Uusi blogi

http://sanomunsanoneen.blogspot.fi/

Olen aloittanut uudelta pöydältä :D

Vielä viimeinen kirjoitus, sitten tämä on tullut tiensä päähän !

Pian on aika, joko lopettaa tämä kirjoittelu tai sitten muuttaa blogin tyyliä. Vaikka edelleen aika-ajoin ikävöin Jannea, ja ikinä en varmasti tule unohtamaan, silti koen että suurin suru on ohi. En koe enää että tarvitsisi tätä kautta saada pahaaoloa purettua ulos, ainakaan tämän aiheen tiimoilta. Jokaisessa elämässä, jokaiselle ihmiselle tulee kriisejä. Jokainen käsittelee ne tavallaan ja jatkaa elämäänsä. Toiset jääden menneeseen, toiset katsoen tulevaa. Minä olen vahvasti kääntänyt katseeni tulevaan. Kannan mukanani menneisyyden taakkaa, mutta se ei enää paina minua kasaan. Muistan kuolinpäivän ja muut merkkipäivät, mutta selviän niistä. Perheeni avulla, uuden elämäni avulla. En tarvitse tuskan purkamiseen tätä kirjoittamista. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia, elämästä ajatuksista kaikesta. Jättää tämän Jannelle. Toki tässäkin on menty elämää eteenpäin, mutta surutyö tältä osin on tullut päätökseen. Nyt on aika jatkaa. Minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa sille ihmiselle joka astuu surun polulle. Kaiken olen jo kirjoittanut, ja tullut siihen pisteeseen jossa elämä on asettunut uusiin turvallisiin uomiinsa.

Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.

Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.

Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3

Muutama hankalampi hetki ja sitten taas parempi.

No nyt on vierähtänyt aikaa... Tässä välissä on tapahtunut vaikka ja mitä. Ollaan muutettu maalle ja saatu koti kodin  näköiseksi, sairastettu viikko. Ei kylläkään koko poppoo, mutta kuitenkin. Lisäksi on ollut aika isoja murheita, huolia ja suruja myös, joista en tässä halua sen enempää kertoa, koska se loukkaisi toisen ihmisen yksityisyyttä. Sen kuitenkin haluan sanoa että tämä kevät on ollut ehkä vaikein sitten kevään 2012. Eritavalla vaikea, mutta yhtä vaikea. Päivä päivältä kuitenkin helpottaa ja kesää kohti tässä ollaan menossa.

Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!

Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ?  Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.

Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !

"Mitä sinä tästä välität...?"

Niin siitä arjesta piti kirjoittaa. Minä en edes tiedä millaista arki on nykyään, vaikka kaipa sellaista eletään meilläkin. Viimeaikoina on mukana ollut vaan pari muuttujaa. Muutto, toki itse aiheutettu ongelmatilanne, joka toteuduttuaan on kyllä mahtava juttu. Työharjoittelu, joka piti hoitaa viidessä viikossa, nyt siihen menee kuusi tai jopa seitsemän viikkoa, rimpuilen sen joka tapauksessa läpi. Modulien suoritus, kaksi kesken samaa aikaa, ja tunnit menevät ristiin keskenään limittäin ja lomittain, yhdestä tuli onneksi jo arvosana, ja vieläpä ihan hyvä sellainen. Opinnäytetyö huutaa ja karjuu teorian auki kirjoittamista, aloitan sen kun tentti on ohi. Sitten on nämä neljä lasta ja siihen päälle yhden lapsista ongelmat jotka vaatii sen pienen vapaa-ajan, joka jää. Oikeastaan se pieni vapaa-aika ei edes riitä, vaan limttäin ja lomittain näiden kaikkien keskellä yritän hoitaa hänen asioitaan. Mietin seuraavan kerran aika tarkkaan kun aion suorittaa 40 opintopistettä viiden kuukauden aikana. Ei ole fiksua, mutta onneksi se on kohta ohi! Se onnistuu, mutta riskien kartoittamiseen en käyttänyt tarpeeksi aikaa :) . Entä jos tulee muuttuvia tekijöitä, joku sairastuu, minä sairastun tai päätän muuttaa koko revohkan toiselle puolelle Raumaa... Pikku juttuja, tästä lähtien teen kaikkea suunnitellessani riskien kartoittamisen. Jotain olen siis oppinut tutkimus ja kehittämisopinnoissa. Jokaisen perheen äidin kultainen sääntö, muista kartoittaa riskit ja tee suunnitelma valmiiksi vasta sitten!

Sami hoitaa arjen kotona. Minä en ole pakannut kuin muutaman laatikon, Sami ja minun äitini varmaan viisikymmentä, en ole siivonnut, enkä juuri pessyt pyykkiä. Silti tuntuu että tällä hetkellä meidän arkemme on selviytymistä. Kumpikin kantaa panoksensa yhteiseksi hyväksi ja tekee sen eteen töitä. Kumpikin alkaa vaan olla aivan loppu. Illalla kun lapset nukkuu, me istumme sohvalla vierekkäin ja lähellä toisiamme. Emme juuri jaksa puhua mitään sen syvempää. Tärkeää kuitenkin on että muistamme sanoa "Minä rakastan sinua" se ei katoa, on arki miten rankkaa tahansa. Meillä on kalenterissa päivämääriä. Sitten kun tuo on ohi helpottaa, sitten kun tuo on ohi, sitten vasta helpottaakin. Ongelmana on nyt ollut että aina tulee uusia ja uusia asioita. Se "sitten kun helpottaa" siirtyy aina viikolla kahdella tai kolmella eteenpäin, joskus tuntuu että ei helpota. Uskon kuitenkin siihen että PAKKO sen on helpottaa, olen tehnyt, ME olemme tehneet niin paljon töitä sen eteen että asiat alkaisivat sujua, että pakko niiden on. Olemme puhki, poikki ja nääntyneitä, mutta me rakastamme, toisiamme ja lapsiamme ja perhettämme. Rakkaus ei lopu, ja jos ei muuta jaksa, sen jaksaa aina sanoa, minä rakastan sinua. Sillä pärjäämme ja jaksamme. Tulee aika kun jaksamme jutella illalla taas elämästä, siitä mitä unelmoi, kaikesta mahdollisesta. Nyt on se aika että jaksaa sanoa vain nuo kolme tärkeää sanaa ja tarkoittaa niitä.

Minulla on myös "hyökkäysjoukot"! Ensin uskalsin sanoa Samille, auta minua ja hän auttoi. Sitten pyysin apua äidiltäni, voitko ajaa kanssani, voitko kohdata asioita kanssani, ja hän teki niin. Nyt olen pyytänyt apua siskoltani Jenniltä ja hänen mieheltään ja he auttavat. Jenni on tehnyt eteemme niin kovasti töitä viimeisten päivien aikana, että olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle. Olen myös huomannut että kun hätä on suurin auttaa myös erilaiset sosiaalitoimen yksiköt. Kun käy niin että seinä nousee pystyyn ja itse jää jonnekkin kaiken sen raskaan kuorman alle mikä on kannettavana, sanoin "auta minua". Apua tai tukea ei jokapaikasta tullut, mutta ne jotka auttavat auttavat täydellä sydämellä ja tukien ja mukana eläen. Kiitos heille siitä <3 ! Silloin ei haittaa vaikka joku ihmettelee "mitä sinä tästä ongelmasta välität, ei se sinun murheesi ole..." , näin sanottiin yhdelle auttajistani. Tiesin että kysyjä ei välitä, mutta auttaja välittää. Minulla on tukea, apua, ja hyviä ihmisiä vieressäni. Minulla oli niitä vuonna 2012 ja minulla on niitä edelleen vuonna 2015.  Apua on kamalan vaikea hakea silloin kun oma sydän on huolesta syrjällään, pelottaa mitä seuraava puhelu tuo tullessaan, pelottaa mikä on tilanne seuraavana päivänä. Kun joutuu selviytymään hetkestä ja päivästä toiseen. Mutta minä uskalsin pyytää ja sain apua. Rohkene kysyä ja rohkene pyytää, siinä minun vinkkini jokaiselle. Kun et jaksa, pyydä apua <3 !

Asioilla on tapana järjestyä! Klisee ja pahemman luokan sellainen, Uskon kuitenkin siihen, pakkohan tässä on, siten sitä jaksaa taas huomiseen.

Täydellinen elämä

Pääsiäinen ja pääsiäisenä neljä vapaata. Ei ollenkaan huono juttu. Eilinen meni kokonaan koulutehtävää vääntäessä, mutta sain sen valmiiksi asti. On onni että on niin taitavia siskoja. Riikka sen tehtävän kävi läpi ja antoi palautteensa, josko nyt menisi kerrasta läpi opettajallekkin. Jännä nähdä.

Me ostimme sen kodin! Meidän perheelle, paljon tilaa olla ja elää. Se ei ole mikään näyttelykoti, se on perhekoti, juuri sellainen jonka olen aina halunnut. Jokaiselle tilaa, omat huoneet, iso piha, sisko perheineen lähellä, mukavat naapurit, eikä ihan keskustassa. Aika hienoa. Nyt me todella saimme sen, meidän yhteisen kodin, meille valittu, yhdessä. Talon osto on aika iso asia. Siihen liittyy hirveästi tunteita, joutuu kovasti miettimään onko se juuri meille sopiva, onko lainan määrä sopiva, olemmeko tässä loppuelämämme. Se sitten löytyi ja olemme siinä, ainakin eläkepäiviin asti, kunnes muutamme jonnekkin lämpimään, mielellään jonkun kivan pikku viinitilan viereen. Siihen on kuitenkin aikaa, nyt aloitamme elämäämme perheenä yhteisessä kodissa.

Onko joku teistä aamulla herännyt sata ajatusta päässä? Minulle kävi tänäaamuna niin. On ollut rankkoja aikoja, ja tuntuu että yhtä hyvää asiaa seuraa aina kaksi huonoa. Itketty on tullut paljon, surusta ja huolesta, sekä myös epätoivosta. " Eikö asiat vaan voi järjestyä, joko tässä olisi tarpeeksi, mikä on riittävästi..." Näitä asioita olen kovasti miettinyt ja ollut katkerakin. Niinkuin varmaan muistatte, inhoan katkeruutta, ja silti minäkin olen katkera, ainakin ajoittain. YÖK! No tänä aamuna heräsin antamaan Ennille maitoa. Mietin mitä minulla on. Vieressäni nukkuu mies jota rakastan enemmän kuin itseäni, omissa sängyissä nukkuvat pienet pojat, ne pienet sankarit jotka selviävät mistä vaan. Olen ylpeä pojistani, he ovat kohteliaita, ja fiksuja ja he ovat selvinneet elämään. He ovat täynnä sitä, elämää, rakastan heitä hirveästi. Omassa huoneessaan nukkuu Jonni, Jonni ei ole päässyt koskaan helpolla mistään. Ja Jonnin vaikeudet ovat tuoneet minunkin elämään monta vaikeaa hetkeä, ja epätoivon hetkeä. Siellä hän kuitenkin nukkuu, turvassa kaikelta, häntäkin rakastan niin hirveästi, hän jos joku on taistelija. Monikohan aikuisista on keitetty yhtä monessa sopassa, tippunut polvilleen ja aina vaan jatkanut eteenpäin. Melkoinen sissi. Sitten on Enni, äidin pieni prinsessa. Se kauan kaivattu tyttö. Ilopilleri, ja aurinko. Koko perheen lemmikki. Ajattelisi että enempää ei rakkautta voi sydän tuntea, ja silti sinne mahtuu niin paljon rakkautta, että sen määrä on käsittämätön. Me olemme muuttamassa omaan yhteiseen kotiin, koko perhe. Sami on juuri sellainen mies jota aina olen kaivannut. Pidämme samoista asioista, arvostamme samoja asioita, Rakastamme ehdoitta, emmekä koskaan satuttaisi toisiamme. Sielunkumppani, kuten olen jo aiemmin sanonut. Minä menetin kaiken ja sitten herään aamuun jolloin tajuan saaneeni kaiken. Aika mahtava fiilis, olen saanut kaiken mitä ikinä halusin!!

Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä, keskimäärin kuitenkin kaikki on aika tasaista. Voi miten pidän siitä tasaisesta. Arjesta jossa ei ole ihmeellisyyksiä. Sanoin Samille että nyt olisi sellaisen aika että toivoisin suurimman jännityksen elämässäni olevan sen että mietin menenkö yhdeksältä vai kymmeneltä illalla saunaan. Siinä olisi ihan riittävästi minulle juuri nyt :) ! Rakastan arkea. Arkea tulee osata rakastaa, sitä tylsää arkea. Jos kokoajan haluaa elämäänsä huumaa, draamaa, kaikkea erikoista, jos ei siedä arkea, on vaikea saada tasapainoista elämää. Sen olen huomannut. Saa olla reilusti erimieltä, jos haluaa. Minun mielestäni kaiken perustana on se että nauttii elämästä juuri sellaisena kuin se on. Tasaisena päivien juoksuna, jota saat kulkea eteenpäin rakkaasi rinnalla. Siinä on valopilkkuja ja erikoisia hetkiä, mutta aina tulee nauttia siitä tavallisesta elämästä, silloin osaa arvostaa eritavalla ihmistä vieressä ja omaa itseään. Elämä ei ole elokuva tai saippuasarja, elämä on todellista ja se on tässä ja nyt. Nauttikaa siitä!

Hyvää pääsiäistä kaikille! Ensikerralla kirjoitan muuten lisää arjesta, siitä mitä se sisältää.

https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E

Vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla... Kolme vuotta on pitkä ja silti niin lyhyt aika.

Sinne meni, nimittäin 19.3. ja selvisin. Tänäkin vuonna kävi niin että ilta 18.3. oli se vaikea. Olin levoton, hermostunut ja keskittymiskyky oli hukassa. En ajatellut asiaa, mutta alitajuntani teki työtään ja ajatteli taukoamatta. Levoton ilta jatkui levottomaan yöhön. Unta ei tullut kuin pätkissä, ja silloinkin näin painajaisia. Tänäkin vuonna heräsin juuri ennen sitä H-hetkeä joka kolmevuotta sitten muutti elämäni. Heräsin 5:53, suorastaan hyppäsin säikähtäneenä pystyyn. Jälleen kerran katsoin kun kello tuli 5:55 ja mietin sitä kaikkea. Vieläkin tuntui pahalta, ja haikealta. Nyt kuitenkin vieressä oleva ihminen kietoi kätensä ympärilleni, silitti päätäni ja sanoi "ei hätää, kaikki on hyvin". Ja niinhän kaikki olikin. Mietin vaan joko ensivuonna on se aamu että en herää odottamaan kellonajan vaihtumista.

19.3. oli muutenkin täynnä toimintaa. Myimme kotimme, sen johon muutimme Samin luokse asumaan. Nyt me ostamme uuden oman kodin, meidän kodin, yhdessä valitsemamme. Siitä tulee meidän perheen koti, poikien koti, Ennin koti, Samin ja minun koti, ja koiruudenkin koti. Meidän perheen yhteinen oma koti. Tuntuu aavistuksen haikealta, ja eihän se muuttokaan mikään pikku puristus ole, mutta kuitenkin se tunne ja ajatus yhteisestä kodista vie voiton, me pääsemme kotiin jonka olemme valinneet juuri meidän perheelle, meidän perheen tarpeita ajatelllen. Olen onnellinen.

19.3. iltapäivällä lähdin kohti Helsinkiä ja Marjan kotia kohti. Matkalla nappasin Jennin Kalannista mukaan ja Riikan Turusta. Määränä oli lähteä 20.3. aamulla kohti Ranskaa ja Pariisia. Riikan kunniaksi se reissu tehtiin, meneehän hän loppukesällä naimisiin. Ihana reissu, ja hyvää seuraa. Nautin todella vaikka lentämistä pelkäänkin. Koneessa kun istuin, ja katselin ikkunasta ulos ennen nousua, nousi aamu aurinko juuri taivaanrannasta. Pelotti kovasti, mutta auringon osuessa kasvoihini tuli taas se lämmin tunne, se joka oli tapahtunut useasti aiemminkin, Janne oli paikalla ja kertoi, ettei hätää ole. Lämmin aurinko sai aikaan hyvänolon tunteen. Selvisin lennosta kunnialla ja pystyin nauttimaan Pariisissa olosta, ilman että ajattelin kotimatkaa ja tulevaa lentoa. Meillä oli hieno reissu ja rakastuin Pariisiin. Sinne palaan vielä, ja tällä kertaa Samin kanssa.

Hirveästi erilaisia tunteita lyhyeen aikaan ollut. Hienointa oli kuitenkin huomata se miten kova ikävä minulla oli poikia, Enniä ja Samia, ja miten kova ikävä heillä oli minua. Minun elämäni on näitten kolmen vuoden aikana järjestynyt mahtavasti. Minulla on ollut surua, mutta myös onnea, uskomattoman paljon onnea. Huomasin myös, taas kerran, miten mahtavat siskot minulla on. En tule koskaan elämässäni olemaan ilman ystävää, koska minulla on siskoni, parhaat siskot mitä maa päällään kantaa. Sopivasti sekaisin päästään, samalla tavalla kuin minäkin. Kaikki neljä olemme aivan erilaisia, ja kuitenkin aivan samanlaisia. Olenkin miettinyt olisinko todella tutustunut ilman Jannen kuolemaa siskoihini näin hyvin, ehkä olisin, mutta luulempa että en... Koin aina olevani kaukana, liian kaukana, en voinut osallistua yhteisiin juttuihin kuten olisin halunnut, Jennin tunsin parhaiten, Marjankin kohtuu hyvin, koska hän asui Jyväskylässä, Riikka oli kaikkein "vierain". Tämä yhteinen reissumme sai minut tuntemaan entistä vahvemmin että olemme perhe, siskokset, "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta"! Rakastan jokaista heistä ja rakastan heidän perheitään, niin isompia kuin pienempiä sellaisia.

Jos jotain voin sanoa, sanon että 19.03.2012 sai minut hajoamaan, mutta samana päivänä alkoi jälleen rakennus, ja voin väittää olevani vahvempi kuin koskaan. Ehkä eniten sen takia, että tiedän nyt ettei kukaan ole vahva yksinään, jos luulee olevansa, pitää yllä vain kuorta. Jokainen tarvitsee rakkaita ihmisiä, ystäviä, perhettä, selvitäkseen ja ollakseen vahva. Vahvimmallakin on heikot hetkensä, silloin tarvitaan niitä läheisiä ihmisiä, pitämään se ihminen pystyssä. Lämpimät terveiseni menevät Jannelle sinne jonnekin, meillä on kaikki hyvin. Poikien iltarukouksen alkusanoin " Rakas taivaan isä, siunaa meitä ja meidän läheisiä. Siunaa isiä, ja kerro että meillä on ikävä..." Edelleenkin joka ilta lähtevät terveiset sinne taivaaseen. Nyt kuitenkin lämmöllä muistaen, ei enää itkien.
                             

Kiihkeän kauniin jumalan minä muistan sen
Köyhän ja nuoren minä tunsin kerran sellaisen
Räiskyvän hullun rohkean toki muistan sen
Nauravan miehen joka kaiken sai mut rikkoi sen

Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
rakkaudelle suurista suurimmalle¨

Kylmän ja vieraan ihmisen toki muistan sen
Muuttuneen miehen minä tunsin kerran sellaisen
Vaikenin hiljaa itkien sillä tiesin sen
Ihmiset muuttuu mutta rakkaus se on ikuinen

Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
raukkaudelle suurista suurimmalle

Kaija Koo - Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla

Elämäni Sankari

Kevättä ilmassa ja ihana aurinko näyttäytynyt jo useana päivänä. Huomasin juuri että tällä viikolla olen melkein jokapäivä jaksanut käydä ainakin kerran lenkillä. Tosin painoon se ei ole vaikuttanut yhtään, mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Mieli saa levätä ja tänään Sami sanoikin että "on sitten niille ajatuksillekkin enemmän tilaa". Se jos mikä on hyvä asia. Niitä nimittäin riittää.

Tuntuu että viimeiset viikot ovat olleet erityisen raskaita. Paljon hoidettavia asioita, mahdollisia muutoksia ja suuria huoliakin. On ollut todella vaikeuksia pitää itsensä kasassa. Viimeisten viikkojen aikana olen varmasti itkenyt yhden kylpylän verran kyyneleitä, kasannut itseni, ja ollut taas reipas. Viimeviikolla tuntui että nyt loppuvat voimat, tuntui raivostuttavalta kun ihmiset valittaa elämän rankkuudesta, puolison likaisista sukista olkkarin lattialla, imurointi aikataulujen epäreiluudesta, kun itse tekee enemmän kun toinen. Toivoin niin että voi kumpa minun murheista suurin olisi ne likaiset sukat jossakin missä ne eivät saisi olla. Tunustan, olin kateellinen ihmisten tavallisille huolille ja murheille. Toisaalta taas, mistä minä tiedän mitä kukakin on kokenut ja käynyt läpi, ei ole minun tehtäväni arvostella toisten murheita. Myönnän kuitenkin mielessäni niin tehneeni.

Tänään mietin että nyt on jo pakko helpottaa. Ensiviikosta on jo väkisin tultava parempi. Tämäkin viikko oli parempi kuin edellinen. Joten kesää kohti mennään, niin mielessä kuin todellisessakin elämässä. Olen päättänyt että ensikeväänä otan rennosti, en suunnittele mitään, katson mitä tulee ja annan aikaa itselleni ja perheelleni. Kevät on vaikeaa aikaa ja se on omiaan saamaan lumipallomaisesti muutkin murheet kasvamaan. Ensi keväänä olen viisaampi, tai sitten en, sen näkee vuoden päästä. Nyt olisi selvittävä torstaista ja sitten taas on vuosi aikaa tehdä uusia muistoja ja elää eteenpäin. Mietinkin miten pitkää  meidän elämä jaksottuu maaliskuun 19. päivän mukaan. Ehkä aina. Se oli päivä jolloin kaikki muuttui, konkreettinen hetki 5:55 aamulla.

Sami on ollut minun elämäni sankari, jo heti alusta asti. Ihan oikeasti, miettikää ihmiset. Poikamies, joka asuu kauniissa talossa yksinään, ja jolla on rauhallinen elämä. Normaalisti ihminen tutustuu toiseen pikkuhiljaa ja siitä aletaan suunnitella yhteistä elämää. Ei meillä, meillä kohdattiin, tutustuttiin, ja yhtäkkiä perheessä oli kolme lasta, talo täynnä meteliä, harrastuksia, lapsiperheen menoja ja aikatauluja. Sitten kun asiat eivät edelleenkään  mene kuten elokuvissa. Tulee huolia ja murheita, suuria huolia ja murheita. Tulee läheisen kuolema, taas kerran, tulee sairastumisia. Oikeasta, hän vaan seisoo vierellä. Minulla on tuki johon nojata, minulla on ihminen jolle sanoin muutama viikko sitten "auta minua" ja hän alkoi auttaa. En voi olla kuin kiitollinen, hän olisi auttanut pyytämättäkin, tiedän sen. Kuitenkin tarvitsin niin kovasti apua että sitä oli pyydettävä. Ja apua sain. Minun elämäni on pysynyt raiteilla Samin ansiosta. Yksin en olisi ikinä tähän pystynyt. Olen kaikesta kiitollinen juuri Samille. Kunpa sen osaisi sanoa niin kuin sitä tarkoittaa. Ehkä kuitenkin "Minä Rakastan Sinua" riittää.

Ensiviikolla on taas 19.3. peikko joka ei katoa, ja taas siitä selvitään. Tänäkin vuonna se päivä häviää ja tiedän selvinneeni taas vuoden eteenpäin. Sekin päivä liittyy vaan päiväksi muiden päivien ketjuun.

Nyt on mentävä, Sami ja Jaska ovat jo talviharjoitteluhallilla Jaskan jalkapallopelissä. Minä ja Jerry mennään Enniläisen kanssa perässä. Jerrylläkin on peli :) , siitä sitä sitten jo joutaakin poikien uimatreeneihin. Kuullostaa hyvälle, ja sitä se on. Minun tavallinen normaali elämäni, on juuri niin mukavaa kun se kuulostaakin. Pitää vaan vaikeina aikoina nauttia hieman pienemmistä asioista. Aurinko on hyvä asia, siitä tulee hyvä mieli, sateella voi taas villasukat jalassa lukea kirjaa. Elämä, nautin siitä! Pitää muistaa rakastaa itseään ja pitää muistaa rakastaa läheisiään. Hyvää sunnuntaita ja parempaa alkavaa viikkoa kaikille ! Pikkusen oli sekava tajunnanvirta teksti, mutta tulipahan kirjoitettua ja taas on helpompi hengittää!

Sydän ja halaus, ihan oikea sellainen.

Joskus ei sitten vaan jaksa, vaikka tietää että on jaksettava. Tulee liikaa kaikkea, tuntuu että positiivisuus on pyllystä ja syvältä. Miksi olla positiivinen, kun se ei auta mitään, aina tulee takkiin... Niinpä, kuulostaa varmaan tutulta ihan jokaisesta meistä. Itse olen saanut pinnistellä tämän asian kanssa nyt todella kovasti. On pitänyt pakottaa itsensä, olemaan positiivinen. Mieluiten makaisi sängyssä eikä nousisi ylös. Nukuttaa, aina vaan nukuttaa.

Kevät se se on, meidän perheen alakulokausi. Lopputalvi ja alkukevät. Sopii muuten se alakulo tähän harmauteen, mikä ulkona on. Hyvä onkin että on harmaata, sanoin Samille aurinkoisena päivänä, että harmi kun paistaa, ei voi hyvällä omallatunnolla masentua sisällä. Niin no, tämä on kolmas kevät Jannen kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli vaikein, toinen oli helpompi, ja tämä kolmas... tämä on taas vaikea. Hirveästi raskasta oloa, pahaamieltä, huolta, kaikkea. Kävin Varkaudessakin, tai kävimme, koko perhe, esikoista lukuunottamatta. Oli ihana nähdä kaikkia, mutta sitä ei voi millään positiivisuuden asteikolla sanoa lomaksi, niin raskas reissu se oli. Jannen hauta näytti ankealta, mikäpä ei näyttäisi, loskan ja likaisen lumen keskellä. Viereen oli haudattu joku, kumpu oli vielä uusi. Ahdisti ajatus että hautajaisvieraat olivat ehkä seisoneet Jannen haudalla. Tulin vihaiseksi, tuntui kamalalta, vaikka pakkohan heidän oli siinä seistä. Vein kukkasia, ne olivat väriläikkä haudalla, sellainen kun Jannekin oli, näyttivät keväältä. Kynttilöitäkin oli, paljon, se tuntui hyvältä. Olen päättänyt miettiä asioita joita Jannessa rakastin, koska viimeisen vuoden aikana ne selvittämättömät olemassa olevat asiat ovat vaivanneet minua. Se että ne vaivaavat, ei auta mihinkään, siispä muistelen kaikkea hyvää. Toivon sen tuottavan tulosta ja helpottavan tätä kevättä. Kysyttävää olisi niin paljon, niin monta miksi kysymystä että pää meinaa haljeta. Joten, ei tämä kevät ei taas ole helpompi kuin edellinen, se ei vaan mene niin. Välillä on helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Aaltoliike on parempi kuvaus kuin se jatkuva parempaan suuntaan meneminen, näin surutyötä ajatellessa. Onneksi aallon harjan ja pohajan väli pienenee kun aika kuluu, joskus ne ovat sitten pelkkiä laineita.

Mitä siihen positiivisuuteen tulee... Se on ollut melkolailla hakusessa viimeaikoina. Haluan olla positiivinen, ja olen sellainen, aina vaan ei pysty kaiken huolen ja murheen keskellä. Minulle naamakirja ei ole paikka kertoa pahasta olosta, eikä kurjista asioista, noin niinkuin pääsääntöisesti. Minä kerron siellä hyviä asioita. Hirveästi on ollut juttua miten ihmiset "kiillottavat" elämäänsä kertomalla miten kaikki on niin hienosti tai muuta vastaavaa. Sitten ikävään sävyyn todetaan että se ei voi olla mahdollista, hitto mitä teatteria. Minulle se ei ole teatteria. Jokainen hyvä asia jonka sinne laitan on aivan totta. Jos ei ole mitään iloista laitettavaa en laita mitään. Totta on se että minulla on mahtava perhe ja ystävät. Paras aviomies jota maa päällään kantaa, ihminen joka aina vaan jaksaa ja jaksaa... Meillä on Rakkautta ja luottamusta, ja hänen lähellään ja kanssaan olen onnellinen. Ihan oikeasti, eikä mitään kiillottamista. Minusta on hienoa laittaa naamakirjaan hyviä asioita. Sitten kun itkettää kovasti ja surettaa, voi katsoa kuvia, ja tekstejä, muistaa mitkä asiat kuitenkin on hyvin. Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista, meidän elämä on välillä musertavan rankkaa, mutta silloin jätän kirjoittamatta, kirjoitan kun Enni hymyilee, pojat sanoo jotain hassua, Jonnilla on joku kiva juttu. En halua käyttää sitä väylänä jakaa pahaa oloa. Jos on pahaolo, ei paljon naamakirja sydämet ja tykkäykset auta, silloin tarvitaan oikeaa halausta, oikeaa juttelua, oikeaa ihmistä, miksi siis kirjoittamaan kun tulee sadannen kerran kylmää vettä niskaan, ei se auta, ne iloiset kuvat ja ymmärrys siitä että elämä on ainutlaatuista ja elämisen arvoista, auttavat.

Sami sanoi minulle viikonloppuna yhtäkkiä, "on aika erikoista että tapaa ihmisen joka ensi hetkestä alkaen tuntuu tutulta, vaikka koskaan ei ole ennen tavannut..." totta <3 sellaisen minä löysin, ja vierellä hän on yhä. Tuollaiset asiat ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, ja se halaus ja posken silitys vaikka neljältä aamuyöllä kun kaikki kaatuu niskaan.

Sydän teille kaikille lukijoille <3 !

Suru on pelottavampi voima, kuin kuolema.

Se ois sitten tammikuu kääntynyt helmikuuksi. Koulu on alkanut, ja melkoisella rytinällä. En tiedä onko kovin fiksua haalia näin hirveä määrä moduleita (=tentteja, ryhmätehtäviä, yksilötehtäviä, nettitestejä...) yhteen kevääseen. No haalittu on ja sillä sipuli, hoidan pois. Positiivisena asiana on että suoritin toisen vuoden lääkelaskut heti alta pois, joten saa olla taas rauhassa. Kerran vielä tämän koulun aikana, mutta ei hetkeen. Mietin äitiysloman aikana useasti töihin paluuta, ja vakavissani olin sitämieltä että olisi paras palata kaupan alalle. Se olisi ollut virhe!! Jo ensimmäisen viikon jälkeen olin sitämieltä että sitä on tullut sinne minne pitikin. Oikeastaan lopulliset urahaaveetkin alkavat muotoutua, ei täysin varmasti, mutta suuntaa antavasti. Aika näyttää. Tiedän kuitenkin jo missä aion syventävän harjoittelun tehdä, jos kaikki menee niinkuin suunnittelen. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa.

Tämän kevään aloittaneessa modulisa on paljon henkisesti raskaita asioita. En tiedä ajattelevatko kaikki niin, mutta minulle tämä on melkosta tunteiden mylläkkää. Puhutaan vanhuudesta, kuolemasta, saattohoidosta, syöpätaudeista, sisätaudeista. Puhutaan ihmisen elämän viimeisistä hetkistä, ja siitä mitä silloin tapahtuu. Ajattelin aluksi että pimeys ja talvi on saanut mielen alakuloiseksi, kunnes tajusin että moduli on kovin rankka minun kestettäväkseni. Jannen kuoleman kolmanteen "vuosipäivään on aikaa 1,5kk ja yhä edelleen tämä aika ennen sitä tuntuu olevan minulle raskasta. Luin sisätautien tenttiin, hirveä määrä tietoa sydänsairauksista. Monesti ajatus harhautui ja mietin miksi Jannelle kävi näin, oliko tässä syy, tuntuuko minusta miltä, mikä tuo pisto oli, pitää muistaa päivittää testamentti. Siinä sitä sitten ollaan pitäisi keskittyä kardiologisiin sairauksiin, ja minä mietin testamenttiani. Ajatus taas "hiukan" karkasi. Tosin se testamentti toden totta pitäisi päivittää, hoidan sen huomenna...

Toinen kipeä asia on saattohoito. Sitä on toistaiseksi sivuttu hieman vaan. Sekunnin sadasosassa mieli harhailee viime kesään. Saattohoito, isän saattohoito. Mitä se oikein oli? Vierellä olemista, kädestä kiinni pitämistä. Monestikohan viimeisen viikon aikana katselin sängyssään makaavaa isääni ja kysyin "isä mitä sinä mietit?" vastaus oli aina sama, "On niin paha olo, auta minua." Aika oli pysähtynyt, ulkona paistoi aurinko, kesän ensimmäinen hellepäivä. Koivun oksat heiluivat ikkunan takana, linnut lauloivat, oli kuuma. Se sama maisema mikä pikkutyttönäkin näkyi äidin ja isän makuuhuoneesta. Kaikki vaan oli kovin pientä, oliko se "suuri puisto" jossa serkkujen kanssa leikittiin, kutistunut ajan kuluessa. Oliko se "valtatie" muuttunut pieneksi kun vuodet ovat vierineet? Muistelin lapsuutta ja juuri sellaisia lämpimiä kesäpäiviä, leikkiä, naurua, iloa. Nyt sängyssä makasi isä joka oli varjo entisestään, ja minua suretti, ja minun tuli ikävä. Sisällä isän luona aika oli pysähtynyt. Minuutit muuttuivat tunneiksi, ensin oli aamu ja kohta jo ilta. Millään ei olisi halunut lähteä yöksi kotiin, hetki vielä, vielä kuppi kahvia, mittaanko verenpaineet vielä kerran, onpas ne matalat, jäänkö hetkeksi vielä, pärjäätkö äiti ja salaa toivoo että toinen sanoo ettei pärjää, ettei vielä tarvitsisi lähteä.

Saattohoitoa seuraa ennen pitkään kuolema. On hyvä asia että jää aikaa sanoa hyvästi. Kuolema itsessään ei ole pelottava. Se rauha jonka kuolleen kasvoilta näkee on uskomaton. Janne oli kovin rauhallisen näköinen, siinä oli se Janne joka ennen nauroi, jutteli ja oli iloinen. Isäkin muuttui, aamulla kun isän lähdettyä näin hänet, hän olikin se isä jonka muistan lapsuudesta. Ei sairauden merkkejä, ei riutumista, ei ryppyistä otsaa, eikä kipua. Siinä makasi isä lapsuudesta, juuri sellaisena kuin hänet muistan ja haluan muistaa. Kuolema ei ole pelottava asia, mutta suru on. Pelkään surun tuomaa ahdistusta ja kipua, sitä fyysistä kipua ja pahoinvointia. Pelkään antaa surun tulla, ja olen sen jonnekkin lukinnut. Jannen kuoltua suru tuli kin myrsky, varoittamatta ja voimalla. Isän kuoltua en ole antanut sen tulla. Äidin soitettua aamulla 12.7. ja kerrottua isän lähdöstä, tuli itku, ikävä ja surun kyyneleet. Tiesin puhelimen soidessa niin aikaisin, mistä oli kyse. Oli kiire vastata ja samalla mietin etten halua vastata, koska hetken isä vielä on elossa, puhelun jälkeen ei enää ole. Sen jälkeen surulle ei ole ollut aikaa, oli häät, Ennin syntymä, ristiäiset, ja kaikkien näiden jälkeen olen antanut hetken itselleni ja isälleni, hetken surulle. Sillä voimalla en ole sitä enää päästänyt elämääni, millä se tuli 19.3.2012. Toivottavasti se ei koskaan enää tulekaan kuin myrsky.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa tunteitaan, vaikka joskus ne ovat ahdistavia. Yleensä ne nykyään ovat onnellisia, ja iloisia. Päivät vuoden alusta maaliskuulle, ovat kuitenkin rankempia kuin monet muut. Siksi silloin on hyvä purkaa oloaan, ja antaa ajatuksille aikaa. Tuntuu hyvältä palata kappeliin jossa Janne makasi kun hänet kuoleman jälkeen näin, siellä oli rauha. Tuntuu hyvältä muistaa äidin ja isän makuuhuone, ei silloin kun isä oli lähdössä vaan siltä ajalta kun sai maata punaisissa apila lakanoissa, vanhempien sängyssä pitkään aamulla. Siihen aikaan kun olin vielä lapsi. Silloin minä sanoin isälle "auta minua" ja isä auttoi. Kesällä isä pyysi samaa minulta, minä pystyin vain pitämään kädestä kiinni ja silittämään kämmenselkää ja hiuksia. Haluaisin niin auttaa, mutta en voi, mutta auttaahan että pidän kädestä kiinni? Älä pelkää isä, kohta on paremmin, me pärjäämme. Isä minä rakastan sinua. Älä pelkää, vähän vielä... Sitten isä lähti ja minä jäin pärjäämään. Edelleen minä rakastan, isää, Jannea, mammaa, isoäitiä ja toivotan heille hyvää matkaa, jatkan pärjäämistä ja jatkan Rakastamista tässä elämässä. Rakastan poikia, Enniä, Samia, siskoja, äitiä. Minä rakastan niin kovin että välillä pelottaa. Pelottaa että joku rakkaani lähtee varoittamatta. Joka ilta pyydän, "ethän vie enää ketään, et ainakaan varoittamatta, ja yllättäen" ja toivon että pyyntöni kuullaan.

Kädestä pitäminen on aliarvostettua. Siitä tulee hyvä olo, turvallinen olo. Minä pidän Samia kädestä kiinni joka päivä. Usein katsoessa telkkaria, kun hän ajaa autoa, ottaisin mielelläni kädestä kiinni, kun jännittää joku asia, otan kädestä kiinni, kun kaipaan läheisyyttä. Kädet ovat halaamista varten, sanoi äitikin aina. Niin ovatkin, ja kädellä voi ottaa kädestä kiinni. Rakasta, ystävää. läheistä, kun hän sitä tarvitsee. Se kertoo, sinä olet tärkeä minulle, ja minä rakastan sinua. Ollaan tässä käsi kädessä, vaikka ihan hiljaa. Ollaan kuitenkin ja välitetään.

Epäilyksiä ja pelkoja...

Se on sitten 18.1. ja huomenna minulla on tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä. Toisaalta aika hienoa, toisaalta taas... hiukan on haikea mieli, vähän ehkä itkettää, hiukan enemmän pelottaa, miten ikinä osaan olla päivisin taas opiskelija. Miksei voisi olla rikas kuin kroisos? Olisi vaan kotona perheen kanssa... aina, aina ja aina. Minun tulee hurja ikävä meidän aamuja kotona, sitä kun ekaluokkalaisen saa hakea kotii, kaikkea sitä arkea mitä täällä kotona on. Silti olen innoissani, olen saanut hoidettua itselleni kevääksi kaksi harkkapaikkaa ja muutenkin HOPS on oikein mallillaan.

Seurasin eilen illalla ja tänään viisivuotiaan pähkäilyä ja valinnan vaikeutta siitä että mennäkkö serkkupojan luokse vai tullakko muiden mukana mamman luokse. Kovasti olisi toivonut että me ratkaisemme asian hänen puolestaan, ihan jo itkettikin kun vaan ei osaa päättää. Mammalle tuli muitten mukana, mutta oli se vaikea päätös. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, siksi oli vaikea päättää. Olisi niin helppoa kun joku päättäisi puolesta, sanoisi että näin tehdään ja sillä hyvä. Ihan vielä aikuisenakin. Itse toivoisin että joku tulisi ja sanoisi. Salla nyt sinä jäät kotiin ei ole muuta vaihtoehtoa. Silloin olisi helppo pysyä täällä, olisi hyvä ja turvallinen olla. Siinä on kuitenkin todella iso mutta. Olisinko sittenkään onnellinen, jos vaan luovuttaisin. Luovuttaisin jo ennen kuin olen mitään edes aloittanut. En menisi kouluun, jäisin kotiin, hakisin töihin. Missä kummassa on se rohkeus millä lähdin tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin mikä kiinnosti kovasti. Se tahto, teen tämän itseni takia, koska haluan ja koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni.

Olen vähän väsynyt, ja sekin pelottaa. Jaksanko kaiken sen mitä opiskelu tuo tullessaan. Olen myös perfektionisti opiskelujeni suhteen, haluan panostaa täysillä. Kun menen tenttiin haluan tuntea että olen tehnyt kaikkeni pärjätäkseni siinä, vähempi ei riitä. Miten kummassa se onnistuu, kun kokoajan väsyttää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohden ja päivät pitenevät jatkuvasti. Kevään myötä se into ja jaksaminen sieltä taas löytyy. Olen ihan varma siitä.

Minulla on siis kaikki hyvin ja samalla ahdistaa. Minä en ole valmis lähtemään kotoa, ja kuitenkin samalla tiedän että en tule olemaan koskaan valmis. Kotona olen ollut turvassa. Monta kuukautta "piilossa" kaikelta. Nyt astun taas toisenlaiseen elämään. Kotioven ulkopuolelle ja palaan kouluun ja töihin. Pelottavaa.

Kävin isän haudalla tänään, pikaisesti, viemässä kynttilän. Hiukan itketti, mutta perhe odotti autossa, en antanut itkun tulla. Mietin onko iskällä kylmä, ja miten tyhjältä tuntuu tulla haudalle. Minun on hirvittävän kova ikävä isää. Olisipa ollut hiukan enemmän aikaa, vaikka häiden ja Ennin syntymän yli. Valitettavasti sitä aikaa ei ollut ja jäljelle jäi ikävä. Siinä haudalla ollessa kynttilän liekki meinasi kokoajan sammua, sekin itketti, mietin että en sitten saa edes kynttilää pysymään palamassa, vaikka haluaisin sen isälle jättää. Samalla kynttilä leimahti suureen liekkiin ja paloi kauniisti. Haluan ajatella että se oli isän viesti minulle. "Täällä ollaan, et ole edelleenkään yksin". Joskus vaan tuntuu vaikealta ajatella kaikkea sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä. Siellä on niin paljon kaikkea joka on vienyt voimia että en halua edes ajatella sitä. On asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin, ihmisiä joita ei olisi koskaan pitänyt tavata ja niitä joita olisi pitänyt nähdä enemmän. Huomaan että minun on edelleen vaikea ajatella mennyttä. Silti olen ylpeä siitä mistä olen selvinnyt.

Ehkä osa väsymyksestäni johtuukin siitä että menneisyys alkaa palata, ja saatuani etäsyyttä siihen tulee se ehkä hieman selvempänä ja voimakkaampana esiin. On varmasti 1000 kohtaa jolloin valitsin väärin ja saman verran kertoja jolloin olisin voinut puuttua enemmän. On asioita joista syytän itseäni, asioita jotka toivoisin tehneeni toisin, asioita joille en voinut mitään, mutta jotka ovat taakkana elämässäni. Toivoisin niin kovasti että olisin aikanani luottanut itseeni enemmän. Olisi ollut voimaa enemmän, rohkeutta enemmän ja uskallusta enemmän. Ehkä juuri siksi aion laittaa kellon herättämään ja lähteä aamulla kouluun. Etten myöhemmin mieti, "kumpa olisin vaan uskaltanut" !

Minun on tänäiltana ikävä isää, minä haluaisin jutella Jannen kanssa, minä toivoisin saavani kysymyksiini vastauksia, minä toivoisin että ymmärtäisin. Minun osani on kuitenkin sopeutua ja elää elämääni. Vihdoinkin niin että jossitteluille ei jää sijaa. Minun on oikeasti alettava luottaa itseeni. Uskottava minä osaan, pärjään ja pystyn. Miksi se on välillä niin vaikeaa?

Kokonainen isä, äiti, sisko ja veli !

Meillä alkoikin tänään sitten vähän erilainen arki. Kestää aikansa ennen kuin sen sisäistää. Sami on nyt sitten kotona. 8,5kk lasten kanssa olemista. Ihan mahtava juttu minulle, saan jatkaa kouluani. Vaikka nyt hirvittää. En pelkää sitä miten Sami pärjää lasten kanssa kotona. Hyvinhän hän pärjää. Pelkään miten MINÄ pärjään yksin koulussa. Monestikko tunnin aikana mietin rakkaita kotona, montako kertaa itkeskelen kouluun mennessä ikävää, minä olen ollut kesäkuun alusta asti kotona, mihin kummaan se aika meni. Olen ollut Enninkin kanssa jo yli 3kk kotona, mihin SE aika meni? Ihan kauhean nopeasti aika kuluu.

Tämä on myös hieno tilaisuus Samille. Olen ylpeä siitä että hän uskalsi tehdä näin. Ei ole tavallista että isä jää kotiin pienen vauvan kanssa. Luulen että moni piti sitä pienenä vitsinä kun siitä puhuimme aluksi. Ainakin ne ihmiset jotka eivät tunne meitä. Ajatus tuli Samilta itseltään. Heti kun Enni ilmoitti tulostaan, ja olihan hän asiasta maininnut jo ennen sitä.  Hän halusi olla kotona, kun siihen kerran elämässä on vain mahdollisuus. Olihan tämä mahdollisuus minulla itselläni ollut jo kolme kertaa aiemmin. Tähän päädyttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kovinkaan moni tiesi minun olevan raskaana. Tottakai pidimme takaporttia, jos kaikki ei menekkään niinkuin suunnittelimme tai tulee muita mutkia matkaan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Minun modulini koulussa alkaa 19.1. hienman on siis armon aikaa. Opintopisteitä pitäisi keväästä tulla rutkasti, kunhan vaan pysyn aikataulussa. On se kuitenkin aivan eri lähteä kouluun suoraan kotoa. Ilman mitään hoitoon, eskariin tai kouluun kuskauksia. Voin hoitaa kouluni täysipainoisesti, ja tiedän lapsieni olevan hyvissä käsissä kotona. Ainutlaatuista, aion nauttia itsekin keväästä. Kaiken kruunaa harjoittelujaksoni, joita tulee peräkkäin kaksi, olen viimeiset kymmenen viikkoa Raumalla harjoittelussa, ennen kesäloman alkua. Olen siis ihan lähellä ja pystyn suorittamaan kaksi harjoittelua pois päiväjärjestyksestä. Aika hyvä kauppa myös minulle.

Olen, taas kerran, miettinyt ensitapaamistamme. Miten rikkinäinen ihminen kohtasi Samin työpaikan ovella 1.6.2012. Jos joku olisi kertonut minulle silloin missä olen 2,5v päästä, ja millaisessa elämäntilanteessa, olisin pitänyt sitä julmana pilana, ja kertojaa sairaana ihmisenä. Minä olen aivan varma että kohtalo johdatti minut juuri sinne, juuri oikeaan aikaan. Samoin se oli tehnyt Samille. Meidän kummankin piti olla siellä silloin, meidän oli tarkoituskin tavata, meidän kohtalomme oli jo kirjoitettu tähtiin, vaikka itse emme sitä vielä tienneet. Samin tavatessani se tapahtui heti, kiintymys. "Tuossa ihmisessä on jotakin tuttua" -tunne. Se oli hämmentävää, ja ehkä sivuutinkin sen. Enhän minä voinut niin tuntea. Tämän tulin kuulemaan monta kertaa myöhemmin ihmisiltä. Et sinä voi, sinun on kunnioitettava Jannen muistoa. Luulenpa kuitenkin että Janne tiesi jo ennen minua mitä tulee tapahtumaan, olihan hän jo siellä jossakin missä on pelkkää rakkautta ei mustasukkaisuutta, ei surua, ei pelkoa. Janne kyllä tiesi.

Jos Janne olisi saanut valita, uskon että hän olisi valinnut juuri Samin pojilleen uudeksi isäksi. Hän varmasti olisi tiennyt että Samilla on tarpeeksi rohkeutta, tarpeeksi itseluottamusta ja tarpeeksi voimia kohdata meidänlaisemme perhe. Muistan kun olin kotonani Raumalla epätoivoinen, itkin pimeässä, pojat jo nukkuivat. Olin vihainen Jannelle, "sanoin" että jos voit jotakin tehdä auttaaksesi, tee se nyt. Samalla sekunnilla soi puhelin, Sami soitti, kesti hetken koota itseään, mutta uskon vahvasti että Jannella oli sormensa pelissä, ja se mitä hän keksi auttaakseen oli Sami. Samin myötä meidän rikkinäisestä perheestä tuli jälleen ehjä. Ehkä hieman paikkailtu, ehkä vähän erilainen, mutta rakastava perhe. Perhe joka tarjoaa turvaa ja suojaa jokaiselle siellä elävälle. Perhe jonka jokainen jäsen on yhtä tärkeä, riippumatta kuka hän on. Ydinperhe on hassu sana... perhe jossa on biologiset vanhemmat yhdessä on YDINperhe. Uusioperhe kuulostaa siltä että ihmiset ovat menneet uusiokäyttöön... ehkä sitten niin, minun mielestäni sekin on hassu sana. Ehkä kannattaa panostaa enemmän kierrätykseen ihan jokapäiväisessä elämässäkin. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää, koska meidän uusioperhe on loistava. Meillä lapset tietävät että heitä rakastetaan, meillä ei ole veli- tai siskopuolia, meillä on vain pikkusiskot, pikkuveljet ja isotveljet. Kaikki ihan kokonaisia, ei yhtään puolikasta. Ehkä meillä on isäpuoli vielä, joka on kuitenkin kokonainen isä, uskon että jonakin päivänä se isäpuoli ei olekkaan Sami vaan isi, iskä, faija, ukko... Mikä tahansa. Sen kuitenkin tiedän että yhtään puolikasta ihmistä meillä ei asu.

Uskon että jossain pilvenreunalla sinne menneet rakkaani, Janne, isä, mamma, kaikki siellä olevat ihmiset jotka tuntevat meidät, hymyilevät ja ovat iloisia meidän perheestä. Meidän kokonaisesta perheestämme. Isästä, äidistä, siskosta ja veljestä. Jokaisesta sen jäsenestä. Minä Rakastan perhettäni.

Hyvää loppuviikkoa sinulle <3 ! Muista että elämässäsi on vain kokonaisia ihmisiä, kokonaisia ystäviä, äitejä, isiä, veljiä ja siskoja.

Haluaisin jo olla kotona.

Onnellista vuotta 2015 juuri sinulle lukijani! Toivon että se on hyvä ja että se jää muistoihisi jotenkin erityisenä, hyvällä tavalla erityisenä!

Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Niinhän se on... tavallaan. Konkreettisen kodin tunteminen kodiksi on haasteellista. Minä koen että kotini on rannikolla. Vaikka vuosien sisämaassa asumisen jälkeen kotiuduin sinnekin, ja ajattelen yhä lämpimästi itäsuomalaista kulttuuria, ja ikävöin välillä sinne. Kuitenkin takaisin rannikolle kotiutuminen tapahtui nopeasti. Kaipasin merta, olen aina kaivannut. Lapsuudessani veneilimme paljon. Tuntui mukavalta nukahtaa aaltojen keinuttaessa venettä. Herätä kun isä käynnisti veneen ja lähti ajamaan seuraavaa satamaa kohti. Uida, ottaa aurinkoa, nauttia meri-ilmasta, katsoa ulapalle. Vanhempana meri on toiminut pakokeinona. Muistan kun asuessani Uudessakaupungissa, ja elämäni oli vaikeaa, miten nautin kun pääsin merelle. Mitä kauemmas ranta jäi sitä helpottavammalta tuntui. Pääsi "pakoon" kaikkea sitä mitä elämässäni milloinkin oli. Rantaa kohden tullessa alkoi taas ahdistaa, en halunnut palata, koska tiesin että kaikki ikävä palaa taas. Kun tulin Raumalle Jannen kuoleman jälkeen, vietin paljon aikaa meren rannalla. Katselin mökkirannassa kaukana siintävää horisonttia, ajoin otanlahdenrantaan, milloin minnekkin. Meri lohdutti, ja rauhoitti. Meri "kertoi" että se on aina sama, sama meri joka oli jo lapsena. Meren rannalla uskallan kohdata suurimmat pelkoni, ja suruni helpommin. Ne ovat helpommin myös kestettävissä rannalla. Usein ajattelen: tuosta kun lähtisin pääsen minne vaan ikinä haluan. Se on vapauttava tunne vaikka todellisuudessa en minnekkään ole menossa.

Ajatuksena koti, kiinteänä sellaisena, paikkana jossa asutaan, on minulle valitettavan vieras. Olen vasta viimevuosina ymmärtänyt sen. Minä en ole oman lapsuuskotini jälkeen tuntenut mitään kotia omaksi kodikseni. Jokaiseen on liittynyt asioita ja muistoja joita olen halunnut paeta. On tapahtumia, jotka sopivat juuri siihen asuntoon jossa asuin. Unettomia öitä, pelkoa ja surua jota olen mielessäni yksin käsitellyt. En ole koskaan päässyt sanomaan, tämä koti on juuri sellainen koti minkälaisen minä haluan. Minun näköinen ja minun valitsemani. On kaksi kotia joitka ovat päässeet lähelle koti käsitettä, siinämielessä miten minä sen ajattelen. Ensimmäinen on koti Raumalla johon muutin tänne tultuani. Se oli kaunis ja omannäköiseni, siihen muuttoon liittyi vaan muuten niin suuria tunteita, että koti tunnetta oli loppujen lopuksi vaikea saada. Oli paljon muutakin käsiteltävää. Se oli kuitenkin paikka jossa olin "turvassa" kun suljin oven. Minun kotini, ja poikien koti. Ne seinät ovat lyhyen asumisemme aikana nähneet tuhansia kyyneleitä, itkua ja epätoivoa yön pimeinä tunteina. Ja sen kun vihdoin alkaa helpottaa. Siihen kotiin liittyy suuria tunteita, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Surun ja epätoivon alhosta uudelleen elämään heräämiseen ja taas takaisin jonnekin mustaan. Melkoinen vuoristorata oli se vajaa vuosi jonka siellä asuimme. Toinen hyvin lähellä minulle oikeaa kotia on nykyinen kotini. Kaunis, valoisa ja onnellinen. Sen kodin seinien suojassa minusta on kasvanut uusi ihminen ja meistä on kasvanut perhe. Pidän kodista, ja olen pikkuhiljaa sisustellut sitä omani näköiseksi. Tapetteja en ole valinnut, ne ovat kauniit ja ihan hyvät, haluaisin kuitenkin toisenlaiset jos itse valitsisin. Olen tyytyväinen kotiimme ja uskoisin että siitä tulisi minulle hyvin rakas vuosien mittaan. Nyt se on turvasatama ja koti, silti olematta sitä. Vaatii aikaa tulla sinuiksi jonkun toisen ihmisen kodin kanssa, niin että se vihdoin on juuri minun kotini ja juuri meidän koti. On paljon asioita joita en muuttaisi, pieniä juttuja jotka muuttaisin. Haluaisin kodin meille. Kodin jonka valitsemme yhdessä vastaamaan meidän tarpeitamme, kodin jonka joka-ainoa nurkka on meidän yhteisen suunnittelun tulos. Koti voi olla vanha tai uusi, mutta haluaisin olla sitä valitsemassa juuri meille. Minun perheelleni. Olen onnellinen nykyisessä kodissani, kuitenkin nyt kun se on myynnissä, tunnen hyvin vahvasti olevani myös ulkopuolinen, enhän tiedä kodistani mitään, en ole kauaa edes asunut täällä. Kuitenkin tiedän että se on minunkin kotini, ja jos tämä ei mene kaupaksi, tiedän että ajan mittaan tästä tulee kokoajan enemmän koti. Minulla ei ole täällä ikäviä muistoja eikä tapahtumia, minä en ole täällä yksin. Tällä kodilla on mahdollisuus olla minulle koti, sellainen kuin kotini lapsuudessani oli. Onnellinen, lämmin ja turvallinen, paikka joka on kaiken tämän jälkeen kasvanut kodiksi juuri minulle ja meille. 

Täytän siis seuraavaksi neljäkymmentä vuotta, ja vielä elämässäni ei ole ollut lapsuuden kotini jälkeen kotia, sellaisella tasolla mitä tunsin kun lapsena koulusta palasin välipalapöytään, tai kun kipeänä sain nukkua äidin ja isän sängyssä sillä välillä kun äiti laittoi omaa sänkyäni kuntoon. Se turvallisuuden tunne joka minulla oli, minun on hyvä täällä, tämä on minun kotini. Sen haluan vielä kokea, ja uskon pystyväni siihen vielä kerran. Haluan että tämä "irtolaiselämä" ja jatkuva muuttaminen tulee tiensä päähän. Haluan asettua aloilleni, ilman ajatusta "mitä sitten seuraavaksi, kuinka kauan tässä ollaan..." haluan jo vihdoin pysähtyä ja jäädä. Sanoa että elämäni on tässä tämä on minun kotini. Toivon että joku löytää tämän meidän nykyisen kodin, toivon että pääsemme ostamaan yhteisen oman kodin ja toivon että sen jälkeen emme lähde enää. Toivon että sitten olen kotona. Meidän kodissa, minun kodissani, kotona. Meidän elämä, minun elämäni, onnellinen elämä. Olisi jo aika, eikö sinustakin?