Kun ei uskalla olla väsynyt!

Tämä on ollut merkillinen viikko. On ollut hirveästi iloa, onnea ja samalla ahdistusta ja pahaaoloa ja itkua.  Ihmisillä on hirveästi menoja. Kaikenlaisia kissanristiäisiä ja harrastuksia. Minulla ei ole. Tällä viikolla on ensimmäistä kertaa alkanut tulla pahamieli siitä, että ihmiset valittavat minulle miten kiireisiä ovat ja miten eivät kerkeä näkemään lapsiaan tai puolisoaan kun aina jompikumpi tai joku on menossa. On ihanaa että ihmisillä on kivaa tekemistä. En ole pahoillani siitä että heillä on hauskaa, vaikken minä samalla tavalla pääsisikään. Se kuitenkin tuntuu pahalta että jostainsyystä ihmiset ovat alkaneen "narista" asiasta minulle. Minä haluaisin juosta "kissanristiäisissä" kerran kaksi viikossa, minä haluaisin istua kahvilla rauhassa ilman poikia, haluaisin käydä ulkona syömässä. Olen päässytkin, en väitä sitä, mutta aina kun menen johonkin se vaatii suunnittelun, lapsenvahdin hommaamisen, kaikki pitää tietää etukäteen tarkasti, ei voi vaan mennä ja lähteä. Kaikki pitää suunnitella huolella viikkoja ennen, ja sitten katsoa onnistuuko jos joku voi ottaa pojat. Siitä olen pahoillani, että ihmiset valittavat minulle kiireistään ja menoistaan jotka ovat kuitenkin itse sopineet ja päättäneet että haluavat mennä. Aika moni tuntuu unohtaneen tilanteeni, olen todellakin väärä ihminen jolle valittaa elämän hektisyyttä.

Minä menen useimmiten 9:45 töihin, pojat vien klo 9:00. Pääsen kotiin yleensä 18:15 ja haen pojat klo 19 mennessä. Työmatkani kestää puolituntia ja nyt talvella hiukan ylikin joten pojat eivät ole ylimääräistä hoidossa. Vapaapäivinä olen niin väsynyt että en jaksaisi tehdä mitään, mutta silloin pitää siivota koti, hoitaa pyykit ja muut kotityöt. Lisäksi on kiva tehdä poikien kanssa jotakin, käydä uimassa, hauskiksessa, puistossa tai vaikka ulkona syömässä. Minä olen äiti ja isä, illalla kun pojat menevät nukkumaan katson mitä tarvitaan tarhassa seuraavana päivänä, mietin koska ehdin käymään kaupassa, useimmiten käyn vapaapäivinä poikien kanssa. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin hyvin vaikea enää yrittää järjestää omaa aikaa tai omia menoja. On niin väsynyt. Mietin usein miten helppoa oli kun Janne eli. Jos minulla oli myöhempi vuoro, oli Janne hakenut pojat jo valmiiksi. Saatoin käydä kaupassa rauhassa töitten jälkeen, kotona saattoi pojat olla jo sängyissään tai iltapalapöydässä kun tulen kotiin, hoitopäivien pituus oli 6-8 tuntia, aivan toista kuin nyt.

Olen päässyt elämässä hyvin eteenpäin, olen selvinnyt pahimman surun ja murheen yli, mutta taistelu arjen pyörittämisen kanssa jatkuu yhä edelleen. Sanonta "Äiti on vähän väsynyt" tuntuu kornilta, ehkä parempi olisi että "Äiti ei uskalla olla väsynyt" koska jos antaisin oikeasti vallan sille kaikelle uupumukselle ja väsymykselle mikä minussa on, en varmasti nousisi sängystä viikkoon. Siksi äiti ei ole väsynyt vaan jatkaa arjen pyörittämistä, ja selviää, siitäkin. Olen väsynyt joskus myöhemmin, vaikka vuodenpäästä jos se sopii silloin paremmin.

Tässä viikossa on ollut siis paljon ikävää ja kaipausta siihen "helppoon" perhe arkeen , jota ei osannut arvostaa tarpeeksi kun sitä eli. Ei tajunnut miten paljon se toinen kuitenkin tekee , ihan huomaamatta. Nyt tajuaa.. Ja olen kiitollinen Jannelle siitä mitä hän teki, tämä on valtavasti hankalampaa ja raskaampaa ilman Jannea. Syy miksi nämä asiat osittain ovat nousseet pinnalle on väsymys, mutta myös se että Sami on ollut koko viikon meillä, iltaisin töitten jälkeen. On ollut valtavasti helpompaa. Ei ole tarvinnut aamulla hoitaa kaikkea yksin, ja huomasin heti miten kiire väheni. On ollut seuraa ja apua. Se alkoi pelottaa, tajusin miten raskas meidän perheen arki on ja säikähdin, voiko kukaan oikeasti haluta hypätä tällaiseen mukaan, ihan vapaaehtoisesti. Se aiheutti ahdistusta ja hirveästi pohdintaa.. Pienten poikien kanssa elämä on aika "vauhdikasta" tee aamupala, auta vaatteet, pue toppavaatteet, laita ruokaa, pese hampaat, toimi erotuomarina, jne.. tuttua kaikille lapsiperheille. Mutta se että joku on valmis tulemaan siihen mukaan, vapaaehtoisesti.. Pelkäsin että tässä käy niin että toinen huomaa että ei haluakkaan tai jaksakkaan tätä. Ei halua vaihtaa "helppoa" elämää tällaiseen. Tietysti tämä on vasta alkua, ja meillä kummallakin on omat kodit ja "omat elämät" vaikkakin ollaan yhdessä. Tulevaisuus näyttää miten asiat jatkuvat. On haaveita, toiveita ja unelmia, kummallakin.. toivoisin että edes osa niistä toteutuu. Minua pelottaa haaveilla, en haluaisi taas pudota korkealta, kuitenkin alan taas pikkuhiljaa oppia siihen. Haaveilu on yksi asia joka minun täytyy opetella uudelleen, en ole pitkiin aikoihin uskaltanut tehdä sitä, joko nyt olisi aika oikeasti alkaa haaveilla..

Muistakaa siis olla onnellisia normaalista tavallisesta perhe-elämästä, se ei todellakaan ole yliarvostettua. Arki on parasta, on perhe sitten millainen tahansa, on siinä lapsia, lemmikkejä tai vaan sinä itse. Nautitaan arjesta, vähennetään kalenterista menoja ja ollaan lähekkäin. Onnellista viikonloppua sinulle, joka tätä luet ja iso kiitos Samille tästä viikosta <3 !

Sinne meni , ja selvisin.

Taas oli yksi "merkkipäivä" joka ei tällä kertaa ollutkaan niin merkillinen. Torstai-iltana tajusin, että seuraavana päivänä on 19. päivä. Jannen kuolemasta tulisi 7kk. Vasta torstaina, en ollutkaan panikoinut koko viikkoa. Pieni vihlaisu sydämmessä, ja muutama hetki miettien kaikkea, mutta ei kuitenkaan liikaa. Perjantai meni hyvin, muutama ihminen kysyi miten olen pärjännyt, ei enää kovinkaan moni, mutta ei ollut tarvettakaan. Minä pärjäsin ihan hyvin. Siskoni Marja oli kylässä, syysloman vietossa, meillä oli mukavaa ja minulla seuraa. En ajatellut hirveästi koko asiaa. En kuitenkaan sulkenut asiaa pois mielestänikään, koska jos paha mieli olisi tulossa se tulisi kyllä.Sitä ei auta siirtää. Nyt kävi kuitenkin niin että se ei tullutkaan. Minulla oli mukava päivä. Siivottiin, vaihdettiin olohuone päälaelleen, laitettiin piha syyskuntoon ja pestiin grilliä.. Illalla syötiin kiinalaista ruokaa ja maattiin sohvalla. Ihana rento päivä. Ja minä selvisin paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Ja olin iloinen. Minä selviän tästä, jokainen kuukausi on tuonut tullessaan jotain uutta ja aina hyvällä tavalla. Elämä voittaa ihan aina, kun sille antaa mahdollisuuden.

Yksi suuri "peikko" meitä vaanii. Peikko nimeltä isänpäivä. Kortit olivat ilmaantuneet käytävienvarsiin kaupoissa, ja pikkuhiljaa enenevissä määrin tarjotaan isälle sitä, tätä ja tuota.. Itse selviän kyllä, mutta suren poikia. Miltä tuntuu tarhassa tehdä korttia isälle jota ei ole, tai valmistella muuten isänpäivää. Miten kovasti Jerry suree taas. Koskaan aiemmin en ole ajatellut asiaa, koska en olo joutunut tilanteeseen jossa olisi pitänyt. Mielestäni aina tarhojen isänpäivä aamupalat isille ja ukeille ovat olleet tosi kiva juttu, ekstra päivä lapsille. Nyt olen miettinyt samaa asiaa hieman toisella tavalla. Mitä jos tarhassa olisi sellainen, miten voisin viedä koko viikkoon poikia hoitoon, viikon ajan valmistellaan juttuja tätä "juhlaa" varten. Miten voisin viedä pojat hoitoon kyseisenä aamuna, en mitenkään.. Muiden isät olisivat paikalla, meidän poikien ei. ONNEKSI poikien tarhassa ei tällaista ole, se olisi meille katastroofi, vaikka muille aivan tavallinen kiva päivä. Miten asioita ei osaa ajatella tarpeeksi laajakatseisesti ennen kuin ne osuvat omalle kohdalle? Silti sellaiset päivät ovat kivoja, en missään nimessä haluaisi toisilta lapsilta viedä sitä iloa, mutta samalla olen miettinyt että kaikissa juhlissa mitä tarhat ja koulut järjestävät pitäisi ajatella loppuun asti, toisaalta ymmärrän että aina ei voi ottaa ihan kaikkia huomioon. Katson kuitenkin itsekkäästi vielä oikeudekseni ajatella että sellaisia "juhlia" ei pitäisi järjestää. Moni varmaan ajattelee että sama pätee kaikkiin juhliin, koska kaikki eivät juhli joulua, tai muita juhlia. Tänävuonna minulla on kuitenkin  oikeus olla sitä mieltä että isänpäiväjuhla tarhassa on tyhmä ja olen onnellinen että meillä sitä ei ole. Ensivuonna voi olla helpompi ja olen ehkä toista mieltä, mutta nyt en siitä pidä, ja sellaisia ei saisi järjestää. En kestä katsoa miten lapsiini sattuu, ja miten he ikävöivät, ja kaikki mikä lisää ikävää haluan sulkea pois. Jos voisi hypätä ajassa, olisi isänpäivä jo ohi, mutta ei voi ja se on elettävä ja oltava pojille äiti ja isä ja muistaa kertoa että isi rakastaa kyllä, ja isi näkee vaikka ei me nähdäkkään isiä. Poikien suru tuntuu vaikeammalta kestää kuin oma.. haluaisi auttaa mutta ei voi.

Eilen oli kiva ilta. Oltiin Jenni siskon luona syömässä. Ruoka oli loistavaa, Jenni on huippu kokki. Jennin luona oli kylässä heidän ystäväpariskunta. Aivan ihanat ihmiset, ja tuntui mukavalta ja tervettulleelta olla joukossa. Ihana piristys iltaan. Muutaman kerran illan aikana mietin Jannea, ja taisin Jannen mainitakkin, mietin suruani, ja sitä mitä nämä ihmiset tietävät siitä. Niin Jenni ja Kalle kuin Sanna ja Mikkokin.. Uskoisin että kaikki heistä tietävät hyvin paljon elämästäni, asioista puhutaan, mutta ei liikaa, tuntuu hyvältä että he kaikki tietävät ja silti puhutaan lentopelosta, hullusta avaruudesta hyppijästä, peurojen suojateistä, nauretaan ja pidetään hauskaa. Katselin ihmisiä pöydän ympärillä, ja tajusin että ihan jokaisella heistä on omat taakkansa kannettavana, jokainen perhe kamppailee jonkun suuren ongelman kanssa, jokainen heistä tietää miltä tuntuu kun asiat eivät mene ihan niin kuin "elokuvissa" ja silti kaikki nauroimme ja vietimme mukavaa iltaa. Tuntui hyvältä että Sami oli myös kutsuttu. Tälläkertaa hän ei päässyt mutta tiedän että olisi viihtynyt ja tiedän että olisi ollut yhtä tervetullut kuin minäkin, ja pojat. On hyvä että on lähellä ihmisiä jotka eivät ole itsekkään eläneet pumpulissa. Ymmärrys huokuu eleissä ja olemisessa, sanoja ei tarvita. On hienoa että on ihmisiä joiden murheet ovat arkipäiväisiä, on hyvä että voi olla sellaisten seurassa. Sen lisäksi on hyvä että on ihmisiä jotka tietävät, minkälaista on kun toivoisi että suurin ongelma on raha, tai lasten nuha, tai pari ylimääräistä kiloa vaa´assa, mutta kun niin ei ole ja ongelmat elämässä ovat suurempia, ja silti eletään täysillä jokapäivä, ainakin niin täysillä kun pystytään. Sellaisten ihmisten seura saa uskomaan omaankin huomiseen, vaikka ongelmat ja murheet ovat erilaisia, selviytyminen on samanlaista. Vertaistukea on monenlaista, suurin siitä löytyy ihmisten katseista, "minä tiedän, ja yritän ymmärtää" ja samalla vitsaillaan ja pidetään hauskaa. Kiitos mukavasta illasta siis koko poppoolle, tuli hyvä mieli.

Nauttikaa sunnuntaista, on mennyt 7kk ja minä olen edelleen hyvin vahvasti elossa, ja aion olla vielä pitkään.

Syysmasennus on luokiteltu kirosanaksi.

Olin tulossa kertomaan, miten meinaa syksyinen alakulo ottaa valtaa.. Flunssa, pimenevät päivät, sade ja tuuli.. Sitten vilkaisin omien lukemieni blogien otsikot. Ensimmäisenä oli "Elämä ON hieno matka" , ihminen joka kirjoittaa aina "isosti " ja reilusti omista tuntemuksistaan, ja hyvin rohkeasti. Pelkästään otsikko kolahti.. TOTTA niin se on, elämä ON hieno matka. Rupesin miettimään että tässä tilanteessa minä nyt olen, annan jonkun typerän flunssan tai syksyn masentaa? En todellakaan ole, on tässä suurempiakin murheita ihmisillä. Minä joka olen käynyt niin pohjalla että aurinkoon tai edes valoon on ollut valtava matka, minäkö nyt annan syksylle voiton. En hitossa anna. Toisaalta oli lohdullista huomata että otti päähän, ihan tavalliset asiat, jotka ottaisivat päähän ketä tahansa. Ei mitään suurta, sitä normaalia kitinää vaan, mitä meillä kaikilla on tapana pitää. Joko minä olen niiden ihmisten joukossa, tavallisten ihmisten, taidampa olla. Haluan kuitenkin pitää siitä kiinni että pienet asiat eivät ala minua häiritä. Haluan eroon kaikesta turhasta ja häiritsevästä joka saattaa masentaa. Haluan oppia tietoisesti jättämään asiat omaan arvoonsa, asiat jotka ovat, kitisen miten paljon tahansa.

Siis syksy on täällä. Minä pidän kynttilöistä, niitä on jo kaapillinen ettei vaan lopu, niitä on vessassakin, kynttilöitä on jokapuolella. Kynttilä palaa aamupalapöydässsä ja iltapalalla, pojat pitävät siitä, kynttilä palaa olohuoneessa, antaa lämpöä sateiseen iltaan. Syksyllä on ihana kun voi polttaa kynttilöitä. Minä pidän villasukista ja neuleista, minä pidän pipoista. Minä pidän kaikesta siitä mikä liittyy kylmeneviin päiviin, pidän keltaisista ja punaisista vaahteran lehdistä, pidän raikkaista aamuista ja takkatulesta. Pidän sateen ropinasta, ja tuulen huminasta, pidän siitä että voi rauhoittua kotiin, lukea hyvää kirjaa, juoda lasin viiniä. Jos mietitään asiaa tältä kannalta, niin todellakin, minä pidän syksystä, ja se että minulle tulee flunssa joka tuskin kestää päivää kahta kauempaa saa minut "kitisemään", voi jestas sentään. Rakastan syksyä, se saa tulla, tai ehkä nyt jo paremminkin olla.. Kevättä ja kesää kohti kuitenkin on alettu mennä jo.. kesä on täällä ennen kuin huomataankaan, ja ennen sitä on vielä paljon kivoja juttuja.

Minä siis selätin alkavan kiukun ja masennuksen hyvin nopeasti, kiitos blogin otsikon joka kolahti. Toivon että minulla on vielä paljon syksyjä elettävänäni, ja toivon että muistan niinä jokaisena nauttia niistä asioista joita syksyssä rakastan. Odotan tulevaa, haluaisin todella tietää miten asiat ovat talvella, keväällä ja ensi kesänä.. ja sen minä näen , sitten kun niiden aika koittaa. Jostain syystä en malttaisi odottaa. Toivoisin että aika kuluu nopeasti, samalla toivoisin että se seisahtuu niinä hetkinä kun on hyvä olla, mutta toivon mitää tahansa, että olisi vuosi 2014 tai vaikka viime tammikuu, niin se ei auta, ei auta toivoa mahdottomia asioita. Keskitytään siis tähän päivään ja tehdään siitä onnellisempi. Eihän kukaan kipeänä ole onnensa kukkuloilla, ei tietenkään, eikä aina naurata, mutta asenteella voit tehdä siitä piirun verran paremman päivän ja hetken.

Onnellisuutta sinunkin päivääsi <3 rakas lukijani <3

Tätäkö tämä nyt sitten on?

Kirjoitin jo.. paljon.. ja pyyhin pois.. ei tuntunut hyvältä se teksti.. se oli ilman sisältöä, en halua julkaista sellaista. Olisi niin hirveesti kirjotettavaa ja samalla ei mitään. On tapahtunut paljon asioita, on ollut ikävä Jannea, ja on ollut onnellisempaa elämää, on ollut kaikkea. Olen mitettinyt että joko tämä asettuu uomiinsa, tätäkö se sitten on.. Tällainenko on loppuelämä surua ajatellen? Tiedän että se muuttuu vielä, helpommaksi, ja yksinkertaisemmaksi.Kun aika kuluu.. Vaikea kuvitella sitä koska nytkin tämä on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin mitä se oli alkukesästä. Tuntuu pääsääntöisesti hyvältä. Ahdistuskohtauksia tulee, mutta harvakseltaan, jokainen niistä kuitenkin helpottaa elämää kohtauksen jälkeen. Loppuvatko ne, vai ovatko osa elämääni nyt? Harvenevatko vielä tästä, vai ovatko tällatavalla läsnä? Näinkin ovat siedettäviä, selviän niistä kyllä. Mutta ehkä ne harvenevat. Ehkä niitä puolenvuoden tai vuoden päästä tulee yhä harvemmin, ja ne ovat aina siedettävämpiä.. ehkä.. kukaan ei osaa vastata koska kukaan ei tiedä vastausta. Voi arvailla ja pohdiskella miten asiat menevät mutta kukaan ei tiedä. Varmasti vielä vuosienkin päästä tuntemuksia ja pahaa oloa on, mutta ehkä se muuttuu, ehkä se on helpompaa ja ehkä selviäminenkin helpottuu tästäkin.

Eniten toivoisin että en löydä itseäni vielä vuosien päästä, suremasta julkisesti, muistuttelemasta muille mitä minä olen kokenut. Voi olla että teen niin, sitäkään ei tiedä. Se on kuitenkin se määräänpää johon tietoisesti pyrin, haluan oppia elämään suruni kanssa niin ettei siitä tarvitse tehdä elämäni keskipistettä. Haluan että ennenkaikkea olen jotain muuta, minut muistetaan positiivisuudesta, ja iloisuudesta, ei surusta. En todellakaan tarkoita, että unohdan asian, mutta haluan tehdä surustani henkilökohtaisemman, se on läsnä minulle, ja kaikille jotka ovat lähimpänä minua. Kyllä minä puhun surustani, ikävästäni, ja kaipuusta, mutta en enää vuosien päästä "koko maailmalle". En halua enää nytkään koko maailman sääliä, en oikeastaan halua sääliä ollenkaan. Haluan halauksen, ja sylin ja korvat jotka kuuntelevat mutta en sääliä. Tiedän että minä selviän, ja olen jo pitkän matkan tehnyt. Surusta voi selvitä kun siitä ei tee itselleen vankilaa. Kun haavat ovat tuoreita, ja suru uusi, näitä asioita on vaikea hahmottaa.. Aika auttaa, se on osa "paranemista" sen lisäksi auttaa asenne. Luulen että asenne vaikuttaa hyvin paljon.. Aionko minä nostaa itseni, selviänkö tästä, uskallanko elää, vai jäänkö tähän ja teen itsestäni kävelevän muistomerkin jollekkin jota ei enää ole kuin kuvissa ja muistoissa. Minä päätin selvitä, ensin en jaksanut koko asiaa ajatella, se oli liian raskasta, silloin läheiseni auttoivat, sitten tuli halu selvitä lasten takia, sen jälkeen jopa itsensä takia. Silloin ollaan jo vahvoilla. Ihminen on selviytyjä, koko elämän voi lyödä palasiksi, voi itkeä ja huutaa ja sen jälkeen nousta jaloilleen, ensin seisoa ja sitten kävellä, kohti parempaa.

Minä olen varma että tapaan vielä Jannen, mutta en tänään enkä vielä toivottavasti pitkiin aikoihin. Mutta me tapaamme kyllä. Ensin minun on elettävä tämä elämä joka minulle on annettu. Se elämä jossa vielä jokuaika sitten tulevaisuus ahdisti, se että päiviä olisi paljon jäljellä se ahdisti, mutta nyt ei enää.. toivon että minulla on vuosia ja vuosia jäljellä vielä. Kaiken jälkeen minulle tarjotaan kuitenkin elämää, en halua heittää sitä hukkaan, jos sinulle tarjotaan mahdollisuutta olla onnellinen ja nauttia elämästä, tartu siihen mahdollisuuteen kaikella tarmollasi. Se on sen arvoista. Elämä on sen arvoinen. Minun elämäni on todellakin elämisen arvoista, ja olen alkanut odottaa tulevaisuutta ja nauttia tästä päivästä. Ystäväni Sanni otti minusta kuvan lauantaina.. katselin sitä.. mietin miten kasvoni ovat rennommat, silmäni onnellisemmat, miten olen muuttunut, sisäinen hyvä olo alkaa näkyä ulospäin. Haluan laittaa sen kuvan tänne.. mielestäni kasvoni näyttävät siinä rauhallisemmilta kuin pitkään aikaan.. oikeasti, ei teennäisesti.



Olkaa onnellisia siitä että olette saaneet elämän elettäväksi, voimia niille joilla suru on juuri nyt suurin. Ja ihanaa alkavaa viikkoa <3

Kiitos että välität !

Minulla on ollut hyvä päivä. Olen hiukan kipeä vielä, mutta en pahasti, paranemaan päin, huomenna on taas lääkäri ja olen viisaampi joten se siitä huomiseen asti. Tänään on tuntunut kuin tonnien taakka olisi taas pyörähtänyt harteiltani pois. Mietinkin, paljonko sitä painoa siellä oikein on ollut, ja onko sitä kovinkin paljon vielä jäljellä, ihan vaan niin etten edes huomaa. Jokatapauksessa hengittäminen on tänään ollut helpompaa, olen tuntenut oloni hyväksi ja kevyeksi, on naurattanut ja on itkettänytkin, mutta hyvällä tavalla, mieli on positiivinen. Huomasin näinä parina alkuviikon päivänä, että en ehkä ole ihan niin vahvoilla kun luulin, mutta huomasin taas että kuitenkin niin vahvoilla että selviän, ja niin vahvoilla että huomaan jokaisen ahdistuksen ja itkun jälkeen olevani enemmän minä. Tietäväni tarkemmin mitä minä haluan, olen varmempi itsestäni ja elämästäni.

Ahdistuksen keskellä mietin todella paljon taas nykyistä elämääni. Onko tämä juuri sitä mitä pitäisi, olenko mennyt liian hitaasti tai nopeasti, olenko siinä missä pitäisi vai olenko jossain muualla. Onko kaikki hyvin vai huonosti. Tällä kertaa tajusin hyvin selkeästi ja vahvasti sen, että olen siinä missä pitää, minulla on juuri niin hyvä olo kuin pitääkin, ja olen niin vahva kuin kuuluukin. Minä olen selvinnyt taas kerran ja tajunnut että olen onnellinen, taas kerran ymmärtänyt sen. Edelleenkään suru ja ikävä ei ole poissa, olen vaan vahvemmilla kohtaamaan sen, siksi se tulee, ja voimalla, salpaa hengityksen ja laittaa itkemään, siksi se tulee nyt koska minä kestän sen, kestän ikävän, surun ja pahanmielen, kesällä en olisi kestänyt, mutta nyt olen vahvempi, nyt tulevat ne tunteet jotka ovat välttämättömiä että kasvan yli kaikesta ja voin jättää pahan olon taakse. Nyt kun minä olen onnellinen, minulla on voimaa myös surra ja kaivata. Minä olen onnellinen, juuri nyt tässä hetkessä ja minulla on voimia kohdata menneisyys, joka aiheuttaa surua ja ahdistusta.

Minä olen huomannut että minulla on elämässäni paljon ihania ihmisiä, YSTÄVIÄ joita en ole vielä maininnut. Ihan tärkeimpänä pitäisin tällä hetkellä mainita Laura, serkkuni vaimo, ihana Laura. Ihminen joka on jaksanut kuunnella kaikki vuodatukseni, kiukkuni ja elänyt mukana onneani. Joskus kerroin niistä sielunkumppaneista, joita ihmisillä on, useitakin, ne voivat olla aviopuolisosi, poikaystäväsi, tai vaikka ystäväsi, kuka tahansa voi olla juuri sinun sielunkumppani. Itse tiedät kyllä kun sellaisen tapaat. Luulempa että Laura on minun sielunkumppanini. Löydän luonteistamme paljon samaa, ja jokakerta kun minulle on tapahtunut jotain suurta , hyvää tai pahaa, toivoin että Laura olisi "on line" tilassa :D toivon että voisin kertoa ja jutella.. Ikävää että emme ole tavanneet kuin pikaiseen viimeaikoina, mutta jutelleet sitäkin enemmän, onnesta, surusta, murheesta, rakkaudesta, ikävästä, kertoneet "tyttöjen juttuja" ja nauraneet. Lauran kanssa tulee hyvä mieli, ihan aina. Kiitos siis sinulle Laura.

Lisäksi sain tänään hyvän mielen käydessäni Jonnin koululla. Mielestäni meitä on onnistanut todella suuresti että Jonni on juuri tuossa koulussa kaikista maailman kouluista ja juuri tuossa luokassa. Olen kuunnellut seitsemän vuotta sitä miten mahdoton ja kuriton lapseni on, ompa joku tyhmäksikin sanonut ja kaikkea tältä väliltä. Olen hyvin hämmentynyt kuullessani että Jonni on mukava poika, pärjää tasonsa mukaisesti perusopetuksessa, on hyvin kasvatettu.. Sitä on vaikea sisäistää ja samalla se tuntuu todella hyvälle. VIHDOINKIN joku ymmärtää. En väitä että Jonnissa ei olisi ollut vikaa aiemmin, hän oli vaan väärässä paikassa ilman diagnoosia, mutta se miten äitiä voi syyllistää ja poikaa, on ollut kamalaa, ja Jannen kuoleman jälkeen mietin etten jaksa kun ei ole ketään kelle jakaisin tätä pahaa oloa siitä miten epäonnistunut olen äitinä. Ja aivan yllättäen Jonni onkin kiva poika ja minä olen hyvä äiti.. Olen ollut kummissani. Minä tiedän että Jonni on ihana ja söötti poika, koulumaailmassa sitä en kuitenkaan ole ikinä ennen kuullut. Kiitos siis Jonnin opettajallekkin, joka saa minut vielä vahvemmin uskomaan tulevaisuuteemme. On ihanaa että sellaisia ihmisiä vielä on.

Olen siis todella onnellinen monista muistakin ihmisistä, en vain niistä jotka ovat jatkuvasti läsnä. Teitä arkielämän enkeleitä on niin paljon. Ihan piti vanhempainillan jälkeen vähän itkeä, taas kerran, ja taas hyvää mieltä. Ja mikä parasta Sami tulee huomenna kotiin <3. Ihanaa tiistai-iltaa ystävät !

Olen pahoillani, että sinäkin jouduit kokemaan tämän.

Olen pahoillani, kovin pahoillani, kaikkien niiden ihmisten ja perheiden puolesta jotka tänään, eilen, viimeviikolla ja ennen sitä, ovat astuneet surun polulle. Tuntuu järjettömän pahalta ajatella että joku on aloittanut tänään päivästä yksi tai kaksi. Voin kertoa heille että valoa löytyy tunnelin päästä varmasti, voin kertoa että ahdistus, kipu ja oksetus loppuu vielä jonain päivänä, voin kertoa että helpottaa, mutta tiedän että se ei auta eikä se kiinnosta eikä siihen pysty uskomaan. Tiedän että minun suruni tuntuu pieneltä eikä se kiinnosta, enkä siitä loukkaannu. Tiedän että maailma kaatuu , seinät kaatuvat, lattia ei pidä.. on kuolema odotettu tai odottamaton, kaikki romahtaa, mikään ei ole kuin ennen. Ei voi enää tuntea rakkaan sydämmenlyöntejä, ei voi silittää poskea, ei voi jutella, on vain muistot, ja voi miten kipeää ne tekevätkään. On niin paljon surua ja tuskaa edessä, että vain ajatuskin siitä saa kyyneleet valumaan poskilleni, olen iloinen siitä miten tämä on kasvattanut minua, voin asettua toisen asemaan helposti, ja voin unohtaa oman suruni, haluaisin niin auttaa, mutta en pysty, kukaan ei pysty. Voi vaan pitää kädestä kiinni ja olla lähellä, antaa itkeä ja voi kuunnella. Voi kertoa että "se on totta, tämä ei ole unta" voi olla rehellinen ja satuttaa totuudella joka kuitenkin on paras mahdollinen tie selviämiseen. Voi miten toivoisin että kukaan ei joutuisi käymään tätä läpi, ainakaan niitä ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia, mutta samalla tiedän että jokainen meistä joutuu. Silloin punnitaan ystävyys, kestääkö toisen epätoivon, kestääkö sen että toinen ei voi ajatella muuta kun suruaan, kestääkö kertoa totuuden, ja kestääkö kannatella pinnalla. Minulla oli ja on ysltäviä jotka kestivät, siskoni kestivät sain myös uusia ystäviä jotka olivat valmiita kannattelemaan minua, kun en itse pystynyt, vapaaehtoisesti ja pyyteettömästi. Toivoisin niin että jokainen surun kohdannut löytää edes yhden tai kaksi sellaista ystävää, toivon olevani itse sellainen ystävä kun lähimpäni minua tarvitsevat ja käsittelee suru mitä tahansa.

Olen vasta päässyt elämän syrjään kiinni, kaikki ikävät tapahtumat vaikuttavat minuun vahvasti, toivon että vaikuttavat vielä kauan, muistuttavat mikä on tärkeää mikä ei. En halua että ne suistavat minut pohjalle ja uskon että niin ei tapahdukkaan. Ei satuta ketään jos itken muutaman kyyneleen ystäväni puolesta, tai perheen joka on menettänyt jotakin arvokasta ja rakasta, voin itkeä salassa ihan vähän ja voin rukoilla heidän puolestaan. Voin pyytää että joku auttaisi, toisi apua kaiken mustan keskelle.

Tällä hetkellä olen kiitollinen läheisistäni, olette kaikki rakkaita Jonni, Jerry ja Jaska, siskot, äiti, isä koko perhe, Sami, Sani, ihan KAIKKI ystävät, olette tärkeitä ja rakkaita. En aina muista sanoa sitä mutta joka hetki asia on niin. Halauksia kaikille tähän päivään. Minun ajatukseni on niiden luona jotka ovat menettäneet niin paljon, tiedän että syksyinen aurinko ei näy eikä muistu mieleen viikkoihin eikä kuukausiin. Kumpa voisin auttaa enemmän kuin "puhua" !

Käytin tätä runoa jo joskus kauan sitten, nyt palautin sen mieleeni:

Keinolla millä hyvänsä!

Tule tänne.
Anna minun puhua, tai olla hiljaa.
Mutta tule.
Ole vierellä, pidä kädestä.
Jos ajan sinut pois, tule taas huomenna.
Jos kiroilen sinulle, kiroile takaisin.
Jos en halua syödä, syötä väkisin.
Kisko minut pinnalle keinolla millä hyvänsä,
mutta älä anna tämän surun viedä minua pohjaan,
sinne missä valoa ei ole.

Näin minun perheeni , ystäväni, ja läheiseni toimivat. Yksinkertaista, mutta vaatii paljon niiltä lähimmiltä.

Nauttikaa alkaneesta viikosta, halatkaa läheisiänne taas kerran, ajatelkaa ihmisiä jotka olette menettäneet, ja iloitkaa elämästänne.

Olet tärkeä, juuri sinä olet <3

Joskus se yllättää, vaikka saunassa, ikävä ja suru.

Perjantai-ilta.. joko siitä pystyisi kirjoittamaan, vai onko se vielä liian hankalaa. Kokeillaan kuitenkin, josko saisin sen ulos itsestäni, ja pois päästäni. Olen ollut nyt muutaman päivän kotona, ihan perus sairasloma, ei mitään ihmeellistä, mutta kotona kuitenkin. Perjantaina en viitsinyt viedä poikiakaan hoitoon, saavatpa pojatkin pitkän viikonlopun kanssani. Oli "laiska" päivä, ei tehty juuri mitään.. Olo oli muutenkin vähän halju, Sami lähti reissuun, kai minun oli ja on ikävä. Se on kuitenkin aika normaali olotila ja kertoo siitä että välittää, hyvä niin, voin ikävöidä. Haluankin, koska se kertoo uudesta paremmasta elämästä näiden kaikkien kuukausien jälkeen. Tuntuu hyvältä ajatella tulevaa, tuntuu hyvältä ikävöidä jotakuta jonka saa takaisin, ikävä häviää ja saa olla taas lähellä. Aivan toisenlaista kuin se mitä tapahtui perjantai-iltana.

Laitoin pojat nukkumaan normaaliin aikaan, hiukan kahdeksan jälkeen. Mietin laittaisinko saunan päälle, kysyin asiasta Jonnilta, menisikö hän jos laittaisin. Jonni sanoi menevänsä, joten mietin, miksipä ei, laitetaan sauna päälle. Mietin miksi niin outo-olo, miksi saunan päälle laitto voi tuoda levottomuutta ja ahdistusta. Mietin että tosissaan en ole käynyt saunassa kun neljä tai viisi kertaa Jannen kuoleman jälkeen.. ennen rakastin saunomista, kävin monta kertaa viikossa, mutta en enää.. en ole mennyt, käyn suihkussa. Yksin olen käynyt kerran, kun Ninnu ja Mishka olivat meillä, silloin he kylvettivät lapset ja minä kävin yksin, en huomannut silloinkaan ongelmaa, mutta minulla oli ystäviä kylässä jotka odottivat alhaalla kun tulin saunasta. Otin lasin viiniä, ja laitoin kynttilät palamaan, odotin että sauna lämpeää. Menin saunaan sekavalla mielellä kun se oli ollut päällä jo yli tunnin.. En halunnut mennä, miksi en.. ?? Olin itsekkin hämmästynyt. Lauteilla se sitten iski, TÄMÄ OLI MINUN JA JANNEN JUTTU, me kävimme yhdessä, illalla kun pojat olivat nukahtaneet.. ainakin kerran viikossa kahdestaan. En ikinä yksin, aina Jannen kanssa tai poikien, mutta en yksin.. Juttelimme päivän ja viikon tapahtumista, se oli meidän kahden juttu, miksi minä olen täällä nyt yksin. Sitten se tuli, itku ja ikävä. Miksi minä, miksi nyt, miksi näin? Juttelin Jannelle ääneen, hiljaa kuiskaten.. "Sinä sanoit vielä päivää ennen kuolemaasi, sinä sanoit että kaikki muuttuu hyväksi, ja kaikki järjestyy, sinä halasit ja sanoit niin, miksi sinä valehtelit, ei niin tapahtunut" , itkin kauan ja surin, surin sen kaiken pahanmielen sisältäni.. tuli huono-olo ja oksetti, mutta en antanut periksi, annoin surun tulla. Kyselin onko kaikki nyt hyvin Jannella, onko minun elämäni sellaista kuin sen pitäisi olla.. Sitten tajusin sen, tarkoitti Janne mitä tahansa lauseella että kaikki muuttuu hyväksi ja järjesttyy, se ehkä kuitenkin piti paikkansa. Minun elämäni on muuttunut hyväksi, ja minun elämäni on järjestynyt. Ei ehkä niin millätavalla sitä mietin silloin maaliskuussa , ei ehkä niin miten sinä sen ajattelit mutta niin siinä kävi, minun ja poikien elämä järjestyy, me voimme olla vielä onnellisia. Sinä järjestit paljon asioita ennen kuolemaasi, niin että meillä olisi kaikki paremmin, ja nyt meillä on.

Ikävä on yllättävä, samoin ahdistus, juuri kun luulet että kaikki on koettu ja pahin on takana ja tulevaan voi varautua, huomaat että ei se ollutkaan niin, ikävä ja suru on läsnä, on vielä tilanteita, tuoksuja, asioita jotka satuttavat ja tekevät kipeää. On annettava aikaa, oltava yksin jotta ne tunteet voivat tulla, ja taas vahvempana jatkettava eteenpäin. Kaikkeen ei edelleenkään pysty varautumaan, nyt olen saunonut yksin, nyt se on tehty, tästä lähtien meillä lämpeää sauna kerran kaksi viikossa, ja se ei aiheuta pahaamieltä enää, se tunne on koettu ja kohdattu, nyt niin voi taas tehdä. Minähän rakastan saunomista.

Sitten tämänhetkiseen elämään, kävin saunassa läpi koko tunneskaalan laidasta laitaan, mietin myös tunteitani Samiin, mietin että jos kerran rakastan niin miksi tämä ahdistus, suru ja kipu tulee niin voimakkaana Jannea kohtaan. Siihenkin sain rauhan.. Minä todella rakastan Samia, tämä ei vaikuta siihen mitenkään, se on mahdollista se on elämäni nyt. Ei minun tarvitse valita, minä rakstin Jannea, rakastan yhä muistoa Jannesta, sitä millainen isä ja mies hän meille oli, mutta se on mennyttä, se on otettu minulta pois, ainoa mitä ei voi ottaa pois on rakkaus ja muistot. Niitä ei saa pois edes ne ilkeimmät ihmiset jotka arvostelevat ja tuomitsevat uutta suhdettani, ne ovat minun ja vain minun, kukaan ei voi niitä tietää eikä vähätellä. Mutta Sami on taas tässä ja nyt, meidän elämässämme tänään ja huomenna, ensiviikolla ja jouluna.. Minä rakastan Samia koko sydämmestäni, en voi verrata näitä kahta tunnetta keskenään, rakastan kumpaakin Samia ja Jannea ja aivan yhtä kovasti. Jannesta on päästettävä irti, rakkaudesta ei. Samista haluan pitää kiinni ja rakkaus on ja pysyy. Aika paljon asiaa yhdelle saunareissulle <3 mutta olen taas vahvempi surussani ja ihmisenä. Olen ottanut taas askeleen kohti ehjempää elämää ja olen onnellinen. Edelleenkään kaikkeen ei voi varautua eikä tarvitsekkaan.

Nyt haluaisin Samin kotiin sieltä reissulta, siihen menee vielä muutama päivä mutta haluan silti, aina ei saa mitä haluaa, en edes minä :) mutta se päiväkin tulee, kun saan Samin kotiin. En ehkä sitten päästä enää ikinä pois, en ainakaan noin kauaksi enkä pitkäksi aikaa. Hyvää sunnuntaita rakkaat lukijat ja ystävät.

Tässä ja nyt, ei huomenna tai eilen.

Mitähän sitä kirjottaisi , asiaa olisi hirvittävän paljon, sen jäsentely on vaan hyvin hyvin vaikeaa. Sitten tullaan taas siihen kysymykseen, mitä haluan kertoa täällä ja mitkä ovat minun "omia juttuja" mitkä haluankin pitää sellaisina, mitkä ovat juttuja jotka jaan täällä. Haluan kertoa niin paljon, mutta toisaalta taas en hirveästi. Toivon että lukijoille on edelleen selvää että täällä käsittelen asioita surun ja menetyksen näkökulmasta, en kerro kaikkea mitä elämässäni on tai mitä sinne kuuluu. Kerron miten minä selvisin ja selviän surun kanssa, miten elämä tuo uusia asioita eteen, en kuitenkaan puhu aivan kaikesta. Blogista saa kuvan minusta ihmisenä, ja se kertoo selviämisestä, mutta minä olen paljon enemmän mitä tästä voisi ajatella, minun elämässäni on niin paljon muutakin, henkilökohtaisia asioita. Tämä blogi kertoo siis paljon mutta ei kaikkea. Perheeni ja ystäväni, lähellä olevat ihmiset tuntevat minut sitten syvemmin, ja niin se pitää ollakkin. 

Tämä on ollut ihan hurja viikko.. Taas tulee kuvaan ne tunteet.. Minä olen valtavan tunteellinen ihminen, koen kaiken hyvin vahvasti, ja kaikki tunteisiin liittyvä vaikuttaa minuun vahvasti. Juttelin Jonskin kanssa juuri eilen tästä, miten ihminen voi olla hyvin mustavalkoinen vaikka tiedostaa että asioilla on niitä sävyjä, olen todella onnellinen TAI olen maassa ja maahan lyöty. Minun on opeteltava tajuamaan että kaikki asiat eivät ole maailman vakavimpia että niille pitäisi uhrata aikaa , jopa niin että koen että maailma kaatuu ympäriltä. Tätä siis opettelen, jäsentelemään ja asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Siinäkin minä onnistun vielä.

Tällä hetkellä en valita, olen onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, todella onnellinen.. Minusta todella tuntuu että elämä järjestyy parhainpäin, tai oikeastaan en ajattele edes niin.. Minun elämäni on jo järjestynyt parhain päin. Minulla on kaikki hyvin, surusta ja ikävästä huolimatta, minun elämäni ON asettunut raiteilleen. Miksi puhun kokoajan että se tapahtuu kohta ja se on tapahtumassa, kun se tapahtui jo. Se alkoi tapahtua jo kuukausia sitten, se alkoi asettua pikkuhiljaa niihin uomiin mihin oli tarkoitus, silloin en ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärrän. Nyt niin on tapahtunut ja minä lopetan puhumisen siitä että jotakin on tapahtumassa.. Minun elämäni on raiteillaan ja minun itseni on ymmärrettävä se.

Jos on menettänyt jonkun hyvin rakkaan, aiheuttaa hyvätkin asiat mukanaan surua. Palaa hetkellisesti menneeseen, saattaa jopa pelästyä. Se ei kuitenkaan ole paha asia. Olen huomannut että aina kun tapahtuu jotakin hyvää, palaan katselemaan Jannen kuvia, mielessäni juttelen Jannelle ja käyn läpi sitä miten Jannen kanssa vastaava asia meni. Mietin mitä Janne ajattelisi ja ikävä kouraisee ihan joka kerta, ja lähes joka kerta itkukin tulee. Näin tapahtui myös eilen. Minä itkin paljon, mutta minä itkin ilosta, olin niin onnellinen että tuntui että koko sydän pakahtuu. Minulle sanottiin jotain niin kaunista ja jotain sellaista mikä merkitsee koko maailmassa eniten, silloin viimeistään ne kaikki pienimmätkin palaset loksahtivat paikoileen ja hirmuinen rauhallisuuden ja onnen tunne valtasi minut kauttaaltaan. Minä itkin.. en olisi halunnut, mutta ilosta itkeminen olikin jotain aivan toisenlaista, itkin koska olin onnellinen, minä joka luulin etten tee enää koskaan niin, minä joka luulin että kaikki tunteet kuolivat Jannen myötä. Minä itkin paljon, ja aiheutin melkoisen päänsäryn itselleni, mutta se ei haitannut minä olin onnellinen ja olen sitä yhä.

Katselin Jannen kuvia, siinä oli Janne yksin, ja poikien kanssa. Eniten surua aiheuttaa kuvat jossa pojat ovat isin kanssa. Surettaa mitä Janne menetti kun joutui lähtemään, surettaa mitä pojat menettivät, mietin Joonasta Jannen veljeä, pitää soittaa, pitää pyytää käymään, siinä pojat näkevät millainen heidän isänsä oli. Miten hieno isä. Joka kerta kun ajattelen Jannea isänä, palaan päivään ennen päivää jolloin perheemme rikottiin, muistan yhä elävästi sählypelin takaterassilla, muistan Jannen ja muistan iloiset pojat. Se muisto tuntuu pahalta vaikka kaunis sellainen onkin, se muisto kouraisee syvältä ja vielä pitkän aikaa. Mutta se on se muisto joka itkettää sen takia että se on hyvä ja kaunis muisto ei sen takia että siihen liittyisi surua. 

Tämä on ehkä sekavin blogi ikinä.. mutta sekaisin olen ollut itsekkin tässä muutaman päivän. Joten ei se varmaankaan ole yllätys. Ja itseäni hämmensi miten valtavan voimakkaita tunteita voi tulla yhä edelleen. Myös niitä hyviä, ja miten valtavan voimakkaasti ne hyvät tunteet saavat muistelemaan mennyttäkin ja miten kovasti joku hyvä asia saattaa pelottaakkin. Silti olen onnellisempi kuin valovuosiin , ainakin se tuntuu siltä. Minulle on sanottu että olen rakas, ja niin on hänkin.. tällaisen ihmisen kuten minä, saa suistettua raiteiltaan sanomalla sen, ja kun sitä oikeasti tarkoitetaan, se saa minut sekaisin, ja sitä minä olen ollut eilisestä asti. Mutta minä olen onnellinen, pitkästä aikaa onnellinen, kaikki järjestyy niin kuin pitääkin. 

Mukavaa viikonloppua kaikille, pidetään läheisistä huolta <3

Minä tulen takaisin, pikkuhiljaa, päivä kerrallaan.

Minulla on viimeaikoina ollut todellapaljon mieliala muutoksia. Tajusin kuitenkin, tai en kai minä mitään tajunnut, taaskaan, vaan minulle sanottiin että olenko huomannut että nauran ja vitsailen nykyään paljon enemmän. Se on ihan totta, nauran vedet silmissä jotain hassua kuvaa ystävän naamakirja sivuilla, luen sarjakuvia, jotka naurattavat, nauran hassuille jutuille ja vitsailen. Minä en ole tehnyt niin kuukausiin. Mietin samalla viimeviikonloppua, kun perjantaina "kaikki romahti". Minä ylireagoin, ISOSTI, annoin pelolle vallan hetkessä, ja epätoivolle. Onneksi kaikki lähelläni olevat ihmiset reagoivat, ja vielä järkevästi. Äiti soitti, Jenni laittoi viestin, Sami soitti ja laittoi viestin. Uskoisin että heistä jokainen tajusi että tilanne ei ole niin paha kuin luulen, mutta minä en ahdistukseltani huomannut todellista tilannetta. Nyt olen viisaampi, tiedän että vastoinkäymiset ovat myös osa ihan normaalia elämää, kaikki ei liity Jannen kuolemaan. Vaikka vielä minun on vaikea erotella muut elämän varjopuolet, Jannen kuoleman tuomasta surusta, tiedän että niitäkin tulee ja on olemassa. Omiin reaktioihini voin kuitenkin puuttua, seuraavaksi olen päättänyt että en ala hysteeriseksi, tiedän että saan apua, läheiseni ovat siihen valmiita, mutta itsenikin on ymmärrettävä että jokaisesta kerrasta on opittava. On tajuttava että elämä todella menee eteenpäin, ei saa jäädä vellomaan suruun ja itsesääliin. Täällä on ihmisiä jotka tarvitsevat minua, ja minä heitä, minun on mentävä eteenpäin. Ei pakottamalla itseäni siihen vaan kasvamalla jokaisen epäonnistumisen ja ahdistuskohtauksen myötä.

Minä olen ruvennut aikapaljon ajattelemaan tulevaisuuttakin, ensin ajattelin miten selviän kuluvan päivän, jossain kohtaa ajattelin miten selviän viikon, mihinkään kauas en kuitenkaan osannut mitään ajatella tai suunnitella, en edes uskaltanut. Tiedän että alitajuisesti pelkäsin, että jos suunnittelen ja jotakin sattuu, en kestä sitä. Eilen Jenni laittoi viestiä, "lähdetäänkö laivalle hiihtolomalla", huomasin että minua ahdisti ajatus, ei siitä ettenkö haluaisi lähteä, tietysti halusin, pienet pojat eivät ole koskaan olleet laivalla, vaan se että minun pitää suunnitella jotain niin kauas kuin helmikuulle, siihenhän on valovuosi, mitä tahansa ehtii tapahtua. Mitä jos lähtöpäivänä olen menettänyt taas jonkun, en voikkaan lähteä ja päivä on raskas, tai hirveä koska sen olisi pitänyt olla toisenlainen. Jokainen joka tätä lukee varmaan ymmärtää että niin ei voi ajatella, ei loputtomiin elää pelon kanssa, jos jollekkin sattuu jotain. Tajusin ihan itse että tuo ajattelutapa on aivan älytön, mietin asiaa, ja olemme päättäneet lähteä, koko porukka hiihtolomalla laivalle. Pieni juttu joillekkin, minulle tosi iso, en osaa tehdä päätöksiä, ja inhoan tilanteita joissa niitä pitää tehdä, en halua päättää etten päätä väärin. Se minun on opeteltava uudestaan, kertomaan mitä minä haluan, tekemään päätöksiä kysyttäessä. Minun on edelleen "uskallettava elää", en voi kokonaan unohtaa sitä ainoaa pelon aihetta elämässäni, se että menetän jonkun läheisen ja rakkaan. Tulen menettämään jokatapauksessa, pelkäsin sitä tai en, toivon kuitenkin että menetän ihmisiä "oikeassa järjestyksessä", vaikka se ei surua vähennä, se on kuitenkin hyväksyttävää, helpommin käsiteltävää kun asiat menee niin kuin "kuuluu" mennä. En voi elää jatkuvasti peläten että jollekkin sattuu jotakin, ja silti pelkään sitä, päivittäin, osaan kuitenkin myös olla huoletta ja nauttia elämästä. Nyt jos tottapuhutaan, odotan hiihtolomaa ja laivamatkaa, ei iso juttu, mutta ensimmäinen suunniteltu asia tähänmennessä, ei vain puheissa vaan oikeasti suunniteltu.

Kaikki tragediat ja tapahtumat muuttavat ihmistä sanotaan. Se on ihan totta, voit alkaa ajatella asioista eritavalla, ja todennäköisesti alatkin. Esimerkkinä voin käyttää esimerkiksi sitä kun minä ennen pelkäsin kuolemaa hurjasti, enää en pelkää, yhtään, olen asiasta varmasti maininnutkin useaan otteeseen. Mutta ihmisenä et kuitenkaan muutu, ei tällaiset asiat muuta sinua kuitenkaan ihan niin paljon kuin voisi luulla. Olet hyvin samankaltainen, pidät samoista asioista, naurat samoille vitseille kun naurun aika on, ehkä sinusta tulee avarakatseisempi, mutta silti sama ihminen sinussa on sisällä. Kun suru alkaa väistyä, palaat omaan itseesi pikkuhiljaa ja se tuntuu hyvältä. Olen paljon puhunut siitä miten en ikinä ole sama Salla, nyt olen alkanut huomaamaan, että olen minä, ihan sama, yhtä elämänkokemusta enemmän kokeneena, mutta se mikä olin 18.3. olen yhä edelleen. Jotkut asiat ovat toisin, ja toiset asiat hirmuisesti toisin, mutta Salla minä olen kaikkine samoine hyvine ja huonoine puolineen. Minua ärsyttää sellainen asenne joissakin surun kokeneissa, joihin olen törmännyt, kun he ovat sitä mieltä että he ovat jotain erityistä, että kaikkien pitäisi olla kiinnostunut juuri heidän surustaan, että heidän surunsa on syystä tai toisesta musertavampi ja kamalampi kuin jonkun toisen suru. Tämä on mielestäni väärin, ja tämä on syy miksi ahdistun sururyhmissä. Menetys on sinun henkilökohtainen, ei naapurin "Pekka" tai "Kirsi" sure vaikka sinun maailmasi pysähtyykin, ja surutyössä tärkeää on muistaa se että vaikka sinulle on sattunut hirveä ja kamala asia, sinä et kuitenkaan ole erityinen, muille on sattunut samalla tavalla, älä ala elää surun kautta, älä tee siitä elämäsi pääasiaa kauemmaksi aikaa kuin on pakko, älä kuvittele että sen takia olisit erityinen tai että sinun surusi olisi kokomaailman suru. Se on sinun ja läheistesi elämän kokoinen suru, ei kuitenkaan muiden, mielestäni se on tärkeä asia ymmärtää jos haluaa edetä elämässään. Kamalia asioita tapahtuu, ja niitä ei voi eikä pidä unohtaa, mutta älä luule että olisit erityinen sen takia. Ole erityinen omana itsenäsi, älä sen takia mitä sinulle on tapahtunut.

Olen huomannut että itseluottamus on kaiken A ja O. Kun oma itseluottamukseni on pikkuhiljaa kasvanut, ja sen on saanut maahan niin monet tekijät, ei pelkästään Jannen kuolema, joka ei itseasiassa vaikuttanut itseluottamukseeni kovinkaan paljon, kuolema vaikutti muuten minuun, mutta itseluottamus ei ole ollut hirveän hyvä juuri koskaan. Kuitenkin nyt kun olen alkanut luottaa itseeni, minustakin voi pitää ja minäkin olen tärkeä, ja minäkin voin joittenkin silmissä näyttää kauniilta, olen tajunnut että nämä hyvät puolet elämässä tuovat esiin yhä enemmän sitä Sallaa millainen olen, uskallan olla se mitä olen, en käperry kuoreeni, tai ole hiljaa silloin kun haluan sanoa jotain.

Minä olen varmastikkin aika kiltti ihminen, vaikka joku tai jotkut ovat tästä erimieltä, uskon niin olevan. Minun luonteeseeni ei kuulu "laukoa totuuksia" päin naamaa, koska se ei ole minun asiani, ja minusta on raivostuttavaa kun ihmiset sanovat että ovat "suorapuheisia, ja kertovat kaiken niinkuin asiat on" hieno piirre, valitettavan usein vaan tarkoittaa sitä että kerrotaan mikä on mennyt vikaan ja sitten ollaan ylpeitä siitä kun ollaan "suorapuheisia" ensin voitaisiin opetella sanomaan oikeasti kaikki päin naamaa.. Hei näytätpä hyvältä tänään, olet tärkeä, olet rakas, teit tosi hienosti tuon ja tuon homman, sitä on oikea suorapuheisuus. Se ei tarkoita että ollaan tosi rohkeita ja haukutaan päin naamaa. Olen positiivinen elämänasenteeltani, tulen toimeen hyvin ihmisten kanssa, vaikka en kaikista pidä, toimeen tulen aina. Kyllä minäkin juoruilen ja puhun pahaa, en minä sitä kiellä, mutta kukapa ei tekisi niin, mutta pääsääntöisesti uskon olevani kiltti, ihminen joka rakastaa kotielämää, mökkeilyä ja sitä ihan tavallista arkea. En tarvitse elämääni hirveästi mitään "fantsua ja mageeta" normaali elämä riittää ja silloin olen onnellisimmillani.

Mukavaa tiistaita kaikille <3 minulla on vapaapäivä ja on mentävä siivoamaan. BLAAH, mutta pienet pojat tykkäävät :D. Muistetaan kertoa ihmisille päin naamaa miten ihania he ovat, jooko?