Pikkujoulua ihmiset!

Olen laittanut Joulua meille. Eilen aloitin, tänään jatkoin. Alkaa olla kaunista, vaikka vielä on hiukan kesken. Jotakin uuttakin pitää saada, en vaan ole keksinyt mitä. Rakastan Joulua, valoja, kynttilöitä, koristeita, ja Joulun tunnelmaa. En yleensä stressaannu, enkä ahdistu Joulusta. Vuoden paras juhla. Läheiseni tietävät että aloitan Joulun hyvissä ajoin, marraskuun alussa viimeistään on ensimmäiset tortut paistettu ja syöty, siitä se sitten lähtee, Joulufiilistely, pikkuhiljaa...

Tänään on meidän perheen "pikkujoulut". Olen odottanut tätä iltaa. Palju on lämpeämässä, tehdään hyvää ruokaa ja ollaan vaan. Niin ihanaa yhdessäoloa. Olen muutaman kerran päivän aikana jo itkeä tihrustanut. Syy lienee ne kuuluisat hormonit ja väsymys. Enni kun nyt ei kuitenkaan ole ihan niin hyvä nukkuja kun pojat ovat olleet, joten univelkaa tulee. Toisaalta taas on hyvinkin helppo ja rauhallinen vauva, kunhan jaksaa syöttää tarpeeksi usein öisin. Nukahtaa heti syötyään ja samoin voisin minä, ongelma vaan on kun en nukahda. Valvon ja kuuntelen, mietin nukkuvaa perhettäni, kuinka rakkaita he ovatkaan. Olen miettinyt tapahtumia 03/12. Miten kaikki romahti, ja elämä pysähtyi. Miten jäin täysin tyhjän päälle, aivan yksin. Tuntui että mikään ei koskaan voi jatkua, elämä ei voi ikinä palata enää siihen missä se oli. Nyt tilanne on aivan toinen. Olen onnellinen, vietän elämää jollaisesta nautin, minulla on perhe jota rakastan. En ikinä olisi uskonut tässä käyvän näin. Olen siis itkenyt haikeutta, mutta olen itkenyt myös onnea, ehkä jopa enemmän sitä onnea.

Se mistä tälle matkalle lähdettiin, on vasta ihan nurkan takana, ja kuitenkin kaukana. Se aamuyön hetki 19.3.2012 lähetti minut matkalle joka kasvatti minua näiden kahden ja puolenvuoden aikana ihmiseksi joka oikeastaan aina olin ollut. Elämä on rajallista, raadollista ja pelottavaa. Elämä on myös onnea, rakkautta ja toivoa. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja. Tänä aikana olen menettänyt Jannen lisäksi isoäitini, ja isäni. Olen kuullut valtavista menetyksistä kavereideni ja tuttavieni kohdalla, ja hekin ovat joutuneet astumaan samalle surun polulle jolle minä aikoinani astuin. Olen kuitenkin juhlinut omia kihlajaisiani, häitäni ja Ennin syntymää ja ristiäisiä. Elämässäni on tänä aikana ollut niin paljon kaikkea, että on vaikea ajatella että ajanjakso on niin lyhyt. Kaksi ja puolivuotta, miten hirmuisen lyhyt aika, miten hirveän paljon tapahtumia. Tapahtumia joita voi kutsua itse elämäksi. Elämä ei välttämättä tunnu reilulta, tuntuu että se potkii päähän ja kohtelee juuri sinua kovemmin kuin jotakuta toista. Näin voikin olla, mutta sitten on se ihminen jota elämä on kohdellut vielä kovemmin. Joka on menettänyt vielä enemmän. Juju on siinä löydätkö SINÄ siitä omasta elämästäsi sen kipinän joka saa sinut kuitenkin nauttimaan elämästä. Vastoinkäymiset eivät tule ikinä loppumaan. Kannattaa siis kiinnittää huomiota niihin hyviin asioihin. Jos pelkästään ynnää yhteen mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, sokeutuu kauneudelle ja hyvyydelle, ystävällisille ihmisille ja rakkaudelle.

Tämä aika Satakunnassa on saanut minut huomaamaan että perus Satakuntalainen ei ole positiivinen ihminen. Jos jokin voi mennä pieleen, se kyllä menee. Kilpaa verrataan kenellä on kaikkein kurjinta ja vellotaan siinä miten juuri itseä on kohdeltu julmetun väärin. Huomaamatta syitä kohtelun takana. Ääripään ihmiset elävät omassa itsekeskeisessä kuplassa jossa MINÄ ITSE on kaiken keskipiste ja kaikki hyvä KUULUU tapahtua minulle ja kaikki ikävä on huutava vääryys, joka on jonkun toisen vika, ei kuitenkaan oman itsensä vika. AINA jonkun toisen vika. Onneksi tämä on vaan yleispätevä kuvaus, ja täällä on todella ihania ihmisiä paljon. Kuvaus on myös kärjistetty, mutta kuitenkin sellainen millaisena olen sen kokenut. Ei siinä ole mitään väärää, että on hiukan enemmän varuillaan. Kuitenkin on opittava että oma elämä ei ole se kaiken keskipiste. Sinäaikana kun velloo siinä omassa kuplassaan voi se juttu jotka kutsutaan elämäksi mennä ohi.

Sitten on se toinen kupla, se jossa minä elän. Siellä kaikki on ällö vaaleanpunaista, hattarahöttöä ja kevyttä. Siellä nauretaan paljon, ja itketään paljon, siellä rakastetaan paljon. Toinen ääripää siis... Ei sekään hyvä juttu, silloin voi tulla alas kovaa ja korkealta. Toisaalta taas mitä sitten, elämä on sellaista, välillä se vetää jalat alta. Ei auta kun paikata haavat ja jatkaa matkaa. On annettava elämälle mahdollisuus. Haluaisin sanoa kaikille jotka ovat menettäneet jotakin, on se sitten millätavalla tahansa, opettele löytämään se pilkahdus siellä risukasassa, ja tartu siihen kaksin käsin. Anna elämälle ja itsellesi mahdollisuus. HYMYILE ja ole onnellinen, vaikka vaan pienen hetken, mutta joka päivä mieti jokin ihana asia ja HYMYILE.

Ihanaa viikonloppua jokaiselle. HYMYILE, HALAA ja OLE ONNELLINEN vaikka pienestäkin asiasta. Sinulla on kaikki tässä ja nyt, huomenna se saattaa olla poissa.

Tieto lisää tuskaa, ja menetys menettämisen pelkoa.

Meidän ihana päivänpaisteemme ja pikkuinen prinsessamme sai kasteessa nimekseen Enni. Ihana Mimmiläinen onkin nyt siis Enniläinen. Helppo vauva, suloinen vauva, ihana vauva. Olen nauttinut ajasta kotona lasten kanssa, vaikka huomaan että päivät täyttyvät taas eritavalla työtehtävistä. Yksikin "laiskottelupäivä" ilman pyykkäystä tai siivousta kostautuu. Siellä ne odottaa seuraavassa päivässä, ja hommaa todella on. En oikein muistanutkaan miten paljon sitä vauva-arjessa onkaan. Silti ollaan selvitty, välillä on vähän pyykkivuorta ja pölyjä nurkissa välillä ei. Nyt on se tilanne kun EI ole. Ihanan siisti koti, ja viikonloppu edessä. Pyykkivuoretkaan eivät kasaannu. Aika kiva olo siis.

Yksi asia minua on alkanut vaivaamaan, menettämisen pelko ja peikko. En pelkää enää kuolemaa, ennen pelkäsin, mutta se tarkoittaa etten pelkää omaa kuolemaani. Pelkään kuitenkin menettäväni jonkun läheisen. Se ei rajoitu edes tähän saman katon alla asuviin vaan myös muuhun perheeseeni ja ystäviini. Paljastettakoon se nyt, mutta kun ystäväni käy sairaalassa missä tahansa normaalissa kontrolli käynnissä, pelottaa, entäs jos jotain löytyykin, entä jos tauti ei ole hävinnyt. Kun äiti ei vastaa puhelimeen, mietin ettei vaan olisi mitään sattunut. Kun sisko ajaa kohti Helsinkiä ja kuulen kolarista, pelottaa, vaikka tiedän ettei olisi siellä päinkään juuri silloin. Oman perheen kohdalla kaikki kärjistyy. Pelottaa että menetän pojat, jos jotain sattuu koulumatkalla, jos Jonnille tapahtuu illalla kaupungilla jotain, jos sairastuvat... Nyt mukaan on tullut pelko Ennin hyvinvoinnista. Se peikko, se hirvittävä sana, kätkytkuolema, pelkään sitä oikeasti. Herään öisin tarkistamaan, enkä aina uskalla nukahtaa, vaikka tiedän, jos se osuu kohdalle heräämiseni ja tarkisteluni eivät auta. Nyt Enni on flunssassa.Sekin pelottaa, osaanko hoitaa, seuraako tästä jotain? Enni on tyytyväinen potilas, ja olenhan minä ennenkin sairasta lasta hoitanut. Nykyisin vaan pelkään enemmän kuin ennen.  Päivisin pelko ei vaivaa, iltaisin ja yöllä se ottaa vallan. 

Menettämisen pelko on pahempi kuin kuoleman pelko. Ainakin minulle on... Ja kun sitä tapahtuu kokoajan. Aivan tavallisille ihmisille, tavallisissa kodeissa. Yhtäkkiä niihin koteihin muuttaa suru, sellaisena päivänä kun sitä vähiten odottaa se on siellä, kaikkein kamalin pelko on totta. Ja sitä ei ole voinut estää mitenkään. Se on pelko joka minulla on. Tiedän että niin voi käydä ja pelkään sitä. En usko että selviäisin siitä enää ikinä. Tiedän että etukäteen ei voi tietää mistä selviää, mutta tuntuu ettei ikinä enää ei minulle tai kellekkään läheiselle. Miten pääsee yli tällaisesta pelosta? Haluaisi pitää kaikki lähellä kokoajan, on rauhallinen vasta kun tietää missä kaikki ovat ja että ovat kunnossa. Miten kauan se tunne kestää, koska taas alkaa pelottaa...? Ehkä se pelko juontaa kaikki juurensa siitä, että se on ollut todellisuutta. Se pahin pelko, menettäminen, tapahtui minulle. En osannut odottaa, en kuvitellut että juuri minulle, ja silti se tapahtui. Elämä veti maton alta, pelkään että se tekee sen uudestaan.

Onneksi tämä pelko on vain osa elämääni, onneksi minulla on ihminen jota halata. Vielä kun muistaisin että tämä sama ihminen kuuntelee KAIKKI, tyhmimmätkin murheeni, ei olisi pakko yksin pelätä.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3 nauttikaa elämästä ja arvostakaa läheisiänne.