat meni niinkuin meni. Hyvä että Janne ei jäänyt mihinkään sairaalaan makaamaan viikoiksi, kuukausiksi tai vuosiksi. Toivottavasti en loukkaa sinua, mutta on hyvä että sinulla on mahdollisuus surra, välttämättä niin ei olisi." Mietin hetken, mitä ihmettä tämä ihminen puhuu. Miten niin on hyvä että Janne kuoli. Ymmärrän kuitenkin.. On hyvä että Janne ei jäänyt elämään elämää joka olisi ollut hänelle itselleenkin pahempi kohtalo kuin kuolema. On hyvä että ihminen saa lähteä silloin kun aika on. Tuntuu hyvältä että ajatukset jotka minun päässäni ovat olleet, sanotaan ääneen ulos, joku muu sanoo. Olen ajatellut niin kauan, on hyvä että joku muu sanoo sen, en tunne syyllisyyttä. Olen miettinyt ajatteleeko joku että halusin Jannen kuolevan jos kerron että tässä tapauksessa tämä oli paras vaihtoehto. En halunnut sitä, enkä edelleenkään hyväksy, mutta Jannen kaltaiselle energiselle ihmiselle oli hyvä päästä lähtemään "saappaat jalassa" vaikka liian aikaisin mutta kuitenkin.

Olen ruvennut juttelemaan Jannen kuvalle.. huomaan pikaisesti huikkaavani että lähden kouluun. Sanon että huolehtii pojista kun ovat tarhassa, kysyn neuvoa, mitä pitäisi tehdä, pyydän apua. Huomaan että minun on vieläkin vaikea ajatella että Janne on ihan oikeasti kuollut. Tiedän, ja järki sanoo sen kyllä.. itse en vaan millään sitä ymmärrä. Miten joku joka on niin läsnä elämässämme voi olla kuollut? Miksi minun on niin vaikea sisäistää tosiasiat, ymmärryksessä ei varmastikkaan ole vikaa.



Oikein ihanaa viikonloppua KAIKKI kanssakulkijat. Tänään voisi olla hyvä ilta olla rakkaan kainalossa, ottaa lapsi viereen, halata äitiä tai isää, kertoa "Minä rakastan sinua" ja juoda lasi portviiniä.  Enkeleitä elämäänne.