P.S. Rakastan sinua.

Se on täällä KESÄ <3 ! Viimevuonna tähän aikaan aloittelin viimeistä työviikkoa Varkaudessa. Tunteet oli sekaisin, elämä oli sekaisin, muuttokuorma oli jo Raumalla ja pojat Uudessakaupungissa mamman luona. Jape oli ollut Varkaudessa ja lähtenyt muuttokuormaa viemään länsirannikolle. Minä sain majailla rakkaitten ystävien luona, parhaitten mitä ihminen voi itselleen toivoa, ja tunsin oloni tyhjäksi. Muistan miten alkava työviikko pelotti, "vähiin käy ennen kuin loppuu" oli ajatukseni silloin. Pelotti, itketti, olin katkera ja epätoivoinen. En ehkä selviä tästä, teinkö oikein, mitä nyt sitten... Muistan ne tunteet tarkalleen, muistan olleeni välillä innostunut uudesta elämästä, muistan että samassa hetkessä valtasi epätoivo, enhän minä voi Jannea tänne jättää. Tunteet olivat sekaisin ja solmussa, epäilin itseäni, ratkaisujani, epäilin pystynkö olemaan pojille hyvä äiti ja tulevaisuus pelotti. Kaikki ne tunteet muistan selvästi, ja elävästi. Muistan kun minun muuttopäiväni aamuna pakkasin auton ja lähdin ajamaan Annen ja Samin luota pois. Muistan miten laitoin aurinkolasit silmille, se oli upea aurinkoinen aamu, ja itkin, itkin ja itkin, ja minua pelotti. Muistan miten edellisenä iltana Sani oli "repinyt" minut irti Jannen puisesta rististä, miten jäähyväiset repivät kaiken auki ja tuoreet haavat alkoivat uudelleen vuotaa. Miten tuskallista ikävä olikiaan. Ikävöin rakkaitani jotka jäivät Varkauteen ja ikävöin Jannea. Enhän minä voi vaan lähteä. Onneksi lähdin..

Eilen illalla tuli P.S. Rakastan sinua, ehkä yksi parhaista elokuvista ja kirjoista joita olen nähnyt tai lukenut. En ollut katsonut Jannen kuoleman jälkeen sitä ja hiukan pelotti, mutta katsoin, ja edelleen se oli ihana. Pystyin ehkä paremmin samaistumaan, mutta silti se oli hömppä elokuva, ihana romanttinen elokuva. Minua nauratti ja itketti. Sellaista elämä on, ihan oikeasti. Itkua, naurua, ikävää, surua ja tuskaa , ennen kaikkea kuitenkin Rakkautta. Pitäisi aina muistaa että elämä jatkuu. Ei pidä pakottaa itseään menemään liian nopeasti eteenpäin, mutta pitää muistaa elää ja olla onnellinen. Tänä aamuna sain nukkua pitkään, pienet pojat ovat vielä reissussa ja Sami ja Jonni lähtivät yhdessä kouluun ja töihin. Aamulla herätessäni tunsin valtavaa onnellisuutta. Aurinko paistoi ja minun oli hyvä olla. Minä olin juuri siellä missä minun pitikin ja elämässäni oli juuri ne ihmiset joiden kuuluukin olla. Mitä minä voin vielä toivoa elämältäni.

Viikonloppuna mökkeiltiin, Sami, Jonni ja minä. Oli ihana helteinen viikonloppu vaikka on vasta toukokuu. Mökillä se tunne tuli ensimmäisen kerran. Minä en ihan oikeasti olekkaan yksin, minulla on joku jonka kanssa voin jakaa tulevan kesän, toisin kuin viimekesänä joka oli kesä joka piti elää yksin, opettelemalla uutta elämää uudessa kaupungissa ja ilman Jannea. Se tietoisuus jostain paremmasta tulee kuin hyökyaalto, se valtaa kokonaan ja itsekkin on vaikea uskoa siihen kaikkeen. Minulla on elämä jollaisen olen halunnut, elämä jossa on hyvä olla, juuri sellainen jonka pienenä toivoin itselleni. Minulla on takana elämää jossa on tapahtumia joita en toivo kenenkään joutuvan kokemaan, ja tiedän kuitenkin että jokapäivä joku astuu sille samalle tielle jonka minä olen jo läpi käynyt. Minulla on myös takana onnellista elämää, rakkautta ja onnellisia muistoja ja kesiä. Niitä en unohda koskaan, kuitenkin nyt tuntuu hyvältä katsoa "tuntemattomaan" tulevaan ja nauttia siitä mikä on edessä. Minulla on ihminen jolle en voi liikaa sanoa Rakastan sinua ja minulla on menneissyydessä ihminen jota rakastin ja joka jää aina osaksi elämääni ja muistojani, voin siis lisätä Jannellekkin P.S. Rakastan sinua.

Minulla on hyvä elämä, olen saanut paljon kaikkea hyvää, hyvin lyhessä ajassa. Ehkä siksi että menetin paljon silmänräpäyksessä. Kaikella on tarkoituksensa ja aika saa asiat näyttämään toiselta. Ihan kaikkea ei ymärrä ehkä ikinä, eikä ole tarkoituskaan. Kuitenkin kaiken sen jälkeen mitä minulle vuosi sitten tapahtui, olen sitä mieltä että minun ja Samin oli tarkoitus tavata. Minun piti ja kuului tulla takaisin rannikolle, meidän piti tavata ja niin kävi. Minulla on mahdollisuus uuteen elämään ja onneen. Minä olen onnellinen.

Jokainen menettää joskus jonkun tärkeän ja läheisen. Isän, äidin, siskon, veljen, lapsen, lemmikin, avioiliiton, ystävän... Jokainen menetys on ainutlaatuinen ja hirvittävä omalla tavallaan menetyksen kokeneelle, koskaan ei pidä vähätellä toisen surua. Jokainen tarvitsee oman ajan toipuakseen, meidän tehtävä on antaa se aika. Menetyksen kokenut taas joutuu kamppailemaan omantunnon kanssa, koska voin olla onnellinen taas, koska voin elää. Siihen tarvitaan tukea, autetaan toinen toistamme eteenpäin, kaikissa kriiseissä tai pienemmissäkin asioissa, ollaan se olkapää johon voi nojata ja itkeä. Ihanaa alkavaa viikkoa rakkaat ystävät <3 !



Mökillä mieli lepää!



Kesä ja kuohari, voiko olla hienompaa <3

Tutustun elämääni ja siskooni.

Olen paljon miettinyt tätä kirjoittamista. Onko se fiksua tai pitäisikö lopettaa. En kuitenkaan ihan vielä ole valmis lyömään hanskoja tiskiin tämän suhteen vaikka enää ei niin pakottavaa tarvetta olekkaan kirjoitella. Kuitenkin tämä toimii jonkinlaisena kanavana purkaa omia olojaan ja tuntemuksiaan ja jäsennellä elämäänsä. Pidän kirjoittamisesta, miksen siis jatkaisi. Tiedän että se mitä kirjoitan on minun ajatukseni, minun tunteeni ja minun elämäni. Olen saanut paljon kannustusta ja paljon kritiikkiä. Kuitenkin positiivisia viestejä on huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Kiitos sittä teille kaikille. Ei minun kirjoitukseni, ole se lopullinen totuus, eikä ainoa oikea tapa ajatella elämästä. Jokaisella on omansa. Se on kuitenkin oikea tapa minulle, ja siksi toivon jatkossakin että, kun joku kirjoitukseni ärsyttää tai loukkaa, anna palautetta, mutta ennen kuin sen teet, mieti vielä, miten sen teet ja mieti, onko sinun kantasikaan se "oikea" vai onko se vaan sinun ajatuksesi. Sen jälkeen kritiikin antaminen on rakentavampaa ja reilumpaa. Kysymyksiä mitä haluaisin että mietit ennen kuin tyrmäät ajatukseni, tai ennen kaikkea tekoni, ovat : Tiedätkö todella minun elämästäni mitään, tiedätkö todella minun ja Jannen elämästä mitään ja sitten toivoisin sinun vielä miettivän omaa elämääsi ja tekemisiäsi. Kun olet nämä asiat selvittänyt olet varmasti valmis kritisoimaan minua sillä tasolla miten minut tunnet tai miten tunsit minut ja Jannen.

Siskoni oli perheineen viime lauantaina luonamme grillaamassa ja saunassa. Oli tosi kiva ilta, ja se venyi yhteentoista asti ja muksutkin saivat valvoa. Ihme kyllä lapset eivät järjestäneet väsyneenä mitään katastrofia vaan ilta oli kaikinpuolin onnistunut. Siskoni lähdettyä mietin miten hyvältä tuntui. Juteltiin edellisenä iltana grillailusta ja sitten he olivatkin jo siinä. Olen kaivannut siskoni seuraa ehkä enemmänkin kuin olen tajunnut. Pitkä välimatka esti yhteiset lounaat, kahvittelut, kyläilyt ja juttelut. Nyt hän onkin ihan lähellä ja se on vieläkin vaikea sisäistää. Hyvästit eivät ole koskaan pitkaikaiset, tuskin menee viikkoa kun nähdään seuraavan kerran. Ennen meni, viikkoja ja kuukausia. Tapaamiset olivat pikaisia, toisen täytyi aina läheteä muutaman päivän päästä. Enää ei tarvitse, nyt on aikaa. On ihana opetella tuntemaan siskon perhe paremmin, olla läsnä poikien serkkujen elämässä, läsnä oman perheen elämässä. Mahtava tunne! Siskoni sanoi saunassa minulle jotain mikä jäi vahvasti mieleeni. Pieni lause, johon hän ehkä ei itse kiinnittänyt huomiota, mutta minun mieleeni se jäi. " Mietin juuri, että olisinkohan koskaan saanut sinua tänne, jos asiat eivät olisi menneet näin..." Siskoni ei tarkoittanut että oli hyvä että Janne kuoli, päinvastoin siskoni suree ja ikävöi kovasti, mutta hän mietti asiaa sillä hetkellä, ehkä siskoni ajattelee asiaa juuri kuten minä, hänkin oli iloinen että voimme olla enemmän yhdessä. Sillä hetkellä iloinen, ei iloinen siitä miten asiat ovat menneet. Kaikessa kovin ikävässä on se valoisampikin puoli joka on vaan nähtävä. On ajateltava iloisia ja onnellisia asioita surunkin keskellä. Sitä siskoni ehkä tarkoitti, juuri kuten minäkin olen ajatellut. Minulle tuli hyvä mieli, parempi kuin aikoihin.

Siskoni vierailu ja viimeaikaiset tunnemyrskyt ovat saaneet minut miettimään kovasti asioita. Menneitä asioita. Olen ollut hyvin vihainen Jannelle, monestakin asiasta, mutta eniten siitä että en voi olla vihainen ihmiselle joka ei ole täällä enää. Ihmiselle jonka tapaan toivottavasti vasta vuosien ja vuosien päästä. Olen ajatellut aikuisuuttani ja elämää mitä olen käynyt läpi ja ollut pettynyt itseeni. Siihen mitä olen jo aikaisessa vaiheessa aikuisuuttani antanut tehdä itselleni. Asioita joita on käytävä läpi, mietittävä miksi niin tein. Kuitenkin olen tajunnut että olen selvinnyt niistä ja monesta muustakin asiasta. Tiedän silti että paljon on vielä selvitettävää itselleen ja puhuttava läheisten kanssa. Asioita joita en voi puhua enää Jannen kanssa, asioita jotka vaikuttavat minuun, jotka vakkuttavat koko elämääni. Nyt olen kiitollinen että asun täällä ja Jenni on lähellä, minulla on joku jolle voin rehellisesti luottamuksella puhua ja joku joka vastaa yhtä rehellisesti takaisin, tuntee historiani ja elämäni, ja on itse kokenut myös paljon asioita, jotka ovat kasvattaneet häntä ihmisenä. Minun lähelläni on yhdessä paketissa sisko, ystävä ja psykologi. Voimme ostaa pullon tai kaksi kuohuvaa ja parantaa maailman. Olen iloinen tästä uudesta vanhasta ihmisestä elämässäni.

Näissä ajatuksissa tulevaan viikonloppuun. Kaikkea pitää miettiä ihan meidän jokaisen, asioista pitää puhua ja jossain kohtaa ne on jätettävä taakseen ja katsottava tulevaan. Ikäviin ja surullisiin asioihin ei saa hukuttautua. Toivon aurinkoa jokaisen viikonloppuun. Nautitaan elämästä ja läheisistä.

Ajatuksia äitinä olemisesta ja toisenlaisista perheistä !

Oli toinen äitienpäivä Jannen kuoleman jälkeen. Oli aikatavalla erilainen olo kun viimevuonna tähän aikaan. Aurinko paistoi, edellinen ilta oli mukava. Oli juustoja, viiniä, mukavaa seuraa, naurua ja iloa. Oli perhe ilta, Jonni vietti aikaa minun ja Samin kanssa hymyssä suin sai mennä nukkumaan ja herätä aamulla äitienpäivä onnitteluihin. Sain kahvin ja leivän sänkyyn, sain nukkua pitkään, käytiin syömässä ulkona, äitini oli mukana ja Samin äiti ja isä ja joitain Samin sukulaisia. Oli ihana ilma ja iltapäivä oltiin vaan ja nautittiin kelistä ja elämästä.

Mietin illalla miten hyvä minulla on olla. Miten onnellinen kuitenkin olen nyt, miten kaikki kuitenkin järjestyi. Mietin niitä äitejä ja isiä jotka heräsivät äitienpäivä aamuun ensimmäistä kertaa leskenä, ilman rakasta vierellä ja niitä pareja jotka eivät halusta huolimatta ole saaneet omaa lasta. Illalla minulla oli kaiken onnen keskellä ahdistunut olo, pelotti että entä jos menetän nyt tämän kaiken minkä olen saanut. En kestäisi sitä. Ajatukset niistä perheistä joissa on se "erilainen äitienpäivä" saivat minut hieman herkistymään. Toivon että oma menetykseni tekee minusta empaattisemman ihmisen, ainakin vielä osasin samaistua heihin. Tuntui surulliselta että niitä erilaisia perheitä on paljon. Viimevuonna en osannut ajatella heitä, olin vain minä ja minun perheeni, nyt mietin miten raskas päivä tämä voi olla monelle lapsettomalle, vuosi toisensa jälkeen. Miten raskas miehelle joka kaipaa vaimoaan, lastensa äitiä, miten raskas jollekkin joka herää aamuun ilman lasten isää. Meitä on moneen junaan, eikä kenenkään suru ja murhe ole ainutlaatuinen. Jossain on joku sinun kaltaisesi ja jossain on joku joka on jo pidemmällä elämässä, joku joka näyttää mallia, kaikesta voi selvitä. 

Minä olen äiti, en ehkä naistenlehtien säteilevä, kaunis, kotiaan laittava ja leipova äiti, mutta olen ÄITI. Olen halunnut ja saanut lapsilleni parasta ja haluan edelleen . Teen kaikkeni lasteni eteen, ja silti joskus väsähdän. Saatan tiuskia, ja kiukutella kun neljävuotiaani tekee samoin. Saatan kääntyä kannoillani ja tömistää kantapäät kopisten paikalta, kuten viisivuotiaani. En ole jatkuvasti säteilevä, aurinkoinen ja lämmin, mutta rakastan lapsiani eniten maailmassa ja olen onnellinen heistä. Olen realisti äiti, jonka lapsella saattaa olla ruohonvihreää housuissa ja jonka lapset saattavat joskus syödä einesruokaa, mutta silti olen ÄITI joka välittää ja haluaa peitellä lapset iltaisin sänkyyn. Kertoa että rakastaa ja näytän sen. Rakastan lapsiani <3 !

Minulla oli mahtava äitienpäivä, tunsin että minua rakastetaan ja minusta välitetään. Suuri kiitos siitä kuuluu Samille, hän ei ole koskaan ennen ollut vastaavassa tilanteessa, ja kuitenkin hän järjesti minulle ihanan päivän ja viikonlopun. Voin vaan olla onnellinen siitä mitä elämä on minulle viimeaikoina tarjonnut ja mitä olen saanut. Minä olen rakastunut, minulla on kaikki asiat hyvin ja joka päivä huomaan että se mikä oli hyvin voi olla vielä paremminkin. Olen löytänyt vierelleni toisen samanlaisen ihmisen, ja saanut uudestaan kokea miltä tuntuu kun on hyvä olla. Minulla oli hyvä äitienpäivä <3 ! Minulla on hyvä elämä.

Äitienpäivänä kuuluu ottaa rennosti. Minä, Fresita ja aurinko :D !

Tätäkö tämä nyt sitten on, koko loppu elämän...?

Minä olen onnellinen. Minulla on kokonainen perhe. Ei ehkä sellainen mitä lapsena prinsessa-ajatuksissa miettii.. tai ehkäpä onkin. Eihän sitä kukaan ajattele että puolisoni tulee kuolemaan, tai että sattuu jotakin, mitettii millaisessa perheessä olisi hyvä elää, ja juuri sellainen minulla on nyt. On vaikea kuvailla sanoin toiselle mitä tuntee ja miten hyvä on olla. On vaikeaa suurin sanoin ylistää ja kokoajan selittää miten asiat ovat hyvin, pelkää että toinen luulee että "lämpimikseen puhelee" !

Halusin aina perheen, miehen joka välittää ja joka rakastaa ja näyttää sen. Olen saanut matkan varrella monta kolhua, niin henkistä kuin fyysistäkin. Olen pettynyt ihmiseen joka on ollut rakkain ja tärkein ja oppinut uudestaan rakastamaan ja luottamaan samaan ihmiseen. Olen menettänyt kaiken ja alottanut alusta, enemmän kuin kerran olen sen tehnyt. Olen kaatuntu maahan ja joskus on ollut vaikea nousta ja jatkaa. On tuntunut että haluaisi vaan jäädä siihen makaamaan, ei ole voimia eikä halua. Joka kerta olen kuitenkin noussut, kerännyt itsetuntoni, ja voimani ja aloittanut uudestaan. Rakentamaan uutta elämää itselleni ja pienelle pojalleni, rakentanut perheen uudelleen, saanut kaksi ihanaa poikaa lisää ja rakentanut luottamusta parisuhteeseen ja rakkauteen uudelleen, ja olen saanut sen, rakkauden, ihmisen joka välittää ja joka haluaa kaikkea hyvää ja parasta minulle. Olen menettänyt sen kaiken ja aloittanut taas alusta. Tällä kertaa syvemmältä kuin ikinä ennen, jostain niin syvältä pohjalta että aurinkoa ei näy vaikka miten ponnistelisi. Ensin keskityin vaan hengittämään, keskityin ymmärtämään, keskityin sietämään fyysistä kipua joka tuli menettämisen tuskasta. Keskityin siihen etten katkeroidu, vaikka katkeruus ajoittain olikin läsnä, ja kuin ihmeen kaupalla taas minä selvisin, ja voitin. Kaikki uudet alut elämässä ovat kuitenkin onnistuneet ja olen tässä tänään. Edelleen luotan tulevaan ja osaan olla onnellinen, menetykset ja vastoinkäymiset ovat tuoneet minua kokoajan lähemmäs unelmaani.

Minä olen aina unelmoinut siis tavallisuudesta, turvallisuudesta ja arjesta. Minä olen unelmoinut siitä että kotona on paras olla, ei ole halua lähteä joka viikonloppu juhlimaan, tai harrastaa jotain eksoottista ja vaarallista. Kuitenkin olen elämäni aikana oppinut että vaikka luulisi että minun unelmani on helpoin mahdollinen saavuttaa, kukapa nyt ei saisi tavallisuutta jos ei muusta unelmoi. Ei se vaan olekkaan niin helppoa. Tavallisen turvallisen arjen saavuttaminen ei olekkaan niin helppoa. On asioita jotka saattavat tuhota sen, on erilaisia luonteita, on kaikkia muuttuvia tekijöitä.

Minä olen saanut tavallisen elämän, juuri sen mistä olen haaveillut. Olen saanut sen pitkän kaavan mukaan ja todellisten vaikeuksien ja vastoinkäymisten kautta, ja ehkä siksi juuri se tuntuu uskomattomalta onnenpotkulta ja valtavalta saavutukselta. Ehkä juuri siksi ajattelen asiaa jokapäivä , ehkä juuri siksi osaan arvostaa sitä suuresti. Tuntuu uskomattomalta, koska kokoajan tuntuu hyvältä ajatella omaa elämäänsä, voiko olla totta että tätäkö tämä nyt sitten on koko loppu elämän? Arkea, johon mahtuu hienoja hetkiä ja juhlia, turvallisuutta, iloa, ja rakkautta. Riitojakin, mutta turvallisia riitoja, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse lähteä.

Suurin tuska Jannen kuollessa tuli siitä arjen menettämisestä. Siitä että isä ei enää pelaa palloa tai grillaa lasten kanssa. Surin sitä että menetin ihmisen jonka tiesin ehdoitta rakastavan minua, joka koskaan ei olisi satuttanut minua. Joka oli kiltti ja hellä ja kertoi rakastavansa. Jannen kanssa oli monia vaikeita hetkiä, ja aikoja, mutta olimme selvinneet niistä ajoista. Olimme selvinneet menneisyydestä, meillä oli arki joka oli lämpöä ja rakkautta täynnä ja sen menettäinen tuntui hirvittävältä, ja tuntuu edelleen surulliselta. Kuitenkin olen kiitollinen ja onnellinen siitä että kaikki oli hyvin, ja luotimme toisiimme. Rakastimme <3 ! Luulin että en koskaan tule kokemaan mitään vastaavaa.

Sitten tuli Sami, tutustuimme hitaasti, emme kumpikaan ottaneet riskejä, emmekä luvanneet liikoja. Päätimme kokeilla, tulisiko tästä jotain, pikkuhiljaa tosissaan, mutta hitaasti. Kuitenkin asiat alkoivat edetä nopeasti. Toinen sanoi jotain, jota toinen oli jo ajatellut samaan aikaan. Ajatusmaailmat kohtasivat, ja huomasimme että ajatukset elämästä olivat hyvin samanlaisia. Meillä on eromme, Sami on tarkka, minä taas "huithapeli", arjessa on asioita joita minä teen toisin kuin Sami, mutta ei mitään suurta. Pääasia on että arvot ja ajatukset ovat samat. Kumpikin pitää kotonaolosta, ja mökkeilystä, yhdessä olemisesta ja tekemisestä. Arvostaa toista ihmisenä, ja osaa arjessa auttaa. Opetellaan elämään yhdessä ja opetellaan olemaan onnellisia yhdessä. Joka ei ole vaikeaa. Minä olen onnellinen, minä olen saanut taas perheen, olen hyvin onnellinen, rakastunut ja luotan tulevaan.

Olen ajatellut sanoa sinulle, kuka sitten ikinä oletkin: älä ikinä luovuta! AINA jossain kohtaa asiat kääntyvät parhain päin. Jossain kohtaa huomaat olevasi onnellinen nauti siitä silloin, koska aina välillä sattuu ikäviä asioita. Ikinä älä syyllisty toisen arvosteluun, ulkonäön, taustan tai elämäntilanteen takia, tai minkään muunkaan syyn takia. Kukaan meistä ei ole toista parempi. Olet onnellisempi tavoitellessasi omaa onneasi, kuin silloin kun arvostelet muiden valintoja tai asioita joille he eivät voi mitään. Ja huomaa ajoissa kun olet saanut onnen. Joskus ei tarvitse enää tavoitella, joskus tarvitsee huomata miten onnellinen on. Aina ei tarvitse olla paremmin joskus onni on tässä ja nyt. Niinkuin minulla! Asiat järjestyvät aina, tavalla tai toisella. Ihmiset eivät vaan aina huomaa sitä.

Minä ja esikoinen Jonni 14v, paljon on nähty ja yhdessä ollaan selvitty <3


Minä ja pienet pojat (vas.) Jerry, ja Jaska <3


Minä ja Sami <3

Syntymäpäivä ajatuksia ja mietteitä.

Eilen oli toukokuun toinen päivä. Janne olisi täyttänyt 36 vuotta. Mietin paljon eilen ja toissailtana Jannea ja sitä miten nuori Janne oli. Suretti taas se mitä kaikkea Janne on menettänyt. Lähinnä ajattelin poikia jotka ovat aloittelemassa jalkapalloa, Jerryä joka odottaa eskaripäätöstä ja Jaskaa joka ei malttaisi odottaa maanantaisia synttäreitään. Tästä kaikesta Janne olisi pitänyt. Haluan kuitenkin uskoa että jossain Janne on ja sieltä jostain hän näkee poikansa ja minut. Olen varma että Janne on iloinen siitä miten meidän elämä on järjestynyt kaikesta huolimatta. Janne oli iloinen ihminen joka toivoi pojilleen vaan parasta mahdollista, uskon vahvasti että sitä parasta mahdollista hän haluaisi ja haluaa edelleen. Ajattelisin että paras mahdollinen tarkoittaa normaalia turvallista arkea, sitä mitä pojilla nyt on. Sääntöjä , rajoja ja paljon rakkautta ja syliä. Uskon että tätä Jannekin pojilleen toivoisi.

Minun oli myös ikävä. Iski tunne että antaisin melkein mitä vaan jos saisin kerran vielä halata. Muistin viimeisen suukon otsalle, hautajaisaamuna, miten Janne makasi niin rauhallisena ja tyhjänä arkussaan, ja miten arkun kansi lopullisesti suljettiin. Muisitin ihan hassuja asioita. Samalla kuitenkin mietin että muistin ne hetket jolloin minun oli päästettävä menemään. Muistin jostain syystä sen tarkasti miten arkun kansi kierrettiin kiinni. Muistin suukon antaessani miettineeni, että tämä on viimeinen kerta, muistin sanoneeni "Hyvää matkaa Rakas" muistin hautajaiset, lähes kokonaan, muistin papin sanat, muistin ihmiset arkulla, muistin Japen pitäneen kädestäni kiinni, muistin kaiken. Mistä nämä muistot tulivat, vielä vuoden jälkeen juuri nyt? En muistanut hautajaisista mitään, muistin vaan valokuvat, nyt muistot palasivat. Tuntui kuin Janne olisi sanonut, silloin sinä päästit irti, silloin sinun kuului tehdä niin. Minulle tuli hyvä olo. Kuin lämmin aalto olisi tullut lävitseni. Minä päästin irti, en unohtanut, mutta annoin mennä. Vihdoinkin annoin itselleni luvan päästää menemään, vuosi hautajaisten jälkeen, Jannen syntymäpäivä aattoiltana minä tajusin, että voin irrottaa. Ja minä irrotin, Janne muuttui hyvin rakkaaksi muistoksi, kuviksi ja ajatuksi mielessäni. Janne ei enää "hallitse elämääni" yhtä vahvasti. Hän on jotain hyvää ja rakasta joka minulle tapahtui elämäni matkalla, en ikinä unohda häntä, mutta minä pystyn päästämään irti.

Tänä aamuna tein sen, virallisen osoitteen muutoksen. Kesäkuun alusta asti asumme siis virallisesti Samin kanssa samassa osoitteessa. Hassua muuten, viimevuonna kesäkuun alussa asuin virallisesti Raumalla, ja nyt osoitteeni taas muuttuu, myös poikien osoite. Meistä tulee virallisesti perhe. Tuntuu hyvälle. Tuntuu uudelle alulle ja elämälle. Toivon sydämmessäni, että tämä on viimeinen kerta kun alotan alusta, että kenellekkään rakkaalle ei ikinä tapahdu mitään pahaa. Uskon ja luotan tulevaan, on pakko luottaa, että olen ristini jo kantanut ja tulevaisuudessa on vain hyviä asioita. Kuitenkin jos käy niin ettei ole, tiedän että tulevaisuudessa en ole kohtaamassa yksin niitä huonoja asioita. Näin yöllä unta siitä että Samia ei enää ole elämässämme, että yhtäkkiä häntä ei kiinnostakkaan. Muistan ahdistuksen unessani, muistan että olin itkun partaalla kun herästin. Tajusin että pelkään kovasti edelleen menettämistä, kaikesta huolimatta. Toisaalta tunne menettämisen pelosta vahvistaa sitä tietoa miten kovasti häntä rakastan. En saa antaa pelon hallita, ja yöllä jos painajaiset tulevat, voin aina kääntyä Samin puoleen ja käpertyä kainaloon ja huomata että uni on unta, todellisuus on toista.

Vihdoinkin kesä tulee <3 ! Tänään on aurinkoinen aamu ja päivä. Minulla on iltavuoro ja aamu aikaa touhuta kotona. Nautin elämästäni, kodistani, perheestäni, siitä että sisko asuu samassa kaupungissa, siitä että esikoiseni nauraa valokuvissa, siitä että kaikki on hyvin.



Kuva on otettu 27.2.2012 pojat ja iskä paistamassa makkaraa. Iloisia muistoja.



Pojat pääsiäisenä 2013 iloisina, tämäkin on hyvä muisto <3

Ihanaa loppuviikkoa teille kaikille. Minulla on huomenna juhlat. Menen siskoni ja hänen miehensä 10v hääpäivä bileisiin :) ! Odotan sitä kovasti. Pitäkää huolta toisistanne!