keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Vielä viimeinen kirjoitus, sitten tämä on tullut tiensä päähän !

Pian on aika, joko lopettaa tämä kirjoittelu tai sitten muuttaa blogin tyyliä. Vaikka edelleen aika-ajoin ikävöin Jannea, ja ikinä en varmasti tule unohtamaan, silti koen että suurin suru on ohi. En koe enää että tarvitsisi tätä kautta saada pahaaoloa purettua ulos, ainakaan tämän aiheen tiimoilta. Jokaisessa elämässä, jokaiselle ihmiselle tulee kriisejä. Jokainen käsittelee ne tavallaan ja jatkaa elämäänsä. Toiset jääden menneeseen, toiset katsoen tulevaa. Minä olen vahvasti kääntänyt katseeni tulevaan. Kannan mukanani menneisyyden taakkaa, mutta se ei enää paina minua kasaan. Muistan kuolinpäivän ja muut merkkipäivät, mutta selviän niistä. Perheeni avulla, uuden elämäni avulla. En tarvitse tuskan purkamiseen tätä kirjoittamista. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia, elämästä ajatuksista kaikesta. Jättää tämän Jannelle. Toki tässäkin on menty elämää eteenpäin, mutta surutyö tältä osin on tullut päätökseen. Nyt on aika jatkaa. Minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa sille ihmiselle joka astuu surun polulle. Kaiken olen jo kirjoittanut, ja tullut siihen pisteeseen jossa elämä on asettunut uusiin turvallisiin uomiinsa.

Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.

Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.

Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3

tiistai 19. toukokuuta 2015

Muutama hankalampi hetki ja sitten taas parempi.

No nyt on vierähtänyt aikaa... Tässä välissä on tapahtunut vaikka ja mitä. Ollaan muutettu maalle ja saatu koti kodin  näköiseksi, sairastettu viikko. Ei kylläkään koko poppoo, mutta kuitenkin. Lisäksi on ollut aika isoja murheita, huolia ja suruja myös, joista en tässä halua sen enempää kertoa, koska se loukkaisi toisen ihmisen yksityisyyttä. Sen kuitenkin haluan sanoa että tämä kevät on ollut ehkä vaikein sitten kevään 2012. Eritavalla vaikea, mutta yhtä vaikea. Päivä päivältä kuitenkin helpottaa ja kesää kohti tässä ollaan menossa.

Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!

Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ?  Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.

Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !