Eniten toivoisin että en löydä itseäni vielä vuosien päästä, suremasta julkisesti, muistuttelemasta muille mitä minä olen kokenut. Voi olla että teen niin, sitäkään ei tiedä. Se on kuitenkin se määräänpää johon tietoisesti pyrin, haluan oppia elämään suruni kanssa niin ettei siitä tarvitse tehdä elämäni keskipistettä. Haluan että ennenkaikkea olen jotain muuta, minut muistetaan positiivisuudesta, ja iloisuudesta, ei surusta. En todellakaan tarkoita, että unohdan asian, mutta haluan tehdä surustani henkilökohtaisemman, se on läsnä minulle, ja kaikille jotka ovat lähimpänä minua. Kyllä minä puhun surustani, ikävästäni, ja kaipuusta, mutta en enää vuosien päästä "koko maailmalle". En halua enää nytkään koko maailman sääliä, en oikeastaan halua sääliä ollenkaan. Haluan halauksen, ja sylin ja korvat jotka kuuntelevat mutta en sääliä. Tiedän että minä selviän, ja olen jo pitkän matkan tehnyt. Surusta voi selvitä kun siitä ei tee itselleen vankilaa. Kun haavat ovat tuoreita, ja suru uusi, näitä asioita on vaikea hahmottaa.. Aika auttaa, se on osa "paranemista" sen lisäksi auttaa asenne. Luulen että asenne vaikuttaa hyvin paljon.. Aionko minä nostaa itseni, selviänkö tästä, uskallanko elää, vai jäänkö tähän ja teen itsestäni kävelevän muistomerkin jollekkin jota ei enää ole kuin kuvissa ja muistoissa. Minä päätin selvitä, ensin en jaksanut koko asiaa ajatella, se oli liian raskasta, silloin läheiseni auttoivat, sitten tuli halu selvitä lasten takia, sen jälkeen jopa itsensä takia. Silloin ollaan jo vahvoilla. Ihminen on selviytyjä, koko elämän voi lyödä palasiksi, voi itkeä ja huutaa ja sen jälkeen nousta jaloilleen, ensin seisoa ja sitten kävellä, kohti parempaa.
Minä olen varma että tapaan vielä Jannen, mutta en tänään enkä vielä toivottavasti pitkiin aikoihin. Mutta me tapaamme kyllä. Ensin minun on elettävä tämä elämä joka minulle on annettu. Se elämä jossa vielä jokuaika sitten tulevaisuus ahdisti, se että päiviä olisi paljon jäljellä se ahdisti, mutta nyt ei enää.. toivon että minulla on vuosia ja vuosia jäljellä vielä. Kaiken jälkeen minulle tarjotaan kuitenkin elämää, en halua heittää sitä hukkaan, jos sinulle tarjotaan mahdollisuutta olla onnellinen ja nauttia elämästä, tartu siihen mahdollisuuteen kaikella tarmollasi. Se on sen arvoista. Elämä on sen arvoinen. Minun elämäni on todellakin elämisen arvoista, ja olen alkanut odottaa tulevaisuutta ja nauttia tästä päivästä. Ystäväni Sanni otti minusta kuvan lauantaina.. katselin sitä.. mietin miten kasvoni ovat rennommat, silmäni onnellisemmat, miten olen muuttunut, sisäinen hyvä olo alkaa näkyä ulospäin. Haluan laittaa sen kuvan tänne.. mielestäni kasvoni näyttävät siinä rauhallisemmilta kuin pitkään aikaan.. oikeasti, ei teennäisesti.
Olkaa onnellisia siitä että olette saaneet elämän elettäväksi, voimia niille joilla suru on juuri nyt suurin. Ja ihanaa alkavaa viikkoa <3
