perjantai 26. huhtikuuta 2013

Tuomitsenko huomaamatta itse itseni?

Minulla on ollut hyvä viikko. Olen ollut työharjoittelussa, ihanien mummojen ja pappojen kanssa. Nyt jo mietityttää kun harjoittelu loppuu, että miten ikävä heitä kaikkia tulee ja miten ikävä aivan mahtavaa henkilökuntaa osastolla jolla olen. Silmäni ovat auenneet ja elämän realiteetit niin iloineen kun suruineenkin on näyttänyt taas kerran kasvonsa. Olen monesti viikon aikana miettinyt, että olen onnellisessa asemassa. Minä voin auttaa tätä vanhusta, voin ehkä tarjota hänelle hyvän mielen juttelemalla, pitämällä kädestä, halaamalla. Olen saanut jo monta suukkoa ja monta kiitosta, ja itselleni uusia "ystäviä" ! Olen ajatellut että vanhustyö ei ole minua varten , mutta enää en ole varma. Heiltä saa niin paljon ajateltavaa, ja he tarvitsevat minua, ja meitä. Jokatapauksessa olen taas varmempi uranvaihdostani, paikkani on hoitoalalla, ehdottomasti.

Olen ajatellut elämää yleensäkin, ja etenkin omaani. Miten onnellista ja tasaista se on nykyään. Olen miettinyt että miksi minä joka kerta Samin mainitessani, muistutan ihmisille etten ole unohtanut Jannea. Olen täällä ihmetellyt sitä mikä oikeus ihmisillä on arvostella minua ja elämääni, ja kuitenkin itse ehkä arvostelen jossain sieluni sopukoissa itseäni. Miksi minä selitän, kenelle olen tilivelvollinen. Läheiseni, niin oma perheeni, kuin Jannenkin sukulaiset tietävät varmasti että kaipaan Jannea, enkä ole unohtanut, miksi minä jatkuvasti mainitsen koko maailmalle asiasta. Ihan niinkuin se ei riittäisi että ne jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä tietävät kyllä. Näkevät ikävän kasvoillani ja kuulevat surustani, suoraan minulta. Kenelle muulle olen tilivelvollinen? En kenellekkään, tiedän mitä tunnen ja se on vain minun asiani. Jos haluan jakaa asiaa jaan sen läheisteni kanssa. Minun on lopetettava itse itselleni selittäminen.

Olen pohtinut paljon elämääni ennen ja nyt. Tällä viikolla on elämä ja kuolema ollut vahvasti läsnä, varmasti paljolti työharjoittelun takia. Minun on ikävä entistä elämää, minulla on kova ikävä ihmisiä siinä. Eniten kaipaan Jannen perhettä.. Jannen äitiä ja isää, poikien isovanhempia. Lisäksi kovasti ikävöin Jannen sisaruksia. Ihan jokaista heistä ja Hannaa häntäkin on kova ikävä. Katselin Jannen siskon bändin sivua ja ikävöin Eveä ja Miikkaa. Ikävöin sitä mikä minulle oli ennen arkipäivää, ja nyt en enää tapaakkaan heitä samalla tavalla, en soittele enää samalla tavalla, en juttele samalla tavalla... Silti minulla on heitä kova ikävä. Eivät he ole kadonneet mihinkään, eivät he ole minua hylänneet enkä minä heitä, yhteydenpito on vaan vähentynyt kovasti. Silti ikävöin, ja mietin ja kaipaan heitä. Menetin Jannen myötä paljon muutakin, koko elämäni, elinympäristöni, tavallisen arjen. Elämä oli ennen kovin erilaista, minä olin muualla, minulla oli toisenlaiset ympyrät. Välillä kaipaan sitä, entistä elämääni, kaipaan teitä siellä Varkaudessa, kaipaan sitä minkä menetin.

Ei minulta kannata kuitenkaan kysyä vaihtaisinko elämäni joka minulla on nyt entiseen.. En halua sellaiseen vastata, se ei ole mahdollisuus, siksi sitä ei kannata edes pohtia. Vaikka kaipaan mennyttä, ei se tarkoita ettenkö olisi nyt onnellinen. Olen hyvin onnellinen, olen rakastunut, olen iloinen, ja olen yllättynyt siitä että elämäni on niin hienoa nykyään. Se että ikävöin entistä elämääni, ei tarkoita että haluaisin siihen palata. En ajattele sitä niin, ajattelen sitä jonakin menneenä, en mahdollisuutena. En mistään hinnasta haluaisi luopua Samista, enkä siitä mitä meillä on nyt. Tuntuu hyvältä kun joku välittää ja pitää huolta, tuntuu hyvältä rakastaa. Ihminen on ajatteleva olento, siksi menneeseen kaipaa vaikkei sinne ajattele edes palaavansa.

Minun on siis ikävä ihmisiä jotka olivat ennen vahvasti elämässäni läsnä. Minun on ikävä sitä että kaikki oli huolettomampaa, ja kuitenkin elämä on nyt jo asettunut uusiin uomiinsa ja on huolettomampaa, kunhan vaan lakkaan pelkäämästä. Uusia menetyksiä, sitä että jotain sattuu ja turhaa omien tunteideni selittämistä muille kun läheisilleni. Rakastan elämääni nyt, on ihana tutustua uusiin ihmisiin ja saada uusia ystäviä. Rakastan Samia ja hänen perheestään on tullut hyvin läheinen minulle, he ovat kaikki ihania ihmisiä. Rakastan myös Jannen perhettä, jokaista heistä. Tottakai rakastan Janneakin, muistoa hänestä.

Aion lopettaa pelkäämisen, aion olla onnellinen ja rakastaa. Minulla on elämässäni kaikki hyvin, toivon että sinullakin on <3 mukavaa viikonloppua.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Liian vanha olemaan onnellinen ?

Yksi vuosi, yksi kuukausi ja yksi päivä. Aika kuluu nopeasti... Eilinen "merkkipäivä" meni ohi ilman itkua. Muutamia haikean surullisia hetkiä lukuunottamatta olin aika kunnossa. Oli pakkokin olla, koska meillä ollaan sairastettu ja Jaska on edelleen kipeä, soittivat tarhasta hakemaan. Maha on vaan kovin arka ja vieläkään ei ruokailu suju ilman ongelmia. Mahatauti nro yksi tällevuodelle. Toivottavasti oli myös viimeinen.

Lueskelin varovasti blogiani viimevuoden samalta päivältä, siis eiliseltä. Se oli täynnä ahdistusta. Täynnä ikävää ja surua, täynnä ajattelua ennen ja jälkeen Jannen kuoleman. Oli ahdistavaa lukea se, mutta toisaalta taas tuntui hyvälle. Minä todellakin olen menny valtavan loikan eteenpäin. Miten paljon elämä on mennyt vuodessa eteenpäin. Miten paljon on toivoa tullut epätoivon tilalle, miten paljon on tullut onnea surun ja ikävän tilalle, miten paljon on tullut uskoa ja unelmia kaiken synkän keskelle. Ihminen on selviytyjä, minäkin olen. En uskaltanut vieläkään lukea enempää vanhoja tekstejäni. En kuitenkaan ole niin vahvoilla että voisin ottaa sellaisen askeleen. Olen ajatellut että tulostaisin sivut, että saisin ne vanhanaikaisesti pöytälaatikkoon, vähän niinkuin päiväkirjan. Harmi kun en alunalkujaan tehnyt niin, jokupäivä otan sen urakakseni.

Eilen ajattelin oikeasti ensimmäisen kerran. Janne on kuollut, ei ole nukkunut pois, ei ole lähtenyt vaan kuollut, ei tule takaisin, ei ole työreissulla, ei soita ja kerro olevansa matkalla kotiin. Eilen ensimmäisen kerran en itkenyt sitä ajatusta. Ei se hyvältä tuntunut, mutta kyyneleet eivät tulleetkaan. Tuli se epämiellyttävä olo ja ikävän tunne. Mietin miten epäreilua elämä on. Toisaalta taas mietin miten paljon olen saanut. Uskon että tämän myötä minusta kasvaa ihminen joka ymmärtää elämän arvon, on ehkä osittain jo kasvanutkin. Haluan kasvaa ihmiseksi joka ymmärtää kaikkien toisten ihmisten arvon, ja ennen kaikkea ihminen joka ymmärtää oman itsensä arvon.

Kuuntelin eilen radiosta jotain aamuohjelmaa jossa puhuttiin parisuhteista. Joku mainitsi että "ei voi erota, koska on liian vanha aloittamaan alusta kaikkea..." hassua ajattelin, jos parisuteessa ollaan vain sitä varten että ollaan liian vanhoja. Jos tunne on kuollut. Koska ihminen on liian vanha olemaan onnellinen, ja onko se parisuhde se ainoa onnelliseksi tekevä asia. Onko pakko olla joku vai voisiko olla yksin, jos suhde ei toimi`? Ei silti kannata helpolla erota, kaikki kortit on katsottava ja keinot käytettävä pitkän suhteen pelastamiseen, mutta jos sekään ei auta, on parempi katsoa erisuuntiin ja olla onnellinen. Hassuinta tässä on että ehkä itsekkin ennen olisin ajatellut noin, olen liian vanha siihen ja tähän.. Asenteeni elämään oli täysin eillainen.

Tietysti Jannen kuoleman jälkeen tilanteeni on erilainen. Ei ollut eroa, siinä varsinaisessa merkityksessä. Ei voinut sopia lasten tapaamisesta, ei ollut kuolleita tunteita, ei ollut vihaa, ei ollut riitoja. Kaikki vietiin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minusta tuntui siltä että olen vanha, en kestä tätä, en vaan yksinkertaisesti voi taas kerran aloittaa alusta, surun ja tuskan puristaessa sydäntäni. Mietin että elämällä ei ole minulle annettavaa. Muistan kuitenkin siskoni Marjan sanoneen minulle jotakin sellaista että kyse ei ole siitä onko elämällä jotain annettavaa, elämä ei anna kenellekkään mitään vaan itse on elettävä ja tehtävä elämä onnelliseksi. Tässä on vinha perä. Itsesääliin jääminen ei auta tai palvele ketään. Surulle on annettava aikaa, tuskalle ja ikävälle myös, mutta niinden on pikkuhiljaa annettava väistyä ja antaa onnelle mahdollisuus. Vaikka en sanonnoista niin kovasti pidäkkään "Jokainen on oman onnensa seppä" sanonta on kuitenkin hyvä, näinhän se on. Ei kannata jäädä vellomaan asioissa joille ei voi mitään, vaan on tehtävä parhaansa niiden asioiden suhteen joille voi. En minäkään voi vielä olla täysipainoisesti onnellinen kokoajan, en voi olla surematta ja itkemättä, en voi olla kaipaamatta, mutta voin hyväksyä nämä tunteet itselleni ja tehdä arjesta onnellisemman, elämästäni onnellisemman.

Laitoin eilen illalla Samin kanssa Jonnin ystävälle patjaa lattialle ja petasin sänkyä yökyläilyä varten. Suunnaton onnentunne tuli lävitseni, me teemme tässä arkisia asioita yhdessä, minä olen onnellinen sängyn petaamisesta, olen onnellinen takkatulesta, olen onnellinen että pääsen töihin koska Sami voi olla lasten kanssa. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämästäni johon kuuluu niin monta rakasta ihmistä, niin monta rakasta muistoa, niin paljon onnea ja iloa surun ja murheen lisäksi. Olen onnellinen että minulla on mahdollisuus nauttia vielä tästä kaikesta. Tulevasta kesästä, auringosta, valosta, toisen ihmisen sylistä ja rakkaudesta.

Toivoisin teille kaikille onnea elämäänne, kukaan ei ole liian vanha tai nuori olemaan onnellinen. Pidä huoli itsestäsi, kukaan muukaan ei voi leukaasi nostaa ylös. Minäkin pystyn siihen joten pystyt sinäkin!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Onko kaikki hyvin? Onko varmasti?

Olen ollut hiukan haljulla mielellä, päätin että en anna kritiikin masentaa, minun elämäni, minun päätökseni. Silti se satuttaa, vaikka miten yritän. Olen viime blogin jälkeen miettinyt todella paljon, olenko ollut huono vaimo, olenko tunteeton ihminen. Toisaalta taas olen viimeisen vuoden ajan taistellut enemmän ja vähemmän mutta taistellut jokapäivä kivun, surun ja tuskan keskellä. Milloin suru on saanut oksentamaan, milloin salpaamaan hengityksen, milloin vaan itkemään tunnin toisensa perään. En minä voi täysin tunteetonkaan olla. Olen pohtinut paikkaani elämässä nyt, tässä hetkessä ja ennen. Olen vuoden aikana löytänyt itseni uudelleen ja oppinut tuntemaan sen Sallan joka olen ehkä aina ollutkin tai joksi muutuin tämän kaiken myötä. Olen rauhassa tutustunut itseeni, ja päässyt hiukan jyvälle siitä mitä minulle kuuluu ja mitä minä haluan elämältäni.

Nyt sitten yritän saada itseni ymmärtämään, että siinä mitä teen tai tein ei ole mitään väärää. Minä TIEDÄN sen mutta en kuitenkaan edes itse aina muista uskoa siihen. Tuntuu pahalta saada viestejä joissa sanotaan "Kiva kun olet onnellinen ,,,, mutta ,,,, " Niitä on tullut muutamia, ja jokainen niistä on loukannut minua. Saa minut uudestaan miettimään valintojani ja elämääni, josta en kuitenkaan ole yhdellekkään tilivelvollinen. On raskata huomata että aina löytyy ihmisiä jotka ovat parempia, omasta mielestään, kaiken muun yläpuolella ja oikeutettuja arvosteluun. En halua kirjoittaa tästä asiasta, ja aina kuitenkin kirjoitan. Lopetan varmaan vasta sitten kun ensimmäisen kerran en oikeasti välitä tai kun viestit loppuvat.

Yhteenmuuttokaan ei ole ollut helppoa. Minun pelkoni kaiken menettämistä kohtaan on hankaloittanut sitä. Pojat riehuvat, ovat vihaisia, kiukkuavat, niin kuin kukatahansa lapsi tekee. Minua pelottaa, entä jos toista kaduttaa, entä jos ei haluakkaan tätä, tai meitä tai minua, entä jos en kelpaakkaan, entä jos olen kohta taas tyhjän päällä. Kysyn kymmenennen ja sadannen kerran "Onko kaikki hyvin" ja saan yhtä monesti saman vastauksen, " On kaikki on hyvin, erinomaisesti", kauankohan toinen jaksaa vastata, koska lopetan kyselyn. Koska tulevaisuus ja menettäminen ei enää pelota?

Onneksi osaan myös haaveilla tulevasta, osaan suunnitella kesää YHDESSÄ, on ihana kun on ihminen jolle jutella, ja joka jakaa huolet, murheet ja ennen kaikkea haaveet. On arjessa paikalla, ja tukee kun oma päättäväisyys ei riitä. On käsittämätöntä että sellaisen ihmisen löysi. Elämä on ottanut minulta paljon, vetänyt maton jalkojen alta uudestaan ja uudestaan ja silti minä olen joka kerta noussut, pyyhkinyt polvet ja jatkanut eteenpäin. Nyt se ei saa enää tehdä minulle sitä. Luulen että minun jaksamiseni taakan kantamisessa alkaa olla huipussaan. Jos kuitenkin niin käy, jos elämä heittää vieläkin kapuloita rattaisiin luulen että taas kerran nousen ylös ja jatkan eteenpäin. Jos niin käy toivon kuitenkin että tällä kertaa en joudu tekemään sitä yksin, toivon että Sami on kanssani ja auttaa minua, ja minä häntä.

On päiviä jotka ovat hyviä, ja on päiviä jotka ovat huonoja, mutta ei ole päivääkään jona en rakastaisi Samia. En koskaan unohda Jannea, olihan hän vierelläni vuosia, ja häntä minä rakastin koko sydämmestäni, on kuitenkin päiviä kun en muista surra, on päiviä joina menen eteenpäin, enkä itke. Niitä on jo enemmän kuin alkuvuodesta tai ennen merkkipäivää 19.3., ja siltikään en ole unohtanut. Muistan Jannen naurun, ilmeet ja eleet, mutta pikkuhiljaa tietoisuus on alkanut saada minusta vallan. Enää hän ei ole täällä, mutta minä olen. Minun on opittava suodattamaan ihmisten ilkeät ja arvostelevat puheet. Tämä on minun elämäni, ja meidän elämämme.

Toivoisin niin kovasti, että jokapäivä jokainen teistä muistaisi niitä ihmisiä jotka ovat rakkaita ja tärkeitä juuri nyt. Kertoisi heille sen ja näyttäisi. Toivoisin että ihmiset puhuisivat tulevaisuudesta ja tajuaisivat tämän kaiken ainutkertaisuuden. Ei tehdä huomenna tai ensiviikolla, tehdään nyt tänään heti. Kerrottaan että välitettään ja jätetään lähettämättä se arvosteleva viesti tai soittamatta se puhelu. Annetaan rakaudelle ja elämälle mahdollisuus ja onnelle tilaa <3 ! Minä tiedän että itkut eivät ole lopullisesti poissa, kaipaus ei ole ikinä poissa, mutta minä tiedän että tällä hetkellä minulla on mahdollisuus onneen ja minulla on ihminen joka on hyvin Rakas.

Ihanaa alkavaaviikkoa kaikille ja Jannelle " Terveiset sinne taivaaseen <3 !"

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Keneltä se on pois jos olen hetken onnellinen?

Yhteiselo on lähtenyt sujumaan oikein hyvin. On ihanaa kun on joku öisin vieressä, joku jonka kanssa jutella, ja jakaa arkea. On mennyt muutamia päiviä, ehkä jo viikkokin että olen ollut "tavallinen", ihminen joka ajattelee normaaleita lapsiperheen asioita. Miettii mitä kaupasta, miten saa ajan riittämään kaikkee mitä pitäisi tehdä, koska sitä ja tätä. Se tavallisuus ja arki on ihan parasta. Olen aina pitänyt arjesta ja rauhallisesta kotielämästä, nyt tuntuu että siihen on taas mahdollisuus. En kaipaa extremeä elämään, sitä on ollut niin paljon, että tämä riittää. Muut kiivetköön vuorille, ja hypätköön alas, pomppikoon benji köydessä ja sukeltakoon haiden sekaan. Se ei ole minua varten, tämä on ja olen siitä onnellinen.

Kuitenkin kuten aina, minulla ei ole oikeutta onneeni täysipainoisesti. On edelleen ihmisiä jotka ovat sitä mieltä että en rakastanut Jannea tarpeeksi, että nyt ei ole vielä asiallista tehdä tällaista siirtoa, että minun olisi vielä surtava rauhassa... Sitä olen eniten miettinyt että miten nämä ihmiset tietävät että en sure tai että en kaipaa, he eivät ole minun kanssani missään tekemisissä. He eivät näe iloa ja onnea poikien kasvoilla kun me olemme "tavallisia" he eivät näe miten elämä alkaa vihdoin löytää suunnan ja asiat järjestyä. He eivät nähneet jokapäiväisiä itkuja ja nyt he eivät näe iloa kasvoilla. Mutta he voivat arvostella, aina he voivat.. Ihmisillä saa olla omia mielipiteitä, ja kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää. En kuitenkaan keksi yhtään ainutta syytä miksi nämä ihmiset ovat oikeutettuja arvostelemaan minun elämääni ja valintojani koska eivät siitä mitään tiedä. Mietin kovasti että koska tämä pohdinta tästä asiasta loppuu, joko tämä on viimeinen bloggaukseni tästä. Toivon jokakerta sen olevan. Enää minua ei itketä tämä asia, kiukuttaa vaan, kuka on mielestään oikeutettu tällaiseen? Eikö meillä jokaisella ole omassa elämässään tarpeeksi, ettei tarvitse muiden elämään sekaantua?? Jos sinulla on tylsää, ala lukea vaikka Venäjää tai opiskele jotakin muuta. Ole kuitenkin kiltti ja jätä minut ja perheeni elämään rauhassa. Minä ja pojat olemme sen ansainneet, ja sitä Jannekin olisi halunnut, meidän onneamme. Ettemme tuhlaa elämäämme.

Janne on edelleen poikien isä, vaikka läsnä hän ehti olla liian lyhyen aikaa. Edelleen katsellaan kuvia reissuista ja touhuista isin kanssa ja poikien päässä isi alkaa olla jo jonkinlainen supersankari. MEIDÄN isi osasi sitä ja tätä.. Edelleen puhutaan ja surraan, mutta eikö siinä sivussa saa olla onnellinen. Niin minä kun pojatkin.

Jokatapauksessa meidän elämä on järjestymässä, meillä nauretaan enemmän kuin itketään, ja jos itketään niin sitten itketään. Ovenväliin jäänyttä sormea, maahan tippunutta jätskiä, kaikkea sellaista mitä tavallisissa perheissä itketään. Joskus sitten itketään isiä, ollaan sylikkäin ja itketään, mutta ei aina, ei jokapäivä, eikä joka viikko. Isi muistetaan kuitenkin jokapäivä ja joka viikko, ja se ei aiheuta itkua, vaan iloa hyvistä muistoista. Olemme sen ansainneet, pojat ovat.

Itse suren omalla tavallani, itken joskus illalla, ja suren. Enää ei kuitenkaan pelota, vaikka tulee vastoinkäymisiä, en olekkaan yksin. Ei pelota se musta tulevaisuus, joka oikeastaan onkin auringonvärinen ja ihana. Kohta on kesä, mennään mökille, toukokuussa on kivat juhlat, sisko on ollut naimisissa iäisyyden <3 meni varmaan tosi nuorena naimisiin , ehkä alaikäisenä, eihän tässä olla vanhennuttu yhtään. Tulevissa kuukausissa on toivoa, on mitä odottaa, ja se ei ole keneltäkään pois. Minun elämäni alkaa järjestyä.

Onnellista loppuviikkoa kaikille. Nauttikaa pian alkavasta (vihdoinkin alkavasta) keväästä ja koittakaa olla tuhlaamatta rahojanne kevätsisustusvimmaan. Minäkin koitan.

Ensimmäiset pisamatkin otettu terassilla :D

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Ei satu, ei ainakaan niin kovin ja kokoajan.

Viimeksi kirjoitin maaliskuussa, päivänä jona Janne vuosi sitten kuoli. Tuntuu että siitä on ikuisuus aikaa. Monesti olen miettinyt, "Nyt kirjoitan" ja olosuhteiden "pakosta" olen jättänyt kirjoittamatta. Haluaisin kertoa 20. päivästä.. Moni sanoo että suruaika on vuoden. Minulla se oli juuri näin. En tarkoita että olisin nyt yli kaikesta ja suru olisi hävinnyt tai ikävä. Kuitenkin jostain kumman syystä 20. päivä aamuulla minä heräsin, huomasin että aurinko paistaa ja hengitin. Vedin ilmaa keuhkoihin ja tuntui että joku on yön aikana siirtänyt valtavan painon pois rintani päältä. Ilma virtasi sisääni vapaammin, ja minä hymyilin. Mietin että selvisin vuosi sitten tästä aamusta, "yksin" ilman Jannea, voimatta käsittää mitä oli tapahtunut, valtavan ahdistuksen vallatessa mieltäni, kun unilääkkeitten ja rauhottavien armahtava vaikutus yön aikana oli hävinnyt. Mietin ja muistelin, muistin miten vihainen olin Jannelle sinä aamuna, toivoin että hän olisi tullut uneeni käymään, kertonut miksi jättänyt jäähyväiset, mutta sinäyönä hän ei tullut, tuli seuraavana, mutta juuri sinäyönä häntä odotin. Mietin että minä tottavie selvisin ja olen tässä, elossa, suht järjissäni ja kaikki on ihan hyvin. Minulla on ihanat pojat, jotka kaikki kolme ovat myös selvinneet, ihana Rakas vierelläni, joka on jaksanut itkuni ja suruni, ja mahtava perhe ja ystävät joista muutama on kannatellut minut läpi kaiken mistä monikaan meistä ei uskoisi selviävänsä. Ennen kaikkea kuitenkin olen ylpeä itsestäni, tiedän että MINÄ selvisin, en ehkä yksin mutta selvisin. Tuntuu hyvälle olla ylpeä itsestään, ja tietää että on selviytyjä, vahva nainen.

Iloisempi minä huomataan. Olen koulussa nauravaisempi ja puheliaampi (jos mahdollista) olen kaikinpuolin positiivisempi. Saan kommentteja useilta ihmisiltä läheltäni, että olen muuttunut ja siltä minusta tuntuukin. En kuvitellut missään vaiheessa että muutos olisi kovinkaan suuri, mutta juuri minun kohdallani ja sisälläni se on. Kun tietää selvinneensä vuosi sitten vastaavasta päivästä ilman Jannea tietää sen varmasti nytkin. Tietää että selviää lähes mistä tahansa. Silti suru on mukana, ajatukset harhailevat yön hiljaisina tunteina Janneen ja muistoihin, mutta ei itketä, ei ainakaan niin paljon. En itke enää jokapäivä, vaikka usein vetistelenkin. Janne oli varmasti alusta asti sitä mieltä että minä selviän, Janne luotti että huolehdin pojat, ja minä näytin, Jannelle pystyväni, itselleni pystyväni ja läheisilleni pystyväni. Vielä tulee tunteita ja hetkiä jotka tuntuvat murskaavilta, mutta kuten tähänkin asti minä selviän niistäkin. Joko aivan itse tai sitten yhdessä läheisteni kanssa.

Minua kannattelee myös haaveet ja unelmat, tietoisuus siitä että elämä voi olla taas onnellista. Opetellaan nyt Samin kanssa elämään yhdessä, perheenä, saman katon alla. Tiedän että tie on pitkä ja kahden aikuisen ihmisen elämien yhteen saattaminen ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan helppoa, mutta se on mahdollista, jos sille antaa mahdollisuuden. Kun rakastaa ja tulee rakastetuksi, kun muistaa että se toinenkin ihminen on arvokas, ja muistaa antaa tilaa itselleen ja Rakkaalleen, ja muistaa "tulla puolitiehen vastaan" opetella toisen tavat ja elämä. Kun muistaa rakentaa yhdessä yhteistä, ei kumpikin tahoillaan, on mahdollisuus vaikka mihin. Eikä koskaan unohda miten arvokas asia se Rakas siinä vieressä on ja miten hetkessä kaiken voi kadottaa. Ottaa kädestä kiinni, kertoa "Minä Rakastan Sinua", jutella, ja olla hiljaa. Ja kaiken tämän lisäksi muistaa, miten tärkeä itse on ihmisenä. SIten saa suhteen toimimaan. Äiti sanoi joskus minulle kultaisen vinkin, jota olen noudattanut "Älä anna auringon laskea riidan ylle!" tätä olen noudattanut ja tulen noudattamaan, vihoissa ei saa mennä nukkumaan.

Rakastakaa toisianne, halatkaa ja kertokaa miten tärkeä se ihminen siinä vierellä on, on se ystävä tai elämänkumppani. Kaikki on kovin pienestä kiinni ja jokainen hetki voi olla viimeinen. Älkää erotko tai menkö nukkumaan riidoissa.

Ihanaa loppuviikkoa <3