Nyt on ollut kiire, tuntuu että on tapahtumia enemmän kun kerkee touhuta. Ihmisiä tulee ja menee, aikataulut aikataulun perään . Jonnin koulua, Jerryn eskaria, Jaskan tarhaa, omaa koulua, ilmottaudu uintiin, muista jalkapallotreenit, mitä sovittiin viikonlopulle, mitä onko vapaapäivä?, ja kaikkea kaikkea muuta. Vuosisitten olisin nääntynyt tämän aikataulujen ja ohjelmien ja sovittujen tapaamisten viidakkoon, mutta en tänävuonna.
Tulin juuri koulusta kotiin, hain pienet pojat vähän aiemmin, mikä riemu, äiti tulikin etuajassa, kiitos opettajalle joka päästi tänään aiemmin kotiin , teit kaksi pientä miestä iloiseksi. Juttelin puhelimessa Jonnin aikataulusta, ja ennen poikien hakua piipahdin Samia moikkaamassa, koska toimin kuriirina ja toimitin hänelle tilatun jutun. Huomasin että on aikaa ennen kun ensimmäiset treenit alkavat, saa istahtaa ja juoda kahvia, huippu juttu! Koulu on mielenkiitoista, miten kesällä edes häivähti mielessä että palaisin töihin, se on se palkkapäivän voima se. Onneksi en tehnyt niin, en olisi kauaa viihtynyt kaupan alalla, minusta tulee ennenmmin tai myöhemmin sairaanhoitaja, sitä minä haluan, se on mun juttu, ainakin nyt. Minulle tuli olo kotiovella: AIVAN MAHTAVAA, minulla on MAHTAVA elämä!
Minulla on erityisen hyvä mieli viikonlopusta. Siskon poika Eero, minun kummipoikani, tuli ensimmäisen kerran luokseni hoitoon pikkuveljensä kanssa. Asuessani Varkaudessa tälläiset visiitit eivät olleet mahdollisia edes lomilla. Eerolla on ykköstyypin diabetes, jonka hoitoa en osaa, en ainakaan vielä. Pitkät visiitit kummitädin luokse yksin oli siis pois suljettu mahdollisuus. Kävivät he yhdessä äidin ja isän kanssa, mutta ilman vanhempia tätä mahdollisuutta ei ollut. Jenni soitti muutama viikko sitten ja kysyi josko pojat voisivat tulla yöksi. Lupasin katsoa työvuorojani ja jutella Samin kanssa. Säikähdin, mitä jos jotain tapahtuu, entä jos en pärjää. Juteltuani Samin kanssa, joka oli heti sitä mieltä että ongelmaa ei ole ja hoidetaan asiat yhdessä soitin Jennille, otamme tietenkin, ja vielä kun selvisi että lauantai on minulla vapaa oli kaikki hyvin. Jenni kuullosti iloiselta ja minulla oli hyvä mieli, onhan tässä vielä muutama viikkoa aikaa. Sitten olikin se viikko jolloin poikien piti tulla, tavattiin Jennin kanssa, juteltiin sain todella hyvät ohjeet, ei hätää mietin. Sitten Jenni soitti, aloitettiin sensorointi ,hetken mietin, siis mitä aloititte. Sekin kuitenkin selvisi, ohjeet tulee mukana neuvotaan kyllä. Ei hätää mietin... Kun tulin perjantaina töistä pojat olivat jo meillä ja iltapalalla. Sami oli siis pärjännyt hyvin alkuillasta. Sain ohjeet siitä milloin mitataan sokerit, milloin sensori kalibroidaan, en muista missä kohtaa syke nousi ja hikikarpalot alkoivat valua pitkin selkää.. EN OSAA, APUA ! Kiitos Samin "tottakai osaamme" asenteen, rauhotuin. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin etten seurannut kelloa, ja määräajan lähestyessä tuli epämukava ja suorastaan ahdistunut olo. Jennin sanat mielessä " et voi saada vahinkoa aikaiseksi, pumppu kysyy monta kertaa.." mentiin tekemään mitä piti. KAPPAS se olikin helppoa, lapsikin sen osaa oli tällä kertaa todellakin totta. Eero sen osasi ja neuvoi meitä. Hymy tuli huulille, wau, Eero todellakin osaa itse. Miten taitava ala-astelainen. Laitoin viestin Jennille, kaikki hyvin, Eero osaa :D ! Yöllä pumppu piippasi, en tiedä missä vaiheessa heräsin, sokerit on alhaalla 3,4.. mitä nyt, apua... Jennin ohjeet ja pillimehu kädessä herättämään Eeroa, ja puolentunnin päästä 8,4 kaikki hyvin. SELVISIN!
Niiden puolentunnin aikana lueskelin kirjaa, menin Eeron viereen hetkeksi, silitin nukkuvaa poikaa ja minua itketti. Mietin Jenniä ja Kallea samassa tilanteessa vuosia sitten, auttamassa lastaan jolla on sairaus joka ei koskaan häviä sairaus jota on hoidettava auringontarkasti. Mietin Eeroa joka on sairas koko ikänsä, ilman että hän olisi itse asiaan voinut vaikuttaa, ja sitä miten hienosti hän kuitenkin hoitaa itseään. Mietin miltä on voinut tuntua äidistä ja isästä, jotka eivät vielä ymmärrä mitä tapahtuu, ainut mitä ymmärtävät on että tätä tämä tulee olemaan aina, se ei häviä. Olin iloinen että minä voin auttaa, me voimme auttaa. Kun kaikki oli hyvin menin nukkumaan ja nukuin aamuun asti. Seuraava päivä oli erilainen, silmät olivat oikeasti avautuneet. Minä pärjään ja taisin olla itse ainoa joka ei siihen uskonut. Oli mukavaa kipparipuistossa ja takapihalla. Kaikki meni hyvin, ja seuraavalla kerralla ei enää pelota. On hienoa että voi auttaa ihmistä joka oli ja on yksi niistä joka piti pääni pinnalla kun se ei siellä pysynyt omin voimin. Minäkin voin auttaa.
Lauantai iltana tulivat Laura ja Jani kylään, ystävä tai okeastaan ehkä ystävät jo vuosien takaa. Ihmiset jotka tuntevat elämäni pitkältä ajalta. Grillattiin, saunottiin ja juotiin viiniä, skumppaa, olutta... Oli ihana ilta . Ystävät todella ovat elämän suola <3 !
Nautitaan elämästä, autetaan kun voidaan ja ollaan onnellisia siitä mitä meillä on. Ihanaa viikkoa kaikille teille sinne näytön taakse :)
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
keskiviikko 28. elokuuta 2013
maanantai 19. elokuuta 2013
Otetaanko hiukan rennommin?
Olen miettinyt paljon muutosta , joka minulle itselleni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana kun olen sopeutunut elämään ihmisenä, joka on läpi käynyt jotakin hyvin kipeää. Olen ajatellut miten ennen kuvittelin asiaa. Usein sitä miettii, minä en selviäisi tuosta, tai minulla ei olisi voimia. Kuitenkin kun olen seurannut muitten ihmisten kamppailua kipeiden asioiden ja vaikeiden asioiden kanssa, olen huomannut että suurin osa meistä selviää. Kolhuisena, rikki ja repaleisena, mutta kuitenkin selviää ja aika alkaa parantaa kolhuja ja muuttamaan ihmistä ehjäksi. Ihminen on luotu selviytymään, vaikka jotakin hirvittävää tapahtuisi, useimmat meistä räpiköivät pinnalle. Minäkin onnistuin siinä.
Minä en edelleenkään muista ensimmäisistä viikoista ja kuukausista paljoakaan. Ne asiat tuskin palautuvatkaan mieleeni, koska yli vuosi on mennyt ja ne ovat edelleen pimennossa. Muistan kuitenkin tärkeimmät asiat, muistan että minusta pidettiin huolta., muistan että sain kahdesti hyvästellä Jannen rauhassa, muistan mitä hänelle juttelin. En muista käyneeni kaupassa, en muista vieneeni pieniä poikia hoitoon tai tehneeni ruokaa. Joku sen kuitenkin teki, joku huolehti ja oli läsnä. Äitini, siskoni, ystäväni. Silloin en uskonut selviäväni. Hengittäminen oli vaikeaa, paniikki kohtaukset tulivat jokapäiväiseen elämääni, ruoka ei mennyt alkas, itketti ja oksetti. Ja silti sieltä selvisin ja tuo kaikki tuntuu nyt hyvin kaukaiselta. Tuntuu kuin se olisi jonkun toisen elämää, minä en voinut selvitä siitä. Selvisin kuitenkin, minä sain räpiköityä itseni pinnalle, opettelin uudestaan elämään ja nauttimaan elämästäni. Annoin ilon ja onnen palata, ensin vähissä erissä sitten täyttäen koko elämän. Annoin elämälle mahdollisuuden uudestaan. Olen hyvin onnellinen etten ole katkeroitunut ja ilo sai tulla taas takaisin.
Minä kuitenkin muutuin. Olen ruvennut katsomaan ihmisiä ja elämää uudella tavalla. Kaupassa se iloisesti hymyilevä nainen, jonka elämää vielä reilu vuosi sitten kadehdin, saattaa todellisuudessa olla menettänyt lapsensa tai läheisensä, on vaan jo selvinnyt elämän onnellisemmalle puolelle. Se ärsyttävä poika joka törttöilee moponsa kanssa liikenteessä ja käyttäytyy huonosti, on jonkun rakas lapsi, jossakin äiti tai isä odottaa häntä kotiin. On perheitä joissa mietitään, miksei meille koskaan tullut omaa lasta?, ja silti ne ihmiset selviävät elämässä eteenpäin, oppivat olemaan onnellisia juuri niin kun heillä on mahdollista. Olen siis oppinut sen, että kaikki ei olekkaan aina ihan sitä miltä se näyttää. Koskaan ei tiedä mitä se toinen ihminen on kokenut, menettänyt, tai joutuu kestämään. Koskaan ei voi tietää toisen elämästä, sillä perusteella kun katselee ihmisiä kaupassa, puistossa, syömässä ravintolassa, missä tahansa.
Olen ehkä oppinut empatiaa enemmän, ja tajunnut että kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Lisäksi olen oppinut nauttimaan. En halua valittaa pienistä asioista, en halua ärsyyntyä sateisesta ilmasta, tai auringonpaisteesta ulkona kun itse joutuu olemaan sisällä. Tottakai minäkin tuhahtelen että hitto kun sataa, tai olisihan sitä ulkonakin voinut olla, mutta en anna sen sen enempää vaikuttaa itseeni tai elämääni. Pieniä arkisia asioita joita ei voi muuttaa ei kannata jäädä suremaankaan sen enempää, ei tarvitse hyppiä ilosta jos sataa ja piti juuri pestä kolme koneellista pyykkiä ja saada ne kuivaksi, mutta ei kannata myöskään antaa sen pilata päivää. Suomalaisten peri synti, "koskaan mikään ei ole hyvin" -ajattelu aiheuttaa vaan verenpainetautia ja sydänsairauksia, otettaisiinko hiukan rennommin?
Minä elän nyt onnellista elämää, arkisine ongelmineni. Muksujen hoito, eskari ja kouluaikataulujen elämää. Omat koulujutut valtaavat taas arjen, ja samalla pyöritän tätä perhettä. Niin tekee kuitenkin moni muukin, ja ihan kunnialla saa hoidettua läpi kaiken, niin saan minäkin. Minulla on onnea, en tee kaikkea yksin, minulla on kokonainen perhe, mutta tiedän että sekin onnistuu, kaiken pystyy hoitamaan myös yksin, vaikka raskasta se onkin. Hatunnosto niille jotka niin tekevät. Minä nautin elämästä, sitä on toivottavasti ja todennäköisesti vielä paljon jäljellä. Minä Rakastan ja minua Rakastetaan. Toivon että jokaisella olisi rakkautta elämässään, se auttaa arjen kesekellä pitkälle.
Ihmisillä on liian kiire huolehtia, murehtia ja surra arkisia asioita, että unohtavat ne pienet onnen ja ilon asiat elämästä, jotka saavat elämän maistumaan. Tartutaan jokaiseen hymyyn, kauniiseen sanaan, tai Rakkaan halaukseen ja tehdään niitten avulla elämästä hiukan onnellisempi ja iloisempi joka päivä. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!
tiistai 13. elokuuta 2013
Minä olin hysteerinen, enkä ymmärtänyt sitä.
Tänään se sitten alkoi, arkielämä. Onko tämä nyt sitten syksyn ensimmäinen päivä. Elokuu on minun mittapuullani vielä kesäkuukausi, mutta iltojen viileys ja ilman kirpeys kertovat, että syksy ei ole kuin nurkan takana. Kuten on monesti tullut todettua, minä olen arki-ihminen. Parasta elämässä on tasainen, rauhallinen, onnellinen arki elämä ilman sen suurempia erikoisuuksia. Ihan ensiksi ihmisen, on hän missä elämäntilanteessa tahansa , tulisi oppia nauttimaan siitä tavallisesta elämästä. Aina ei voi olla jotakin uutta, erityistä, extremeä. Jos oppii nauttimaan omasta elämästään sellaisena kuin se arkena näyttäyttyy, voi nauttia suuremmalla ilolla ja onnella myös lomasta, etelänmatkasta, erilaisista juhlista. Itse olen oppinut tämän viimeisen vuoden aikana.
Aina olen ollut arjesta nauttiva ihminen, ja Jannen kuoltua kaipasin juuri eniten sitä sohvala istuskelua, takassa makkaranpaistoa, veneilyä iltaisin töitten jälkeen... Kaikkea mikä kuului arkeen. Jannen kuolema teki minusta "hysteerisen", piti mennä ja tulla, paikalleen ei voinut jäädä, levottomuus oli jatkuvasti läsnä. Piti raahata poikia paikasta toiseen, ja taas takaisin, piti olla seuraava suunnitelma, ja projekti, piti tehdä, suorittaa, "elää täysillä" kokoajan ympäri vuorokauden. En nukkunut kuin muutaman tunnin yössä, kehoni kävi ylikierroksilla, minua ei edes väsyttänyt, olin kokoajan menossa, ja kun pääsin sinne mihin olin menossa, olinkin jo lähdössä seuraavaan paikkaan, tekemään seuraavaa asiaa. Siivosin, pyykkäsin, laitoin ruokaa, aikataulutin, suoritin ja suoritin. Sellainen minusta tuli, jaksamisen äärirajoilla toimiva duracel pupu. Olen sellainen vieläkin, kun hermostun. Teen enkä saa mitään tehdyksi, touhuan ja touhotan, olen ärtynyt. Nyt kuitenkin tunnistan tämän piirteen itsestäni, ja osaan hiukan hillitä sitä, eikä se ole jatkuvaa, vaan satunnaista.
Nyt arki alkaa taas tuntua arjelta. Juuri tänä syksynä kaikki onkin toisin. Minulla on tavallinen elämä tavallisine ongelmineen ja arkisine askareineen. Suunnittelen juttuja mutta huomattavasti maltillisemmin kuin vielä vuosi sitten. Minun ei tarvitse suorittaa kokoajan. Ennen kaikkea minä nukun. Saan pääsääntöisesti helposti illalla unen päästä kiinni, aamulla minua vaan nukuttaa ja nukuttaa.. en tiedä voiko univelkaa olla vieläkin niin paljon, mutta minä todellakin nukkuisin. 10 tuntia tunnun tarvitsevan 12 tuntia menee helposti, minua väsyttää, mutta ei se että olisi kamalan ahdistavaa ja raskasta, vaan se että elämä ei ole ahdistavaa ja raskasta. Kun on oppinut nauttimaan taas arjesta, pystyn nauttimaan myös kaikista mukavista jutuista. Enää ei ahdista se että mukava lomareissu loppui, tai että kauan odotetut juhlat ovatkin ohi... nyt arkeen ja kotiin paluu tuntuu hienolta ja hyvältä, on mukava päästä päiväjärjestykseen, ja erilaiset lomat, reissut ja juhlat vaan piristävät sitä arkea. Ennen ahdisti, kaikki mikä loppuu, jokaiset jäähyväiset tuntuivat lopullisilta, pienikin asia oli kaiken loppu. Enää ei ole, tuntuu hyvältä ja mukavalta.
Minulle tulee alakuloisia aikoja yhä edelleen. Olen ollut surullinen ja haikea, pian on minun ja Jannen hääpäivä, Jannen esikoinen, minun keskimmäiseni meni eskariin, milloin vauvoista tuli niin isoja. Kuitenkin eskariin meno tuntuu haikealta myös muista äideistä, toisenlaisessa elmäntilanteessa, en minä ole poikkeus. Ei kai kukaan äiti ole valmis päästämään lastaan "siivilleen" ja jokaisen on niin tehtävä, ja rukoiltava ja toivottava että kaikki menee hyvin. Sitä asiaa ei voi muuttaa, ei edes äidin tahto. Haikeus ja suru kuuluu elämään, on osattava epäonnistua, on annettava itselleen aikaa, ja on opittava elämään asioiden kanssa jotka tuntuvat kestämättömiltä ja raskailta. Parhaan palveluksen tekee itselleen, kun opettelee pienin askelin nauttimaan tavallisesta elämästä. Tottakai siihen sisältyy kiirettä ja painetta, mutta siihen siältyy paljon muutakin. Oma elämäni alkoi muuttaa suuntaansa siinä kohtaa kun opin uudestaan nauttimaan omasta elämästäni. Siinä kohtaa sain taas langat käsiini ja pystyin nukkumaan. Yritettään jokainen nauttia siitä mitä meillä on, on se mitä tahansa. Silloin voimme nauttia elämästä yleensä.
Mukavaa viikkoa kaikille ja turvallista tarha, eskari ja koulumatkaa lapsukaisille <3 tervetuloa syksy ja arki.
Pienen eskarilaisen tai koululaisen rukous:
Olen iso ja olen pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Muistan jo kadut ja liikennevalot,
matkalla puiston ja korkeat talot.
Tänään ei reppuni paljon paina,
muistanko läksyni tehdä aina?
Olen iso ja pikkuisen pieni, on uusi ja outo koulutieni.
Löytyispä kaveri koulun pihasta, joka minua nykisi hihasta,
kysyisi peliin ja leikkiin mukaan.
Onkohan pihalla vielä kukaan?
Olen iso ja pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Yritän oppia kellonajat,
oikean oven ja pihan rajat.
Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.
Lähetä enkeli päivääni tähän.
on uusi ja outo koulutieni.
Muistan jo kadut ja liikennevalot,
matkalla puiston ja korkeat talot.
Tänään ei reppuni paljon paina,
muistanko läksyni tehdä aina?
Olen iso ja pikkuisen pieni, on uusi ja outo koulutieni.
Löytyispä kaveri koulun pihasta, joka minua nykisi hihasta,
kysyisi peliin ja leikkiin mukaan.
Onkohan pihalla vielä kukaan?
Olen iso ja pikkuisen pieni,
on uusi ja outo koulutieni.
Yritän oppia kellonajat,
oikean oven ja pihan rajat.
Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.
Lähetä enkeli päivääni tähän.
Jerry ja uusi eskari reppu.
perjantai 9. elokuuta 2013
Entä jos itkettää, esimerkiksi ihan kaikki?
Nyt on ollut matalapainetta mielessä. Varkauden reissun jälkeen on ollut tosi kova ikävä Sania, harmi kun on niin kaukana. Jerryllä alkaa eskari, miten voi jo olla? Olen ollut kipeänä, oikeastaan useamman viikon, mutta nyt vasta annoin periksi, kun olin niin kipeä että enää ei oikein käveleminen luonnistanut. Hiton vaivat >:(. Minun on kamalan vaikea antaa periksi, mietin ja pohdin joko nyt on liikaa, jaksaisinko vielä yhden päivän töissä, vai onko aika mennä lääkäriin, meneekö kuitenkin ohi. Sitten kun joudun sairaslomalle ottaa päähän, ja on syyllinen olo. Ei minulla ole kuumetta, eikä päältäpäin näy että olisin kipeä ja kuitenkin olen. Voi hemmetti että rasittaa.
Eilen illalla se sitten iski, se möykky rinnassa kasvoi kasvamistaan ja nousi jo kurkkuun asti. Mietin pientä Jerryä, nyt jo kuusi, ja vasta oli vauva. Mietin miten paljon on mahtunut Jerryn kuuteen ensimmäiseen vuoteen. Mietin itseäni, ja mietin Jannea, olin vihainen, muistin miten puhuttiin siitä joskus miten Jerry lähtee eskariin. MIKSI ET OLE NYT TÄÄLLÄ?? Miksi et mene ostamaan Jerryn kanssa reppua, miksi jätit pienet poikasi, ja minut, miksi jätit perheesi ja ystäväsi, kuinka sinä voit olla noin itsekäs, miksi et edes poikiasi ajatellut? Samalla tiesin että ei Janne meitä jättänyt , ei nyt eikä koskaan, on täällä ja on läsnä, ei olisi halunnut mennä, mutta toisin oli päätetty, miksi silti olin vihainen? Miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä menetystä, mitä tahansa menetystä? Miksi aina pitää löytää syyllinen, olla vihainen ja joskus jopa katkera. Jokaisella meillä on aikamme maan päällä. Omalle kohdalle se on helpompi hyväksyä , ei olisi kuitenkaan valmis luopumaan Rakkaistaan.
Minun on viimepäivinä ollut vaikea keskittyä, olen ollut hermostunut ja ahdistunut. Tuntuu että en saa tehtyä mitään fiksua, olen äkäinen ja säikky. Itku on kokoajan tulossa, välillä se tulee, välillä saan möykyn nieltyä alas. Mistä tämä kaikki johtuu? Johtuuko se tulevasta muutoksesta, ahdistaako tulevat pimeät illat? Olen aina ollut syksy ihminen, pidän kynttilöistä, raikkaasta ilmasta, villapaidoista, kuumasta mehusta, punaviinistä, syksyn tuoksusta. Miksi siis ahdistaa?
Viimeaikoina olen tuntenyt riittämättömyyden tuntoa. On ollut tunteita laidasta laitaan, en ole tarpeeksi hyvä, minulla ei ole mitään, minä en ole mitään? Pelkään että nämä tunteet ottavat vallan, miksi ihmeessä luon itse itselleni sellaisia kriteereitä joita muut eivät minulta odota, voisiko vaan löysätä hiukan? Olen nauttinut kesästä ja elämästä, miksi nämä asiat iskevät nyt niin kovasti. Huomaan että minun surutyöni ei ole vieläkään valmis. Minun on vieläkin vaikea hyväksyä tapahtunutta, vaikka onnellisempi en voisi olla nykyisestä elämästäni. Tulee vaan aikoja jolloin muistot ovat liikaa, ne ajat liittyvät useimmiten poikiin ja johonkin mitä heille tapahtuu. Minä itse suren poikien menetettyä isää enemmän kuin pojat osaavat. Miten oppisin olemaan surematta joka kerta kun joku iso asia tapahtuu. Toisaalta taas haluanko sitä edes? Onko oikein surra pikkuisen Jerryn puolesta kun isä ei saatakkaan esikoululaista matkaan, voisinko rehellisesti suoda sen itselleni, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Haittaisiko se ketään?
Läheisilläni, tässä tapauksessa ehkä Samilla, ei voi olla helppoa. Rakastan Samia hirveästi, haluan jakaa elämäni, ihan kaiken hänen kanssaan. En ehkä ole helpoin mahdollinen ihminen tällä hetkellä, kaikkien ajatusteni kanssa. Kaikenlisäksi pelkään jatkuvasti menettäväni hänet, että jotain pahaa tapahtuu, niinhän minulle käy. Pelkään myös poikien ja perheeni puolesta, en voi olla rauhassa jos en tiedä että läheiseni ovat ehdottomasti turvassa.
Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin onnellinen elämästäni, se ei voisi olla parempaa ja ihanampaa. Minä vaan olen maailmanlopun surija ja pohtija. Huomaan myös että pienet asiat kasaantuvat sydämmeeni ja rintaani kasvaen isoksi möykyksi ja kun möykky on liian suuri, vuotaa se kyyneleinä poskille ja minua ahdistaa. Janne kuoli 1v ja kohta 5kk sitten.. se ei ole kauan sitten. Olisi hullua väittää selvinneensä kaikesta. Olen ehkä selvinnyt elämään, oppinut nauttimaan siitä taas, mutta en ole selvinnyt peloista ja surusta. Se vie aikaa. Minulla on kuitenkin Rakas vierellä joka osaa tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla on perhe ja ystävät. Tiedän että kukaan heistä ei ole unohtanut, vaikka eletään eteenpäin, jokainen heistä muistaa ja tietää että minä en ehkä aina jaksakkaan hymyillä.
Kiitos Rakkaat <3 ihan jokaiselle teistä, erityisesti Samille suuri kiitos <3
Eilen illalla se sitten iski, se möykky rinnassa kasvoi kasvamistaan ja nousi jo kurkkuun asti. Mietin pientä Jerryä, nyt jo kuusi, ja vasta oli vauva. Mietin miten paljon on mahtunut Jerryn kuuteen ensimmäiseen vuoteen. Mietin itseäni, ja mietin Jannea, olin vihainen, muistin miten puhuttiin siitä joskus miten Jerry lähtee eskariin. MIKSI ET OLE NYT TÄÄLLÄ?? Miksi et mene ostamaan Jerryn kanssa reppua, miksi jätit pienet poikasi, ja minut, miksi jätit perheesi ja ystäväsi, kuinka sinä voit olla noin itsekäs, miksi et edes poikiasi ajatellut? Samalla tiesin että ei Janne meitä jättänyt , ei nyt eikä koskaan, on täällä ja on läsnä, ei olisi halunnut mennä, mutta toisin oli päätetty, miksi silti olin vihainen? Miksi ihmisen on niin vaikea hyväksyä menetystä, mitä tahansa menetystä? Miksi aina pitää löytää syyllinen, olla vihainen ja joskus jopa katkera. Jokaisella meillä on aikamme maan päällä. Omalle kohdalle se on helpompi hyväksyä , ei olisi kuitenkaan valmis luopumaan Rakkaistaan.
Minun on viimepäivinä ollut vaikea keskittyä, olen ollut hermostunut ja ahdistunut. Tuntuu että en saa tehtyä mitään fiksua, olen äkäinen ja säikky. Itku on kokoajan tulossa, välillä se tulee, välillä saan möykyn nieltyä alas. Mistä tämä kaikki johtuu? Johtuuko se tulevasta muutoksesta, ahdistaako tulevat pimeät illat? Olen aina ollut syksy ihminen, pidän kynttilöistä, raikkaasta ilmasta, villapaidoista, kuumasta mehusta, punaviinistä, syksyn tuoksusta. Miksi siis ahdistaa?
Viimeaikoina olen tuntenyt riittämättömyyden tuntoa. On ollut tunteita laidasta laitaan, en ole tarpeeksi hyvä, minulla ei ole mitään, minä en ole mitään? Pelkään että nämä tunteet ottavat vallan, miksi ihmeessä luon itse itselleni sellaisia kriteereitä joita muut eivät minulta odota, voisiko vaan löysätä hiukan? Olen nauttinut kesästä ja elämästä, miksi nämä asiat iskevät nyt niin kovasti. Huomaan että minun surutyöni ei ole vieläkään valmis. Minun on vieläkin vaikea hyväksyä tapahtunutta, vaikka onnellisempi en voisi olla nykyisestä elämästäni. Tulee vaan aikoja jolloin muistot ovat liikaa, ne ajat liittyvät useimmiten poikiin ja johonkin mitä heille tapahtuu. Minä itse suren poikien menetettyä isää enemmän kuin pojat osaavat. Miten oppisin olemaan surematta joka kerta kun joku iso asia tapahtuu. Toisaalta taas haluanko sitä edes? Onko oikein surra pikkuisen Jerryn puolesta kun isä ei saatakkaan esikoululaista matkaan, voisinko rehellisesti suoda sen itselleni, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Haittaisiko se ketään?
Läheisilläni, tässä tapauksessa ehkä Samilla, ei voi olla helppoa. Rakastan Samia hirveästi, haluan jakaa elämäni, ihan kaiken hänen kanssaan. En ehkä ole helpoin mahdollinen ihminen tällä hetkellä, kaikkien ajatusteni kanssa. Kaikenlisäksi pelkään jatkuvasti menettäväni hänet, että jotain pahaa tapahtuu, niinhän minulle käy. Pelkään myös poikien ja perheeni puolesta, en voi olla rauhassa jos en tiedä että läheiseni ovat ehdottomasti turvassa.
Ei pidä käsittää väärin. Olen hyvin onnellinen elämästäni, se ei voisi olla parempaa ja ihanampaa. Minä vaan olen maailmanlopun surija ja pohtija. Huomaan myös että pienet asiat kasaantuvat sydämmeeni ja rintaani kasvaen isoksi möykyksi ja kun möykky on liian suuri, vuotaa se kyyneleinä poskille ja minua ahdistaa. Janne kuoli 1v ja kohta 5kk sitten.. se ei ole kauan sitten. Olisi hullua väittää selvinneensä kaikesta. Olen ehkä selvinnyt elämään, oppinut nauttimaan siitä taas, mutta en ole selvinnyt peloista ja surusta. Se vie aikaa. Minulla on kuitenkin Rakas vierellä joka osaa tukea tilanteessa kuin tilanteessa. Minulla on perhe ja ystävät. Tiedän että kukaan heistä ei ole unohtanut, vaikka eletään eteenpäin, jokainen heistä muistaa ja tietää että minä en ehkä aina jaksakkaan hymyillä.
Kiitos Rakkaat <3 ihan jokaiselle teistä, erityisesti Samille suuri kiitos <3
torstai 1. elokuuta 2013
Syksy on aivan nurkan takana...
Se on sitten elokuun ensimmäinen päivä. Tarkoittaako se että nyt pitää todella nauttia lämpimistä päivistä jos niitä on, syksy on jo ihan ovella. Siitäkin tietää syksyn olevan täällä, kun tilasin ensimmäisen koulukirjan syksyä varten odottamaan. Olen tutustunut lukujärjestykseen, ja ihan meinaa alkaa jännittämään, melkoinen syksy tulossa, niin paljon pitäisi oppia. Ihan mahtavaa, odotan että koulu alkaa, vaikka toki palkkapussin pois jääminen hirvittää melkoisesti. Ihan mahanpohjassa tuntuu kun ajattelee asiaa. Enköhän kuitenkin selviä, selvisin ennenkin. Ihana nähdä luokkakavereita, mitähän kaikki "lapset" ja lapsenmieliset ovat tehneet kesällä..
Meillä on kesäloma. Tarkoittaa että Samilla on, minulla ei lomaa tänävuonna olekkaan. Minullakin on siis.. ei tarvitse viedä poikia hoitoon töihin mennessä, eikä hakea pois kotiin tullessa. Ei ole aikaa olla netissä, eikä kirjoittaa blogia samalla tavalla. On aikaa olla yhdessä perheen kanssa silloin kun ei ole töissä. Se se vasta on elämää , kotielämää.
Käytiin Varkaudessa. Oli tosi mukava reissu. Ensimmäistä kertaa tuntui että olen siellä lomalla, tapaamassa ystäviä, en vain käymässä Jannen haudalla. Tuntui hyvältä käydä tutuissa paikoissa, törmätä kaupungilla tuttuihin ihmisiin. Käydä kahvilla, rannalla, grillata, olla vaan... Aika hieno reissu oli. Jannen haudalla tunnelma muuttui. Menin sinne Samin kanssa. Jo matkalla alkoi tuntua ikävältä, haudalle saapuessa en tiennyt mitenpäin olisin ollut, olo oli kurja ja surullinen. Sami on ihana ja kiltti. Hän jätti minut haudalle yksin. Kävin taas mielessäni keskustelua Jannen kanssa, siitä miten hän jätti minut ja pojat. Yritin ymmärtää syytä ja yritin hyväksyä. Vieläkään en oikein pysty hyväksymään. Mikä mahti maailmassa haluaa viedä lasten isän? En varmasti tule sitä hyväksymään koskaan, se ei ole reilua, mutta elämä ei aina ole. Ei minun tarvitsekkaan hyväksyä sitä, mutta minun on osattava elää sen kanssa. Haudalla käyminen on kuin matka menneisyyteen ja muistoihin, ensi tapaamiseen, viimeisiin hetkiin, ja kaikkea siltä väliltä. Edelleenkään en tunne että Janne olisi siellä. Hän on muualla, sydämmissä ja muistoissa. On kuitenkin ihanaa että on paikka hänelle, häntä varten. Mielessäni kerroin Jannelle minusta ja Samista, kerroin miten hyvin pojilla on asiat ja miten elämä tuntuu hyvältä. Pois lähtiessäni itketti edelleen, mutta olo oli ihmeen kevyt. Tiesin että haudalla käynti oli hyvä juttu, ja on täst edeskin. Janne ei unohdu ikinä, ja varmana merkkinä siitä on hautakivi ja hauta jolla on aina kukkasia kesäisin ja kynttilöitä talvisin. Janne elää monien muistoissa ja mielessä.
Meidän ensimmäinen kesä perheenä on sujunut siis melkoisen mukavissa merkeissä. On tehty paljon, tavattu ihmisiä ja vielä on yksi huvipuistoreissu edessäkin. Minä alan pikkuhiljaa uskoa että Sami todella haluaa olla osana tätä kiljusen herrasväkeä. Hän ei ole säikähtänyt lomareissuja lasten kanssa, hän on edelleen vierellä eikä ole epäröinyt. Miten ihmeessä juuri Hän tuli elämääni. Ei ole helppoa astua "ison perheen isäksi" kun ei ole mitään vastaavaa ennen kokenut, ja kuitenkin hän teki sen hyvin luontevasti. En usko että kauppareissulla ihmiset huomaavat mitään outoa perheessämme. Me olemme kuin ketkä tahansa ikäisemme. Meillä kummallakin on omat muistomme ja historiamme jotka ovat jääneet taakse. Tällä hetkellä meillä on yhteinen elämä ja edelleen sen opettelua. Varsinkin minulta. Joka aamu olen onnellinen herätessäni Samin vierestä ja tajutessani että rakastan häntä joka hetki hurjasti ja silti kokoajan enemmän. Sellainen tuntuu aika mahtavalta. Edessä oleva syksy ja pimeä talvi eivät pelota, meitä on kaksi, meillä on tulevaisuus ja me pidämme toisemme pinnalla. Olen onnellisessa asemassa, ja haluan muistaa sen jatkuvasti, olen kiitollinen siitä Rakkaudesta ja onnesta joka on osunut nyt kohdalleni. Olen kiitollinen elämästä jonka sain. Aion nauttia kaikista vuodenajoista, koska niissä on omat hyvät puolensa jokaisessa. Ei kannata surra sellaista mitä ei voi muuttaa, kuten säätä, vuodenaikaa, viikonpäivää... ei kannata juuttua suruun, jolle ei voi mitään, kuten historiaan. Muistan Jannen ja muistelen Jannea ja katselen kuvia. Vielä en ole käynyt läpi Jannen muisto laatikkoa, en koe olevani tarpeeksi vahva siihen, mutta muistelen mielessäni, en kuitenkaan halua jäädä muistoihin ja ikävään, aion elää elämääni joka minulle on annettu, sitä onnellisempaa, iloisempaa ja toiveikkaampaa.
Ihanaa loppuviikkoa kaikille lukijoille. Nauttikaa syys kesän illoista ja aurinkoisista päivistä.
Kävimme turisteina Varkaudessa :D
Meillä on kesäloma. Tarkoittaa että Samilla on, minulla ei lomaa tänävuonna olekkaan. Minullakin on siis.. ei tarvitse viedä poikia hoitoon töihin mennessä, eikä hakea pois kotiin tullessa. Ei ole aikaa olla netissä, eikä kirjoittaa blogia samalla tavalla. On aikaa olla yhdessä perheen kanssa silloin kun ei ole töissä. Se se vasta on elämää , kotielämää.
Käytiin Varkaudessa. Oli tosi mukava reissu. Ensimmäistä kertaa tuntui että olen siellä lomalla, tapaamassa ystäviä, en vain käymässä Jannen haudalla. Tuntui hyvältä käydä tutuissa paikoissa, törmätä kaupungilla tuttuihin ihmisiin. Käydä kahvilla, rannalla, grillata, olla vaan... Aika hieno reissu oli. Jannen haudalla tunnelma muuttui. Menin sinne Samin kanssa. Jo matkalla alkoi tuntua ikävältä, haudalle saapuessa en tiennyt mitenpäin olisin ollut, olo oli kurja ja surullinen. Sami on ihana ja kiltti. Hän jätti minut haudalle yksin. Kävin taas mielessäni keskustelua Jannen kanssa, siitä miten hän jätti minut ja pojat. Yritin ymmärtää syytä ja yritin hyväksyä. Vieläkään en oikein pysty hyväksymään. Mikä mahti maailmassa haluaa viedä lasten isän? En varmasti tule sitä hyväksymään koskaan, se ei ole reilua, mutta elämä ei aina ole. Ei minun tarvitsekkaan hyväksyä sitä, mutta minun on osattava elää sen kanssa. Haudalla käyminen on kuin matka menneisyyteen ja muistoihin, ensi tapaamiseen, viimeisiin hetkiin, ja kaikkea siltä väliltä. Edelleenkään en tunne että Janne olisi siellä. Hän on muualla, sydämmissä ja muistoissa. On kuitenkin ihanaa että on paikka hänelle, häntä varten. Mielessäni kerroin Jannelle minusta ja Samista, kerroin miten hyvin pojilla on asiat ja miten elämä tuntuu hyvältä. Pois lähtiessäni itketti edelleen, mutta olo oli ihmeen kevyt. Tiesin että haudalla käynti oli hyvä juttu, ja on täst edeskin. Janne ei unohdu ikinä, ja varmana merkkinä siitä on hautakivi ja hauta jolla on aina kukkasia kesäisin ja kynttilöitä talvisin. Janne elää monien muistoissa ja mielessä.
Meidän ensimmäinen kesä perheenä on sujunut siis melkoisen mukavissa merkeissä. On tehty paljon, tavattu ihmisiä ja vielä on yksi huvipuistoreissu edessäkin. Minä alan pikkuhiljaa uskoa että Sami todella haluaa olla osana tätä kiljusen herrasväkeä. Hän ei ole säikähtänyt lomareissuja lasten kanssa, hän on edelleen vierellä eikä ole epäröinyt. Miten ihmeessä juuri Hän tuli elämääni. Ei ole helppoa astua "ison perheen isäksi" kun ei ole mitään vastaavaa ennen kokenut, ja kuitenkin hän teki sen hyvin luontevasti. En usko että kauppareissulla ihmiset huomaavat mitään outoa perheessämme. Me olemme kuin ketkä tahansa ikäisemme. Meillä kummallakin on omat muistomme ja historiamme jotka ovat jääneet taakse. Tällä hetkellä meillä on yhteinen elämä ja edelleen sen opettelua. Varsinkin minulta. Joka aamu olen onnellinen herätessäni Samin vierestä ja tajutessani että rakastan häntä joka hetki hurjasti ja silti kokoajan enemmän. Sellainen tuntuu aika mahtavalta. Edessä oleva syksy ja pimeä talvi eivät pelota, meitä on kaksi, meillä on tulevaisuus ja me pidämme toisemme pinnalla. Olen onnellisessa asemassa, ja haluan muistaa sen jatkuvasti, olen kiitollinen siitä Rakkaudesta ja onnesta joka on osunut nyt kohdalleni. Olen kiitollinen elämästä jonka sain. Aion nauttia kaikista vuodenajoista, koska niissä on omat hyvät puolensa jokaisessa. Ei kannata surra sellaista mitä ei voi muuttaa, kuten säätä, vuodenaikaa, viikonpäivää... ei kannata juuttua suruun, jolle ei voi mitään, kuten historiaan. Muistan Jannen ja muistelen Jannea ja katselen kuvia. Vielä en ole käynyt läpi Jannen muisto laatikkoa, en koe olevani tarpeeksi vahva siihen, mutta muistelen mielessäni, en kuitenkaan halua jäädä muistoihin ja ikävään, aion elää elämääni joka minulle on annettu, sitä onnellisempaa, iloisempaa ja toiveikkaampaa.
Ihanaa loppuviikkoa kaikille lukijoille. Nauttikaa syys kesän illoista ja aurinkoisista päivistä.
Kävimme turisteina Varkaudessa :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)