tag:blogger.com,1999:blog-64721435491427129352024-03-21T17:06:11.642+02:00Isi ei tule enää kotiin
Ilman sinua!
Miksi sinä lähdit ja minä jäin?
Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin,
sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää
miten kehnosti kestäisin
arkea ilman sinua,
koko elämää ilman sinua.
Etkö olisi voinut
edes yhden ainoan kerran
olla vähän vähemmän jääräpää
ja kuunnella mitä minä sanoin?Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comBlogger213125tag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-34809211805963302602015-06-27T19:48:00.001+03:002015-06-27T19:48:59.198+03:00Uusi blogihttp://sanomunsanoneen.blogspot.fi/<br />
<br />
Olen aloittanut uudelta pöydältä :DSallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-54539060689226542782015-05-27T17:44:00.001+03:002015-05-27T17:44:13.498+03:00Vielä viimeinen kirjoitus, sitten tämä on tullut tiensä päähän !Pian on aika, joko lopettaa tämä kirjoittelu tai sitten muuttaa blogin tyyliä. Vaikka edelleen aika-ajoin ikävöin Jannea, ja ikinä en varmasti tule unohtamaan, silti koen että suurin suru on ohi. En koe enää että tarvitsisi tätä kautta saada pahaaoloa purettua ulos, ainakaan tämän aiheen tiimoilta. Jokaisessa elämässä, jokaiselle ihmiselle tulee kriisejä. Jokainen käsittelee ne tavallaan ja jatkaa elämäänsä. Toiset jääden menneeseen, toiset katsoen tulevaa. Minä olen vahvasti kääntänyt katseeni tulevaan. Kannan mukanani menneisyyden taakkaa, mutta se ei enää paina minua kasaan. Muistan kuolinpäivän ja muut merkkipäivät, mutta selviän niistä. Perheeni avulla, uuden elämäni avulla. En tarvitse tuskan purkamiseen tätä kirjoittamista. Olen ajatellut alkaa kirjoittaa kokonaan uutta blogia, elämästä ajatuksista kaikesta. Jättää tämän Jannelle. Toki tässäkin on menty elämää eteenpäin, mutta surutyö tältä osin on tullut päätökseen. Nyt on aika jatkaa. Minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa sille ihmiselle joka astuu surun polulle. Kaiken olen jo kirjoittanut, ja tullut siihen pisteeseen jossa elämä on asettunut uusiin turvallisiin uomiinsa.<br />
<br />
Olen aina ollut avoin. Kerron hyvin helposti elämäni suurimmasta murhenäytelmästä, ja se on minulle helppoa. Aina ei ihmisten ole yhtä helppoa ottaa tätä informaatiota vastaan, mutta minulle tilanne on arkea, enkä sitä salaa. En kuitenkaan koe olevani leski, olenhan onnellisesti naimisissa. Koen menettäneeni elämän, joka ennen oli minulle arke, ja koen selviytyneeni siitä. Olen positiivinen (yleensä), iloinen, ja ennenkaikkea kiitollinen elämästäni. Minulla on neljä rakasta lasta, ihana avioimies ja unelmani ovat toteutuneet yksi kerrallaan. Unelma arjesta, rakastavasta ihmisestä, mahdollisuudesta onneen. Sain kaiken. Voin vaan kiittää. Meidän perheellä on uudet kriisit, uudet taistot, uudet ongelmat, mutta meitä on kaksi aikuista ja koko perhe hoitamassa niitä asioita. Ehkä toinen blogi uutta elämää varten. En ole varma vielä mutta luulen niin. Tämä on kuitenkin tässä.<br />
<br />
Seuraavaksi suuntaamme Häämatkalle Samin kanssa, sitten onkin kesä ja kesätyöt. Arkea, vaipanvaihtoa, uimareissuja, mökkeilyä ja muutamat ihanat juhlatkin. Sellaista meidän kesään. Huippu kivaa :) ! MEIDÄN pojat ovat onnellisia, kohta eskarilainen, tokaluokkalainen ja melkein jo aikuinen teini <3, ja MEIDÄN tyttö, pieni prinsessa, aurinko, ja omatahtoinen neitokainen. Meillä on se kaikki yhdessä. Janne elää perheemme muistoissa edelleen, Jannesta jutellaan, eikä kuolemasta puhuminen ole tabu, Eläminen on kuitenkin tärkeämpää. Elää onnellisena, nauttia siitä mitä on saanut, ja yrittää olla hyvä ihminen. Siinäpä se, elämän tarkoitus.<br />
<br />
Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jos päätän uutta blogia alkaa rustata, ilmoittelen, jos joku kiinnostuu. Vielä en ole päättänyt. Nyt tuhat halausta ja yhtä monta kiitosta kaikille myötäelämisestä. Onnellista loppuelämää ja KIITOS <3Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-8835560141862717662015-05-19T21:32:00.002+03:002015-05-19T21:32:42.528+03:00Muutama hankalampi hetki ja sitten taas parempi.No nyt on vierähtänyt aikaa... Tässä välissä on tapahtunut vaikka ja mitä. Ollaan muutettu maalle ja saatu koti kodin näköiseksi, sairastettu viikko. Ei kylläkään koko poppoo, mutta kuitenkin. Lisäksi on ollut aika isoja murheita, huolia ja suruja myös, joista en tässä halua sen enempää kertoa, koska se loukkaisi toisen ihmisen yksityisyyttä. Sen kuitenkin haluan sanoa että tämä kevät on ollut ehkä vaikein sitten kevään 2012. Eritavalla vaikea, mutta yhtä vaikea. Päivä päivältä kuitenkin helpottaa ja kesää kohti tässä ollaan menossa.<br />
<br />
Maalle muutto oli elämäni paras päätös. Eikä me nyt niin maalla asuta, kaupunkiin ajaa 10-15min, mutta metsän keskellä kuitenkin. Rakastan yhteisöllisyyttä, sitä että pidetään yhtä, autetaan kun voidaan ja ollaan kiinnostuneita toisesta. Ei sillätavalla uteliaasti vaan aidosti, välittäen. Haluan tietää sinusta enemmän, kerro minulle, voinko auttaa. Se on se tyyli johon olen täällä törmännyt. Parasta on että Jennin luokse on alle kilometri matkaa, poikien serkut ovat siis ihan vieressä, minulla on lenkki seuraa ja kahviseuraa. Olen siis jo näiden 19. päivän aikana kotiutunut oikein hyvin. Sainpa jo Marjan perheineen vierailulle myös, ja tilaa oli ja kaikki mahtuivat. Aivan mahtavaa. Meillä on lenkkirinki, kun on aikaa itsellä lähteä lenkille, laittaa vaan viestin ryhmään, ja seura on lähes taattu. Toki välillä on mukava lenkkeillä yksinään, omien ajatusten kanssa, mutta välillä kunnon juttuseura ja kirittäjä on tarpeen. Täällä minua puraisi lenkkikärpänen ja nyt on juoksutennarit (alottelijoille :D ) ja looppi . Askeleita kertyy ja olo paranee. Minulla on turvallinen olo, joka pihasta moikkaillaan lenkin aikana, osan kanssa jää juttelemaan, aina on apua tarjolla, miten niin Suomalaiset ovat pidättyväisiä omissa oloissaan viihtyviä. Ei täällä ainakaan, tervetuloa katsomaan!<br />
<br />
Minulla on alkanut "haluan saada itseni kuntoon" kampanja. Enkä tarkoita pelkästään fyysistä kuntoa, vaikka siinäkin on tekemistä. Talvi on ollut raskas ja kevät vielä raskaampi. Voimat loppuivat, en vaan jaksanut. Ajasta meni 110% kaikkeen muuhun kuin itseeni ja sekään ei riittänyt. Aina illalla mietin että huomenna on parempi, pelko ja huoli loppuu, ja koskaan ei ollut. Aina vaan huonommin, isoja asioita joilta suljin silmäni, itkua, surua, murhetta ja pettymystä. Tulin jaksamiseni päähän, toinen suuri kriisi nopeasti Jannen kuoleman jälkeen. Tuli myös isää ikävä, hän osasi aina sanoa ne oikeat sanat kun olin huolissani, nyt juttelini isälle yön pimeinä tunteina, juttelin myös Jannelle, kysyin miksi ja koska tämä loppuu? Silti tunnen itseni tyhmäksi, on niin paljon ihmisiä joilla on paljon rankempaa. En kästitä miten he selviävät kuorman alla, miten he pysyvät järjissään. Minulle tie nousi pystyyn, en enää osannut ajatella järkevästi, enkä tehdä oikeita valintoja. Oikeastaan vaan odotin että kaikki loppuu, joku kaunis päivä asiat ovat vaan paremmin. Sitä päivää ei tullut, eikä olisi tullutkaan, mutta sitten nousi esiin se voima mikä on perheessä. He puuttuivat asiaan, "pakottivat" minut toimimaan, vaikka luulin etten pysty, he saivat voiman nousemaan taas, jos ei nyt niin koska, jos et sinä niin kuka ? Ja minä taistelin taas, ja voitin taistelun. Voitin montakin taistelua, ja taistelut jatkuvat. Ei ole pienintäkään asiaa jota en olisi valmis tekemään sellaisen ihmisen takia jota rakastan ehdoitta, joka merkitsee minulle kaikkea. Taistellakseni tarvitsen kuitenkin voimia, ja niitä saan kun hoidan itseäni, ja pidän huolta myös itsestäni. Siksi tämä lenkkeilykuuri, joka tuo todella paljon hyvää oloa ja jaksaa paremmin. Samoin ruokavaliota olen rukannut parempaan suuntaan, vaikka makkara silloin tällöin meneekin :) ! Pienistä asioista kohti parempaa huomista.<br />
<br />
Elämä on viimeisen viikon aikana alkanut näyttää jo paremmalta ja jopa hyvältä. Nauran useammin, en ole kokoajan stressaantuntu ja peloissani. Väsynyt olen edelleen, mutta se jatkuu varmaan vielä jonkun aikaa. Toivoisin myös että Samilla ja minulla olisi enemmän aikaa toisillemme, mutta senkin aika on tulossa. Nyt me harjoittelemme arkea, yhdessä, omassa kodissa, koko loppuelämä aikaa olla onnellinen yhdessä, toistemme kanssa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee <3 ! Joskus elämä vaan on kovaa, ihan kaikilla meillä. Pienillä valinnoilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten itse elämme sitä elämää. Sen olen tähän päivään mennessä oppinut, että valittaminen ei auta, on suunnattava katse tulevaisuuteen ja tehtävä itse niitä asioita oman onnen eteen, mitä voi. Hyvää tätä viikkoa kaikille <3 !Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-27229164421462648012015-04-13T17:38:00.003+03:002015-04-13T17:38:52.466+03:00"Mitä sinä tästä välität...?"Niin siitä arjesta piti kirjoittaa. Minä en edes tiedä millaista arki on nykyään, vaikka kaipa sellaista eletään meilläkin. Viimeaikoina on mukana ollut vaan pari muuttujaa. Muutto, toki itse aiheutettu ongelmatilanne, joka toteuduttuaan on kyllä mahtava juttu. Työharjoittelu, joka piti hoitaa viidessä viikossa, nyt siihen menee kuusi tai jopa seitsemän viikkoa, rimpuilen sen joka tapauksessa läpi. Modulien suoritus, kaksi kesken samaa aikaa, ja tunnit menevät ristiin keskenään limittäin ja lomittain, yhdestä tuli onneksi jo arvosana, ja vieläpä ihan hyvä sellainen. Opinnäytetyö huutaa ja karjuu teorian auki kirjoittamista, aloitan sen kun tentti on ohi. Sitten on nämä neljä lasta ja siihen päälle yhden lapsista ongelmat jotka vaatii sen pienen vapaa-ajan, joka jää. Oikeastaan se pieni vapaa-aika ei edes riitä, vaan limttäin ja lomittain näiden kaikkien keskellä yritän hoitaa hänen asioitaan. Mietin seuraavan kerran aika tarkkaan kun aion suorittaa 40 opintopistettä viiden kuukauden aikana. Ei ole fiksua, mutta onneksi se on kohta ohi! Se onnistuu, mutta riskien kartoittamiseen en käyttänyt tarpeeksi aikaa :) . Entä jos tulee muuttuvia tekijöitä, joku sairastuu, minä sairastun tai päätän muuttaa koko revohkan toiselle puolelle Raumaa... Pikku juttuja, tästä lähtien teen kaikkea suunnitellessani riskien kartoittamisen. Jotain olen siis oppinut tutkimus ja kehittämisopinnoissa. Jokaisen perheen äidin kultainen sääntö, muista kartoittaa riskit ja tee suunnitelma valmiiksi vasta sitten!<br />
<br />
Sami hoitaa arjen kotona. Minä en ole pakannut kuin muutaman laatikon, Sami ja minun äitini varmaan viisikymmentä, en ole siivonnut, enkä juuri pessyt pyykkiä. Silti tuntuu että tällä hetkellä meidän arkemme on selviytymistä. Kumpikin kantaa panoksensa yhteiseksi hyväksi ja tekee sen eteen töitä. Kumpikin alkaa vaan olla aivan loppu. Illalla kun lapset nukkuu, me istumme sohvalla vierekkäin ja lähellä toisiamme. Emme juuri jaksa puhua mitään sen syvempää. Tärkeää kuitenkin on että muistamme sanoa "Minä rakastan sinua" se ei katoa, on arki miten rankkaa tahansa. Meillä on kalenterissa päivämääriä. Sitten kun tuo on ohi helpottaa, sitten kun tuo on ohi, sitten vasta helpottaakin. Ongelmana on nyt ollut että aina tulee uusia ja uusia asioita. Se "sitten kun helpottaa" siirtyy aina viikolla kahdella tai kolmella eteenpäin, joskus tuntuu että ei helpota. Uskon kuitenkin siihen että PAKKO sen on helpottaa, olen tehnyt, ME olemme tehneet niin paljon töitä sen eteen että asiat alkaisivat sujua, että pakko niiden on. Olemme puhki, poikki ja nääntyneitä, mutta me rakastamme, toisiamme ja lapsiamme ja perhettämme. Rakkaus ei lopu, ja jos ei muuta jaksa, sen jaksaa aina sanoa, minä rakastan sinua. Sillä pärjäämme ja jaksamme. Tulee aika kun jaksamme jutella illalla taas elämästä, siitä mitä unelmoi, kaikesta mahdollisesta. Nyt on se aika että jaksaa sanoa vain nuo kolme tärkeää sanaa ja tarkoittaa niitä.<br />
<br />
Minulla on myös "hyökkäysjoukot"! Ensin uskalsin sanoa Samille, auta minua ja hän auttoi. Sitten pyysin apua äidiltäni, voitko ajaa kanssani, voitko kohdata asioita kanssani, ja hän teki niin. Nyt olen pyytänyt apua siskoltani Jenniltä ja hänen mieheltään ja he auttavat. Jenni on tehnyt eteemme niin kovasti töitä viimeisten päivien aikana, että olen ikuisesti kiitollisuuden velassa hänelle. Olen myös huomannut että kun hätä on suurin auttaa myös erilaiset sosiaalitoimen yksiköt. Kun käy niin että seinä nousee pystyyn ja itse jää jonnekkin kaiken sen raskaan kuorman alle mikä on kannettavana, sanoin "auta minua". Apua tai tukea ei jokapaikasta tullut, mutta ne jotka auttavat auttavat täydellä sydämellä ja tukien ja mukana eläen. Kiitos heille siitä <3 ! Silloin ei haittaa vaikka joku ihmettelee "mitä sinä tästä ongelmasta välität, ei se sinun murheesi ole..." , näin sanottiin yhdelle auttajistani. Tiesin että kysyjä ei välitä, mutta auttaja välittää. Minulla on tukea, apua, ja hyviä ihmisiä vieressäni. Minulla oli niitä vuonna 2012 ja minulla on niitä edelleen vuonna 2015. Apua on kamalan vaikea hakea silloin kun oma sydän on huolesta syrjällään, pelottaa mitä seuraava puhelu tuo tullessaan, pelottaa mikä on tilanne seuraavana päivänä. Kun joutuu selviytymään hetkestä ja päivästä toiseen. Mutta minä uskalsin pyytää ja sain apua. Rohkene kysyä ja rohkene pyytää, siinä minun vinkkini jokaiselle. Kun et jaksa, pyydä apua <3 !<br />
<br />
Asioilla on tapana järjestyä! Klisee ja pahemman luokan sellainen, Uskon kuitenkin siihen, pakkohan tässä on, siten sitä jaksaa taas huomiseen.Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-20370907662260850762015-04-04T13:04:00.001+03:002015-04-04T13:05:31.090+03:00Täydellinen elämäPääsiäinen ja pääsiäisenä neljä vapaata. Ei ollenkaan huono juttu. Eilinen meni kokonaan koulutehtävää vääntäessä, mutta sain sen valmiiksi asti. On onni että on niin taitavia siskoja. Riikka sen tehtävän kävi läpi ja antoi palautteensa, josko nyt menisi kerrasta läpi opettajallekkin. Jännä nähdä.<br />
<br />
Me ostimme sen kodin! Meidän perheelle, paljon tilaa olla ja elää. Se ei ole mikään näyttelykoti, se on perhekoti, juuri sellainen jonka olen aina halunnut. Jokaiselle tilaa, omat huoneet, iso piha, sisko perheineen lähellä, mukavat naapurit, eikä ihan keskustassa. Aika hienoa. Nyt me todella saimme sen, meidän yhteisen kodin, meille valittu, yhdessä. Talon osto on aika iso asia. Siihen liittyy hirveästi tunteita, joutuu kovasti miettimään onko se juuri meille sopiva, onko lainan määrä sopiva, olemmeko tässä loppuelämämme. Se sitten löytyi ja olemme siinä, ainakin eläkepäiviin asti, kunnes muutamme jonnekkin lämpimään, mielellään jonkun kivan pikku viinitilan viereen. Siihen on kuitenkin aikaa, nyt aloitamme elämäämme perheenä yhteisessä kodissa.<br />
<br />
Onko joku teistä aamulla herännyt sata ajatusta päässä? Minulle kävi tänäaamuna niin. On ollut rankkoja aikoja, ja tuntuu että yhtä hyvää asiaa seuraa aina kaksi huonoa. Itketty on tullut paljon, surusta ja huolesta, sekä myös epätoivosta. " Eikö asiat vaan voi järjestyä, joko tässä olisi tarpeeksi, mikä on riittävästi..." Näitä asioita olen kovasti miettinyt ja ollut katkerakin. Niinkuin varmaan muistatte, inhoan katkeruutta, ja silti minäkin olen katkera, ainakin ajoittain. YÖK! No tänä aamuna heräsin antamaan Ennille maitoa. Mietin mitä minulla on. Vieressäni nukkuu mies jota rakastan enemmän kuin itseäni, omissa sängyissä nukkuvat pienet pojat, ne pienet sankarit jotka selviävät mistä vaan. Olen ylpeä pojistani, he ovat kohteliaita, ja fiksuja ja he ovat selvinneet elämään. He ovat täynnä sitä, elämää, rakastan heitä hirveästi. Omassa huoneessaan nukkuu Jonni, Jonni ei ole päässyt koskaan helpolla mistään. Ja Jonnin vaikeudet ovat tuoneet minunkin elämään monta vaikeaa hetkeä, ja epätoivon hetkeä. Siellä hän kuitenkin nukkuu, turvassa kaikelta, häntäkin rakastan niin hirveästi, hän jos joku on taistelija. Monikohan aikuisista on keitetty yhtä monessa sopassa, tippunut polvilleen ja aina vaan jatkanut eteenpäin. Melkoinen sissi. Sitten on Enni, äidin pieni prinsessa. Se kauan kaivattu tyttö. Ilopilleri, ja aurinko. Koko perheen lemmikki. Ajattelisi että enempää ei rakkautta voi sydän tuntea, ja silti sinne mahtuu niin paljon rakkautta, että sen määrä on käsittämätön. Me olemme muuttamassa omaan yhteiseen kotiin, koko perhe. Sami on juuri sellainen mies jota aina olen kaivannut. Pidämme samoista asioista, arvostamme samoja asioita, Rakastamme ehdoitta, emmekä koskaan satuttaisi toisiamme. Sielunkumppani, kuten olen jo aiemmin sanonut. Minä menetin kaiken ja sitten herään aamuun jolloin tajuan saaneeni kaiken. Aika mahtava fiilis, olen saanut kaiken mitä ikinä halusin!!<br />
<br />
Elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä, keskimäärin kuitenkin kaikki on aika tasaista. Voi miten pidän siitä tasaisesta. Arjesta jossa ei ole ihmeellisyyksiä. Sanoin Samille että nyt olisi sellaisen aika että toivoisin suurimman jännityksen elämässäni olevan sen että mietin menenkö yhdeksältä vai kymmeneltä illalla saunaan. Siinä olisi ihan riittävästi minulle juuri nyt :) ! Rakastan arkea. Arkea tulee osata rakastaa, sitä tylsää arkea. Jos kokoajan haluaa elämäänsä huumaa, draamaa, kaikkea erikoista, jos ei siedä arkea, on vaikea saada tasapainoista elämää. Sen olen huomannut. Saa olla reilusti erimieltä, jos haluaa. Minun mielestäni kaiken perustana on se että nauttii elämästä juuri sellaisena kuin se on. Tasaisena päivien juoksuna, jota saat kulkea eteenpäin rakkaasi rinnalla. Siinä on valopilkkuja ja erikoisia hetkiä, mutta aina tulee nauttia siitä tavallisesta elämästä, silloin osaa arvostaa eritavalla ihmistä vieressä ja omaa itseään. Elämä ei ole elokuva tai saippuasarja, elämä on todellista ja se on tässä ja nyt. Nauttikaa siitä!<br />
<br />
Hyvää pääsiäistä kaikille! Ensikerralla kirjoitan muuten lisää arjesta, siitä mitä se sisältää.<br />
<br />
<a href="https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E">https://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E</a><br />
<br />
<br />Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-85039513793817012952015-03-28T19:36:00.002+02:002015-03-28T19:41:55.376+02:00Vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla... Kolme vuotta on pitkä ja silti niin lyhyt aika.Sinne meni, nimittäin 19.3. ja selvisin. Tänäkin vuonna kävi niin että ilta 18.3. oli se vaikea. Olin levoton, hermostunut ja keskittymiskyky oli hukassa. En ajatellut asiaa, mutta alitajuntani teki työtään ja ajatteli taukoamatta. Levoton ilta jatkui levottomaan yöhön. Unta ei tullut kuin pätkissä, ja silloinkin näin painajaisia. Tänäkin vuonna heräsin juuri ennen sitä H-hetkeä joka kolmevuotta sitten muutti elämäni. Heräsin 5:53, suorastaan hyppäsin säikähtäneenä pystyyn. Jälleen kerran katsoin kun kello tuli 5:55 ja mietin sitä kaikkea. Vieläkin tuntui pahalta, ja haikealta. Nyt kuitenkin vieressä oleva ihminen kietoi kätensä ympärilleni, silitti päätäni ja sanoi "ei hätää, kaikki on hyvin". Ja niinhän kaikki olikin. Mietin vaan joko ensivuonna on se aamu että en herää odottamaan kellonajan vaihtumista.<br />
<br />
19.3. oli muutenkin täynnä toimintaa. Myimme kotimme, sen johon muutimme Samin luokse asumaan. Nyt me ostamme uuden oman kodin, meidän kodin, yhdessä valitsemamme. Siitä tulee meidän perheen koti, poikien koti, Ennin koti, Samin ja minun koti, ja koiruudenkin koti. Meidän perheen yhteinen oma koti. Tuntuu aavistuksen haikealta, ja eihän se muuttokaan mikään pikku puristus ole, mutta kuitenkin se tunne ja ajatus yhteisestä kodista vie voiton, me pääsemme kotiin jonka olemme valinneet juuri meidän perheelle, meidän perheen tarpeita ajatelllen. Olen onnellinen.<br />
<br />
19.3. iltapäivällä lähdin kohti Helsinkiä ja Marjan kotia kohti. Matkalla nappasin Jennin Kalannista mukaan ja Riikan Turusta. Määränä oli lähteä 20.3. aamulla kohti Ranskaa ja Pariisia. Riikan kunniaksi se reissu tehtiin, meneehän hän loppukesällä naimisiin. Ihana reissu, ja hyvää seuraa. Nautin todella vaikka lentämistä pelkäänkin. Koneessa kun istuin, ja katselin ikkunasta ulos ennen nousua, nousi aamu aurinko juuri taivaanrannasta. Pelotti kovasti, mutta auringon osuessa kasvoihini tuli taas se lämmin tunne, se joka oli tapahtunut useasti aiemminkin, Janne oli paikalla ja kertoi, ettei hätää ole. Lämmin aurinko sai aikaan hyvänolon tunteen. Selvisin lennosta kunnialla ja pystyin nauttimaan Pariisissa olosta, ilman että ajattelin kotimatkaa ja tulevaa lentoa. Meillä oli hieno reissu ja rakastuin Pariisiin. Sinne palaan vielä, ja tällä kertaa Samin kanssa.<br />
<br />
Hirveästi erilaisia tunteita lyhyeen aikaan ollut. Hienointa oli kuitenkin huomata se miten kova ikävä minulla oli poikia, Enniä ja Samia, ja miten kova ikävä heillä oli minua. Minun elämäni on näitten kolmen vuoden aikana järjestynyt mahtavasti. Minulla on ollut surua, mutta myös onnea, uskomattoman paljon onnea. Huomasin myös, taas kerran, miten mahtavat siskot minulla on. En tule koskaan elämässäni olemaan ilman ystävää, koska minulla on siskoni, parhaat siskot mitä maa päällään kantaa. Sopivasti sekaisin päästään, samalla tavalla kuin minäkin. Kaikki neljä olemme aivan erilaisia, ja kuitenkin aivan samanlaisia. Olenkin miettinyt olisinko todella tutustunut ilman Jannen kuolemaa siskoihini näin hyvin, ehkä olisin, mutta luulempa että en... Koin aina olevani kaukana, liian kaukana, en voinut osallistua yhteisiin juttuihin kuten olisin halunnut, Jennin tunsin parhaiten, Marjankin kohtuu hyvin, koska hän asui Jyväskylässä, Riikka oli kaikkein "vierain". Tämä yhteinen reissumme sai minut tuntemaan entistä vahvemmin että olemme perhe, siskokset, "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta"! Rakastan jokaista heistä ja rakastan heidän perheitään, niin isompia kuin pienempiä sellaisia.<br />
<br />
Jos jotain voin sanoa, sanon että 19.03.2012 sai minut hajoamaan, mutta samana päivänä alkoi jälleen rakennus, ja voin väittää olevani vahvempi kuin koskaan. Ehkä eniten sen takia, että tiedän nyt ettei kukaan ole vahva yksinään, jos luulee olevansa, pitää yllä vain kuorta. Jokainen tarvitsee rakkaita ihmisiä, ystäviä, perhettä, selvitäkseen ja ollakseen vahva. Vahvimmallakin on heikot hetkensä, silloin tarvitaan niitä läheisiä ihmisiä, pitämään se ihminen pystyssä. Lämpimät terveiseni menevät Jannelle sinne jonnekin, meillä on kaikki hyvin. Poikien iltarukouksen alkusanoin " Rakas taivaan isä, siunaa meitä ja meidän läheisiä. Siunaa isiä, ja kerro että meillä on ikävä..." Edelleenkin joka ilta lähtevät terveiset sinne taivaaseen. Nyt kuitenkin lämmöllä muistaen, ei enää itkien.<br />
<br />
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
Kiihkeän kauniin jumalan minä muistan sen<br />
Köyhän ja nuoren minä tunsin kerran sellaisen<br />
Räiskyvän hullun rohkean toki muistan sen<br />
Nauravan miehen joka kaiken sai mut rikkoi sen</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle<br />
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle<br />
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla<br />
laulan meidän muistolle<br />
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla<br />
rakkaudelle suurista suurimmalle¨</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
<br /></div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
Kylmän ja vieraan ihmisen toki muistan sen<br />
Muuttuneen miehen minä tunsin kerran sellaisen<br />
Vaikenin hiljaa itkien sillä tiesin sen<br />
Ihmiset muuttuu mutta rakkaus se on ikuinen</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle<br />
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle<br />
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla<br />
laulan meidän muistolle<br />
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla<br />
raukkaudelle suurista suurimmalle</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
<br /></div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
</div>
<div class="verse" style="box-sizing: border-box; font-family: proxnov-reg, arial, sans-serif; line-height: 16px;">
Kaija Koo - Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://fbcdn-sphotos-h-a.akamaihd.net/hphotos-ak-xpf1/v/t34.0-12/11086973_10152888288794601_359075553_n.jpg?oh=d6bf729a1ad306f75de2df9a21c81620&oe=5518D324&__gda__=1427750928_54901c9a653e5871d4f8bd47f81792d2" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://fbcdn-sphotos-h-a.akamaihd.net/hphotos-ak-xpf1/v/t34.0-12/11086973_10152888288794601_359075553_n.jpg?oh=d6bf729a1ad306f75de2df9a21c81620&oe=5518D324&__gda__=1427750928_54901c9a653e5871d4f8bd47f81792d2" width="225" /></a></div>
Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-46747317730082973682015-03-15T14:19:00.000+02:002015-03-15T14:19:28.580+02:00Elämäni SankariKevättä ilmassa ja ihana aurinko näyttäytynyt jo useana päivänä. Huomasin juuri että tällä viikolla olen melkein jokapäivä jaksanut käydä ainakin kerran lenkillä. Tosin painoon se ei ole vaikuttanut yhtään, mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Mieli saa levätä ja tänään Sami sanoikin että "on sitten niille ajatuksillekkin enemmän tilaa". Se jos mikä on hyvä asia. Niitä nimittäin riittää.<br />
<br />
Tuntuu että viimeiset viikot ovat olleet erityisen raskaita. Paljon hoidettavia asioita, mahdollisia muutoksia ja suuria huoliakin. On ollut todella vaikeuksia pitää itsensä kasassa. Viimeisten viikkojen aikana olen varmasti itkenyt yhden kylpylän verran kyyneleitä, kasannut itseni, ja ollut taas reipas. Viimeviikolla tuntui että nyt loppuvat voimat, tuntui raivostuttavalta kun ihmiset valittaa elämän rankkuudesta, puolison likaisista sukista olkkarin lattialla, imurointi aikataulujen epäreiluudesta, kun itse tekee enemmän kun toinen. Toivoin niin että voi kumpa minun murheista suurin olisi ne likaiset sukat jossakin missä ne eivät saisi olla. Tunustan, olin kateellinen ihmisten tavallisille huolille ja murheille. Toisaalta taas, mistä minä tiedän mitä kukakin on kokenut ja käynyt läpi, ei ole minun tehtäväni arvostella toisten murheita. Myönnän kuitenkin mielessäni niin tehneeni.<br />
<br />
Tänään mietin että nyt on jo pakko helpottaa. Ensiviikosta on jo väkisin tultava parempi. Tämäkin viikko oli parempi kuin edellinen. Joten kesää kohti mennään, niin mielessä kuin todellisessakin elämässä. Olen päättänyt että ensikeväänä otan rennosti, en suunnittele mitään, katson mitä tulee ja annan aikaa itselleni ja perheelleni. Kevät on vaikeaa aikaa ja se on omiaan saamaan lumipallomaisesti muutkin murheet kasvamaan. Ensi keväänä olen viisaampi, tai sitten en, sen näkee vuoden päästä. Nyt olisi selvittävä torstaista ja sitten taas on vuosi aikaa tehdä uusia muistoja ja elää eteenpäin. Mietinkin miten pitkää meidän elämä jaksottuu maaliskuun 19. päivän mukaan. Ehkä aina. Se oli päivä jolloin kaikki muuttui, konkreettinen hetki 5:55 aamulla.<br />
<br />
Sami on ollut minun elämäni sankari, jo heti alusta asti. Ihan oikeasti, miettikää ihmiset. Poikamies, joka asuu kauniissa talossa yksinään, ja jolla on rauhallinen elämä. Normaalisti ihminen tutustuu toiseen pikkuhiljaa ja siitä aletaan suunnitella yhteistä elämää. Ei meillä, meillä kohdattiin, tutustuttiin, ja yhtäkkiä perheessä oli kolme lasta, talo täynnä meteliä, harrastuksia, lapsiperheen menoja ja aikatauluja. Sitten kun asiat eivät edelleenkään mene kuten elokuvissa. Tulee huolia ja murheita, suuria huolia ja murheita. Tulee läheisen kuolema, taas kerran, tulee sairastumisia. Oikeasta, hän vaan seisoo vierellä. Minulla on tuki johon nojata, minulla on ihminen jolle sanoin muutama viikko sitten "auta minua" ja hän alkoi auttaa. En voi olla kuin kiitollinen, hän olisi auttanut pyytämättäkin, tiedän sen. Kuitenkin tarvitsin niin kovasti apua että sitä oli pyydettävä. Ja apua sain. Minun elämäni on pysynyt raiteilla Samin ansiosta. Yksin en olisi ikinä tähän pystynyt. Olen kaikesta kiitollinen juuri Samille. Kunpa sen osaisi sanoa niin kuin sitä tarkoittaa. Ehkä kuitenkin "Minä Rakastan Sinua" riittää.<br />
<br />
Ensiviikolla on taas 19.3. peikko joka ei katoa, ja taas siitä selvitään. Tänäkin vuonna se päivä häviää ja tiedän selvinneeni taas vuoden eteenpäin. Sekin päivä liittyy vaan päiväksi muiden päivien ketjuun.<br />
<br />
Nyt on mentävä, Sami ja Jaska ovat jo talviharjoitteluhallilla Jaskan jalkapallopelissä. Minä ja Jerry mennään Enniläisen kanssa perässä. Jerrylläkin on peli :) , siitä sitä sitten jo joutaakin poikien uimatreeneihin. Kuullostaa hyvälle, ja sitä se on. Minun tavallinen normaali elämäni, on juuri niin mukavaa kun se kuulostaakin. Pitää vaan vaikeina aikoina nauttia hieman pienemmistä asioista. Aurinko on hyvä asia, siitä tulee hyvä mieli, sateella voi taas villasukat jalassa lukea kirjaa. Elämä, nautin siitä! Pitää muistaa rakastaa itseään ja pitää muistaa rakastaa läheisiään. Hyvää sunnuntaita ja parempaa alkavaa viikkoa kaikille ! Pikkusen oli sekava tajunnanvirta teksti, mutta tulipahan kirjoitettua ja taas on helpompi hengittää!Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-31484898670840362232015-03-02T17:25:00.001+02:002015-03-02T17:25:23.172+02:00Sydän ja halaus, ihan oikea sellainen.Joskus ei sitten vaan jaksa, vaikka tietää että on jaksettava. Tulee liikaa kaikkea, tuntuu että positiivisuus on pyllystä ja syvältä. Miksi olla positiivinen, kun se ei auta mitään, aina tulee takkiin... Niinpä, kuulostaa varmaan tutulta ihan jokaisesta meistä. Itse olen saanut pinnistellä tämän asian kanssa nyt todella kovasti. On pitänyt pakottaa itsensä, olemaan positiivinen. Mieluiten makaisi sängyssä eikä nousisi ylös. Nukuttaa, aina vaan nukuttaa.<br />
<br />
Kevät se se on, meidän perheen alakulokausi. Lopputalvi ja alkukevät. Sopii muuten se alakulo tähän harmauteen, mikä ulkona on. Hyvä onkin että on harmaata, sanoin Samille aurinkoisena päivänä, että harmi kun paistaa, ei voi hyvällä omallatunnolla masentua sisällä. Niin no, tämä on kolmas kevät Jannen kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli vaikein, toinen oli helpompi, ja tämä kolmas... tämä on taas vaikea. Hirveästi raskasta oloa, pahaamieltä, huolta, kaikkea. Kävin Varkaudessakin, tai kävimme, koko perhe, esikoista lukuunottamatta. Oli ihana nähdä kaikkia, mutta sitä ei voi millään positiivisuuden asteikolla sanoa lomaksi, niin raskas reissu se oli. Jannen hauta näytti ankealta, mikäpä ei näyttäisi, loskan ja likaisen lumen keskellä. Viereen oli haudattu joku, kumpu oli vielä uusi. Ahdisti ajatus että hautajaisvieraat olivat ehkä seisoneet Jannen haudalla. Tulin vihaiseksi, tuntui kamalalta, vaikka pakkohan heidän oli siinä seistä. Vein kukkasia, ne olivat väriläikkä haudalla, sellainen kun Jannekin oli, näyttivät keväältä. Kynttilöitäkin oli, paljon, se tuntui hyvältä. Olen päättänyt miettiä asioita joita Jannessa rakastin, koska viimeisen vuoden aikana ne selvittämättömät olemassa olevat asiat ovat vaivanneet minua. Se että ne vaivaavat, ei auta mihinkään, siispä muistelen kaikkea hyvää. Toivon sen tuottavan tulosta ja helpottavan tätä kevättä. Kysyttävää olisi niin paljon, niin monta miksi kysymystä että pää meinaa haljeta. Joten, ei tämä kevät ei taas ole helpompi kuin edellinen, se ei vaan mene niin. Välillä on helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Aaltoliike on parempi kuvaus kuin se jatkuva parempaan suuntaan meneminen, näin surutyötä ajatellessa. Onneksi aallon harjan ja pohajan väli pienenee kun aika kuluu, joskus ne ovat sitten pelkkiä laineita.<br />
<br />
Mitä siihen positiivisuuteen tulee... Se on ollut melkolailla hakusessa viimeaikoina. Haluan olla positiivinen, ja olen sellainen, aina vaan ei pysty kaiken huolen ja murheen keskellä. Minulle naamakirja ei ole paikka kertoa pahasta olosta, eikä kurjista asioista, noin niinkuin pääsääntöisesti. Minä kerron siellä hyviä asioita. Hirveästi on ollut juttua miten ihmiset "kiillottavat" elämäänsä kertomalla miten kaikki on niin hienosti tai muuta vastaavaa. Sitten ikävään sävyyn todetaan että se ei voi olla mahdollista, hitto mitä teatteria. Minulle se ei ole teatteria. Jokainen hyvä asia jonka sinne laitan on aivan totta. Jos ei ole mitään iloista laitettavaa en laita mitään. Totta on se että minulla on mahtava perhe ja ystävät. Paras aviomies jota maa päällään kantaa, ihminen joka aina vaan jaksaa ja jaksaa... Meillä on Rakkautta ja luottamusta, ja hänen lähellään ja kanssaan olen onnellinen. Ihan oikeasti, eikä mitään kiillottamista. Minusta on hienoa laittaa naamakirjaan hyviä asioita. Sitten kun itkettää kovasti ja surettaa, voi katsoa kuvia, ja tekstejä, muistaa mitkä asiat kuitenkin on hyvin. Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista, meidän elämä on välillä musertavan rankkaa, mutta silloin jätän kirjoittamatta, kirjoitan kun Enni hymyilee, pojat sanoo jotain hassua, Jonnilla on joku kiva juttu. En halua käyttää sitä väylänä jakaa pahaa oloa. Jos on pahaolo, ei paljon naamakirja sydämet ja tykkäykset auta, silloin tarvitaan oikeaa halausta, oikeaa juttelua, oikeaa ihmistä, miksi siis kirjoittamaan kun tulee sadannen kerran kylmää vettä niskaan, ei se auta, ne iloiset kuvat ja ymmärrys siitä että elämä on ainutlaatuista ja elämisen arvoista, auttavat.<br />
<br />
Sami sanoi minulle viikonloppuna yhtäkkiä, "on aika erikoista että tapaa ihmisen joka ensi hetkestä alkaen tuntuu tutulta, vaikka koskaan ei ole ennen tavannut..." totta <3 sellaisen minä löysin, ja vierellä hän on yhä. Tuollaiset asiat ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, ja se halaus ja posken silitys vaikka neljältä aamuyöllä kun kaikki kaatuu niskaan.<br />
<br />
Sydän teille kaikille lukijoille <3 !Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-59530354466747171112015-02-02T17:31:00.001+02:002015-02-02T17:31:16.885+02:00Suru on pelottavampi voima, kuin kuolema.Se ois sitten tammikuu kääntynyt helmikuuksi. Koulu on alkanut, ja melkoisella rytinällä. En tiedä onko kovin fiksua haalia näin hirveä määrä moduleita (=tentteja, ryhmätehtäviä, yksilötehtäviä, nettitestejä...) yhteen kevääseen. No haalittu on ja sillä sipuli, hoidan pois. Positiivisena asiana on että suoritin toisen vuoden lääkelaskut heti alta pois, joten saa olla taas rauhassa. Kerran vielä tämän koulun aikana, mutta ei hetkeen. Mietin äitiysloman aikana useasti töihin paluuta, ja vakavissani olin sitämieltä että olisi paras palata kaupan alalle. Se olisi ollut virhe!! Jo ensimmäisen viikon jälkeen olin sitämieltä että sitä on tullut sinne minne pitikin. Oikeastaan lopulliset urahaaveetkin alkavat muotoutua, ei täysin varmasti, mutta suuntaa antavasti. Aika näyttää. Tiedän kuitenkin jo missä aion syventävän harjoittelun tehdä, jos kaikki menee niinkuin suunnittelen. Siihen on kuitenkin vielä hetki aikaa.<br />
<br />
Tämän kevään aloittaneessa modulisa on paljon henkisesti raskaita asioita. En tiedä ajattelevatko kaikki niin, mutta minulle tämä on melkosta tunteiden mylläkkää. Puhutaan vanhuudesta, kuolemasta, saattohoidosta, syöpätaudeista, sisätaudeista. Puhutaan ihmisen elämän viimeisistä hetkistä, ja siitä mitä silloin tapahtuu. Ajattelin aluksi että pimeys ja talvi on saanut mielen alakuloiseksi, kunnes tajusin että moduli on kovin rankka minun kestettäväkseni. Jannen kuoleman kolmanteen "vuosipäivään on aikaa 1,5kk ja yhä edelleen tämä aika ennen sitä tuntuu olevan minulle raskasta. Luin sisätautien tenttiin, hirveä määrä tietoa sydänsairauksista. Monesti ajatus harhautui ja mietin miksi Jannelle kävi näin, oliko tässä syy, tuntuuko minusta miltä, mikä tuo pisto oli, pitää muistaa päivittää testamentti. Siinä sitä sitten ollaan pitäisi keskittyä kardiologisiin sairauksiin, ja minä mietin testamenttiani. Ajatus taas "hiukan" karkasi. Tosin se testamentti toden totta pitäisi päivittää, hoidan sen huomenna...<br />
<br />
Toinen kipeä asia on saattohoito. Sitä on toistaiseksi sivuttu hieman vaan. Sekunnin sadasosassa mieli harhailee viime kesään. Saattohoito, isän saattohoito. Mitä se oikein oli? Vierellä olemista, kädestä kiinni pitämistä. Monestikohan viimeisen viikon aikana katselin sängyssään makaavaa isääni ja kysyin "isä mitä sinä mietit?" vastaus oli aina sama, "On niin paha olo, auta minua." Aika oli pysähtynyt, ulkona paistoi aurinko, kesän ensimmäinen hellepäivä. Koivun oksat heiluivat ikkunan takana, linnut lauloivat, oli kuuma. Se sama maisema mikä pikkutyttönäkin näkyi äidin ja isän makuuhuoneesta. Kaikki vaan oli kovin pientä, oliko se "suuri puisto" jossa serkkujen kanssa leikittiin, kutistunut ajan kuluessa. Oliko se "valtatie" muuttunut pieneksi kun vuodet ovat vierineet? Muistelin lapsuutta ja juuri sellaisia lämpimiä kesäpäiviä, leikkiä, naurua, iloa. Nyt sängyssä makasi isä joka oli varjo entisestään, ja minua suretti, ja minun tuli ikävä. Sisällä isän luona aika oli pysähtynyt. Minuutit muuttuivat tunneiksi, ensin oli aamu ja kohta jo ilta. Millään ei olisi halunut lähteä yöksi kotiin, hetki vielä, vielä kuppi kahvia, mittaanko verenpaineet vielä kerran, onpas ne matalat, jäänkö hetkeksi vielä, pärjäätkö äiti ja salaa toivoo että toinen sanoo ettei pärjää, ettei vielä tarvitsisi lähteä.<br />
<br />
Saattohoitoa seuraa ennen pitkään kuolema. On hyvä asia että jää aikaa sanoa hyvästi. Kuolema itsessään ei ole pelottava. Se rauha jonka kuolleen kasvoilta näkee on uskomaton. Janne oli kovin rauhallisen näköinen, siinä oli se Janne joka ennen nauroi, jutteli ja oli iloinen. Isäkin muuttui, aamulla kun isän lähdettyä näin hänet, hän olikin se isä jonka muistan lapsuudesta. Ei sairauden merkkejä, ei riutumista, ei ryppyistä otsaa, eikä kipua. Siinä makasi isä lapsuudesta, juuri sellaisena kuin hänet muistan ja haluan muistaa. Kuolema ei ole pelottava asia, mutta suru on. Pelkään surun tuomaa ahdistusta ja kipua, sitä fyysistä kipua ja pahoinvointia. Pelkään antaa surun tulla, ja olen sen jonnekkin lukinnut. Jannen kuoltua suru tuli kin myrsky, varoittamatta ja voimalla. Isän kuoltua en ole antanut sen tulla. Äidin soitettua aamulla 12.7. ja kerrottua isän lähdöstä, tuli itku, ikävä ja surun kyyneleet. Tiesin puhelimen soidessa niin aikaisin, mistä oli kyse. Oli kiire vastata ja samalla mietin etten halua vastata, koska hetken isä vielä on elossa, puhelun jälkeen ei enää ole. Sen jälkeen surulle ei ole ollut aikaa, oli häät, Ennin syntymä, ristiäiset, ja kaikkien näiden jälkeen olen antanut hetken itselleni ja isälleni, hetken surulle. Sillä voimalla en ole sitä enää päästänyt elämääni, millä se tuli 19.3.2012. Toivottavasti se ei koskaan enää tulekaan kuin myrsky.<br />
<br />
Tuntuu hyvältä kirjoittaa tunteitaan, vaikka joskus ne ovat ahdistavia. Yleensä ne nykyään ovat onnellisia, ja iloisia. Päivät vuoden alusta maaliskuulle, ovat kuitenkin rankempia kuin monet muut. Siksi silloin on hyvä purkaa oloaan, ja antaa ajatuksille aikaa. Tuntuu hyvältä palata kappeliin jossa Janne makasi kun hänet kuoleman jälkeen näin, siellä oli rauha. Tuntuu hyvältä muistaa äidin ja isän makuuhuone, ei silloin kun isä oli lähdössä vaan siltä ajalta kun sai maata punaisissa apila lakanoissa, vanhempien sängyssä pitkään aamulla. Siihen aikaan kun olin vielä lapsi. Silloin minä sanoin isälle "auta minua" ja isä auttoi. Kesällä isä pyysi samaa minulta, minä pystyin vain pitämään kädestä kiinni ja silittämään kämmenselkää ja hiuksia. Haluaisin niin auttaa, mutta en voi, mutta auttaahan että pidän kädestä kiinni? Älä pelkää isä, kohta on paremmin, me pärjäämme. Isä minä rakastan sinua. Älä pelkää, vähän vielä... Sitten isä lähti ja minä jäin pärjäämään. Edelleen minä rakastan, isää, Jannea, mammaa, isoäitiä ja toivotan heille hyvää matkaa, jatkan pärjäämistä ja jatkan Rakastamista tässä elämässä. Rakastan poikia, Enniä, Samia, siskoja, äitiä. Minä rakastan niin kovin että välillä pelottaa. Pelottaa että joku rakkaani lähtee varoittamatta. Joka ilta pyydän, "ethän vie enää ketään, et ainakaan varoittamatta, ja yllättäen" ja toivon että pyyntöni kuullaan.<br />
<br />
Kädestä pitäminen on aliarvostettua. Siitä tulee hyvä olo, turvallinen olo. Minä pidän Samia kädestä kiinni joka päivä. Usein katsoessa telkkaria, kun hän ajaa autoa, ottaisin mielelläni kädestä kiinni, kun jännittää joku asia, otan kädestä kiinni, kun kaipaan läheisyyttä. Kädet ovat halaamista varten, sanoi äitikin aina. Niin ovatkin, ja kädellä voi ottaa kädestä kiinni. Rakasta, ystävää. läheistä, kun hän sitä tarvitsee. Se kertoo, sinä olet tärkeä minulle, ja minä rakastan sinua. Ollaan tässä käsi kädessä, vaikka ihan hiljaa. Ollaan kuitenkin ja välitetään.<br />
<br />Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-65419158858828398832015-01-18T20:20:00.000+02:002015-01-18T20:20:09.542+02:00Epäilyksiä ja pelkoja...Se on sitten 18.1. ja huomenna minulla on tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä. Toisaalta aika hienoa, toisaalta taas... hiukan on haikea mieli, vähän ehkä itkettää, hiukan enemmän pelottaa, miten ikinä osaan olla päivisin taas opiskelija. Miksei voisi olla rikas kuin kroisos? Olisi vaan kotona perheen kanssa... aina, aina ja aina. Minun tulee hurja ikävä meidän aamuja kotona, sitä kun ekaluokkalaisen saa hakea kotii, kaikkea sitä arkea mitä täällä kotona on. Silti olen innoissani, olen saanut hoidettua itselleni kevääksi kaksi harkkapaikkaa ja muutenkin HOPS on oikein mallillaan.<br />
<br />
Seurasin eilen illalla ja tänään viisivuotiaan pähkäilyä ja valinnan vaikeutta siitä että mennäkkö serkkupojan luokse vai tullakko muiden mukana mamman luokse. Kovasti olisi toivonut että me ratkaisemme asian hänen puolestaan, ihan jo itkettikin kun vaan ei osaa päättää. Mammalle tuli muitten mukana, mutta oli se vaikea päätös. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, siksi oli vaikea päättää. Olisi niin helppoa kun joku päättäisi puolesta, sanoisi että näin tehdään ja sillä hyvä. Ihan vielä aikuisenakin. Itse toivoisin että joku tulisi ja sanoisi. Salla nyt sinä jäät kotiin ei ole muuta vaihtoehtoa. Silloin olisi helppo pysyä täällä, olisi hyvä ja turvallinen olla. Siinä on kuitenkin todella iso mutta. Olisinko sittenkään onnellinen, jos vaan luovuttaisin. Luovuttaisin jo ennen kuin olen mitään edes aloittanut. En menisi kouluun, jäisin kotiin, hakisin töihin. Missä kummassa on se rohkeus millä lähdin tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin mikä kiinnosti kovasti. Se tahto, teen tämän itseni takia, koska haluan ja koska minulla on vain yksi elämä elettävänäni.<br />
<br />
Olen vähän väsynyt, ja sekin pelottaa. Jaksanko kaiken sen mitä opiskelu tuo tullessaan. Olen myös perfektionisti opiskelujeni suhteen, haluan panostaa täysillä. Kun menen tenttiin haluan tuntea että olen tehnyt kaikkeni pärjätäkseni siinä, vähempi ei riitä. Miten kummassa se onnistuu, kun kokoajan väsyttää. Onneksi ollaan menossa kevättä kohden ja päivät pitenevät jatkuvasti. Kevään myötä se into ja jaksaminen sieltä taas löytyy. Olen ihan varma siitä.<br />
<br />
Minulla on siis kaikki hyvin ja samalla ahdistaa. Minä en ole valmis lähtemään kotoa, ja kuitenkin samalla tiedän että en tule olemaan koskaan valmis. Kotona olen ollut turvassa. Monta kuukautta "piilossa" kaikelta. Nyt astun taas toisenlaiseen elämään. Kotioven ulkopuolelle ja palaan kouluun ja töihin. Pelottavaa.<br />
<br />
Kävin isän haudalla tänään, pikaisesti, viemässä kynttilän. Hiukan itketti, mutta perhe odotti autossa, en antanut itkun tulla. Mietin onko iskällä kylmä, ja miten tyhjältä tuntuu tulla haudalle. Minun on hirvittävän kova ikävä isää. Olisipa ollut hiukan enemmän aikaa, vaikka häiden ja Ennin syntymän yli. Valitettavasti sitä aikaa ei ollut ja jäljelle jäi ikävä. Siinä haudalla ollessa kynttilän liekki meinasi kokoajan sammua, sekin itketti, mietin että en sitten saa edes kynttilää pysymään palamassa, vaikka haluaisin sen isälle jättää. Samalla kynttilä leimahti suureen liekkiin ja paloi kauniisti. Haluan ajatella että se oli isän viesti minulle. "Täällä ollaan, et ole edelleenkään yksin". Joskus vaan tuntuu vaikealta ajatella kaikkea sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä. Siellä on niin paljon kaikkea joka on vienyt voimia että en halua edes ajatella sitä. On asioita jotka olisi pitänyt tehdä toisin, ihmisiä joita ei olisi koskaan pitänyt tavata ja niitä joita olisi pitänyt nähdä enemmän. Huomaan että minun on edelleen vaikea ajatella mennyttä. Silti olen ylpeä siitä mistä olen selvinnyt.<br />
<br />
Ehkä osa väsymyksestäni johtuukin siitä että menneisyys alkaa palata, ja saatuani etäsyyttä siihen tulee se ehkä hieman selvempänä ja voimakkaampana esiin. On varmasti 1000 kohtaa jolloin valitsin väärin ja saman verran kertoja jolloin olisin voinut puuttua enemmän. On asioita joista syytän itseäni, asioita jotka toivoisin tehneeni toisin, asioita joille en voinut mitään, mutta jotka ovat taakkana elämässäni. Toivoisin niin kovasti että olisin aikanani luottanut itseeni enemmän. Olisi ollut voimaa enemmän, rohkeutta enemmän ja uskallusta enemmän. Ehkä juuri siksi aion laittaa kellon herättämään ja lähteä aamulla kouluun. Etten myöhemmin mieti, "kumpa olisin vaan uskaltanut" !<br />
<br />
Minun on tänäiltana ikävä isää, minä haluaisin jutella Jannen kanssa, minä toivoisin saavani kysymyksiini vastauksia, minä toivoisin että ymmärtäisin. Minun osani on kuitenkin sopeutua ja elää elämääni. Vihdoinkin niin että jossitteluille ei jää sijaa. Minun on oikeasti alettava luottaa itseeni. Uskottava minä osaan, pärjään ja pystyn. Miksi se on välillä niin vaikeaa?Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-68076842818585861152015-01-08T18:42:00.001+02:002015-01-08T18:42:18.176+02:00Kokonainen isä, äiti, sisko ja veli !Meillä alkoikin tänään sitten vähän erilainen arki. Kestää aikansa ennen kuin sen sisäistää. Sami on nyt sitten kotona. 8,5kk lasten kanssa olemista. Ihan mahtava juttu minulle, saan jatkaa kouluani. Vaikka nyt hirvittää. En pelkää sitä miten Sami pärjää lasten kanssa kotona. Hyvinhän hän pärjää. Pelkään miten MINÄ pärjään yksin koulussa. Monestikko tunnin aikana mietin rakkaita kotona, montako kertaa itkeskelen kouluun mennessä ikävää, minä olen ollut kesäkuun alusta asti kotona, mihin kummaan se aika meni. Olen ollut Enninkin kanssa jo yli 3kk kotona, mihin SE aika meni? Ihan kauhean nopeasti aika kuluu.<br />
<br />
Tämä on myös hieno tilaisuus Samille. Olen ylpeä siitä että hän uskalsi tehdä näin. Ei ole tavallista että isä jää kotiin pienen vauvan kanssa. Luulen että moni piti sitä pienenä vitsinä kun siitä puhuimme aluksi. Ainakin ne ihmiset jotka eivät tunne meitä. Ajatus tuli Samilta itseltään. Heti kun Enni ilmoitti tulostaan, ja olihan hän asiasta maininnut jo ennen sitä. Hän halusi olla kotona, kun siihen kerran elämässä on vain mahdollisuus. Olihan tämä mahdollisuus minulla itselläni ollut jo kolme kertaa aiemmin. Tähän päädyttiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kovinkaan moni tiesi minun olevan raskaana. Tottakai pidimme takaporttia, jos kaikki ei menekkään niinkuin suunnittelimme tai tulee muita mutkia matkaan. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Minun modulini koulussa alkaa 19.1. hienman on siis armon aikaa. Opintopisteitä pitäisi keväästä tulla rutkasti, kunhan vaan pysyn aikataulussa. On se kuitenkin aivan eri lähteä kouluun suoraan kotoa. Ilman mitään hoitoon, eskariin tai kouluun kuskauksia. Voin hoitaa kouluni täysipainoisesti, ja tiedän lapsieni olevan hyvissä käsissä kotona. Ainutlaatuista, aion nauttia itsekin keväästä. Kaiken kruunaa harjoittelujaksoni, joita tulee peräkkäin kaksi, olen viimeiset kymmenen viikkoa Raumalla harjoittelussa, ennen kesäloman alkua. Olen siis ihan lähellä ja pystyn suorittamaan kaksi harjoittelua pois päiväjärjestyksestä. Aika hyvä kauppa myös minulle.<br />
<br />
Olen, taas kerran, miettinyt ensitapaamistamme. Miten rikkinäinen ihminen kohtasi Samin työpaikan ovella 1.6.2012. Jos joku olisi kertonut minulle silloin missä olen 2,5v päästä, ja millaisessa elämäntilanteessa, olisin pitänyt sitä julmana pilana, ja kertojaa sairaana ihmisenä. Minä olen aivan varma että kohtalo johdatti minut juuri sinne, juuri oikeaan aikaan. Samoin se oli tehnyt Samille. Meidän kummankin piti olla siellä silloin, meidän oli tarkoituskin tavata, meidän kohtalomme oli jo kirjoitettu tähtiin, vaikka itse emme sitä vielä tienneet. Samin tavatessani se tapahtui heti, kiintymys. "Tuossa ihmisessä on jotakin tuttua" -tunne. Se oli hämmentävää, ja ehkä sivuutinkin sen. Enhän minä voinut niin tuntea. Tämän tulin kuulemaan monta kertaa myöhemmin ihmisiltä. Et sinä voi, sinun on kunnioitettava Jannen muistoa. Luulenpa kuitenkin että Janne tiesi jo ennen minua mitä tulee tapahtumaan, olihan hän jo siellä jossakin missä on pelkkää rakkautta ei mustasukkaisuutta, ei surua, ei pelkoa. Janne kyllä tiesi.<br />
<br />
Jos Janne olisi saanut valita, uskon että hän olisi valinnut juuri Samin pojilleen uudeksi isäksi. Hän varmasti olisi tiennyt että Samilla on tarpeeksi rohkeutta, tarpeeksi itseluottamusta ja tarpeeksi voimia kohdata meidänlaisemme perhe. Muistan kun olin kotonani Raumalla epätoivoinen, itkin pimeässä, pojat jo nukkuivat. Olin vihainen Jannelle, "sanoin" että jos voit jotakin tehdä auttaaksesi, tee se nyt. Samalla sekunnilla soi puhelin, Sami soitti, kesti hetken koota itseään, mutta uskon vahvasti että Jannella oli sormensa pelissä, ja se mitä hän keksi auttaakseen oli Sami. Samin myötä meidän rikkinäisestä perheestä tuli jälleen ehjä. Ehkä hieman paikkailtu, ehkä vähän erilainen, mutta rakastava perhe. Perhe joka tarjoaa turvaa ja suojaa jokaiselle siellä elävälle. Perhe jonka jokainen jäsen on yhtä tärkeä, riippumatta kuka hän on. Ydinperhe on hassu sana... perhe jossa on biologiset vanhemmat yhdessä on YDINperhe. Uusioperhe kuulostaa siltä että ihmiset ovat menneet uusiokäyttöön... ehkä sitten niin, minun mielestäni sekin on hassu sana. Ehkä kannattaa panostaa enemmän kierrätykseen ihan jokapäiväisessä elämässäkin. Siitä ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää, koska meidän uusioperhe on loistava. Meillä lapset tietävät että heitä rakastetaan, meillä ei ole veli- tai siskopuolia, meillä on vain pikkusiskot, pikkuveljet ja isotveljet. Kaikki ihan kokonaisia, ei yhtään puolikasta. Ehkä meillä on isäpuoli vielä, joka on kuitenkin kokonainen isä, uskon että jonakin päivänä se isäpuoli ei olekkaan Sami vaan isi, iskä, faija, ukko... Mikä tahansa. Sen kuitenkin tiedän että yhtään puolikasta ihmistä meillä ei asu.<br />
<br />
Uskon että jossain pilvenreunalla sinne menneet rakkaani, Janne, isä, mamma, kaikki siellä olevat ihmiset jotka tuntevat meidät, hymyilevät ja ovat iloisia meidän perheestä. Meidän kokonaisesta perheestämme. Isästä, äidistä, siskosta ja veljestä. Jokaisesta sen jäsenestä. Minä Rakastan perhettäni.<br />
<br />
Hyvää loppuviikkoa sinulle <3 ! Muista että elämässäsi on vain kokonaisia ihmisiä, kokonaisia ystäviä, äitejä, isiä, veljiä ja siskoja.Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-23487778793769278632015-01-05T12:17:00.000+02:002015-01-05T12:17:05.128+02:00Haluaisin jo olla kotona.Onnellista vuotta 2015 juuri sinulle lukijani! Toivon että se on hyvä ja että se jää muistoihisi jotenkin erityisenä, hyvällä tavalla erityisenä!<div>
<br /></div>
<div>
Koti on siellä missä sydän on, sanotaan. Niinhän se on... tavallaan. Konkreettisen kodin tunteminen kodiksi on haasteellista. Minä koen että kotini on rannikolla. Vaikka vuosien sisämaassa asumisen jälkeen kotiuduin sinnekin, ja ajattelen yhä lämpimästi itäsuomalaista kulttuuria, ja ikävöin välillä sinne. Kuitenkin takaisin rannikolle kotiutuminen tapahtui nopeasti. Kaipasin merta, olen aina kaivannut. Lapsuudessani veneilimme paljon. Tuntui mukavalta nukahtaa aaltojen keinuttaessa venettä. Herätä kun isä käynnisti veneen ja lähti ajamaan seuraavaa satamaa kohti. Uida, ottaa aurinkoa, nauttia meri-ilmasta, katsoa ulapalle. Vanhempana meri on toiminut pakokeinona. Muistan kun asuessani Uudessakaupungissa, ja elämäni oli vaikeaa, miten nautin kun pääsin merelle. Mitä kauemmas ranta jäi sitä helpottavammalta tuntui. Pääsi "pakoon" kaikkea sitä mitä elämässäni milloinkin oli. Rantaa kohden tullessa alkoi taas ahdistaa, en halunnut palata, koska tiesin että kaikki ikävä palaa taas. Kun tulin Raumalle Jannen kuoleman jälkeen, vietin paljon aikaa meren rannalla. Katselin mökkirannassa kaukana siintävää horisonttia, ajoin otanlahdenrantaan, milloin minnekkin. Meri lohdutti, ja rauhoitti. Meri "kertoi" että se on aina sama, sama meri joka oli jo lapsena. Meren rannalla uskallan kohdata suurimmat pelkoni, ja suruni helpommin. Ne ovat helpommin myös kestettävissä rannalla. Usein ajattelen: tuosta kun lähtisin pääsen minne vaan ikinä haluan. Se on vapauttava tunne vaikka todellisuudessa en minnekkään ole menossa.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Ajatuksena koti, kiinteänä sellaisena, paikkana jossa asutaan, on minulle valitettavan vieras. Olen vasta viimevuosina ymmärtänyt sen. Minä en ole oman lapsuuskotini jälkeen tuntenut mitään kotia omaksi kodikseni. Jokaiseen on liittynyt asioita ja muistoja joita olen halunnut paeta. On tapahtumia, jotka sopivat juuri siihen asuntoon jossa asuin. Unettomia öitä, pelkoa ja surua jota olen mielessäni yksin käsitellyt. En ole koskaan päässyt sanomaan, tämä koti on juuri sellainen koti minkälaisen minä haluan. Minun näköinen ja minun valitsemani. On kaksi kotia joitka ovat päässeet lähelle koti käsitettä, siinämielessä miten minä sen ajattelen. Ensimmäinen on koti Raumalla johon muutin tänne tultuani. Se oli kaunis ja omannäköiseni, siihen muuttoon liittyi vaan muuten niin suuria tunteita, että koti tunnetta oli loppujen lopuksi vaikea saada. Oli paljon muutakin käsiteltävää. Se oli kuitenkin paikka jossa olin "turvassa" kun suljin oven. Minun kotini, ja poikien koti. Ne seinät ovat lyhyen asumisemme aikana nähneet tuhansia kyyneleitä, itkua ja epätoivoa yön pimeinä tunteina. Ja sen kun vihdoin alkaa helpottaa. Siihen kotiin liittyy suuria tunteita, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Surun ja epätoivon alhosta uudelleen elämään heräämiseen ja taas takaisin jonnekin mustaan. Melkoinen vuoristorata oli se vajaa vuosi jonka siellä asuimme. Toinen hyvin lähellä minulle oikeaa kotia on nykyinen kotini. Kaunis, valoisa ja onnellinen. Sen kodin seinien suojassa minusta on kasvanut uusi ihminen ja meistä on kasvanut perhe. Pidän kodista, ja olen pikkuhiljaa sisustellut sitä omani näköiseksi. Tapetteja en ole valinnut, ne ovat kauniit ja ihan hyvät, haluaisin kuitenkin toisenlaiset jos itse valitsisin. Olen tyytyväinen kotiimme ja uskoisin että siitä tulisi minulle hyvin rakas vuosien mittaan. Nyt se on turvasatama ja koti, silti olematta sitä. Vaatii aikaa tulla sinuiksi jonkun toisen ihmisen kodin kanssa, niin että se vihdoin on juuri minun kotini ja juuri meidän koti. On paljon asioita joita en muuttaisi, pieniä juttuja jotka muuttaisin. Haluaisin kodin meille. Kodin jonka valitsemme yhdessä vastaamaan meidän tarpeitamme, kodin jonka joka-ainoa nurkka on meidän yhteisen suunnittelun tulos. Koti voi olla vanha tai uusi, mutta haluaisin olla sitä valitsemassa juuri meille. Minun perheelleni. Olen onnellinen nykyisessä kodissani, kuitenkin nyt kun se on myynnissä, tunnen hyvin vahvasti olevani myös ulkopuolinen, enhän tiedä kodistani mitään, en ole kauaa edes asunut täällä. Kuitenkin tiedän että se on minunkin kotini, ja jos tämä ei mene kaupaksi, tiedän että ajan mittaan tästä tulee kokoajan enemmän koti. Minulla ei ole täällä ikäviä muistoja eikä tapahtumia, minä en ole täällä yksin. Tällä kodilla on mahdollisuus olla minulle koti, sellainen kuin kotini lapsuudessani oli. Onnellinen, lämmin ja turvallinen, paikka joka on kaiken tämän jälkeen kasvanut kodiksi juuri minulle ja meille. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Täytän siis seuraavaksi neljäkymmentä vuotta, ja vielä elämässäni ei ole ollut lapsuuden kotini jälkeen kotia, sellaisella tasolla mitä tunsin kun lapsena koulusta palasin välipalapöytään, tai kun kipeänä sain nukkua äidin ja isän sängyssä sillä välillä kun äiti laittoi omaa sänkyäni kuntoon. Se turvallisuuden tunne joka minulla oli, minun on hyvä täällä, tämä on minun kotini. Sen haluan vielä kokea, ja uskon pystyväni siihen vielä kerran. Haluan että tämä "irtolaiselämä" ja jatkuva muuttaminen tulee tiensä päähän. Haluan asettua aloilleni, ilman ajatusta "mitä sitten seuraavaksi, kuinka kauan tässä ollaan..." haluan jo vihdoin pysähtyä ja jäädä. Sanoa että elämäni on tässä tämä on minun kotini. Toivon että joku löytää tämän meidän nykyisen kodin, toivon että pääsemme ostamaan yhteisen oman kodin ja toivon että sen jälkeen emme lähde enää. Toivon että sitten olen kotona. Meidän kodissa, minun kodissani, kotona. Meidän elämä, minun elämäni, onnellinen elämä. Olisi jo aika, eikö sinustakin?</div>
Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-91343539604186131242014-12-29T13:50:00.002+02:002014-12-29T13:50:50.423+02:00Sinne on kohta mennyt, vuosi 2014.Hiukan taas vierähti aikaa tekstien välissä. Se alkaa olla ihan lähellä vuoden vaihtuminen. Silloin onkin hyvä tehdä pikakatsaus kuluneeseen vuoteen. Jos olisin vuosi sitten tiennyt miten raskas tuleva vuosi on olisin ollut kauhuissani. On ollut niin hirmuisesti kaikkea, hyvää ja huonoa, että olin jouluviikolla jo aivan loppu.<br />
<br />
Vuoden alussa tein positiivisen raskaustestin. Se oli enemmän kuin toivottu ja iloinen asia. Raskaus itsessään oli rankka. Ensin voin todella huonosti, ja sitten alkoi vaivata perinteiset raskausvaivat. Ei mitään uutta eikä mullistavaa, eikä pelottavaa, sain vaan joka-ainoan ongelman ja vaivan mitä raskauden kerrotaan mahdollisesti tuovan mukanaan. Viimeisten kuukausien aikana en juuri enää nukkunutkaan kuin pätkissä. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista 29.9. syntyi niin odotettu tyttövauva joka sai kasteessa nimekseen Enni.<br />
<br />
Mielessä pyöri myös kovasti häät, joita vietettiin 19.7. omana nimipäivänäni. Niitä alettiin järjestellä ja suunnitella heti vuoden alussa. Oli palaveria, ja piti varata paikkoja sekä sopia pitopalvelun kanssa. Hieman haasteellista piilottaa samalla raskauttaan, voida pahoin, ja yrittää sovittaa häämekkoa jonka tiesi menevän "hylkyyn" koska kasvavan mahan takia se ei tulisi mahtumaan päälle enää heinäkuussa. Mekon sovitus oli varattu ennen kuin testi näytti positiivista. Sinne sitten vaan, ja ihmetyttämään kaikkia, miksi en otakkaan mekkoa vaikka Tampereelle asti menin. Halusin vielä miettiä. Toukokuussa vihdoin tehtiin toinen reissu ja mahallekin sopiva mekko löytyi, ja vieläpä helposti. Lisäksi se oli kaunis, ei tarvinnut tyytyä vaan johonkin, vaan sain sellaisen minkä halusinkin. Häät olivat ihanat, juuri sellaiset mistä haaveilin. Hieman alakuloa tuotti se että yksi kunniavieras, oma isäni, oli poissa. Olin jo sopeutunut ajatukseen, ettei isäni pystyisi saattamaan minua alttarille. En kuitenkaan ollut sopeutunut ajatukseen ettei isäni pääse enää mukaan ollenkaan. Toivon kuitenkin hänen olleen mukana, sieltä jostain taivaasta katselevan, ja olevan onnellinen, niinkuin minäkin olin. Alttarille kävellessäni, siskot käsipuolessani, soi Myrskyluodon Maija, ajattelin isääni, hän olisi ollut ilahtunut valinnastani. Vain muutamaa viikkoa aiemmin löysin kappaleen, toki tiesin sen entuudestaan, mutta nyt kuulin sen vahingossa uruilla soitettuna, ja olin heti varma, tämän kappaleen haluan soivan alttarille kävellessäni. Onko sattumaa olemassa, sitä en tiedä, mutta isäni joka vain viikkoa aiemmin oli nukkunut pois, olisi ollut onnellinen valinnastani.<br />
<br />
Tammikuussa en osannut vielä varautua päivään joka oli 12.7. Tulisin menettämään isäni. Vain viikkoa ennen kuin määräni oli astella alttarille. Isä tuli viikon alussa kamalan kipeäksi. Kävin maanantaina poikien kanssa pappaa katsomassa, pappa oli vaisu ja huonon näköinen, mutta jaksoi jutella. Ei kuitenkaan noussut tuolistaan. Kerroin Samille illalla että pelkään pappan tilanteen huononevan aika pian. Niin siinä sitten kävi, tiistaiaamuna soitto tuli äidiltäni, että pappa on tosi huononoa ja voisinko mennä käymään. Itse hän oli menossa lääkäriin turkuun mutta kuten aina oli tulossa pikaisesti pappan luokse. Toivoi kuitenkin että joku läheinen olisi siellä siihen asti. Siitä se sitten alkoi, luopuminen. Oltiin äidin ja Jennin kanssa vuoroin isän luona, kävin jokapäivä istumassa isän sängyn vierellä. Kuuntelin miten hän voi huonosti, toivoi saavansa jotain apua, mutta sairaalaan ei suostunut lähtemään. Näin miten hän liukui yhä kauemmas. Kotona näin hänet viimeisen kerran torstaiaamuna. Silloin vielä Samille sanoi jotakin töistä, tai muusta arkisesta asiasta. Kun pääsin Raumalle sain soiton, pappa on siirretty sairaalaan ja saattohoito aloitettu. Ajoin takaisin. Siellä me äidin ja Jennin kanssa istuimme isän vieressä torstai-illan ja perjantaina päivän. Siellä kävi muitakin sukulaisia, me kävimme vain syömässä ja palasimme Pappan luokse. Muistan elävästi kun siskoni kanssa hyvästelimme isäni, sanoimme että saa lähteä me pärjäämme kyllä. Pidimme kädestä kiinni, se oli perjantaiaamupäivä. Isä lähti aikaisin lauantaina, aamuyöllä. Minun on hirmuinen ikävä isääni, kaipasin häntä hääpäivänäni, silloin kun Enni syntyi, ristiäisissä ja jouluna. Tulen kaipaamaan vielä monen monta kertaa, enkä varmasti selviydy itkuitta. Osasimme varautua isän lähtöön, kuitenkaan siihen puristavaan ikävän tunteeseen ei kukaan osaa varautua, ei vaikka kuolema olisi tiedossa.<br />
<br />
Paljon on ollut suuria ja pienia ilon ja surun hetkiä vuoden varrella tämän lisäksikin. En halua kaikista puhua, koska asia ei kosketa pelkästään minua, vaan perheenjäseniäni, ystäviäni ja läheisiäni. Ne ovat heidän yksityisasioitaan, joita en kirjoita täällä julki. Voin kuitenkin kertoa että yhteen vuoteen on mahtunut niin valtava määrä iloa ja suurensuurta surua, että tuntuu vaikealta edes ajatella vuotta taaksepäin. Siihen tunteiden määrään tuntuu pakahtuvan ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Enni täyttää tänään 3kk. Se aika on mennyt hirveän nopeasti. Olen kuullut kommentteja suurperheestäni, se tuntuu hassulta, minullahan on vain neljä lasta, onko se muka suurperhe. Ei se ole minulle, se on oikein sopiva perhe, juuri meille.<br />
<br />
Mitä toivon tulevalta vuodelta? Toivon että jaksan opiskella ahkerasti, toivon että kaikki pysyvät terveenä, toivon että kukaan läheisistäni tai edes tuttavistani ei menetä ensivuonna ketään rakastaan (typerä toive, tiedän. Siihen en voi vaikuttaa, mutta toivoa voin.) Toivon että poikansa menettänyt äiti löytää iloa jokapäivä elämästä hiukan enemmän, toivon että pieni vauva josta aiemmin kirjoitin, saa elää vihdoin terveenä ja vahvistuu jokapäivä, niin että ensivuonna tämä kaikki aika on vain muistona vatsan arvessa. Toivon että yksinäiset ihmiset löytävät samanlaisen Rakkauden kuin minä olen löytänyt ja uskaltavat alkaa elää. Toivon lisää onnellisa tarinoita, lisää rakkautta kaikille ja isoja halauksia. Toivon että ihmiset uskaltavat luottaa tulevaan, eivätkä käytä aikaansa vihaamiseen, katkeruuteen ja toisten onnen vähättelyyn. Toivon että jokainen lukija tekee yhden asian joka tekee hänet itsensä onnelliseksi. Toivon hyvää vuotta jokaiselle !<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhTYNMx_msXRpdnomPhNbLVwGTUH2QR67ltMyxeg-0YjsCNKbciJtgi391MCiFkjq9mjFTimjXj5sC0nZO3IDXORXKuSCx6OUBlWBWoX-GrbnXfrLrWWXhOABbkUBQdKtr7jre1bgUF7hE/s1600/Joulunaikaa+2014+203.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhTYNMx_msXRpdnomPhNbLVwGTUH2QR67ltMyxeg-0YjsCNKbciJtgi391MCiFkjq9mjFTimjXj5sC0nZO3IDXORXKuSCx6OUBlWBWoX-GrbnXfrLrWWXhOABbkUBQdKtr7jre1bgUF7hE/s1600/Joulunaikaa+2014+203.JPG" height="320" width="213" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFmXHlP5DoP9Nz91YzekB9R06413pCwOPZB82PvgiikV1Ph4nVv2JJIPu8bNh4t3feRLU4TfytONM3KC2KWm4FAWnxfDk2TbJgRPYgGI2GpXoLoRFWUChE7Gwg2McfJN79ToUNdd2b25M/s1600/Joulunaikaa+2014+155.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgFmXHlP5DoP9Nz91YzekB9R06413pCwOPZB82PvgiikV1Ph4nVv2JJIPu8bNh4t3feRLU4TfytONM3KC2KWm4FAWnxfDk2TbJgRPYgGI2GpXoLoRFWUChE7Gwg2McfJN79ToUNdd2b25M/s1600/Joulunaikaa+2014+155.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUK8n0pbsK5ykqyIgWsR2p4KMwvOjAUeMh_Bh-ycCyWJrXXuU0mcIAZ9vJEPcw68nqklLyT8qW6J1q4f0f76594_-3yHMyJf3ZNLbrTQu6cBdUNyIleU7oemHG-Y-ye0LqGA3BoUD7di4/s1600/Joulunaikaa+2014+010.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjUK8n0pbsK5ykqyIgWsR2p4KMwvOjAUeMh_Bh-ycCyWJrXXuU0mcIAZ9vJEPcw68nqklLyT8qW6J1q4f0f76594_-3yHMyJf3ZNLbrTQu6cBdUNyIleU7oemHG-Y-ye0LqGA3BoUD7di4/s1600/Joulunaikaa+2014+010.JPG" height="320" width="213" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
Hyvää tulevaa vuotta meidän "suurperheeltä" :)</div>
Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-89044499379323137392014-11-29T15:10:00.000+02:002014-11-29T15:10:02.418+02:00Pikkujoulua ihmiset!Olen laittanut Joulua meille. Eilen aloitin, tänään jatkoin. Alkaa olla kaunista, vaikka vielä on hiukan kesken. Jotakin uuttakin pitää saada, en vaan ole keksinyt mitä. Rakastan Joulua, valoja, kynttilöitä, koristeita, ja Joulun tunnelmaa. En yleensä stressaannu, enkä ahdistu Joulusta. Vuoden paras juhla. Läheiseni tietävät että aloitan Joulun hyvissä ajoin, marraskuun alussa viimeistään on ensimmäiset tortut paistettu ja syöty, siitä se sitten lähtee, Joulufiilistely, pikkuhiljaa...<br />
<br />
Tänään on meidän perheen "pikkujoulut". Olen odottanut tätä iltaa. Palju on lämpeämässä, tehdään hyvää ruokaa ja ollaan vaan. Niin ihanaa yhdessäoloa. Olen muutaman kerran päivän aikana jo itkeä tihrustanut. Syy lienee ne kuuluisat hormonit ja väsymys. Enni kun nyt ei kuitenkaan ole ihan niin hyvä nukkuja kun pojat ovat olleet, joten univelkaa tulee. Toisaalta taas on hyvinkin helppo ja rauhallinen vauva, kunhan jaksaa syöttää tarpeeksi usein öisin. Nukahtaa heti syötyään ja samoin voisin minä, ongelma vaan on kun en nukahda. Valvon ja kuuntelen, mietin nukkuvaa perhettäni, kuinka rakkaita he ovatkaan. Olen miettinyt tapahtumia 03/12. Miten kaikki romahti, ja elämä pysähtyi. Miten jäin täysin tyhjän päälle, aivan yksin. Tuntui että mikään ei koskaan voi jatkua, elämä ei voi ikinä palata enää siihen missä se oli. Nyt tilanne on aivan toinen. Olen onnellinen, vietän elämää jollaisesta nautin, minulla on perhe jota rakastan. En ikinä olisi uskonut tässä käyvän näin. Olen siis itkenyt haikeutta, mutta olen itkenyt myös onnea, ehkä jopa enemmän sitä onnea.<br />
<br />
Se mistä tälle matkalle lähdettiin, on vasta ihan nurkan takana, ja kuitenkin kaukana. Se aamuyön hetki 19.3.2012 lähetti minut matkalle joka kasvatti minua näiden kahden ja puolenvuoden aikana ihmiseksi joka oikeastaan aina olin ollut. Elämä on rajallista, raadollista ja pelottavaa. Elämä on myös onnea, rakkautta ja toivoa. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja. Tänä aikana olen menettänyt Jannen lisäksi isoäitini, ja isäni. Olen kuullut valtavista menetyksistä kavereideni ja tuttavieni kohdalla, ja hekin ovat joutuneet astumaan samalle surun polulle jolle minä aikoinani astuin. Olen kuitenkin juhlinut omia kihlajaisiani, häitäni ja Ennin syntymää ja ristiäisiä. Elämässäni on tänä aikana ollut niin paljon kaikkea, että on vaikea ajatella että ajanjakso on niin lyhyt. Kaksi ja puolivuotta, miten hirmuisen lyhyt aika, miten hirveän paljon tapahtumia. Tapahtumia joita voi kutsua itse elämäksi. Elämä ei välttämättä tunnu reilulta, tuntuu että se potkii päähän ja kohtelee juuri sinua kovemmin kuin jotakuta toista. Näin voikin olla, mutta sitten on se ihminen jota elämä on kohdellut vielä kovemmin. Joka on menettänyt vielä enemmän. Juju on siinä löydätkö SINÄ siitä omasta elämästäsi sen kipinän joka saa sinut kuitenkin nauttimaan elämästä. Vastoinkäymiset eivät tule ikinä loppumaan. Kannattaa siis kiinnittää huomiota niihin hyviin asioihin. Jos pelkästään ynnää yhteen mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, sokeutuu kauneudelle ja hyvyydelle, ystävällisille ihmisille ja rakkaudelle.<br />
<br />
Tämä aika Satakunnassa on saanut minut huomaamaan että perus Satakuntalainen ei ole positiivinen ihminen. Jos jokin voi mennä pieleen, se kyllä menee. Kilpaa verrataan kenellä on kaikkein kurjinta ja vellotaan siinä miten juuri itseä on kohdeltu julmetun väärin. Huomaamatta syitä kohtelun takana. Ääripään ihmiset elävät omassa itsekeskeisessä kuplassa jossa MINÄ ITSE on kaiken keskipiste ja kaikki hyvä KUULUU tapahtua minulle ja kaikki ikävä on huutava vääryys, joka on jonkun toisen vika, ei kuitenkaan oman itsensä vika. AINA jonkun toisen vika. Onneksi tämä on vaan yleispätevä kuvaus, ja täällä on todella ihania ihmisiä paljon. Kuvaus on myös kärjistetty, mutta kuitenkin sellainen millaisena olen sen kokenut. Ei siinä ole mitään väärää, että on hiukan enemmän varuillaan. Kuitenkin on opittava että oma elämä ei ole se kaiken keskipiste. Sinäaikana kun velloo siinä omassa kuplassaan voi se juttu jotka kutsutaan elämäksi mennä ohi.<br />
<br />
Sitten on se toinen kupla, se jossa minä elän. Siellä kaikki on ällö vaaleanpunaista, hattarahöttöä ja kevyttä. Siellä nauretaan paljon, ja itketään paljon, siellä rakastetaan paljon. Toinen ääripää siis... Ei sekään hyvä juttu, silloin voi tulla alas kovaa ja korkealta. Toisaalta taas mitä sitten, elämä on sellaista, välillä se vetää jalat alta. Ei auta kun paikata haavat ja jatkaa matkaa. On annettava elämälle mahdollisuus. Haluaisin sanoa kaikille jotka ovat menettäneet jotakin, on se sitten millätavalla tahansa, opettele löytämään se pilkahdus siellä risukasassa, ja tartu siihen kaksin käsin. Anna elämälle ja itsellesi mahdollisuus. HYMYILE ja ole onnellinen, vaikka vaan pienen hetken, mutta joka päivä mieti jokin ihana asia ja HYMYILE.<br />
<br />
Ihanaa viikonloppua jokaiselle. HYMYILE, HALAA ja OLE ONNELLINEN vaikka pienestäkin asiasta. Sinulla on kaikki tässä ja nyt, huomenna se saattaa olla poissa.Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-49828001221011980992014-11-21T19:29:00.000+02:002014-11-21T19:29:12.610+02:00Tieto lisää tuskaa, ja menetys menettämisen pelkoa.Meidän ihana päivänpaisteemme ja pikkuinen prinsessamme sai kasteessa nimekseen Enni. Ihana Mimmiläinen onkin nyt siis Enniläinen. Helppo vauva, suloinen vauva, ihana vauva. Olen nauttinut ajasta kotona lasten kanssa, vaikka huomaan että päivät täyttyvät taas eritavalla työtehtävistä. Yksikin "laiskottelupäivä" ilman pyykkäystä tai siivousta kostautuu. Siellä ne odottaa seuraavassa päivässä, ja hommaa todella on. En oikein muistanutkaan miten paljon sitä vauva-arjessa onkaan. Silti ollaan selvitty, välillä on vähän pyykkivuorta ja pölyjä nurkissa välillä ei. Nyt on se tilanne kun EI ole. Ihanan siisti koti, ja viikonloppu edessä. Pyykkivuoretkaan eivät kasaannu. Aika kiva olo siis.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Yksi asia minua on alkanut vaivaamaan, menettämisen pelko ja peikko. En pelkää enää kuolemaa, ennen pelkäsin, mutta se tarkoittaa etten pelkää omaa kuolemaani. Pelkään kuitenkin menettäväni jonkun läheisen. Se ei rajoitu edes tähän saman katon alla asuviin vaan myös muuhun perheeseeni ja ystäviini. Paljastettakoon se nyt, mutta kun ystäväni käy sairaalassa missä tahansa normaalissa kontrolli käynnissä, pelottaa, entäs jos jotain löytyykin, entä jos tauti ei ole hävinnyt. Kun äiti ei vastaa puhelimeen, mietin ettei vaan olisi mitään sattunut. Kun sisko ajaa kohti Helsinkiä ja kuulen kolarista, pelottaa, vaikka tiedän ettei olisi siellä päinkään juuri silloin. Oman perheen kohdalla kaikki kärjistyy. Pelottaa että menetän pojat, jos jotain sattuu koulumatkalla, jos Jonnille tapahtuu illalla kaupungilla jotain, jos sairastuvat... Nyt mukaan on tullut pelko Ennin hyvinvoinnista. Se peikko, se hirvittävä sana, kätkytkuolema, pelkään sitä oikeasti. Herään öisin tarkistamaan, enkä aina uskalla nukahtaa, vaikka tiedän, jos se osuu kohdalle heräämiseni ja tarkisteluni eivät auta. Nyt Enni on flunssassa.Sekin pelottaa, osaanko hoitaa, seuraako tästä jotain? Enni on tyytyväinen potilas, ja olenhan minä ennenkin sairasta lasta hoitanut. Nykyisin vaan pelkään enemmän kuin ennen. Päivisin pelko ei vaivaa, iltaisin ja yöllä se ottaa vallan. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Menettämisen pelko on pahempi kuin kuoleman pelko. Ainakin minulle on... Ja kun sitä tapahtuu kokoajan. Aivan tavallisille ihmisille, tavallisissa kodeissa. Yhtäkkiä niihin koteihin muuttaa suru, sellaisena päivänä kun sitä vähiten odottaa se on siellä, kaikkein kamalin pelko on totta. Ja sitä ei ole voinut estää mitenkään. Se on pelko joka minulla on. Tiedän että niin voi käydä ja pelkään sitä. En usko että selviäisin siitä enää ikinä. Tiedän että etukäteen ei voi tietää mistä selviää, mutta tuntuu ettei ikinä enää ei minulle tai kellekkään läheiselle. Miten pääsee yli tällaisesta pelosta? Haluaisi pitää kaikki lähellä kokoajan, on rauhallinen vasta kun tietää missä kaikki ovat ja että ovat kunnossa. Miten kauan se tunne kestää, koska taas alkaa pelottaa...? Ehkä se pelko juontaa kaikki juurensa siitä, että se on ollut todellisuutta. Se pahin pelko, menettäminen, tapahtui minulle. En osannut odottaa, en kuvitellut että juuri minulle, ja silti se tapahtui. Elämä veti maton alta, pelkään että se tekee sen uudestaan.<br />
<br />
Onneksi tämä pelko on vain osa elämääni, onneksi minulla on ihminen jota halata. Vielä kun muistaisin että tämä sama ihminen kuuntelee KAIKKI, tyhmimmätkin murheeni, ei olisi pakko yksin pelätä.<br />
<br />
Ihanaa viikonloppua kaikille <3 nauttikaa elämästä ja arvostakaa läheisiänne.</div>
Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-58965756234752870842014-10-21T15:02:00.000+03:002014-10-21T15:02:32.884+03:00"Odotappas vaan kun..."Mä oon täällä "taas" ! Ei ihan niin pitkä väli kun viimeksi. Meillä menee hienosti! "Mimmi" on hyvin nukkuva, helppo vauva. Niin ovat pojatkin olleet. En viitsi asiaa hirveästi hehkuttaa, koska olen kyllästynyt "odotappas vaan sitten kun..." juttuihin. Jos siis sanon että Mimmi on helppo, saan melkein aina vastaukseksi tuon. No voi olla että meille tulee vielä mahavaivaa tai muuta vaivaa ja valvotaan, mutta pojatkin olivat helppoja vauvoja ja sama odotappas sitten, tuli tutuksi. Tässä sitä odotellaan ja ikää "vauvoilla" on jo kohta 16v, 7v ja 5v joten KYLLÄ vauva voi olla helppokin vaikka miten odottaisi. Toivon että Mimmin kanssa menee näin hienosti, mutta toki voi kaikkea tulla. Koitetaan hoitaa asia sitten ja nautin nyt tästä ajasta. Enkä odottele sitä sitten kun... en edes tiedä mikä se sitä sitten kun on !!<br />
<br />
Meillä siis menee hyvin. Saan olla onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun näin mennään. Saan olla onnellinen ja kiitollinen että Mimmi syntyi terveenä ja on elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa terveenä pysynyt. Kaikilla vauvoilla ei ole niin. Tälläkin hetkellä tuttavani pieni tyttönen, vain vähän viikkoa vanhempi Mimmiä taistelee elämänsä ja tervehtymisensä puolesta sairaalassa. Hän on hyvin sairas, ja tilanne on vaikea. Kukaan ei osaa ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän on hyvin suloinen vauva, olen nähnyt kuvia. Hän on myös hyvin sairas vauva, siitäkin olen nähnyt kuvia. Lisäksi hän on kova taistelija eikä anna periksi. Kaikkein pienimmät tuntuvat olevan erittäin sitkeitä. Elämänhalu on kova, ja taistelu tahtoa löytyy. En tunne tämän vauvan isää tai sisaruksia, mutta tiedän että äiti on maailman reippain. Oli jo odotusaikana ja on edelleen. Ei se tarkoita ettei äiti pelkäisi, eikä sitä ettei äiti itkisi, äiti kuitenkaan ei ole menettänyt toivoa ja jaksaa pienen rinnalla. Äiti jaksaa ajatella positiivisesti ja on kiitollinen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin. Äiti on todellinen leijonaemo joka suojelee pentuaan, vaikka pystyy vaan olemaan vieressä ja silittämään. Hänenlaistaan arvostan, ei epätoivoa, ei poikkipuolista sanaa, pelkkää tulevaisuuteen luottoa ja elämään luottoa. Olet Sankariäiti ja isolla S kirjaimella. Toivoisin että mahdollisimman moni muistaa iltarukouksessaan tätä pientä vauvaa ja hänen perhettään. Aina ei kaikki ole hyvin. Tässä yksi syy miksi "odotappa vaan..." jää omaan arvoonsa. En aio odottaa tai pelätä mitään sellaista mille en voi mitään ja minkä tulosta en voi tietää eikä kukaan muukaan... Joten odotan että kaikki menee hyvin ja jos ei mene teen sitten suunnitelmat uusiksi.<br />
<br />
Mukavaa loppuviikkoa kaikille ja palaan taas asiaan pian. Kaikenlaista kirjoitettavaa olisi, kun on aikaa kirjoitan. Asian kerrallaan.<br />
<br />
Ai niin ja Mimmi 3viikkoa hymyilee :) hän on aivan ihana. PRINSESSA <3 !Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-49690661903621544472014-10-13T20:28:00.001+03:002014-10-13T20:28:52.242+03:0029.9.2014 klo 02:38 syntynyt terve tyttö.Edelleen kirjoitan, vaikka aina siltä ei tunnu!! Elämä on nyt uuden opettelua. Perheemme kasvoi 29.9. pienellä "Mimmi" tyttösellä, ja nyt sitten opetellaan taas vauva arkea. Sami on vielä kotona, ja kaikenlaista puuhaa on joten arki ei oikeastaan vieläkään ole sitä mitä se normaalisti on. Opetellaan opetellaan. "Mimmi" on helppo vauva, jos niin voi sanoa. Rauhallinen ja tyytyväinen. Kunhan on ruokaa, puhdas vaippa ja vaatteet, silloin kaikki on hyvin. Ihana prinsessa, joka on saanut ainakin äidin ja isän, ja ehkä vähän lähipiiriäkin sekaisin. Vihdoinkin tyttö voisin sanoa. Ihanaa vaaleanpunaista vauva elämää. Tykkään ! Vaikka ei siinä vaaleansinisessäkään mitään vikaa ollut. Olisi kuitenkin hassua väittää että en toivonut ihan pikkuriikkisen vaan tyttöä kolmen pojan jatkoksi.<br />
<br />
Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.<br />
<br />
Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.<br />
<br />
Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.<br />
<br />
Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqRmF2s4qAJKWLH6oGA4gEksRW104S2oOtyF3ETXXtZo2Ielx5wImbTYtsDLOHusmrAYGtHeqLlfkWLymAEZ2i9mh-rCQctCC58cCQNzKJ2FEJPSaRNunsLz797jt2HWnesnUp-jySc2w/s1600/mimmi.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqRmF2s4qAJKWLH6oGA4gEksRW104S2oOtyF3ETXXtZo2Ielx5wImbTYtsDLOHusmrAYGtHeqLlfkWLymAEZ2i9mh-rCQctCC58cCQNzKJ2FEJPSaRNunsLz797jt2HWnesnUp-jySc2w/s1600/mimmi.jpg" height="320" width="237" /></a></div>
<br />Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-12689520857079117522014-09-10T11:43:00.000+03:002014-09-10T11:43:11.441+03:00Tämän minä olisin kertonut.Se olis sitten syyskuu, ja syksy ja syysflunssa nro 1. Toivottavasti on ensimmäinen ja viimeinen tälle syksylle. Olen oottanut että pääsen synnyttämään, mutta just nyt tuntuu että mielummin ei, koska voimia ei hirveesti ylimäärästä ole. Toisaalta haluaisin pikimmiten purkaa vuokrasopimuksen tähän mahayksiöön ja saada kehoni taas omaan hallintaani. Laskettuun aikaan on vajaa pariviikkoa, joten ihan pian se onneksi tapahtuu, olen minä flunssassa tai en.<br />
<br />
Päivisin on ollut aikaa, ihan vaan olla ja mietiskellä. Mennyttä ja tulevaa. Olen paljon katsellut kuvia häistä, ihana päivä ja ihania kuvia. Kiva palata niihin hetkiin kuvien kautta. Samalla tulee palattua muihinkin hetkiin jotka liittyy nykyiseen elmääni. Muistan aika tarkkaan asioita, en ehkä päiviä milloin ne tapahtuivat, mutta tärkeitä asioita. Asioita jotka on vaikuttaneet minun tunteisiini. Taas huomaan miten tunteella elän, muistot ovat tärkeitä, ja on ihanaa muistaa vihdoin, eikä aina vaan unohtaa. Kipeät asiat unotuvat helposti, traumaattiset asiat ja niitä seuraava aika on varmasti pimennossa. Jotkut asiat palaavat mieleen yhtäkkiä varoittamatta, halusin tai en. Ihmisen aivot ovat kummalliset, et ehkä itse muista kaikkea, mutta kaikki on kuitenkin muistissa, jossakin syvällä, tullakseen esiin kun et osaa odottaa, tai ehkä pysyäkseen aina poissa mielestä.<br />
<br />
Nykyisestä elämästä muistan hassuja asioita. Sen lisäksi että muistan Samin ja minun ensimmäisen tapaamisen hyvin, muistan myös ensimmäisen kerran kun hän kävi minun luonani, tai minä hänen. En olisi arvannut hänen luonaan käydessäni, että asumme joskus siellä yhdessä, koko perhe. Muistan ensimmäisen kosketuksen, halauksen ja suudelman, ihan tarkasti, ja muistan miltä se tuntui. Muistan kerran jolloin kuulin ensimmäisen kerran "Minä rakastan sinua" , muistan myös sen miten vaikeaa jossain kohtaa oli. Oli vaikeaa ymmärtää että hän haluaa meidät oikeasti elämäänsä, eikä ole menosssa mihinkään. Muistan miten lupasin etten enää koskaan tarjoa hänelle vaihtoehtoa lähteä, kun tilanne minulla menee huonoksi. Muistan että hän kertoi tehneensä valinnan jo aiemmin, tietoisesti, ja haluavansa jäädä. Muistan "reppuelämän" kun emme vielä asuneet yhdessä, ja muistan sen miten opettelimme asumaan yhdessä. Yhdessä asuminen kyllä luonnistui hyvin nopeasti ja helposti, ei ollut suuria näkemyseroja eikä kompastuskiviä. Sami ehkä oppi ettei kaikkea voi aina hallita, kun perheessä on pieniä lapsia. Minä olen oppinut ottamaan rauhallisemmin, olemaan jalat maassa paremmin. Silloin kun jalat ei pysy maassa, on perheessä onneksi ihminen joka muistuttaa miten asiat oikeasti ovat. Tosin kumpikin meistä haaveilee, ja suunnittelee, unelmoi. Silloin ei ehkä kummallakaan ole jalat maassa, mutta sellainen haaveilu on elämän suola, ihan jokaisella. Sami myös rauhoittaa minun laukkaavaa mielikuvitustani, silloin kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin, Sami auttaa rauhoittumaan, hengittämään hetken ja ymmärtämään että asiat eivät ehkä ole niin huonolla tolalla, mitä mielikuvitukseni on maalaillut. Me todella täydennämme toisiamme, tai ainakin Sami on saanut minut nauttimaan elämästäni kokoajan yhä enemmän.<br />
<br />
Suomessa ei ole tapana tehdä naimisiin mentäessä sille tuoreelle aviopuolisolle valoja ja lupauksia. Yksinkertainen "tahdon" riittää. Mietin kuitenkin ennen häitä, mitä sanoisin, jos sellaiset tehtäisiin täälläkin. Ylläoleva teksti sisältää ne asiat mitä olisin ehkä sanonut. Olisin puhunut siitä miten minä vihdoin taas muistan asioita, olen oppinut luottamaan elämään ja tulevaan, olen oppinut rakastamaan ehdoitta, ja olen oppinut luottamaan. Olisin kertonut että Rakastan, vaikka olisi miten vaikea paikka, ja tulen rakastamaan tapahtui mitä tahansa. Ennenkaikkea olisin kertonut että minä muistan jokaisen tärkeän asian, ja sanan ja olen säilönyt ne sydämeeni. Olisin kertonut että uskon Samin olevan maailman paras isä tulevalle lapsellemme, ja olisin kertonut, että hän on todistanut tämän kaiken toimiessaan isänä minun ja Jannen pojille. Ehdoitta ja Rakastaen, vaikka pojat eivät hänen biologisia lapsia olekkaan. "Meidän pojat, ja meidän perhe" . Kaikesta huolimatta ja ulkopuolisesta paineesta välittämättä meistä on tullut me, ja perhe. Siitä olen kiitollinen, ja kaikkein tärkeimpänä, muistan kun sanoin tahdon, ja tarkoitan sitä nyt ja aina.<br />
<br />
Tällaisin ajatuksin olen miettinyt nykyistä elämääni, häitäni, yhteistä aikaamme. Olen onnellinen, ja saanut viimeisen kahden vuoden aikana elämältä paljon, sen lisäksi että menetin kaiken. Olen saanut myös uudenlaisen asenteen elämään, ja kaikkeen mikä liittyy arjen onnellisuuteen. Osaan arvostaa elämää ja sitä mitä nyt olen saanut. Kuitenkin myös minulla on huonoja päiviä, kiukuttaa, väsyttää raivostuttaa, ihan vaan syyttä. Siltikin Rakastan elämääni, arkeani ja perhettäni. Olen onnellinen. Toivon sinullekin onnellista loppuviikkoa ja elämänasennetta <3 , onnellisuus ja hyvä mieli on usein asenne kysymys. Ihanaa syksyn alkua!Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-89245119322501337532014-08-30T11:02:00.000+03:002014-08-30T11:02:14.237+03:00Minä tiedän, niin minulla on oikeus! Vai onko??Ehdinpäs elokuulle vielä toisenkin tekstin ! Kohta onkin virallisesti syksy, minun kalenterissanin ainakin lukee ensiviikon kohdalla syyskuu, joten toivotetaan se tervetulleeksi ja laitetaan villasukat jalkaan! Minä pidän syksystä, kynttilöistä ja takkatulesta, sekä pimenevistä illoista. Varsinkin tällaisen kesän jälkeen. On ollut kaikkea hienoa, on ollut lämpimiä ilmoja, on ollut oikein elämäni kesä! Mitä muuta sen jälkeen voi tulla kuin ihana raikas syksy, sateen ropina katossa, tuuli ulvoo nurkissa, IHANAA, arkea ja syksyä ja tottakai, vauvan laskettuaika lähenee.<br />
<br />
Itseäni on paljon mietityttänyt ja jopa ärsyttänyt viimeaikoina sosiaalisessa mediassa leviävä mollaus kulttuuri, jonka jokainen kirjottaja itselleen kyllä hyväksyy, mutta samalla arvostelee muita. Se että joku sanoo poikkipuolisen mielipiteen jostakin saa aikaan hyökkäyksen. Nyt en halua puuttua rasismiin, seksuaaliseen syrjintään tai muuhun paljon puhuttavaan, kylläkin tärkeään asiaan. Haluan ajatella asiaa henkilötasolla. Olen lukenut nyt syksyn mittaan paljon keskusteluja joissa jokaisessa "Minä itse ja minun mielipiteeni ja kokemukseni on se mikä on oikea, muista viis".<br />
<br />
Ihmisillä on erilaisia elämäntilainteita. On ydinperheitä, uusioperheitä, sinkkuja, tahallisesti tai tahattomasti lapsettomia, perheitä jotka ovat menettäneet kotinsa, perheitä joissa on kuollut isä, äiti, lapsi, koira tai kissa, perheitä joita on kohdannut vakava sairaus, perheitä joissa sairaus ei ole niin vakava, mutta vaikuttaa arkeen ja tulee vaikuttamaan koko tämän perheen "eliniän" ajan, hyvin erilaisia perheitä erilaisissa elämäntilanteissä, ja erilaisissa ympäristöissä. Jokainen aivan hyvä perhe, jokainen tietää omat ongelmansa ja haasteensa, jokaisella on oma kokemus, ja jokaisella on kokemus siitä miten yhteiskunta/muut perheet vastaavat heidän perheensä tilanteenseen.<br />
<br />
Kukaan ei tiedä toisen perheen elämästä, miten he pärjäävät ja jaksavat kaiken keskellä. Miten tuo unelmapari nyt erosi, hehän olivat täydelliset!? Mistä SINÄ sen tiedät?? Häneltä on kuollut koira, ei hän tiedä surusta mitään, minulta kuoli mies, tai minulta kuoli lapsi, MINÄ tiedän mitä suru on. MITEN NIIN?? Hänelle se koira on ollut perheen jäsen, onko hänen surunsa siis vähäpätöisempi? Ei ole, hänen surunsa on hänen omansa. Ehkä jos häneltä kuolisi lapsi, hänkin olisi sitä mieltä että ehkä koiran kuolema ei ollutkaan se kaikkein pahin, mutta kun häneltä kuoli koira, ei lapsi, ja hänellä on oikeus suruun! Aivan kuten sillä toisellakin, ei ole suurempaa eikä pienempää surua. Jokaisella on vaan oma surunsa, se joka vaikuttaa juuri sen henkilön elämään. En ymmärrä näitä "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minulle kävi näin..." ei surevaa kiinnosta miten sinulle on joskus käynyt. Jos sinulla ei ole sanottavaa joka ei liity itseesi, voi olla hiljaa, eikö?<br />
<br />
Toinen keskustelutyyppi on se että keskustelun aloittaja on kokenut että häntä kohtaan ollaan oltu epäoikeudenmukaisia, ja hänen tietämystään toisenlaisesta elämästä on arvosteltu. Keskustelun aloittelija ärähtää, miten HÄN kyllä tietää, ja sitten se alkaa. Keskusteluun liittyy mukaan samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä jotka ARVOSTELEVAT sitä joka meni tätä aloittajaa arvostelemaan. Keskustelun sisältö on se miten sillä ihmisellä ei ole oikeutta, ja miten ihan varmasti tämä ryhmä tietää asioista. Jossain vaiheessa joku jo tunnistaakin tämän joka on päästänyt sammakot suustaan, ja ARVOSTEE häntä. Koko keskustelu puetaan asuun jossa nämä keskustelijat vaativat oikeutta itselleen, ja siihen miten he elävät, ilman arvostelua. MUTTA kukaan heistä ei ymmärrä että aivan kokoajan he itse syyllistyvät tämän yhden ihmisen mollaamiseen ja jollain tasolla samassa elämäntilanteessa olevan mollaamiseen. Heitä ei ollut siis oikeus arvostella, mutta kun näin tapahtui HEILLÄ kyllä on oikeus. Yhtälö jota en ymmärrä!!<br />
<br />
Ja näitä riittää! En väitä ettenkö koskaan itse syyllistyisi vastaavaan, mutta tuntuu että juuri sosiaalinen media on saanut aikaan sen että ihmiset ovat voimakkaan agressiivisesti jotakin mieltä. Aloitetaan varovasti ja kun saadaan taakse ihmisiä se hirveä kohkaaminen alkaa. Mitä sitten jos joku sanoi että "on niin rankkaa kun..." ja samalla saattaa sanoa että sinä olet hyvässä asemassa kun sinä et tällaisesta murheesta mitään tiedä. MITÄ SITTEN, vaikka sinusta tuntuukin että tiedät kaiken juuri siitä asiasta, mitä sitten jos koet tämän ihmisen turhan valittajaksi, ANNA OLLA!! Älä heti kotiin tultuasi pura turhautumistasi naamakirjaan, se tuskin on oikea tie. Ja totuus on että KUKAAN ei voi tietää toisen elämästä niin paljon että se antaisi oikeuden lähteä vertailemaan. Jos joku hölmö kaupan kanssalla päästi sammakon suustaan, kannattaako siitä vetää herne nenään?? EI KANNATA!<br />
<br />
Jokaisella meistä on siis oma ristinsä kannettavana, ja voidaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Ei lähdetä sille linjalle että minä itse on maailman napa ja kukaan muu ei ole yhtään mitään. Annetaan toisille mahdollisuus, ja annetaan elämälle mahdollisuus. Turha on nostaa verenpainetta asiasta joka on vähäpätöinen. Nyt en tarkoita asioita jossa suoraan "hyökätään" sinua päin, vaan ohimennen heitettyjä juttuja joihin turhaan takerrutaan. Mitä sitten jos joku on sitä mieltä että hänellä on rankempaa, siinäpä on sitten sitä mieltä. Yritä olla välittämättä. On kuitenkin ikävää että naamakirjassa tai muussa sosiaalisessa mediassa aletaan muka oikeutetusti itse lynkkaamaan näitä ihmisiä, jotka saattavat ihan oikeasti olla väärässä ja sinä oikeassa. Silti se on paljon melua tyhjästä eikä johda mihinkään muuhun kuin pahaan mieleen. Pura asiaa kasvotusten ystävillesi, puolisollesi, perheellesi, juttele se pois mielestä ja naurahda. Älä tee some lynkkausketjua tiettyä ihmisryhmää tai ihmistä vastaan. Moni meistä varmaan ajattelee että en minä niin teekkään? Mutta itseni mukaan lukien, moni tekee juuri niin, eikö?<br />
<br />
Nautitaan viikonlopusta ja venetsialaisista ja ystävistä. Nautitaan elämästä joka meillä on ja annetaan muiden elää omaansa. Yritetään itse olla syyllistymättä itseni korottamiseen, koska minä tiedän- ihmiseksi. Yritä sinäkin. Ja tämä tästä asiasta, ja muistakaa, en pidä itseäni sen parempana. Syyllistyn tähän kyllä, mutta yritän olla niin tekemättä. Ainakin olen alkanut asiaa tiedostamaan.<br />
<br />
Halauksia ja ihanaa syksyn alkua! Äkkiä kaivamaan villasukat esiin jos ne eivät vielä ole :D !Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-41692391957610160772014-08-27T15:05:00.001+03:002014-08-27T15:05:42.647+03:00Täällä taas, pitkän tauon jälkeen !Enpäs olekkaan lopettanut tätä :), niinkuin joku jo ajatteli. Olen vaan ollut niin touhuissani ja lomalla, ei ole ollut aikaa, ja tavallaan olen halunnut nauttia tästä kesästä perheen kanssa. Tarkoitus oli häitten jälkeen tulla tänne kuulumiset kertomaan, mutta Sami jäi lomalle myös ja ollaan oltu viisiviikkoa molemmat kotona joten ei ole ollut aikaa tai halujakaan kirjoitella. Kuitenkin huomasin sitä taas kaipaavani ja nyt olen taas takaisin täällä :) !<br />
<br />
On ehtinyt sattua kaikenlaista, iloista ja surullista. Elämän kiertokulkua kaikkine sen puolineen. HÄÄT <3 ne olivat ihanat, ja kaikki meni juuri niinkuin oli suunniteltu, aivan mahtavasti. Olen niin onnellinen, elämä on järjestyksessä. Tässä nyt sitten totutellaan uuteen sukunimeen ja rouvan elämään taas kerran, nyt viimeistä kertaa. Surullisen lisänsä kaikkeen toi isäni kuolema viikkoa ennen häitä. Kuolema ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Isä oli jo niin huonossa kunnossa että mietin, että tämä oli ainut tapa isän päästä häihin mukaan. Hän ei fyysisesti missään tapauksessa olisi voinut olla paikalla, joten näin tunsin että hän pääsi mukaan. Näki kun sanoin tahdon alttarilla miehelle, joka on hän joka minulle on tarkoitettu. Oli varmasti onnellinen puolestani ja poikien puolesta. Isä siis oli myös mukana, hengessä <3 !<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPlSGp6CB1mjbvug-_HCUL_eQN0iEkKEmxmliQqRMPnvLbhSv3npLRhZdFWUXQPI15HroeL5R3XgedHMTICk9dobK9KI5LQiW4ymmjiFkqPucYmTjCx7paPEUHktIlansi3TbovQoFvhQ/s1600/Haakuvat_052.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiPlSGp6CB1mjbvug-_HCUL_eQN0iEkKEmxmliQqRMPnvLbhSv3npLRhZdFWUXQPI15HroeL5R3XgedHMTICk9dobK9KI5LQiW4ymmjiFkqPucYmTjCx7paPEUHktIlansi3TbovQoFvhQ/s1600/Haakuvat_052.jpg" height="213" width="320" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Yllä yksi meidän hääkuvista, kivoja on paljon, mutta tämä on yksi suosikeista. Laitan vielä yhden alle joka paljastaa jo jotain uuttakin, niille jotka eivät velä tienneet.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEih1LxMbuDiMQFtXhjwOZkpI9FGvYFnevwfLvDEypLctUnUHupJlZbQZ-xgQvpocMH_X5NzmJzW6n8FwwxWVdxYJo1TchAjXtyVa8xWBNIzbzmP9EVcOwOfdyAh16zXLkxNCq6sILkKtvY/s1600/Haakuvat_072.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEih1LxMbuDiMQFtXhjwOZkpI9FGvYFnevwfLvDEypLctUnUHupJlZbQZ-xgQvpocMH_X5NzmJzW6n8FwwxWVdxYJo1TchAjXtyVa8xWBNIzbzmP9EVcOwOfdyAh16zXLkxNCq6sILkKtvY/s1600/Haakuvat_072.jpg" height="320" width="213" /></a></div>
<br />
<span id="goog_548584006"></span><span id="goog_548584007"></span>Meille tulee vauva, ja laskettuaikakin on ihan pian. Syyskuun 23. päivä olisi siis virallinen TheDay :D ! Sama on mun oma syntymäpäivä, hassua, mutta ei varmastikkaan synny silloin. Kuitenkin on ollut mukava ajatella tuota päivää vauvan syntymäpäivänä. Joten melkoisesti kaikkea uutta ja ihmeellistä tulossa! Elämä tuntuu jotenkin niin hienolta, että välillä pelottaa miten mahtaa käydä, onko tämä pysyvää, saanko pitää tämän onnen. Haluan uskoa että saan pitää ja kaikki jatkuu. Niin sen täytyy olla!<br />
<br />
Tässä nyt nopeasti päivitys mitä kuuluu, palaan asiaan tarkemmin vielä lähipäivinä. Kiitos kun olette jaksaneet odottaa <3 ihanaa viikonjatkoa jokaiselle!Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-13669429066327320442014-07-03T11:24:00.000+03:002014-07-03T11:24:11.292+03:00Voihan itku kun itkettää !Nyt se on täällä, heinäkuu! Miten aika vaan kuluu niin nopeasti? Muistan kun suunniteltiin häitä ja mietittiin miten paljon niihin on aikaa. Nyt on heinäkuun kolmas päivä ja häät ovat reilun kahdenviikon päästä. USKOMATONTA, vuosi meni kuin siivillä. Viimeiset viikot ovat olleet oikein matalalentoa, mutta hyvällä tavalla. Paljon hoidettavia asioita häihin liittyen, ja sitten ne arkiset asiat. Jaskan neuvolaa, Jonnin lääkäriä, omia juttuja siihen päälle. Jos en olisi kotona tätä kesää, en vaan ymmärrä missä välissä kaiken hoitaisin. Illalla sitten kaatuu sänkyyn väsyneenä ja nukahtaa välittömästi. Aamulla kun herää on taas sata asiaa mielessä mitkä pitää hoitaa. Jos mun kalenteri menisi hukkaan, se olisi katastrofin alku se, miten selviäisin kaikesta ja muistaisin kaiken?<br />
<br />
Tänään paistaa aurinko, ihanaa! Ei ole kevään helteitä lukuunottamatta ollut kovinkaan kummoiset kesäkelit. Takkaankin on pitänyt laittaa välillä tuli kun on ollut niin kalsa ilma. Nyt kuitenkin näyttää paremmalta. Rakastan lämpöä ja hellettä, Suomessa ei vaan yksinkertaisesti voi olla liian kuuma, IKINÄ ja tarkoitan todella sitä EI IKINÄ, eikä missään tilanteessa. Huomaan että mielikin on heti pirteämpi, vaikka en ole huomannut että olisin kovinkaan alamaissa ollut, enkä olekkaan ollut, nyt vaan olen asteen verran enempi iloinen :) ! Tunteet ovat olleet herkillä muutenkin tänäaamuna. Itkettää ihan kaikki asiat elämässä, eikä huonolla tavalla, vaan olen onnellinen siitä mitä minulla on. En voi ymmärtää että olen menossa naimisiin, miehen kanssa joka on enemmän kuin se täydellinen kumppani minulle, minulla on mahtavia ystäviä ja kaasoni jotka ovat siskojani ovat huippuluokkaa. Eilen Jenni oli tehnyt tuntitolkulla häitten ohjelmaa koneella, he suunnittelevat, toteuttavat, miettivät mikä on tärkeää.. en ole ainoa jolla on kädet täynnä hommia, myös he tekevät töitä häitten eteen, ja kovasti tekevätkin. Miten koskaan voin tarpeeksi kiittää? Minä olen murehtinut myös käytännön asioita, jopa perinteitä joita häihin liittyy, miten tietyt asiat hoidetaan joita perinteisesti ei voi hoitaa. Nekin ovat alkaneet järjestyä. Kaikki järjestyy ja ihmiset ovat auttaneet ja olleet mukana elämässä tätä kaikkea. Tuntuu hyvälle! Tuntuu että minulle on tulossa juuri sellaiset häät kun juuri minä haluan ja parasta siinä on se että ollaan Samin kanssa tehty kaikki päätökset yhdessä, ja kumpikin on tehnyt kompromisseja toisen hyväksi. Mistään tärkeästä ei kuitenkaan kumpikaan ole joutunut luopumaan, ehkä suurimmaksi osaksi siksi että olemme olleet tässäkin asiassa samalla aaltopituudella. Ajatelkaa minä menen naimisiin 19.7. , kuka olisi uskonut vielä parivuotta sitten?<br />
<br />
Tietyn haikeuden tämä kaikki on tuonut mieleeni myös. Siskoni Jenni kävi Kuopiossa ystäväänsä moikkaamassa ja samalla hän kävi Jannen haudalla. Vei minulta vaaleanpunaisia ruusuja haudalle. Sain kuvan haudasta ja kukista. Tuntui haikealta, ja tuli kova tarve päästä itsekkin haudalle käymään. Tiedän että siellä Janne ei enää ole, mutta tuntuisi hyvälle jos voisi mennä kertomaan kaikesta. Rauhassa haudalla, kertoa mitä meille kuuluu, mitä on tapahtumassa, ja millaisen elämän pojat kaikesta huolimatta ovat saaneet. Matka on vaan liian pitkä juuri nyt. Ennen häitä en ehdi enää, se ei vaan ole mahdollista. Olen ajatuksissani yrittänyt jutella Jannelle, ja tiedän että Janne toivoisi pojille vain parasta ja sitä pojat ovat saaneet. Rakkautta, rajoja, kodin, perheen ja turvallisen elämän. Janne olisi iloinen, ja varmasti sitä mieltä että meidän asiat menevät kokoajan vaan parempaan. Haluaisin silti mennä käymään, jutella rauhassa, kertoa itse... Tällaisina hetkinä olisi hyvä jos hauta olisi täällä lähellä. Se olisi kuitenkin ollut itsekkyyden huippu, Janne olisi halunnut itse tulla haudatuksi Varkauteen. Kun palasi sinne länsirannikolla asumisen jälkeen, sanoi että täältä lähden pois vain jalat edellä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, Jannen kuuluu saada olla Varkaudessa aina. Sitä hän olisi halunnut ja sen hän sai. Tunteet eivät ole missään nimessä ristiriitaiset. Minä tiedän että haluan tätä, ja tämä on enemmän kuin oikein. Ei ole epäselvää onko sopivaa mennä naimisiin nyt. Se on todella sopivaa ja niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin haluaisin kertoa Jannelle, jutella rauhassa, ja tuntuu että ainut paikka siihen olisi Jannen hauta. Juttelen kuitenkin täällä, kotonani Raumalla, sekin helpottaa ja Janne varmasti kuulee. Olen miettinyt sanoja "kunnes kuolema teidät erottaa". Kirkkokin on määritellyt ne sanat päättämään avioliiton, antamaan jäljelle jääneelle mahdollisuuden uuteen onneen ja elämään. Se minulle on tapahtunut, olen siitä onnellisessa asemassa että minä löysin uuden onnen. Sattumalta ja etsimättä, asioiden vaan piti mennä niin. Ei Janne muistoista häviä koskaan, silti elämäni on ottanut vahvasti uuden suunnan. Odotan tulevaisuuttani kovasti ja kaikkea hienoa jota on vielä edessä.<br />
<br />
Olen onnellinen nyt ja tässä <3 niin onnellinen että voisin itkeä onnestä ja vähän olen itkenytkin. Mukavaa kesän alkua, nyt kun se oikeasti on täällä Suomessa. NAUTTIKAA, halatkaa läheisiä, kertokaa heille miten tärkeitä ovat. Olkaa onnellisia juuri siinä mitä teillä on nyt !<br />
<br />
<br />Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-18063163885171873082014-06-19T17:29:00.002+03:002014-06-19T17:29:46.752+03:00Sanotaankos nyt sitten ihan suoraan?Lomalainen ilmottautuu taasen tännekin ! Se olis sitten tasan kuukausi hääpäivään <3, ja mua alkaa kyllä jännittää ihan tosissaan. Luulin että mä en mitään häästressiä revi, OLIN VÄÄRÄSSÄ!! Mulla on selkeä visio miten haluan asioitten olevan, miten koristellaan, miten sitä ja tätä... Hääpäivänä tuskin mikään Bridezilla olen, ja osaan suhtautua asioihin luontevasti, kaikki menee kuitenkin painollaan, sitten voi "relata" ! Sitä ennen kuitenkin olen huomannut että minulla on vahvat mielipiteet kaikkeen, tiedän mitä haluan ja mitä en missään tapauksessa halua. Se onkin haastavaa ihmiselle jolle on aina käynyt kaikki mitä muut ovat ehdottaneet, vaikea sanoa että ei en halua/tarvitse sitä, ja kiitos, mutta haluaisimme itse päättää. Se on kuitenkin onnistunut, ja häistä on oikeasti tulossa meidän näköiset. Tosin koristelu on vielä vähän vaiheessa, mutta idea on selvillä. KIVAA! Kesähäät, ja minä olen morsian <3 !<br />
<br />
Muutenkin olen miettinyt paljon tuota asiaa "toisten miellyttäminen" . En haluaisi koskaan loukata ketään, mutta tahtomattani niin teen kuitenkin. Toivoisin että ihmiset kysyisivät minulta miksi, mielummin kun tekisivät omia päätelmiään ratkaisuistani. En ole tilivelvollinen kennellekkään, mutta minulla niinkun ei kellään muullakaan ole oikeutta loukata toista sillä ajatuksella että "minä olen tällainen - kestä se " ! Liian moni oikeuttaa ikävän käytöksen sillä, että on oikeus olla mitä on. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, mutta jokaisella on sen lisäksi velvollisuus ottaa toiset huomioon. Ei ole oikeutta loukata toista, ja satuttaa koska nyt vaan sattuu olemaan jotakin mieltä. Laukoa mielipiteitä joista tulee pahamieli, oikeuttamalla se sillä että minä olen sellainen ihminen joka sanoo asiat suoraan. Saa sanoa suoraan, "oletpa kaunis", "Sinulla on ihana uusi paita", "Oletko laihtunut?", "Anteeksi, se oli minun vikani" ja vaikka mitä muuta, kokeilkaapas joskus sitä suoraan sanomista. Se se vasta vaatiikin luonnetta, ei ole helppoa, minullekkaan. Jokatapauksessa toivoisin jos jotakuta olen loukannut, että hän juttelisi asiasta minulle suoraan, kysyisi miksi, ja antaisi mahdollisuuden minulle vastata, ennen kuin tekee päätelmiä syistä. Yritän itsekkin samaa ja tiedän ettei se ole helppoa.<br />
<br />
Minulle on myös tullut "ramppikuume" ... Olen miettinyt miksi ihmeessä Sami tahtoo juuri minut ja meidät? Olisi varmasti ollut helpompiakin vaihtoehtoja... Olen tätä miettinyt ennenkin, mutta jossain kohtaa se ajatus jäi taka-alalle, nyt se kuitenkin on noussut taas pintaan. Ei se Samikaan ihan "terve" ole jos en minäkään läpäisisi sujuvasti testejä :) ! Edelleen meidän häistä ollaan montaa mieltä, ja osa on vahvasti sitä mieltä että ei ole oikein mennä nyt naimisiin. Onneksi minä tiedän että se on enemmän kuin oikein. Miten tilanne muuttuisi vuodessa tai vaikka viidessä, mikä on "sopivan" raja. Meneehän ihmiset heti avioeron astuttua voimaan uusiin liittoihin. Virallisesti minä olen ollut naimaton kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Olen löytänyt uuden onnen elämääni, pojille tasapainoisen kodin ja toivon tulevaisuutta ajatellen. En olisi uskonut näin käyvän. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin että olen löytänyt aidon Rakkauden, joka on moleminpuolista ja ehdottoman pyyteetöntä <3 ! Olen löytänyt onnen, ja tasapainon. Se ei ole nykypäivänä kovinkaan tavallista. Uskon että meidän suhteessamme kumpikin arvostaa juuri sitä mitä meillä on, lisäksi kumpikin arvostaa toisiaan ja toisen oikeutta onneen. Haluaa tehdä kaikkensa toisen onnen eteen, ja on samalla itse onnellinen. Harvinaista nykypäivänä, eikö?<br />
<br />
Minä en ole ollenkaan nyky-yhteiskuntaan sopiva ihminen. Minä en odota mitään kaukomatkoja, enkä sitä että löydän onnellisuuden jostain muualta, en etsimällä etsi jotakin mielenkiintoisempaa ja hienompaa ja uudempaa, en kadehdi ihmisiä jotka voivat reissata, ja joiden rahat riittävät tilipäivästä toiseen niin ettei tarvitse sen ihmeemmin miettiä miten ne käyttää. Minulla on toki tavoitteita elämässäni, joitten puolesta olen valmis uhraamaan asioita. Tässä tapauksessa se tarkoittaa kuitenkin rahallista uhrausta. Perhettäni, aikaa perheelle ja Rakkaitani en koskaan voisi "uhrata" minkään tavoitteen tai oman halun takia. Ne ovat tärkeintä elämässäni, ja niiden jälkeen tulee kaikki muu. <br />
<br />
Toivon teille kaikille onnea, rakkautta ja iloa elämään. Minä pääsen nauttimaan Juhannuksesta taas kerran perheeni kanssa mökille. Viimevuonna kaikki oli jo mahtavasti, kohotettiin malja Samin ja minun kihlaukselle. Nyt asiat ovat taas muuttuneet, ja vielä parempaan suuntaan. Viimevuonna minä vein Samin mukanani ensimmäistä kertaa yhteisen Juhannuksen viettoon, tänävuonna siskoni tuo miehensä ja miehen tyttären mukaan. Joukkomme on kasvanut taas kahdella ihmisellä ja onni lisääntynyt. IHANAA JUHANNUSTA, ilmoista huolimatta <3 !Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-55805071846851320612014-06-02T20:06:00.001+03:002014-06-02T20:11:57.757+03:00"saan olla niin paljosta kiitollinen..."Olisikohan nyt niin että toukokuu mennä humahti ilman yhtään kirjoitusta. Johtunee siitä että yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa. Harjoittelussa on mennyt päivät ja illat enemmän ja vähemmän jalkapalloilun parissa, Jerryn tai Jaskan harkoissa ja peleissä. Toukokuu oli vähintäänkin hektinen ja toimintaa täynnä siis , mutta mukavaa on ollut. Kesä onkin jo täällä ja lomakin kolkuttelee aivan oven takana. Ei ole enää kuin tämä viikko ja minäkin jään kotiin poikien kanssa. Paluun kouluun teenkin vasta pitemmän ajan päästä. Kiva kun saa vaan olla, vaikka voi se oudolta tuntua, kun on tottunut touhottamaan suuntaan jos toiseenkin.<br />
<br />
Minulla on asiat tosi hyvin. Eilen oli Samin kanssa vuosipäivä, olemme olleet kihloissa kokonaisen vuoden ja ensimmäisestä tapaamisesta oli täydet kaksi vuotta. Ei olisi uskonut vielä kaksivuotta sitten millaiseksi elämä muuttuu. Kaikki tuntuu niin hyvältä ja oikealta. Palaset jotka jo ajat sitten loksahtivat paikoilleen, ovat varmaan nyt sitten hitsautuneet yhteen. Tämä on se mitä haluan, juuri tässä ja nyt olen onnellinen. Tässä hetkessä, päivässä ja elämässä. On melkoinen tunne ymmärtää millainen on onnellinen elämä ja nauttia arjen "harmaudesta" ihan vaan koska saa elää sitä arkea juuri niinkuin haluaa, ja että yleensäkin saa elää. Luulen että Janne olisi ja on ylpeä minusta. Janne rakasti elämää, nautti pienistä asioista siinä, löysi hauskoja asioita arjesta, osasi nauttia elämästään. Nyt minäkin osaan, ja se tuntuu hyvältä. En olisi kuvitellut koskaan elämässäni olevani näin onnellinen ja rauhallinen. En kuvitellut että elämä yleensäkään voi olla sellaista kuin se nyt on. Sitä se on kuitenkin, arkipäivien nivoutumista toisiinsa, luoden jokapäivä yhden uuden onnellisen muiston minun elämäni janalle.<br />
<br />
Tämä kesä on suuri minulle, menemme naimisiin. Tiedän että siitäkään kaikki eivät ole samaa mieltä että se on sopivaa, mutta vain se merkitsee mitä minä tiedän sydämessäni, ja minä tiedän että se on enemmän kuin sopivaa. Sen vain kuuluu mennä niin, Samin ja minun kuuluu olla yhdessä aina. Pojilla kuuluu olla perhe ja mahdollisuus onnelliseen turvattuun elämään. Mikä tekisi lapset onnellisemmiski kuin se että heille tärkeät ihmiset ovat onnellisia ja pystyvät huolehtimaan heistä. Kun on tavannut sielunkumppaninsa joka tuntui tutulta heti ensihetkestä alkaen, joka on jaksanut kannatella läpi aallonpohjien ja mustien päivien, joka on saanut sinut taas nauramaan ja nauttimaan elämästä, ja joka nauttii sinun seurastasi ja on onnellinen kanssasi, mitä silloin kuuluu tehdä? Silloin kuuluu kertoa koko maailmalle, me kuulumme yhteen. Olemme löytäneet toisemme ja aiomme olla onnellisia tässä ja nyt. Nauttia elämästä ja siitä mitä se tiellemme tuo, yhdessä.<br />
<br />
Minä olen kuin teinityttö odottaen kesää, samalla odotan loppuelämääni vaimona, äitinä ja perheenä. Sellaisena perheenä joka on päättänyt jatkaa yhdessä tuli mitä tuli. Miten kukaan voisikaan pitää sitä vääränä? Janne eli hetkessä, nauroi ja nauratti seurassa, nyt minä tiedän miltä tuntuu nauttia siitä mitä sinulla on. Minä olen saanut paljon ja olen kiitollinen siitä. Rakastan elämääni, Rakastan Samia ja poikia. Minulla on kaikki, mitä ikinä toivoin ja paljon paljon enemmän. Mielessänni on soinut laulu jota isäni minulle aina iltaisin lauloi, kun olin vielä pieni tyttö. Silloin kun satulinnat ja prinssit ovat vielä totta unissa.<br />
<br />
<span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">En päivääkään vaihtaisi pois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Ei olla tään kauniinpaa vois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Sain lahjaksi elämän yhden vaan</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Sen elää voin päivän vain kerrallaan </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">En päivääkään vaihtaisi pois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Vaik' tuskaakin menneessä ois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Vihdoinkin kaiken tään </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Saan olla niin paljosta kiitollinen</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Kunhan vain osoittaa muistaisin sen</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Se lahjoista suurin on mun kohdallain</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Kun tänne mä syntyä sain </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">En päivääkään vaihtaisi pois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Ei toisin mun lauluni sois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Sen tiedän oon luotu mä näin elämään</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Uneen kun painan pään </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">En päivääkään vaihtaisi pois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Kun muutos ei parempaa tois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">On elämä kaunista ollut niin</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Kuin kudottu lankoihin kultaisiin </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">En päivääkään vaihtaisi pois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Vaik luoja mun uudelleen lois</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Ja jotain jos toimissain väärin mä tein</span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="background-color: white; font-size: 16px; line-height: 16px;">Suon senkin itsellein </span><br style="font-size: 16px; line-height: 16px;" /><span style="border: 0px; font-size: 16px; line-height: 16px; margin: 0px; outline: 0px; padding: 0px; vertical-align: baseline;"><br /></span><br />
<br />
Ihanaa kesäkuun alkua jokaiselle teistä. Nauttikaa elämästä, kesästä ja lomista. Minä ainakin nautin elämäni kesästä <3<br />
<br />
<br />Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-64087715067079264692014-04-30T17:29:00.000+03:002014-04-30T17:29:10.329+03:00Haamut on helpompi kohdata yhdessä, yksin ei jaksaisi.Paljon on ollut mielipiteitä siitä että löysin rinnalleni uuden ihmisen. Onneksi pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet hyviä, ainakin nykyään jo, aluksi oli niitä ikävämpiäkin. On aiheuttanut pohdintaa miten niin pian, tai sitten on pohdittu miten pystyn, ja varmaan joku on pohtinut sitäkin että miten Sami on pystynyt. En ole ihan hirveän tarkasti kertonut koskaan miten tässä näin kävi. En ole avannut siten miten olemme siinä missä olemme nyt yhdessä ja perheenä. Ihmeitä tapahtuu, ja oikeat ihmiset kohtaavat toisensa, jos niin on tarkoitettu. Niin meillekkin kävi, vaikka kumpikaan ei varmasti olisi uskonut. Kerron jotakin, joka ehkä auttaa ymmärtämään, miksi nyt ja miksi Sami.<br />
<br />
Sami oli viikonloppuna mökillä kavereiden kanssa, ja olin iloinen hänen puolestaan. Minulla oli itselläni hyvä olla, ikävä oli, mutta en ollut ahdistunut niinkuin joskus ennen, en pelännyt että jotakin kamalaa tapahtuu, vaan pelkästään ikävöin. Ikävöin ihmistä josta on tullut parissa vuodessa elämäni keskipiste yhdessä poikien kanssa. Ihmistä josta on tullut paras ystäväni (nyt yhtään väheksymättä muita ihania ystäviäni), ihmistä jota kaipaan vaikka hän ei olisi edes kauan poissa, ihmistä jota ajattelen useasti päivän aikana ja odotan että taas näemme. Ihmistä joka tekee elämästäni onnellisen, ja joka merkitsee niin paljon etten osaa sitä edes kuvailla. Minulla oli ikävä sitä joka jaksoi kaiken ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana ja jäi viereeni.<br />
<br />
Ei tämä aina ole ollut niin ruusuilla tanssimista. Ei varmasti ole ollut helppoa tulla perheeseen jota on kohdannut niin suuri suru, että sen ajatteleminen tekee yhä edelleen kipeää. Hän kuitenkin tuli, kesti ja jäi. Se miten selvisimme johtuu siitä että puhuimme. Alotimme viestittelemään jo hyvin pian tavattuamme, toinen tuntui heti aluksi jo kummallisen tutulta, olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet. On itketty ja on naurettu, ja nyt olemme tässä. Jokainen suhde muuttuu jossain kohtaa intiimimmäksi, haluaa että toinen on vieressä yötä, ainahan niin käy kun ihastuu. Sekään ei ollut helppoa, oli pojat, oli minun koti, hänen kotinsa ja sitten se suurin oli minun ja Jannen sänky, ei ole helppoa ajatella että siinä nukkuu joku muu kuin Janne. Minua ei kuitenkaan hoputettu, ei vaadittu, annettiin aikaa, vielä kun olin valmis siihen kysyttiin olenko varma, haluanko oikeasti, mitään ei tarvinnut tehdä pakotettuna. Koskaan ei hän kysynyt, koska otat Jannen kuvan pois yöpöydältäsi? Ei hoputtanut siinäkään, ei ollut kiire, itse kuvan siirsin pois kun muutimme yhteen, ja edelleen se on olohuoneen kirjahyllyssä niin että näen sen jokapäivä siinä. Enää en niin usein pysähdy katsomaan, mutta tiedän missä se on kun tulee sellainen olo että on palattava ajassa taakseppäin. Minä sain juuri niin paljon aikaa kun itse tarvitsin. Ei tarvinnut ahdistua ajatuksesta, että toinen ei kestä menneisyyttäni, ei tarvinnut pelätä. Se miten hän sen koki, sitä en tiedä, mutta hienosti hän kesti minun surutyöni rinnalla kulkien. Ei siis ole ollut helppoa, kaikki on vaatinut aikaa, ja siksi tuntuu hullulta kun jotkut ihmettelee "miten noin pian"!? Jos tietäisivät mitä kaikkea on selvitetty askel kerrallaan eivät ehkä kysyisi, aika on merkityksetön vain se miltä tuntuu merkitsee.<br />
<br />
Ajattelin aina että pärjään hyvin YH:na, tekihän Janne reissutöitä ja oli viikot poissa kotoa tai teki pitkää päivää. Miksi en siis pärjäisi, ja pärjäsinkin. Myöhemmin ajateltuna arki oli suorittamista, tee, vie, hoida, laita nukkumaan, onko syöty, maksa laskut, riittäkö rahat, onko puhtaita vaatteita, ei ketään kenen kanssa kaiken jakaa. Sitten Hän tuli ja sanoi, anna minä autan, anna minä pidän huolta teistä. Se uskomaton lause, joka tuntui silloin niin valtavan hyvältä että itketti, silti se ei ollut siinä. Ei ollut helppoa luovuttaa osaa naruista, yritin perääntyä ja vaikeassa tilanteessa tarjosin ulospääsyä "tälläaista tämä on, ymmärrän jos haluat lähteä..." sen yhden kerran sanoin sen, pelkäsin että Hän lähtee, mutta tiesin että niin voi käydä ja olisin sen ymmärtänyt. Hän ei lähtenytkään vaan jäi, kertoi että me selvitään, kaikki on hyvin ja hän auttaa. Sovittiin etten enää ikinä sano niin, en lähetä häntä pois kun tulee vaikeaa, annan mahdollisuuden hänelle ja itselleni, mahdollisuuden elämälle ja sille että yhdessä pärjäämme ja jaksamme. Hän kysyi, miten kuvittelen että yhdessä emme kestäisi jos olen valmis yksinin kestämään. Sen jälkeen olemme olleet yhdessä, myös poikien asioissa. Kun tuen määrä arkielämässä kasvoi, ymmärsin miten väsynyt olin, miten en olisi enää pitkään jaksanutkaan kaikkea yksin. Miten elämä oli ollut suorittamista ja miten huolissani olin kokoajan perheeni pärjäämisestä. Siis sinä joka on ihmetellyt miten toin uuden ihmisen poikien elämään, toivon että ymmärrät nyt että sekään ei ollut helppoa, vaan vaati paljon kyyneleitä, pelkoa ja vihdoin luottamusta. Tuloksena oli kuitenkin "normaali" onnellinen perhe, jossa elämä on tasapainoista ja arki pyörii vaikeuksista huolimatta hienosti. On hienoa miten joku muukin ottaa vastuun ja kestää, enää ei yksin tarvitse. Mutta helppoa se ei ole ollut, eikä mikään tapahtunut yhtäkkiä. Tuntuu pelottavalta edes ajatella sitä vaihtoehtoa että olisimme jääneet poikien kanssa keskenään, en oikeasti tiedä missä olisimme nyt, olisimmeko enää edes kokonainen perhe, minun voimani olisivat loppuneet ilman häntä.<br />
<br />
Ei tämä kaikki siis ole ollut niin helppoa miltä se on vaikuttanut, koska en ole kertonut siitä miten minusta ja hänestä tuli me, mutta äitini sanoi että "Jos suhde alkaa vaikeuksien ja kriisien keskeltä, tulee siitä varmasti niin vahva että sen jälkeen selviää mistä tahansa!" Näin minäkin uskon. Minä sain kokoanaisen perheen, sain rakkaan ihmisen vierelleni ja pojat saivat turvallisemman ja onnellisemman elämän. Koko meidän perheemme on voittaja! Tilanne olisi varmasti toinen ilman Häntä. Parasta ystävääni, ihmistä joka kesti ja tuki, ja tekee sitä edelleen. Ihmistä jota rakastan siksi mikä hän on, ja millainen hän on. En enää voisi kuvitella elämääni ilman häntä, enkä edes halua. Hän on ihminen joka teki rikotusta ehjän, ja sai uskomaan elämään. Joskus tuntuu että osa ihmisistä ajattelee että hyppäsin suinpäin suhteeseen, toivottavasti se että kerroin meistä, antaa oikeanlaisen kuvan. Ei tällaisessa tilanteessa voi hypätä suinpäin suhteeseen, se vaatii työtä, valtavasti työtä ja yhden meren verran kyyneliä. Mutta lopputulos on mahtava, se on onnellinen elämä. Tässä pintaraapaisu siitä miten olemme tässä nyt. On paljon enemmänkin asioita, syvempiä asioita, suuria asioita, joista olemme selvinneet. Enkä aina voi sanoa että yhdessä, koska minä olin välillä lamaantunut ja itkuinen, Sami selvisi kummankin puolesta. On hienoa elää elämäänsä ihmisen kanssa jota arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa. Jonka käsiin voi luottaa koko tulevaisuutensa tietäen että hän ei jätä yksin selviämään. Vaatii suurta luonnetta ja vielä suurempaa sydäntä pystyäkseen siihen mitä Sami teki, olen siitä hänelle kiitollinen. Minä Rakastan Samia koko sydämestäni, hänenlaisiaan ei ole varmastikkaan kovin montaa... Hän on minun sielunkumppanini, toivon että sinäkin löydät omasi. Silloin elämä tuntuu elämältä. Se on sitä onnellisuuden maksimointia, kun arki on juhlaa.<br />
<br />
Hyvää Vappua kaikille! Toivottavasti tämä auttoi ymmärtämään paremmin, ja ehkä sai jonkun joka on ollut sitä mieltä että tämä on ollut hätiköityä ja väärin, tajuamaan että mitään ei ole tehty hätiköiden koska se ei ole mahdollista. Olen tässä ja nyt siksi että minä sain aikaa kohdata omat peikkoni, ja Samilla oli voimia kohdata ne kanssani ja antaa aikaa.Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-6472143549142712935.post-51992912163016533652014-04-23T20:14:00.001+03:002014-04-23T20:14:35.867+03:00Tulipahan sanottua...Taas se aika vaan on vierähtänyt, olenkin miettinyt että milloinka on se viimeinen bloggaus. Ei ole suunnitelmissa lopettaa, mutta välit vaan kasvavat ja kasvavat. Asiaakin ehkä olisi, mietin usein että tuosta ja tuosta kirjoitan, sitten se hetki menee, ja se tunne että siitä asiasta piti kirjottaa. On niin hirveesti kaikkea tekemistä ja touhuamista ja ja ja... on siis vissiin elämää elämässä. Kauheen kiva että on, ja ehtii tänne sitten aina välillä kirjoitella.<br />
<br />
Mulla on ollut tenttejä tosipaljon. Tänään oli kuitenkin kevään viimeinen tentti ja edessä on vielä harjoittelu ensiviikosta alkaen. Sitten olisi tämä kevät valmis koulun osalta ja kaikki kunnialla saatu läpi. Valmistuminen on taas askeleen lähempänä, vaikka kuitenkin vielä niin kaukana. En voi sanoa että ei olisi käynyt mielessä hakea "oikeita töitä" kyllä se tilipussi houkuttaa, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni ja jatkanut opintoja kohti lopullista tutkintoa. Heikkona hetkenä on potkittu eteenpäin, ei ole annettu lupaa luovuttaa ja mennä töihin. Mutta on se ollut melkoista pennin venyttämistä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Eikä sille ole helpotusta näkyvissä. Pärjännyt kuitenkin olen, ihan itse!<br />
<br />
Tämä oli ehkä alustus sille että olen taas saanut kuulla miten olen hyväksikäyttäjä enkä ajattele kuin itseäni, ihmisillä tuntuu olevan vahvat tiedot siitä miten minä ja me elämme. En ymmärrä miten se kuuluu muille, mutta näyttää se kuuluvan. Päätin jo aikoja sitten etten lähde näitä kommentoimaan. Kuitenkin niistä tulee paha mieli, vaikka kuinka yrittäisi olla välittämättä. Samalla tavalla tulee paha mieli siitä kun ihmiset katsovat että heillä on oikeus arvostella tekemiäni valintoja ja ratkaisuja ja samalla ehkä miettiä sitä välitinkö Jannesta lainkaan. Osa on ollut reilusti liikkeellä ja kertonut omista tunteistaan, miltä asiat tuntuivat ja miten omia tunteita läpikäymällä ehkä huomasikin että kyse ei olekkaan siitä mitä minä teen, vaan miten itse suhtautuu asiaan. Sen kertominen minulle on ollut rohkeaa ja arvostan sitä. Ei takana päin puhetta vaan suoraan kerrottu, että tunsin näin, mutta sitten ajattelin asiaa ja ymmärsin... Kuitenkin näitä on vain muutamia. Kuulen silti myös ihmisten arvosteluja jotka eivät itse ole minulle kertoneet mitään, eivätkä edes kysyneet, heillä on vain vahva mielipide joka on se ainoa oikea, vaikka se koskee minun elämääni. Se on loukkaavaa, en minäkään puutu heidän elämäänsä, heillä ei ole oikeutta puuttua tekemisiini, saati arvostella niitä. Lisäksi ihmetyttää ne ihmiset jotka kertovat jatkuvasti minulle näitä asioita, juoruavat, olisitko voinut uskoa että sekin sanoi sinusta näin... Mitä he siitä saavat? Samalla esitän toiveen heille jotka arvostelevat, puhukaa suoraan, laittakaa tekstivisestiä, sähköpostia, soittakaa, ihan mitä tahansa, haluaisin puhua asioista kaksin sinun kanssasi, en kuulla juttuja muilta ihmisiltä. Kuitenkin jos yhteyttä otat ole kiltti ja kuuntele myös minun kantani asiaan. Jos et tähän pysty, annathan asian olla. Maailmassa on ihan tarpeeksi paljon kaunaa, surua, murhetta ja ikäviä asioita, ei tehdä niitä sellaisista asioista jotka eivät sitä ole.<br />
<br />
Jannella oli paljon ystäviä, lapsuuden ystäviä jottka tunsivat iloisen sosiaalisen Jannen tavallaan, nuoruuden ystäviä, työkavereita, puolituttuja ja sydänystäviä, harrastuksista kavereita ja tuttuja... Ystäväpiiri oli laaja, Janne oli sosiaalinen ja pidetty. Iloinen, naurava vitsiniekka, muistot monella juontaa juurensa lapsuuteen asti. Minusta on kiva kuulla millainen Janne oli, ja on mukava ajatella että hänen siskonsa kerää pojille kansiota lapsuuajoilta, sitten kun siihen omalta ikävältään pystyy. Tosi hienoa että voin esitellä heille isänsä lapsena, näyttää kuvia ja kertoa. Toivon että Jannen perhekkin kertoo pojille, varsinkin Jerry on alkanut kovasti kysellä asioita joihin minulla ei ole vastausta. Silti pitää muistaa että minä tunsin Jannen omalla tavallani, minä olin Jannen vaimo, elin perhe-elämää hänen kanssaan, minäkin tunsin Jannen, omalla tavallani. Niiden vuosien aikana kun olimme yhdessä ja naimisissa uskon oppineeni tuntemaan sen Jannen millainen puoliso ja isä Janne on. Moni on alkanut unohtaa että myös minulla on oikeus muistoihini, Janne oli minulle tärkeä ja rakas. Janne oli se jonka kanssa kävelin alttarille. Minulla on muistot ja menneisyys Jannen kanssa. Meillä oli ja on yhteiset pojat, vain minä tiedän mitä Janne kertoi viimeisien kuukausiensa aikana minulle. Tiedän myös mitä Janne olisi halunnut, ja toivonut. Jokaisella on oikeus muistaa Janne juuri sellaisena minkälainen vaikutus Jannella oli juuri hänen elämäänsä. Minullakin on oikeus, ja samalla minulla on oikeus nykyiseen elämääni. Jokainen Jannen ystävistä jatkaa elämäänsä, muistaen Jannen sillointällöin tai vaikka päivittäin. Minä näen Jannen kasvavien poikieni kasvoista päivittäin, kuulen kysymykset isästä, yritän vastata parhaani mukaan, kaikkeen en osaa vastata, mutta yritän. Ihmiset jotka ajattelevat että olen unohtanut Jannen ovat väärässä. En halua unohtaa, enkä edes pysty, jos tietäisitte miten meillä kysytään isästä ja miten isästä puhutaan, miettisivät ehkä uudestaan. Silti mielipiteitä tuntuu olevan, tietämättömilläkin.<br />
<br />
Kuitenkin, minulla on hieno elämä, onnellinen elämä, rakastettu elämä. Muistojeni kanssa olen jälleen onnellinen, tasapainoisempi kuin koskaan, ja uskon tulevaan enemmän kuin ikinä elämässäni. Osaan nauttia auringonsäteistä, takkatulesta, ARJESTA, arki on ihanaa, oikeastaan parasta elämässä. Pyhät ja juhlat ja lomat ovat sitten luksusta, sen arjen keskellä. Kuitenkin olen onnellinen tässä arjessa mikä minulla on nyt, luotan siihen että tulevaisuus on valoisa, ja nautin hetkistä. Minä olen saanut valtavan hienon elämän. Tämän kirjoituksen jälkeen tulen ajattelemaan kaikista selän takana puhuvista ihmisistä että he ovat vain kateellisia. Mitä muuta he voivat olla, jos eivät uskalla ottaa yhteyttä suoraan minuun? Luulen että heidänkin elämänsä olisi onnellisempi jos he pystyisivät jättämään minun elämäni ruotimisen ja keskittyisivät omaansa. Nyt minäkin teen niin. Nyt tämä kaikki on sylkäisty ulos. Kiitos ja anteeksi lukijat !! Ihanaa kevään odotusta ja ollaan yhteyksissä, ja ystäviä. Olen ystäväsi jos sinä olet minun. Ihana olla rakastunut!Sallahttp://www.blogger.com/profile/00415256321823028832noreply@blogger.com