Leikitäänkö että isi on töissä?

Pari päivää on nyt ollut itku herkässä.. En tiedä syytä, ehkä se on tämä arki, ehkä se on se että pienet pojat ja Jonnikin tuntuvat kaipaavan isäänsä nyt tosi kovasti, tai ehkä se vaan kuuluu asiaan.. tähän elämän kiertokulkuun osana surutyöhön. Itku on ollut erilaista.. se tulee hetkessä jostakin mitä pojat sanovat ja ikävä tulee kovana. Jerry sanoi eilen että hän leikkii että isi on töissä ja että isin on käytävä kaupassa tänään kun sämpylät on loppu.. Jouduin ihan tosissani pidättelemään kyyneleitä, kun viisivuotias kysyy, "saanko äiti leikkiä hetken että isi on töissä" ! Saat rakas, leiki vaikka toinenkin hetki, tehdään niin että äitikin leikkii, leikitään kaikki, sydän meinasi rusentua kasaan ja taas olisin tarvinnut sen ihmisen lähelle jota halata ja joka olisi antanut minun hetken olla heikko. Pidän poikiani sylissä, suukotan, halaan, kuivaan kyyneleet, olen vahva ja jaksan, mutta entäs minä, kuka pitää minua sylissä ja antaa minun itkeä ja kertoo että kaikki järjestyy , entäs minä?? Olen ollut kamalan väsynyt viime päivinä, tietysti osa on univelkaa, mutta osa on ashdistusta joka kasvaa kokoajan. En kestä kohta yksinäni, vaikka tottakai kestän, mutta mietin paljon jos en kestäkkään. Tämä on huono hetki ja huono aika se menee ohi, tiedän, mutta olen huomannut että suru muuttaa taas muotoaan, ja minua pelottaa millainen se seuraavaksi on.

Suru ei ole varsinaisesti helpottanut vielä, se on muuttanut muotoaan sata ja tuhat kertaa, tuoden suruun aina uusia ulottuvuuksia. Paljon puhutaan vuoden surutyöstä, en usko että se minun kohdallani riittää, tosin sitä on vielä vaikea ennustaa mutta luulen niin. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö menisi elämässäni eteenpäin, menen aivan varmasti, mutta surutyö vie aikaa. Surutyö on varmaan se aika mitä kestää oppia elämään surun kanssa joka ei koskaan häviä, se on kestettävä ja siedettävä ja se on hyväksyttävä osaksi elämää , niin kauan kun sitä ei hyväksy surutyö on kesken. Minusta on vaikea ajatella elämää niin että hyväksyn tapahtuneen täysin, se pieni "piru" olkapäällä käskee katkeroitumaan, olemaan vihainen ja olemaan hyväksmättä koko asiaa.. Sen äänen haluaisin vaientaa ja saada otteen elämästä eritavalla. En halua sääliä itseäni, enkä halua olla katkera, mutta välillä olen, niinkun nyt parina päivänä olen ollut, kuitenkin toistaiseksi olen selvinnyt voittajana. Ja koko "kisasta" aion selvitä voittajana maaliin, vaikka pää kainalossa ja jalka paketissa, mutta voittajana, jokupäivä jossain on se maaliviiva jonka ylitän ja huomaan että pahin on takana ja minä selvisin täysipäisenä ja omana itsenäni. En edelleenkään ole se sama Salla joka olin 18.3. muutuin 19.3. aamulla ja se muutos on kesken, minä voin vaikuttaa lopputulokseen, Minulla on hyvä mahdollisuus tulla ehjäksi ihmiseksi kiitos monien ystävieni ja perheeni. Kiitos sinulle joka jaksat joka ilta ja yö kuunnella murheitani ja huoliani, kellonajoista riippumatta, olet tärkeä minulle. Kiitos kaikille jotka auttavat minua tällä matkalla jonka voin tehdä vain yksin ja itse, mutta jossa ystävien apu on korvaamaton.

Jennin luota hoidosta tullessa leikittiin että isi istuu etupenkillä, Jerry komensi että isin pitää pistää turvavyö kiinni, ettei satu mitään, ja Jaska totesi että ei isiin enää satu IKINÄ. Surullista, mutta niin se on ei isiin satu IKINÄ, vain meihin sattuu kun ikävä on liian kova. Pieniä poikia itketti, ja minua itketti, Jerry hätääntyi ja sanoi, ei leikitä enää sellaista, sillon meihin sattuu oikeesti, tänne ja näytti sydäntään. Sanoin että leikitään vaan vaikka sattuu, se helpottaa ja voidaan halata toisiamme.

Haluan taas kerran muistuttaa.. RAKASTAKAA, älkää olko yksin, pitäkää toisia hyvänänne, kertokaa ihmisille jotka ovat tärkeitä, miten tärkeitä he ovat, älkää jääkö yksin, yksin ei ole hyvä kenenkään. Ottakaa kädestä, halatkaa.. Työkaverini, uusi sellainen sanoi tänään "olet sinä urhea nainen" kiitos hänelle niistä sanoista, merkkasivat paljon vaikean päivän keskellä. Muutama pieni sana, kun ne tarkoitetaan niin kuin sanotaan. Ehkä minä olen urhea nainen.. en reipas, mutta urhea. Olette rakkaita <3 !

Gdansk koettu, nyt katse uutta kohti.

Ihanaa olla kotona.. Ihanaa oli myös Puolan reissulla, ja seurakin oli parasta A-ryhmää, kiitos kaikille mukana olleille, Ellulle, Marjalle, Jennille, Minnalle, Annalle ja Ninnille <3 , pakko sanoa että parempaa matkaseuraa saa hakea ihan urakalla. Olen nauranut niin että vatsa on vieläkin kipeä, en itkenyt YHTÄÄN, muistelin ja muisteltiin KYLLÄ. Joku jos puhui että heillä kotona mies sitä tai tätä, yhdyin helposti keskusteluun ja kerroin minusta ja Jannesta, aivan niinkuin Janne olisi vielä täällä. Jannella oli tapana.. ja niin edelleen.. tuntui hyvältä koska matkakaverit kuuntelivat, kertoivat omia juttuja, naurettiin yhdessä, kukaan ei kiusaantunut vaan sain puhua Jannesta. Sellainen on rentouttavaa. Syötiin joka ilta ulkona, ja juotuakin tuli, viimeisenä iltana ehkä pikkusen jopa liikaa, mutta paikallinen nestemmäinen "omenapiirakka" oli vaan niin hyvää :D. Vitsailtiin elämästä, minun elämästä, kaikkien elämästä. Kokoajan oli hyvä ja rento olla, ja nautin täysinrinnoin. Kaupunkilomat on todellakin minun juttuni, seuraavaa matkaa jo suunnittelen vaikka mahdollisuus siihen saattaa olla aika kaukana mutta aina sitä suunnitella voi ja miettiä, se on myös hauskaa. Puola yllätti minut kaikinpuolin positiivisesti, tai ainakin tämä pieni osa siitä. Oli tosi kauniita vanhoja taloja, ystävällisiä ihmisiä, mukavaa tunnelmaa ja hyvää ruokaa ja juomaa. Varmasti lähden Puolaan vielä uudestaan, en ehkä Gdanskiin mutta jokatapauksessa Puolaan.

Ehdin miettiä myös syvällisempiä asioita, ihan omassa päässäni yksinäni. Tarkoitukseni olikin selvittää vähän päätä, joka oli sellainen kaaos lähtiessä että jotakin todella oli tehtävä. En tiedä selvenikö ajatukset, tietyt asiat vahvistuivat kovasti, toiset taas jäivät vielä kysymysmerkeiksi. Iso kysymysmerkki on tulevaisuus. Se pelottaa kaikesta huolimatta, yritän olla ajattelematta, mutta ajattelen kuitenkin. Eniten pelottaa se että olen yksin koko lopun elämääni. Ennen se ei ole haitannut, ajatuksenakaan, mutta nyt se on alkanut mietityttämään, en halua olla yksin, toivon että löydän jonkun jonka kanssa on hyvä olla, jonkun sellaisen jolle kolmen lapsen yh todella kipeillä muistoilla ei ole liian iso pala. Suurimmalle osalle se on, tiedän sen itsekkin, mutta ei ehkä kaikille, ehkä joku haluaa minut sellaisena kuin olen. Iso kysymysmerkki on sitten se että mistä sellaisen ihmisen löytää, varsinkin jos ei osaa edes etsiä, ja kuka on sellainen johon uskaltaa luottaa ja uskoa. Ne asiat ovat niin valtavia kysymysmerkkejä vielä että turha edes ajatella. Tiedän vaan että minua ei ole luotu olemaan yksin lopun elämääni, tiedän kuitenkin myös että kukaan ei voi kilpailla Jannen kanssa, Janne voittaa aina, onko joku joka hyväksyy myös sen asian. Ystävien kanssa vitsailtiin lääkäreistä (suomenruotsalaisista sellaisista, mielellään purje veneen omistavista) reissussa listaan lisättiin lentokapteenit, lista on loputon :) vaatimuksena, vähintään 180cm pituutta, jne jne :) Nämä on niitä vitsailuja joita jatketaan varmasti vielä pitkään, todellisuudessa tiedän että se riittää jos välittää minusta ja pojista ja minä välitän hänestä, ehkä sellainen ihminen on jossain. Aika näyttää ja siihen minun on tyydyttävä. Tulevaisuutta ei voi hoputtaa, kaikki tapahtuu niinkuin pitääkin. Ehkä asioille ja tapahtumille ja "sattumille" löytää merkityksen vasta jälkeenpäin, ehkä ei koskaan. Uskon kuitenkin että mitkään asiat ei tapahdu sattumalta vaan kaikelle on tarkoitus. Vaikka elämä tuntuisi miten julmalta ja raskaalta , kaiken pitikin mennä niin.

Kun seuraa vierestä ystäviä ostamasta tuliaisia miehilleen, näkee että heitä vastassa on joku kotona, joku jolle kertoa reissusta joku jonka viereen nukahtaa, on hetken katkera, ihan pienen hetken sydämmessä tuntuu kova ikävä ja pistos, hetken haluaisi vaihtaa osia, miksi minulla ei enää ole ketään, ennen oli, nyt tilanne on toinen.. Kuitenkin minulla oli vastassa kolme ihanaa poikaa, kaikilla ei ole lapsia vaikka haluaisi, minulla on kolme ja olen kiitollinen heistä, rakastan heitä jokaista enemmän kuin osaan kuvata, ja minulla oli vastassa äiti, mamma joka oli vahtinut poikiani reissun ajan, ja matkassa minulla oli mukana kuusi ihanaa ainutlaatuista naista jotka jokainen ovat kokeneet omat juttunsa elämässään, toisilla rankempia asioita ja toisilla pienempiä, kenenkään kokemukset eivät kuitenkaan ole vähäpätöisiä, kaikilla on se "oma risti kannettavana" tämä on minun, ja se tekee minusta sen mikä olen nyt ja muokkaa minusta sen mikä olen tulevaisuudessa. Olen kuitenkin kiitollinen että minulla on tämä elämä, ja 12 vuotta minulla oli Janne elämässäni, ja nyt hän on sydämmessäni. 12 vuotta sain olla sen ihmisen kanssa jonka kanssa oli hyvä olla, ja olen kiitollinen siitäkin. 

Oikein ihanaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua kaikille! Minulla alkaa arki nyt, nyt on juhannus juhlittu ja reissu tehty nyt on vain se arki, maanantaina pojat menevät tarhaan ja elämän opettelu alkaa taas kerran. Muistakaa kertoa ihmisille joita rakastatte ja joista välitätte miten tärkeitä he ovat, minäkin yritän muistaa, ja mustankin. Kiitos kun luette!!

Katsoppas tuossa on linnun pesä

Mökkiläinen on palannut sivistyksen pariin poikien kanssa. Tosin yksi pojista lähti vielä mummin luokse muutamaksi päiväksi minun Puolan reissun ajaksi, mutta minä ja pienimmät ollaan kotona. Olisinhan minä vielä mökkeillyt, ihan mahtavaa seuraa, aurinkoa, hellettä, sadetta, tuulta ja kaikke sitä mitä suomen kesä nyt vaan voi tarjota. Mutta oli kivaa, naurettiin, laulettiin ja juhannuspäivänä jonkunverran itkettiinkin, mutta tässä sitä ollaan, ensimmäistä "yksinäistä" juhannusta on vietetty ja selvitty vieläpä hienosti.

Juhannusnuotiolla mietin Jannea ja sitä miten edellisenä juhannuksena sillä samalla nuotiolla istui osittain sama porukka ja Janne, kukaan ei olisi voinut arvata että se on meidän viimeinen yhteinen juhannus, ei sellaista voi edes ajatella. Kun on vielä nuori, ja koko aikuisuus perheenä edessä, kukaan ei ajattele sellaista, eikä pidä ajatella ei missään nimessä! Pitää osata elää, uskaltaa elää, ilman jatkuvaa menettämisen pelkoa. Minä en itkenyt nuotiolla, minun oli hyvä ja lämmin olla, ympärilläni oli ihmisiä jotka välittävät ja ikävöivät myös, ihmisiä jotka ovat tehneet elämästäni helpompaa tänä aikana kun Jannea ei enää ole. Meillä oli aivan loistava juhannusyö nuotiolla, meillä oli "makkarapuu" , meillä oli mandoliinimies, meillä oli hysteeristä naurua, meillä oli "Kim Herold, olohuoneessa" meillä oli toisemme ja meillä oli Happy Happy Joy Joy drinksuja, meillä oli kaikkea kivaa, ja rutkasti lämpöä ja hyvää mieltä. Meillä oli paljon hymyileviä kasvoja ja meillä oli kivipenkkejä, meillä oli kivaa !! Ja minulla ei ole ollenkaan huono-omatunto nyt eikä silloin siitä että oli kivaa, minulla saa olla kivaa ja se ei tarkoita että olisin unohtanut. En minä ole unohtanut , mutta minä pala palalta, askel askeleelta siirryn eteenpäin, ja pidän Jannen sydämmessäni mukana minne menenkin. Se että uskallan alkaa elämään ei tarkoita Jannen hylkäämistä, sellaista joka on osa sinua ei voi hylätä tai unohtaa, sen kantaa mukanaan ja samalla alkaa kerätä uusia muistoja ja uusia kokemuksia, alkaa antaa elämälle mahdollisuutta.

Juhannuspäivänä olo oli aika halju, pojat olivat kärttyisiä ja minun mieleni oli kurja. Itkin aikapaljon illalla kun oli poikien nukkumaan laittaminen, ajattelin että miten minä jaksan aina näin, aina vain yksin, 24/7 sekä äiti että isä.. Anna vettä, mulla on nälkä, tahdon vessaan, en nuku, en syö, en en en , anna anna anna.. Tuntui epätoivoiselta, onneksi äitini tuli apuun, auttoi poikien nukkumaan laitossa, olin tosi väsynyt, jätin pojat ja mamman iltahommiin ja menin saunaan istumaan, vaatteet päällä itkin pesuhuoneessa ja olo oli hirveä, sitten sattui jotain, siskoni mies Kalle tuli muissa-asioissa saunalle, touhusi jotain omiaan ja huikkasi "kato, linnulla on pesä tuossa sähkökaapin päällä.. " ihan hiljaa puhui ettei lintu säikähdä.. Kurkkasin linnunpesään ja siellä oli neljä pikkuriikkistä munaa. En tiedä mikä lintu se oli eikä sillä ole merkitystä, mutta sillä oli merkitystä, että Kalle kohtasi minut kun suru oli kova, ei välittänyt itkeneistä kasvoista ja kyyneleistä, halusi vaan kertoa että linnulla on pesä aivan siinä vieressä, olo parani heti , itku väheni, tarvitsin vielä hetken aikaa katsella merelle ajatella omiani ja sen jälkeen olin taas valmis perheeni kanssa jatkamaan juhannuksen viettoa. Se otti aikansa, mutta siitä selvisin. Huomasin että perheeni antaa minulle tilaa surra, antaa aikaa olla yksin, mutta ei pelkää kohdata surullista minua vaan haluavat piristää ja olla läsnä. Miten paljon olenkaan saanut kun olen saanut sellaisen perheen.Pitää muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä tuesta ja lämmöstä jonka heiltä saan.

Juhannukseen liittyi muitakin asioita, ihmisiä, minulle merkityksellisiä juttuja, hölmöilyä, ajatuksia, isoja asioita mielessä, päällimmäisenä kuitenkin jää mieleen, että tunsin vahvasti että minä voin jatkaa elämääni, on ihan ok että tunnen mitä tunnen, se ei katoa, mutta voin jatkaa.. otan taas askeleen eteenpäin. Mietin jo nyt millainen on ensi juhannus, niin paljon voi vuodessa tapahtua, viimeisen vuoden aikana tapahtui jotain pahaa joka ravisteli koko elämän uusiksi, ehkä seuraavat kuukaudet seuraava vuosi tuo jotain hyvääkin, on vain uskallettava elää. Kaikesta huolimatta.

Muista sinäkin rakas kanssakulkijani antaa omalle elämällesi mahdollisuus, uskalla elää jo tänään, ei aina huomenna tai ensiviikolla, mieti mitä haluat ja toteuta se. Käy jätskillä, tanssi sateessa, lekottele auringossa, katsele auringonlaskua ja jos ei nukuta katso vielä kun se nousee. Jos sinulla on joku jonka kanssa katsella, oma rakas, ystävä, kuka tahansa nauti siitä, ota kädestä kiinni ja katselkaa. Nauti elämästä.



Tää toimi aattona grillimestarina ihan ite ja jotenkin se sitten ihan jopa onnistui :D!!



Tää on se meijän makkarapuu.. se on hiano !!!



Ja tässä sitten maaiman ihanimpiin ihmisiin lukeutuvia naisia <3 !

Keskikesän juhlaa!

Oikein ihanaa Juhannusta kaikille kanssakulkijoille <3 !! Meidän perhe lähtee hyvässä seurassa mökille juhlistamaan tätä keskikesän juhlaa, vaikka minun mielestä kesä on vasta alussa. Ihana mennä, hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa. Pääsee saunaan ja uimaankin jos välttämättä haluaa. Kuullostaa mukavalle ja onkin sitä. Aivan ihana mennä mökkeilemään, upesiin merimaisemiin, vasta remontoidulle mökille.

Tiedän että tämäkin on "uuden elämäni" yksi suuri virstan pylväs. Talvesta asti suunniteltiin Jannen ja tottakai perheeni kanssa mökille menoa jussina, ja nyt menen sinne poikien kanssa ilman Jannea. Olisi outoa jos se ei aiheuttaisi mitään näitä pelonsekaisia tunteita, mutta toisaalta menen sinne ja sillä selvä, ja parhaassa mahdollisessa seurassa vielä. Kyllä se siitä helpottaa, olokin, ja jos itkettää on lupa itkeä, en varmasti ole ainoa jota itkettää tänään, joka ikävöi Jannea taas kerran, mutta meillä kaikilla joilla on ikävä sydämmessä voi olla myös mukava juhannus, nautitaan siitä nyt kun ilmatkin suosivat.

Eilinen aamu oli jo hyvä, ja sama positiivinen olo jatkuu nähtävästi tänäänkin, alkuviikon kauhea olo ja tunne on helpottanut ja "elämä hymyilee" taas. On taas helpompi nauttia pienistä asioista kun itku ei kokoajan ole läsnä. Luin eilen ihanan luvun kirjasta "Enkeleitä hiuksissa" siinä kerrottiin sielunkumppaneista. Puhuttiin miten jokaisella ihmisellä on sellainen, ja mikä parasta ei vaan yhtä vaan useita. Hän on paras ystäväsi, se tai ne ystävät jotka tuntuvat aina läheisiltä, ajasta tai välimatkasta riippumatta, hän on elämänkumppanisi, puolisosi, jos sinä itse koet niin, kerrottiin myös että ei pidä hakemalla hakea sielunkumppania, sellaiset ihmiset löytävät toisensa jos niin on tarkoitettu. Voi olla onnellinen ilmankin. Janne oli vahvasti minun sielunkumppanini, tunsin sen koko kehollani ja tiesin, minulla on muitakin sellaisia, muutama ystävä jotka täyttävät nämä tunnusmerkit ja varmasti tulevaisuudessa ehkä löydän vielä lisää. Minusta oli lohdullista ajatella että sellaisia ihmisiä on useita, ei vain yhtä "joka sinulle on tarkoitettu" niinkuin Janne oli, minulla on mahdollista löytää toinenkin "minulle tarkoitettu" ja minulla on niitä "tarkoitettuja" jo nyt elämässäni.. ystävinäni. Aika ihana ajatus tosiaankin, sai hymyn huulilleni yöllä sitä lukiessani. Elämä on melkoinen lahja, sitä ei saa kokonaan käyttää suremiseen, vaikka surullekkin pitää antaa tilaa, sekin kuuluu elämään. Hyvin vahvasti tunnen sielunkumppanikseni myös Jannen siskon Even. Eve kävi meillä eilen, ja tuntui hyvältä, mielestäni välillämme on ollut aina hyvä yhteys, ja se ei ole kadonnut minnekkään. On ihana ajatella että joku Jannen perheestäkin tuntuu hyvin läheiseltä ja tärkeältä erityisellä tavalla, vaikka kaikki ovat läheisiä, on mielestäni minun ja Even välinen yhteys vahvempi, erilainen. Jokatapauksessa, ihanaa kun Eve kävi, ja varmasti jatkossa olemme paljonkin tekemisissä.

Nyt toivotan teille kaikille oikein ihanaa juhannusta ja pitäkää huolta toisistanne, rakastakaa !!

Pysähdy, hengitä, kerää itsesi, jatka..

Ihan ensiksi.. USKOMATONTA 20 002 lukijaa siinä kohtaa kun aloitin tämän tekstin kirjoittamista, olen yllättynyt, hämmentynyt ja ehkä eniten otettu, noin paljon.. Katsoin että lukijat jakaantuvat aika tasaisesti kaikkien kirjoitusteni kohdalle.. KIITOS TEILLE ETTÄ VÄLITÄTTE.. kanssakulkijat on oiken hyvä sana blogini seuraajille <3 , on aivan mahtavaa että kuljette tätä matkaa kanssani. Vaikka en kaikkia tiedä tai edes tunne, mutta se että ihmiset oikeasti lukevat saa tuntemaan oloni hyväksi. Tarkoitukseni on ollut auttaa itseäni ja samalla mahdollisesti samassa elämäntilanteessa olevia, toivottavasti joku on saanut ajateltavaa ja ehkä lohtua, joku ehkä perspektiiviä, toivon että mahdollisimman moni olisi saanut jotakin, koska itselleni tämä blogi antaa paljon. KIITOS <3 !

Tänäänkään ei ole ollut niin hyvä päivä, mutta näin sen ehkä piti mennäkkin.. Olen edelleen ollut itkuinen ja surullinen. Eilen yöllä kun menin nukkumaan ikävä oli valtava ja ajattelin että en jaksa elämää ilman Jannea, ajattelin yöllä että en kestä eikä missään ole iloa, toivoin että minunkin aikani tulisi pian. Silti heräsin uuteen päivään, väsyneenä, ehkä pettyneenä, Janne ei ole tullut kotiin, enkä minä päässyt Jannen luokse kotiin. Minä olen jumissa täällä, hän siellä odottaa minua, sitä kun minun vuoroni vihdoin tulee.. Aamulla elämän mahdollinen pituus ei enää ahdistanut niin kovasti kuin yöllä, mutta pahamieli ja alakulo vaikutti koko päivän ajan. Iltapäivällä menin käymään poikien kanssa isäni luona ja siitä tuli itselleni sellainen henkien taistelu että ihme kun selvisin. Ahdistus kasvoi heti sen jälkeen kun olin soittanut ja kertonut isälleni että olemme tulossa. Pojat takapenkillä odottivat iloisina pappan luokse menoa.. Miksi itkin, mistä se itku tuli, miksi piti pysäyttää auto ja hengittää syvään ja rauhallisesti.. Kun pääsimme isän luokse käteni tärisivät enkä meinannut saada henkeä, menin sisään, en kuitenkaan voinut mennä olohuoneeseen.. siellä vietimme viime joulun, kävelin nopeasti läpi, takkahuoneeseen, jossa vaivoin sain istuttua tuolille, siihen jossa Janne luki TurunSanomia jouluna ja jutteli appensa kanssa urheilusta, pelonsekaisin tuntein katsoin "perähuoneeseen" siellä näkyi meidän sänkymme pääty, se missä nukuimme jouluna monta yötä, en voinut astua kynnyksen yli.. Jo takkahuoneessa olo kävi niin ylivoimaiseksi että oli pakko mennä ulos takapihalle. Korvissa humisi, itketti ja oksetti, henki salpaantui, tältäkö se tuntuu, tällaistako se on kun ikävä iskee kovemmin kuin pitkään aikaan? Olo oli hirveä, itkin koko matkan kotiin Raumalle, välillä vähemmän välillä enemmän, mutta koko matkan kyyneleet valuivat, oli pysähdyttävä, hengitettävä, jatkettava.. Monta kertaa tuon lyhen matkan aikana. Mutta pääsin kotiin, sain autoni parkkiin ja pääsin sisälle, SELVISIN , en ehkä niin hyvin kuin itse olisin toivonut mutta selvisin ja selviän vastaisuudessakin. Aion pian mennä sinne uudestaan ja jokupäivä menen perähuoneeseen asti, kohtaan "kummitukset" siellä ja selviän siitäkin, en ehkä ensikerralla mutta jokupäivä teen senkin.

Outoa miten paha olo minulla on, vaikka minua varoitettiin, että näin käy, ihmettelen sitä kovasti itsekkin. Olo ei ole enää lohduton, muuta kuin joskus yön pimeinä tunteina, osaan jo nauttia, osaan nauraa ja pitää hauskaakin, se mitä en osaa on avun pyytäminen kun sitä tarvitsen, se ei ole vahvuuteni. Onneksi siskoni Marja tuli sattumalta käymään kun olo oli todella kurja.. en osannut heti sanoa hänelle miten olin itkenyt, mutta ehkä hän huomasi, onneksi hän viipyi hetken, ja oloni oli paljon parempi kun hän lähti, näemme parin päivän sisällä, yhteisessä juhannuksen vietossa <3. Minulla on myös ystävä joka on auttanut paljon, ihan uusi ystävä, joka ei ole edes kovin tuttu, vaikka tuntuu siltä, hän on saanut mieleni hyväksi useaan otteeseen, en tiedä miten hän sen tekee, osaa vaan asettaa sanat oikein, kuuntelee, mutta ei jää vellomaan minun pahassa olossani, tietoisesti tai tiedostamatta osaa sanoa oikeita sanoja johdatella jutut niin että alan ajatella muita asioita, ei liian pian, ei koskaan ohita pahaaoloani, mutta keskittyy hetken päästä muuhun. Hän sanoi tänään että ymmärränkö miten onnekas olen kun minulla on sellaiset siskot ja ystävät, ymmärränhän minä, ymmärräthän sinä että sinä olet yksi heistä <3 et ehkä niin tuttu, mutta tärkeä ystävä , ymmärräthän sen? Olen kiitollinen jokaisesta ystävästä, tuttavasta,, kaverista, kanssakulkijasta joka minulla on. Minulla on paljon tukiverkkoa en ole yksin, edes tänään en ollut yksin.

Ihanaa loppuviikkoa kanssakulkijat, muistakaa rakastaa toisianne, itseänne, ystäviänne, läheisiänne, naapurin mummoa, kaupan tätiä , jokainen on arvokas ja ansaitsee tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi. Halauksia kaikille!!

Miedän isi on kuollut

Ohi on onneksi.. kamalan pitkä päivä.. tuntuu että ei meinannut millään loppua.. itkua aamulla ja itkua illalla.. itkua kokoajan niin että nyt särkee päähän. Mutta olen selvinnyt ja menossa nukkumaan, olen voittajana tässäkin taistossa ja aivan varmasti paljon Jannen ansiosta. Minulle on tullut tavaksi pyytää Jannelta apua kun on oikein paha olla. Juttelen ja kerron miten pelkään, välillä ääneen, yleensä ajatuksissani, ja kerron miten tarvitsisin jonkun tukemaan, jonkun sopivan auttamaan.. Tein niin myös eilen, eikä mennyt puoltatuntia kun Jape laittoi viestin, ei siinä viestissä ollut mitään ihmeellistä, se oli vaan rohkaiseva ja ilahdutti kovasti. Samalla tavalla kun perunkirjoituspäivänä Jonski oli siinä sattumalta ja vielä kaksi kertaa juuri silloin kun eniten tukea tarvitsin. Nyt Japen viesti pelasti paljon , auttoi pahaan oloon.. Oli muitakin ihmisiä jotka muistivat, tai sanoivat jotain kaunista kun kerroin tilanteesta. Olen kovin kiitollinen ja voin vaan sanoa että ME selvisimme, en minä, vaan me.. Yksin en olisi selvinnyt taaskaan, ilman tukea ja turvaa ja ihmisiä jotka ajattelevat minua ja meitä, en vaan yksinkertaisesti pysyisi järjissäni, edes tämän vertaa kun nyt olen.

Palaan tuohon Jannelle jutteluun.. se on merkillistä.. Jokakerta kun olen ajatuksissani kertonut Jannelle asioita, pelkojani , pahaa mieltäni, on hyvin nopeasti sattunut jotakin sellaista joka saa mieleni paremmaksi. Jonski, Janne tiesi että Jonski on minulle rakas ja tärkeä ja kaikella sillä viisaudella jonka Jonski on saanut omien kokemustensa kautta, hän oli ehkä ainoa joka olisi voinut auttaa minua perunkirjoitus päivänä. Hänen halauksensa ja myötätunnon hyväksyin hän TIESI miltä minusta tuntui, sanat eivät tuntuneet pahalta. Myöskin illalla ennen perunkirjoitusta mietin että miten saan pojat siellä järjestykseen, juttelin Jannelle että voisiko hän "pitää pojille seuraa" ja seuraavaksi saan Jenniltä viestin jossa hän sanoo ottavansa pojat luokseen että voin mennä rauhassa, sattumaa, ehkä sinulle mutta ei minulle, sitten vielä tämä päivä ja eilinen ilta.. Ihmiset ottivat yhteyttä, laittoivat viestiä, mutta kun olo oli aivan hirveä Jape otti yhteyttä, Jannen paras ystävä, ihminen joka merkitsi Jannelle hirvittävän paljon, ja joka merkitsee minulle vähintäänkin yhtä paljon nyt kun Jannea ei ole, kukaan muu ei olisi voinut saada oloani niin hyväksi kuin hän, sen jälkeen oli taas siedettävää. Todellakin , elämä on sattumia täynnä.. mutta minä uskon että nämä sattumat ovat sellaisia mitkä Janne on saanut sattumaan, mitkä tapahtuu koska Janne näkee miten itken ja miten paha olo minulla on. Sinun rakas kanssakulkia ei tarvitse niihin uskoa, jokainen uskoo mihin haluaa, mutta minä uskon arkielämän pieniin ihmeisiin.

Kauppareissulla sattui sitten se ikävin asia, mitä vielä ei ole sattunut.. Jerry jutteli Jaskalle joka oli ostoskärryissä, että "isi näkee millainen on Rauman Prisma, isi on meidän sydämmessä mukana" joku keski-ikäinen mies kysäisi sitten pojilta että missäs teidän isi on , johon Jaska kovaa kirkkaalla lapsen äänellä " Isi on kuollut, isi on taivaassa" ja juuri tänä päivänä joka minulle oli muutenkin valtavan raskas.. En voinut itkulleni mitään, tilanne oli kurja, mies ei voinut katsoa minua päin eikä poikia.. kumpikin meistä olisi varmaan halunnut vajota maan alle jos olisi ollut mahdollisuus. Mutta nyt osaan varautua paremmin.. näin käy varmaan vielä uudestaankin. En halua hyssytellä poikiani missään asiasta, isistä saa puhua jos haluaa, tekee se epämukavan olon aikuisille tai ei. Pojilla on lupa puhua isistä.

Kuitenkin kaiken tämän keskellä rupesin ajattelemaan juhannusta, ja huomasin odottavani sitä. On mukava mennä mökille, meitä on tosi kiva porukka ja hieno remontoitu mökki, uskon että juhannus on mitä parhain satoi tai paistoi. Tiedän että yöllä saattaa tulla itku ja ikävä, ehkä kiukkukin, mutta tiedän että se saa tulla ja olen turvassa, sellaisten ihmisten seurassa jotka myös ikävöivät Jannea ja viime Juhannusta jolloin olimme samassa paikassa yhdessä. Itkettää jo nyt ajatella sitä, mutta odotan silti.. Haluan laulaa Rosvo Roopea rannassa nuotion ääressä ja nauttia merestä, mökistä, makkarasta, siideristä, rakkaistani, tästä tulee ihan hyvä juhannus tänäkin vuonna.

Kolme kuukautta sitten..

Se on sitten taas aivan nurkan takana.. kello on juuri nyt 00:45 kun kirjoitan tämän alkua.. kolmekuukautta sitten olit vielä elossa , tästä tasan kolmekuukautta taakseppäin tunsin vielä lämpösi ja läheisyytesi. Oli takana todella ihana ilta kaikilla, sinulla, minulla, pojilla, meillä, kaikki oli hyvin ja olo oli ihana. Minulla oli aivan kaikki, ja koko elämä edessä, sen ihmisen kanssa jota rakastan ja kunnioitan, sen joka oli minulle tarkoitettu. Kukapa meistä olisi silloin arvannut että menee vain viisi tuntia ja kymmenen minuuttia eteenpäin kun sinut on julistettu kuolleeksi. Tuntuu julmalta, pahalta, epäreilulta, ilkeältä.. jos tietäisin että se helpottaa kiroilisin nyt, tekisin mitä vaan, itkeä en haluaisi ja silti itken kokoajan. Aloitin tätä tekstiä monta kertaa ja aina pyyhin kaiken pois, aloitin uudestaan ja taas asiat menivät väärin. Yritin kirjoittaa toivosta ja tulevasta, en pystynyt, lueskelin kuukauden takaista kirjoitusta, ja pelästyin, se oli paljon toiveikkaampi mitä oloni on nyt. Onneksi päivissä on toivoa, tulevaisuudessa on toivoa, varmasti kaikki järjestyy, ihan varmasti, vakuuttelen itseäni, kun kukaan muukaan täällä ei ole vakuuttelemassa. Minun on pakko tehdä sitä jokapäivä, vakuutella ja uskotella itselleni, kaikki järjestyy, ihan varmasti. Tämä hetki on kuitenkin minulle, ja surulleni. Se menee taas kerran ohi, sitten helpottaa, mutta nyt sen on taas aika tulla. Se on päästettävä sisään, että sen voi sitten häätää ulos. Mutta sen voi häätää ulos olen sen nähnyt ja monesti kokenut, niin voi tehdä kun tarpeeksi yrittää. Silti on hyvä antaa surun välillä tulla , itkun puhdistaa mieli, ja ahdistuksen puristaa rintaa. Ne tulevat kuitenkin, ei voi estää, jos ne päästää sisään, antaa "kaataa maahan" ne voi sen jälkeen lakaista pihalle ja taas hymyillä.

Minulla on ihmisiä.. Ystäviä, perheeni, minulla on niin paljon tukiverkostoa että voin olla vain onnellinen siitä miten onnellisessa asemassa olen. Olen pärjännyt hienosti sanotaan, moni sanoo, minullekkin, ja se on totta, mutta olen miettinyt miten olisikaan käynyt jos olisin ollut aivan yksin, jos ei olisi perhettä, ei ystäviä, ei ketään, olisinko jaksanut ja selvinnyt? Tuskin olisin tässä nyt bloggaamassa, tuskin olisin näin pitkällä "uudessa elämässäni", surutyössä olisin varmaankin suht samoissa missä olen nytkin, koska se ottaa sen ajan mitä se ottaa riippumatta muusta. Jotenkin tuntuu että ollaan otettu aimo harppaus taaksepäin, mutta toisaalta, ihmiset saavat minut surunkin keskellä nauramaan hassuilla teoillaan, itkemään siitä että jostakin sanotusta tuli niin hyvä mieli.Vaikka olo siis on olevinaan kurjempi ja väsyneempi niin silti, nauran enemmän, olen iloisempi Salla kuin kuukausi sitten. Peitän suruni paremmin, ja sekään ei ole huono asia.. On huono peittää surua, tottakai mutta ei ole huono juttu että sen saa peitettyä sellaisilta ihmisiltä joille se ei kuulu ja joita ei se enää kiinnosta. Niille joita kiinnostaa ja joille se kuuluu ja jotka haluavat tietää, kerron pahasta olosta, itkusta ikävästä, ja se on hyvä niin, meille kaikille. Minä puhun kyllä ja kerron, en kaikille, vain muutamille, mutta asiat eivät jää sisälleni enää niin pahasti jumiin.Mielestäni kaikilla ei ole edes velvollisuutta olla kiinnostuneita minun surustani, eikä minulla ole velvollisuutta jakaa asiaa kaikkien kanssa. Olen koonnut sen tuiverkon ympärilleni minkä tarvitsen selvitäkseni, olen huomannut myös lisääväni siihen vieläkin ihmisiä, kaikki eivät ole niitä "alkuperäisiä" jotka olivat heti mukana. Ihmisiä on tullut lisää ja jäänyt pois.Kuitenkin minulla on vahva tukiverkko joka tekee minusta itsestänikin vahvemman. Aina on joku joka "ottaa kopin" kun itse on liian väsynyt jaksamaan.Kiitos heille siitä, MINUN ihmisilleni.

Nyt olen saanut oloni purettua, rintaa ei purista ja sydän ei ole pakahtua enää.. itken vielä tänään ja itken vielä huomenna, mutta itken itkuni ja jatkan taas kaikkien ystävieni,perheeni, tukiverkkoni avulla, minä jatkan, ja niin jatkavat kaikki muutkin. Maailma jatkaa kulkuaan, ja elämä jatkuu. Tänään on huono ilta, mutta huomenna on taas parempi. Kohtahan se on juhannuskin.. Elämä jatkuu!!

"Toivon sinulle, ystäväni,
että elää taas uskaltaisit,
että surujen suurten jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.

Toivon sinulle ystäväni,
ettet lakkaisi luottamasta,
vaikka vielä on aivan hämärää,
kevään pelto on roudassa vasta.

Toivon sinulle, ystäväni,
taivaan raikkaat ja lempeät tuulet,
että kaikkina elinpäivinä
levon löydät ja lohdun kuulet.

Toivon sinulle, ystäväni,
mitä kauneinta on elämässä,
että rakkaus puhdas, ikuinen,
sinut ympäröi juuri tässä."
- Anna-Mari Kaskinen-


Toivon sinulle ystäväni, kaikkea tätä ja toivon sitä itsellenikin. Pidetään huoli toisistamme <3

Jannen vanha huppari!

Mietin että kirjottaisin vielä tänään miten meidän ensimmäinen päivä on mennyt, mutta siitä ei hirveesti kirjotettavaa ole.. Se meni niinkuin moni muukin päivä. Oli ihan kivaa, aurinko paistoi, oltiin leikkipuistossa ja kahvilla ja syötiin jätskiä. Illalla oli leffan vuoro, ensin pienillä pojilla ja sitten oli minun ja Jonnin vuoro. Saatiin just leffa loppuun, oli ihan hyväkin, pelottava tosin. Ei siis mitenkään erikoinen päivä, hyvä kylläkin.

Itkin kuitenkin tänään aikapaljon, olen alkanut itkeskelemään  muutenkin melko paljon. En edes ehdi tajuta asiaa kun kyyneleet valuvat jo pitkin poskia. Itku tulee tyhjästä, laulusta, tuoksusta, tilanteesta, ikävästä ja ehkä kuten Sanin kanssa tänään juteltiin, puhtaasta väsymyksestä. En tunne itseäni väsyneeksi mutta minun on pakko olla, en nuku kuin muutaman tunnin yöllä, ja siitä alkaa kohta olla kolme kuukautta kun olin normaalissa unirytmissä. Tilanne korjaantuu aina hetkittäin, saattaa mennä yö, jopa kaksi hyvin ja sitten unettomuus taas iskee. Välillä uni ei tule , välillä taas herään aamulla kukonlaululta enkä saa uudestaan unta. Yleensä olen kuitenkin aamuisin niin väsynyt että en jaksaisi nousta sängystä kun pojat heräävät, ja ihmekkös tuo jos olen mennyt muutamaa tuntia aiemmin vasta nukkumaan. Olen jutellut kavereille että jossain kohtaa sen unen on pakko tulla.. Nyt alan itsekkin olla huolissani, koska se ei tule, ja pelottaa hiukan paljonko unettomuutta ihminen kestää. Näköjään aika paljon kun saa sen muutaman tunnin unen joka yö. Mietin kuitenkin olisiko tästä asiasta työterveydessä mainittava.. Jätän sen kuitenkin vielä mietintään josko uni hyvinkin palaisi..

Minulla on tullut kylmä.. jopa konkreettisesti kylmä ja paleltaa.. mutta sillätavalla sisältä vilu, se sellainen joka tuntuu luihin ja ytimiin eikä sula millään. Siihen ei auta edes kuuma suihku, vaikka siellä seisoisi tunnin, edelleen vaan paleltaa. Villasukat jalassa ja vaatetta monessa kerroksessa alkaa olla mun tavaramerkki iltaisin. Olen huomannut ilta toisensa jälkeen pukevani Jannen vanhan hupparin päälle.. sen suosikki hupparin.. välillä pidän myös työhupparia, mutta aina iltaisin minulla on päällä jotakin mikä oli Jannen. Tunnen oloni hyväksi Jannen liian isossa hupparissa. Minulle sanottiin että Jannen tavarat pitää hävittää, laittaa pois ja pakata muualle. Se olisi ollut iso virhe, minä tarvitsen ja haluan Jannen hupparin ja jos joku on sitä mieltä että se on takertumista menneeseen sen hänelle suon. Minun rakkaani kuoli pikkuista vajaa kolmekuukautta sitten ja minä saan pukeutua hänen huppariinsa vaikka vuoden jos haluan ja jos se saa oloni paremmaksi. Taas itkettää.. Miten ikävä voi olla näin kova, miten kovasti sitä on rakastanut, ja miten sen yli voi päästä??

Hirveästi asioita risteilee mielessäni, pelottaa tulevaisuus rahallisesti ja omien voimavarojeni takia, pelottaa että me emme selviä, vaikka minkälainen taistelija olisin, pelottaa että elän vielä 50 vuotta tai enemmän, ja joudun odottamaan niin kauan että näen taas Jannen, pääsen hänen kanssaan lepäämään. Tuntuu uskomattoman pitkältä ajalta.. Mutta kuolema ei pelota, eikä maailmanloppu, eikä mikään mikä ennen aiheutti epämukavaa oloa, se ei pelota, mutta pelkään hälytysajoneuvojen ääniä kun Jonni ei ole kotona, pelkään että pienet pojat jäävät auton alle pyöräillessään, pelkään että heille sattuu jotakin Jonnille, Jerrylle tai Jaskalle, sitä minä pelkään, pelkään että jollekin ystävistäni ja perheestäni sattuu jotain.. Pelkään että olen yksin lopullisesti ja loputtomasti, ennen kuin näen Jannea, minua pelottaa monet asiat ja uskallan myöntää sen. Minun elämä on kamalan hankalaa tällä hetkellä, on vaikea luottaa tulevaisuuteen niin kauan kun ei luota itseensä. Mutta jokupäivä tämäkin on turhaa, jokupäivä katson taakseni, mietin tätä iltaa ja huomaan, pelkäsin turhaan. Jokupäivä sireenit eivät saa ihoani kananlihalle ja jokupäivä olen rauhallinen ja rento. Ihan varmasti jokupäivä joskus.. Siihen asti olen pelokas ja teen töitä pelkojeni hälventämiseksi.

Hyvää yötä <3 kaikille kanssakulkijoille <3 muistakaa välittää ja rakastaa ja olla pelkäämättä <3

Päivän sana

Päivän sana

Et ollut toivottu vieras.
Pönkkäsin ovet kaikella minkä käsiini sain,
laudoitin ikkunat,
seisoin vartiossa
yöt ja päivät.
Silti tulit lupaa pyytämättä,
läpi ovien, lukkojen ja salpojen.
Et keskustellut kanssani,
et neuvotellut ehdoista.
Tulit ja veit minulta hänet
jota eniten rakastin.
Miten vihasinkaan sinua.
Mikään ei saanut minua hyväksymään tapahtunutta,
antamaan tekoasi anteeksi.

Kunnes eräänä aamuna
sanomalehden kulmassa
pieni Päivän sana.
"Kaikella on määräaikansa,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika on kuolla
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta"
Silloin tuo sana alkoi elää.
Ymmärsin että niin se on.
Sinun oli aika tulla,
ja viedä hänet
vaikka minä en ollutkaan siihen valmis.


Hyvää minun loppuelämän ensimmäistä päivää kaikille kanssakulkijoille <3 ! Muistakaa jokaisella on aikansa, käyttäkää tämä aika täällä huolella, rakastakaa, iloitkaa, olkaa onnellisia. Tästä alkaa uusi elämä, se jota en halunnut mutta joka minulle oli suunniteltu, halusin tai en. Janne sinulle sanon että rakastin, rakastan ja tulen aina rakastamaan ja muistamaan. Me näemme vielä <3

Perunkirjoitus

Tänään oli sitten se päivä, jota tajusin vasta alkuviikosta pelkääväni todella paljon.. Perunkirjoitus, se viimeinen virallinen osuus Jannen jälkeensä jättämistä tehtävistä. Sen jälkeen olisi oikeasti luovutettava ja alettava elämään uudestaan, leskenä, sen jälkeen Jannea ei enää virallisesti ole, vain muistoissa ja menneisyydestä löytää Jannen, tulevaisuudessa häntä ei ole. Sosiaaliturva tunnus lakkaa olemasta, jonkun vuoden päästä sama tunnus saattaa olla, ja varmaan onkin jollakin muulla, Jannea ei kertakaikkiaan ole ja minä olen virallisesti yksin. Pelottavaa, eikö??

Viimeyön tunteina, nukkumisaika 2h, mietin paljon Jannea, yritin jutella sosiaalisessa mediassa mukavia ystävien kanssa, ja heille iso kiitos , onnistuivat piristämäänkin, minua pelotti, itketti ja ahdisti. Minä en halua sanoa näitäkin hyvästejä, minä en halua antaa periksi, minä en halua uskoa että Janne on enää vain musto sydämmessä, mielessä, vaikka kuitenkin niin todellisena läsnä. En tiedä olenko maininnut että juttelen edelleen Jannen kanssa päivittäin, pyydän häneltä neuvoja ja ennen kaikkea apua jaksaa arjen keskellä, kerron lasten kuulumisia, kerron ikävästä. Minun on pakko jutella Jannelle, koska tulen muuten sekopäiseksi, sen pienen juttutuokion ajan minusta tuntuu aivan kuin Janne olisi läsnä. Voin vieläkin muistaa miltä Janne tuoksui, miltä hänen kätensä ja sormensa näyttivät, miltä tutui kun hän halasi ja piti siinä, juuri niin kauan kuin minä halusin. Minua pelottaa unohdanko, ja koska unohdan, en halua unohtaa mutta entä jos niin käy kuitenkin. En halua päästää irti, mutta elämää on jatkettava, tänään on ollut ahdistava päivä.

Vein pojat aamulla Jennille ja Kallelle (taas), kiitos heille jälleen kerran avusta.. Perunkirjoitus ja oman testamenttini teko kesti yli kaksi tuntia. Onneksi pienet pojat eivät olleet mukana, olisi ollut aivan mahdotonta. Haluamattani päässäni soi koko matkan raivostuttava kappale, vanha rallatus, ja sen rallatuksen yksi ainoa kohta " Ken lyötyä miestä näin lyö, on lapsilla nälkä jäivät pellolle työt, parhaani tahdoin, vaan minkäs mahdoin, mä pelkään ja kylmät on yöt.." todellakaan EI sopiva biisi vaan minkäs teet kun se soi niin se soi ja siltä minusta tuntuikin, tuntui kuin olisin ollut matkalla hirsipuuhun, tuntui että sydän pakahtuu ja ilma ei kulje. Lakitoimiston ovea avatessani tuntui että polvet ei kanna ja kyyneleet valuvat, ja kun Päivi seisoo edessäni kerään itseni, otan kasvoilleni hymyn, halaan ja rutistan, ja kerron että pärjään kyllä. Mitä helvettiä???? Jos Päivi olisi tiennyt minkä tunnemyrskyn olen juuri käynyt läpi ja kerrännyt voimieni rippeet (joita on muuten uskomattoman paljon) jotta pysyn edes jaloillani, "pärjään kyllä" kommentti olisi ollut aivan väärä. Mutta niin minä teen, itken, voin pahoin, jopa oksennan ja kasaan itseni sekunnin murto-osassa jos joudun kasvokkain muitten ihmisten kanssa. Taito laji se on sekin. Asia tuli kuitenkin hoidettua, se on pääasia, tein mitä minun täytyy tehdä, kukaan muukaan sitä ei olisi voinut tehdä, minun itse oli se hoidettava. Samalla tuli hoidettua testamentti, joka takaa pojille helpomman lapsuuden jos minä lähden ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä. Toivottavasti en lähde, mutta nykyään on parempi varautua kaikkeen. Ennemmän kuin henkilö itse arvaakaan  auttoi Jonski, joka oli aamulla menossa töihin kun olin Päivin luokse matkalla, jutteli ja toivotti voimia, ja hänet minä näin ensimmäisenä kun tulen Päivin luota pois, taaskin sattumalta.. Suunniteltiin viikonloppua Jonskin ja Kallen luona, kun ensin juhannuksesta selvitään. Pyysin apua Jannelta, pyysin että tekisi jotain että minä seliväisin, Janne lähetti Jonskin <3 ja minä selvisin.

Tänään en ehkä ole parhaimmillani, huomenna on taas toisin. Pyydän anteeksi niiltä joilla tuo laulu nyt soi päässä jotka sen tunnistivat ja niille joilla se ei soi tuntemattomuuden takia " Yksi kaksi, sulle tuli faksi.." Olkaa hyvä, nyt teidänkin päässä soi joku kappale.

Oikein hyvää torstai-iltaa rakkaat, olipas auringon paistetta ja lämpöä tänään ulkona !

Aurinkoa, saunailtaa, jätskiä ja uintia!

Se on varmaankin ihan oikeasti kesä nyt.. Minä kävin eilen uimassa. Tämä on jo sen luokan ihme että pakko on tännekkin laittaa, en normaalisti ui ennen kun heinäkuun lopulla jos silloinkaan, mutta nyt olin reipas ja menin uimaan ja MEREEN jonka lämpötila oli 15,5 astetta uskomaton saavutus minulta :D luulin että uiminen on ohi minun kohdaltani kun tänne rannikolle tultiin, ihan hirmuinen vilukissa kun olen. Mutta ei, minusta on tullut suorastaan hurjimus ja menin uimaan.. enkä vaan kerran vaan kolmesti !!! Tänään käytiin sitten poikien kanssa samaisella rannalla. Nyt mua ei ois menreen saanut mikään mahti maailmassa.. Siihen sopivasti tuuli ja oli tosi kylmä. Muksutkin vaan kahlasivat, ja kitisivät viluaan, mutta onneksi aina maistuu jäätelö ja leikkipuistoilu, eli ei siis ihan huono reissu.

Minulle on iskemässä pieni ahdistuksen poikanen poikien kanssa. Olen aika väsynyt, ja tuntuu että pojat ovat kuin ihmisen mieli aina jos minä olen poissa, mutta minun tullessa paikalle alkaa huutaminen kiukkuaminen, itkeminen, mariseminen.. Kaikki mahdollinen.. Tänään meinasi kotiin tullessa jo ihan itkettää, kun ei ole ketään jolle sanoa sinun vuorosi, hoidatko sinä hetken.. Iskee se sama tunne että olen jumissa. Pojat ovat kaikki mitä minulla on ja rakastan heitä koko sydämmestäni, olen vaan alkanut pelkäämään että mitä jos käykin niin että minä en jaksa? Mitä pojille sitten tapahtuu ? Ja lähinnä puhun nyt pienistä pojista, Jerrystä ja Jaskasta, Jonnin kanssa on jo helpompi, ja voi jutella eritavalla. Jonnin kohdalla ADHD vähän aiheuttaa mutkia arkeen, mutta sitä en pitäisi ylitsepääsemättömänä ongelmana.. Suurin huoli minulla on se että en jaksa pienten poikien uhmien läpi, ja että minusta tulee sen takia väsynyt ja vihainen, en halua olla vihainen ja kärttyinen äiti. Kuitenkin kun nyt olemme olleet täällä Raumalla ja enemmän keskenään kuin koskaan Jannen kuoleman jälkeen, huomaan että alan väsyä, ja tunnen oloni ikäväksi. Onneksi on Jenni, joka on jo nyt pitänyt poikia enemmän kuin tarpeeksi kiitos hänelle ja Kallelle siitä <3 tuntuu että ei enää voi edes kysyä kohta, niin paljon he ovat puolestani tehneet. Onneksi Jenni on Jenni, valmis auttamaan melkein koska tahansa jos saa sen jotenkin vain järjestettyä, minua pelottaa arki yksinhuoltajana, ajatuskin saa kylmät väreet kulkemaan selässä.. En tiedä onko minusta siihen vaikka on pakko olla. Voi kun Janne osaisi jotenkin neuvoa nyt..

Aurinkoisista keleistä kuitenkin nautin nyt täysin rinnoin <3 ja aion nauttia koko kesästä.. oli miten oli ja tuli mitä tuli.. minä selviän, me selviämme, jotenkin ihan varmasti!

Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt..!

Uusi hyvä asia minkä olen täällä uudessa kodissa huomannut on se , että kotiintulo ei ahdista enää niin kovin. Ennen en edes tajunnut että se olisi ahdistanut, mutta täällä kun olen tullut kotiin se on "helpompaa" kuin aiemmin. Kiinnitin siihen huomiota hyvin pian muuton jälkeen, ehkä heti jo kun koti alkoi näyttää kodilta ja tuntuakkin siltä. Tänne on hyvä palata ja tämä on minun kotini. Ilman ikäviä muistoja ja tunnetta. Tuntui hirveältä jättää koti jonne Janne oli jäänyt viimeisen kerran, mutta sekin oli osa luopumista, nyt huomaan että tämä oli fiksu ja oikea valinta. Täällä minulla on mahdollisuus alkaa rakentaa elämääni kasaan. Elämän kasaan rakentaminen ei ehkä ole kuitenkaan mikään konkreettinen juttu, se tapahtuu pikkuhiljaa päivä kerrallaan. Se on niitä valintoja arjessa, ja ennen kaikkea se on asennetta elämään. Miten minä suhtaudun tulevaisuuteen.

Olen miettinyt muutenkin kysymystä elämän asenne todella paljon viimeisinä viikkoina. Huomannut itsessäni piirteitä joista en pidä ja asenteita joita pitäisi korjata. Välillä suru saa minut tilaan jossa kaikki tuntuu epäreilulta ja vaivun itsesääniin, EN TYKKÄÄ, itsesääli on kamalaa ja siihen en vaan halua vajota. Tiedän niin tapahtuvan vielä useasti, mutta yhtä hyvin tiedän mitä en halua tuntea ja pyrin siitä tilasta eroon. Minulla on opittavaa mutta niin on monella muullakin. Liian usein osoitetaan syyttävällä sormella jotakuta tai joitakin muita, sanotaan että "on minussakin vikaa, mutta..." mitä se hyödyttää, jos tietää että on vikaa korjaa se, älä oikeuta omaa huonoa käytöstäsi tai asennettasi sillä että jossain muussakin on vikaa. Silloin vasta pääsee eteenpäin kun tajuaa, että sormella osoittaminen muualle kuin omaan itseensä ei auta asian parantamiseen. Varmasti voi olla että toisissakin on vikaa, mutta se mille voi itse tehdä jotain on se oma asenne, omat valinnat, oma elämä, muuhun et voi vaikuttaa. Kun toimii niin huomaa että ne muutkin alkavat muuttua, tai sitten se oma positiivinen ja elämäniloinen asenne saa aikaan sen että ei haittaa miten ne muut käyttäytyy. Kaiken muutoksen alku on omassa itsessä, lukiessani omaa blogiani taakseppäin huomaan itse sen valtavan muutoksen mikä minun kohdallani on tapahtunut. Välillä teksi mieli poistaa joku kirjoitus , ihan hävettää, miten olen ollut sellainen, mutta saa se olla siellä, muistutuksena itselle ja muille, millaista se voi välillä olla ja mihin voi päästä. Varmasti saatte vielä lukea niitä itsesääli, blogeja, ei epäilystäkään, mutta siitä sitten aina noustaan. Ja pohjaltahan ei ollut suuntana kuin ylöspäin, ja minun jalkani eivät koske enää edes pohjaa, se on jo alapuolella, ei ehkä kaukana mutta kokoajan kauempana. Aloitetaanko asennemuutos tänään, sano peilille, minä olen huippu tyyppi itselleni, ja samalla toisille :D aurinkoa päivään!

Jukka Poika sen sanoi "Älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan...!"

Hirmuinen halipula...

On ollut oikein mukava päivä, ja oikein mukava viikonloppu. Nyt illalla iskee pienimuotoinen haikeus, olisi hirmu kiva että olisi joku muukin aikuinen illoissa mukana, olisi hirveän mukava jos pääsisi syliin ja saisi olla lähellä. Minä olen alkanut hirmuisesti halailemaan ihmisiä, uusia tuttavuuksia, vanhoja ystäviä, läheisiä.. On kova tarve olla lähellä ja pitää kiinni eikä päästää irti. Ihminen tarvitsee läheisyyttä, yksin ei ole hyvä olla. Minulla on hirmuinen halipula ja haluaisin että joku jaksaisi pitää minua lähellä ja sylissä, haluaisin että voisin itkeä itkuni ja nauraa nauruni, turvassa sylissä. Ehkä tämän halipulan oikea nimi on yksinäisyys. Onneksi se ei ole niin valtavaa ja kaikkensa alle peittävää niinkuin se oli vielä kuukausi tai puolitoista kuukautta sitten.. mutta se on olemassa ja aika-ajoin se ilmottautuu ja tekee sen ikävän olon sisälle. Toivon että joku kaunis päivä joku ottaa minutkin vielä syliin ja saan jäädä siihen. Sitä odottaessa turvaudun ystäviini, perheeseeni, läheisiini.. Jokupäivä joku ottaa syliin eikä lähde pois vaan jää, jokupäivä olen valmis siihen. Jossakin on joku jolla on yhtä kova tarve olla lähellä kuin minulla, jossakin on joku joka tekee minut onnelliseksi. Ihan varmasti.

Kesän aloitus!

Eilen sitten grillattiin meillä, mun luona, no oikeastaan meillä.. Kalle tuli ostamaan kanssani kaasugrillin ja kaikki tykötarpeet, onneksi tuli ei oilisi saattanut ensimmäisellä kerralla sattua ihan kaikki tarvittava materiaali mukaan, käsittämätöntä että pakettiin ei kuulu letkua joka menee kaasupulloon.. Elämän suuria mysteereitä :D! Onneksi siis Kalle oli mukana, saatiin kerralla kaikki mitä tarvitaan että päästiin grillaamaan. Kalle tuli kokoamaankin grillin, ja Jenni ja pojat tulivat muutenvaan, oli kivaa. Saatiin vielä Laura ja Janikin mukaan, poikia oli viisi ja aikuisia saman verran. Oli oikeastaan taas kerran yhdet kesänalottajaiset, tällä kertaa Raumalla. Ilta oli hirmu mukava ja meillä meni Lauran ja Janin kanssa aika myöhäiseen, mutta ei se mitään, pääkään ei ole kovin kipeä, taas mietin että tuntuu kuin vuosia välissä ei olisi ollenkaan ollut, ihan niinkuin ennenkin, vain ilman Jannea. Janne oli jutuissa mukana kuitenkin, muisteltiin kaikkea mitä on tullut aikanaan tehtyä ja hölmöiltyä, ja todellakin aika kultaa muistot. Naurettiin ja juotiin siideriä ja sangriaa ja syötiin grilliherkkuja. Elämä tuntui mukavalta ja tuntuu edelleen. Sanoisinko lupaavalta, ehkä tästä  todellakin tulee hyvä elämä vielä. Olen saanut tämän viikon aikana Raumalla tutustua aivan mahtaviin ihmisiin, osan olen entuudestani jo hiukan tuntenut osa on aivan uusia tuttavuuksia, mutta olen onnellisessa asemassa että minulla on ollut mahdollisuus tutustua näihin ihmisiin. Varsinkin Heidiin ja Markkuun ja Syrjästen "karavaaniperheeseen" , huippu tyyppejä, muihinkin aivan loistaviin ihmisiin, ja osaan olen tutustunut vasta pinnallisesti ja odotan että oppisin tuntemaan paremmin. Minä olen onnellisessa asemassa, minulla on ystäviä täällä ja tuolla, jokapuolla, ei sellainen ihminen voi valittaa. Sellainen ihminen voi elää elämäänsä eteenpäin, jännityksellä odottaen mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Oikein ihanaa sunnuntaita kanssakulkijat, tänään(kin) on hyvä päivä, nautitaan siitä !

Mun koti ei oo täällä.. vai onko sittenkin ?

Tänään on ollut mahtava ilma. Päätettiin jo aiemmin viikolla että tänään mennään mökille touhuamaan. Mökille ei ole Raumalta kovinkaan pitkä matka, reilu puolituntia ajoaikaa. Matkaan lähtö hieman viivästyi, kun jalat hiukan oikuttelivat ja käveleminen oli hankalaa. En antanut sen kuitenkaan lannistaa vaan ooteltiin hetkinen ja lähdettiin vähän myöhemmin, kuitenkin oltiin jo aamupäivällä mökillä. Ajomatkalla minulle tuli outo tunne, hyvin voimakas tunne, minä olen kotona.. Se tunne käväisi häviävän pienen hetken ajan mutta se oli siellä ja se tuntui sydämmessä asti. Minä olen kotona, täällä minun kuuluukin olla, minun on hyvä olla. Ihan kuin Janne olisi istunut vieressäni, vakuuttanut samaa, aivan kuin olisin kuullut Jannen sanat korvissani. Salla sinä olet kotona. Oli pakko pysäyttää auto, kädet tärisivät ja itku nousi kurkkuun, mutta ei huonolla tavalla, ymmärsin hetken aikaa jotakin, nämä ovat minun tuttuja teitäni, kotipolkujani, mökkitieni, minun pitää olla täällä, minun on hyvä olla täällä. Lopun matkaa olin levollinen, kuuntelin levyä ja lauleskelin mukana, sitä lauleskelua ei onneksi kuulleet kuin Jerry ja Jaska, mutta onneksi he ovatkin suopea yleisö :)!

Kun käännyin mökkitielle, outo tunne palasi, minun piti pakottaa ajamaan tie loppuun asti, mietin Jannea kovasti, mietin miten hän oli ulkoilmaihminen, viihtyi veneellä ja mökillä, miten me kaikki viihdyimme. Mutta taaskaan tunne ei ollut paha vaikka hieman sydämmestä kouraisikin.. Minä suorastaan odotin että pääsen perille. Hassua että nämä tunteet eivät olleet näin vahvat muutamapäivä sitten kun kävin mökillä, ehkä olin niin paniikissa koko asiasta että en antanut niiden tulla. Nyt ne kuitenkin olivat läsnä ja tuntuivat, mutta ne tuntuivat niin kuin kuuluukin. Ja sitten se oli siinä MERI <3 minun on ollut kaikki nämä vuodet kova ikävä merta ja horisonttia siellä jossain kaukana. Merelle tuijottaminen on sydämmelle terapiaa, tuntuu kuin voisi matkustaa maailman ääriin, voisi olla onnellinen ja nauttia. Samanlaisen tunteen saan myös tulen katselusta, sekin rauhoittaa. Kauniina kesäiltana mökin rannassa nuotio, meri on tyyni ja tuli räiskyy, onko parempaa terapiaa, ei ole. Minulle tuli taas tunne että olen kotona, tätä olen ikävöinyt tietämättäni, täällä on minun sieluni ja sydämeni. Minä olen omasta luulostani huolimatta rannikon tyttö. Savolla on sydämmessäni aina oma paikkansa, tottakai, kaipaan myös sinne sisämaahan, mutta nyt minä taidan olla kotona. Ikävä on ja pysyy, muuttaa muotoaan, itkettää ja naurattaa, mutta tästä on hyvä jatkaa, tästä alkaa elämä uudestaan alusta, täällä on myös poikien hyvä olla ja elää, miksi ei olisi, olihan minunkin aikanani hyvä kasvaa täällä.

Tässä päivässä on ollut paljon suuria tunteita, vein Jonnin Uuteenkaupunkiin ja kävin Jonskia moikkaamassa.. Siinä hän oli, minun ystäväni, ilmielävänä, aivan samanlaisena kun viimeksi nähtiin, ja aivan yhtä rakkaana, sielläkin olin kotonani. On hyvä että asun Raumalla, rakennan elämäni tänne, mutta on myös hyvä että Uusikaupunki on lähellä, ystäväni siellä. Eilen näin Elina-tätiä jota pidän myös tärkeänä ystävänäni, halatessani häntä kyyneleet nousivat silmiini, siinä hän on nyt ja aina, aina lähellä kunnes jommankumman on aika lähteä, siihen asti hän on ihan siinä liki nähdä voi koska haluaa. Minä olen surusta huolimatta saanut elämältäni valtavasti, kunhan osaan nähdä kaiken arvon, ja oppia arvostamaan sitä. Haluaisin oppia olemaan katkeroitumatta, haluaisin oppia olemaan, etten tuntisi itsesääliä, en onnistu siinä aina mutta opettelen, haluaisin oppia iloitsemaan elämästä, huolineen ja murheineen, minulla on siis opettelemista, eniten haluan oppia tiedostamaan että me kaikki teemme virheitä, isoa ja pieniä, ihan jokainen meistä, ja meidän on opittava antamaan anteeksi, hyväksymään toisemme vikoinemme. Meillä kaikilla ja minulla yksin on niin paljon opittavaa, Janne ne asiat osasi jo, minä opettelen ja vielä minä opin.

Olen kotona <3 olen rannikolla, tänne kuulun <3 !

Onnen pisaroita!

Tein listan.. mitä elämä on ottanut ja antanut.. en konkreettista mutta mielessäni. Jannen lähtö tuntui niin valtavalta menetykseltä että en pystynyt ajattelemaan fiksusti mitä kaikkea olen saanut, joten ajattelin ruveta miettimään mitä kivaa on odotettavissa.. Se on helpompaa ja sitten kun olo on hieman parempi voin ajatella jo vähän isommalla mittakaavalla mitä olen "saanut" ja mitä menettänyt.

Olin tänään puistokahvilassa ja leikkipuistossa poikien kanssa, Jenni ja Kalle olivat seurana, kävin Prismalla ja ostin saappaat itselleni, muistin aivan yhtäkkiä että Jannen ja minun piti lähteä Lappiin vaellukselle.. siitä puhuttiin parina edellisenä kesänä.. Päätin että sinne minä vielä menen, ilman Jannea mutta en yksin, houkuttelen jonkun ystäväni mukaan.. Mietin että aikataulukaan ei ole niin justiinsa, voi olla että ystävä jonka houkuttelen mukaan ei edes ole ystäväni vielä, voi olla että se on joku vanhoista ihanista ystävistäni. Jokatapauksessa Lappiin lähden, rinkan ostan jo pian, ja alan suunnitella.. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ehkä syksyllä menen jo ehkä vuodenpäästä syksyllä mutta menen ja otan Jannen sydämmessäni mukaan. Hassua mitä yhdet saapaat saavat ajattelemaan, ja muistamaan.. se tuli kuin "salama kirkkaalta taivaalta" minun ON lähdettävä tekemään se vaellus, itikoista viis.

Lähitulevaisuudessa minulla on myös odotettavaa.. Minna tulee tänään kahville, Maria huomenna ja viikonloppuna jo Jape. Laura ja Janikin tulevat mahdollisesti grillailemaan ja tiistaina on työpaikan grilli-ilta.. Minullako ei mitään odotettavaa, HÄPEÄ MINÄ että edes ajattelin niin.. Juhannusta odotan myös kovasti, mökki on aivan ihana, ja satoi tai paistoi, aion nauttia mökkielämästä ja merimaisemasta.. Ikävöidä Jannea mutta iloita perheeni seurasta, siskoista , omista ja siskon pojista, ystävistä, kaikesta ihanasta. Juhannuksen jälkeen häämöttää jo GDANSKin matka.. aivan mahtavaa.. Vieraita Varkaudesta ja Pieksämäeltä on tulossa kesällä.. Todellakin minulle on tulossa aivan loistava kesä <3 odotan sitä ja muistan iloita pienistä asioista, yrittää olla välittämättä isoista pahaa mieltä tuovista. Suru tulee aaltoina, yritän olla niin että suru on surua, en päästä epätoivoa sisään..

Mukavaa keskiviikkoa ystävät rakkaat <3

Mitä elämällä on minulle tarjota ?

Tänään lähdettiin Jennin ja poikien kanssa heti aamulla mökille talkoisiin. Saatiin hurjasti hommia tehtyä tavaraa lensi jätelavalle enemmän ja vähemmän, jossain vaiheessa ihan mehut meinas loppua, mutta hyvin saatiin tehtyä ja ihan naisissa. Marjan ja Jennin kanssa, Jonni oli kyllä miehisenä apuna kanssa. Mökille meno aiheutti myöskin salaisen pakokauhun tunteen.. Olin siellä viimeksi joulupäivänä Jannen , pienten poikien ja isäni kanssa, sen jälkeen en ollut siellä käynyt ja kieltämättä ahdisti aika tavalla ja yritin ajatella kaikkia muita asioita en ollenkaan sitä mökkiä joka toi väistämättä mieleen Jannen. Aika hyvin onnistuinkin, vaikka yllätin itseni muutamia kertoja ajattelemasta miten Janne kesällä tuli viereen ja halasi, miten "surffasi" miten joi olutta aurinkoa ottaen ja miten toivotti minulle yön pikkutunneilla hyvää juhannusta. Ikävä kouraisi mahasta muutamankin kerran ja taidan alkaa tajuamaan että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään. Aina on paikkoja joissa olen ollut Jannen kanssa, ja jotka muistuttavat Jannesta, en pääse pakoon. Edes Raumalle muutto ei auta minua pakenemaan muistojani, joita en oikeastaan edes halua paeta mutta silti haluan, haluaisin unohtaa edes hetkeksi, haluaisin niin kovasti olla onnellinen, ja nauttia elämästä. Tänä päivänä on vahvana ollut tunne että elämällä ei ole mitään tarjottavaa minulle enää, ja minun elämässäni ei voi olla mitään hyvää ja mukavaa tulossa, vaan päin vastoin, kaikki muuttuu kokoajan kurjemmaksi, tai ainakin olen varuillani että osaan varautua kun seuraava ikävä asia tapahtuu. Tuntuu että aina kun ilahdun jostakin asiasta, käy niin että se onkin silmänlumetta joka viedään minulta pois. Olen jostain syystä rakentanut itselleni sellaisen kilven että ei kukaan pääse enää loukkaamaan, alan ajatella heti alkuun että jotain ikävää tapahtuu, etten niin kovasti sitten pety kun niin käy. Minä haluaisin oppia luottamaan tulevaisuuteen, että siellä on jotain iloista ja onnellista myös minulle, vaikka epäilen ettei ole. Mihin ihmeeseen on kadonnut se usko tulevaan joka minulla vielä hetki sitten oli???

Minulle on oikeasti alkanut tulla epätoivo, tuntuu kuin koko elämä olisi jumissa. Olen jumissa ja "vankina" kauniissa kodissani, en pääse mihinkään enkä jaksa mitään, haluaisin jaksaa ja touhuta ja tehdä, mutta minua velvoittaa myös lapset, heidän aikataulunsa ja tarpeensa. Jotenkin tuntuu että olen ajettu puun ja kuoren väliin ilman mahdollisuutta paeta. Onko tämä sitä mistä lääkäri minua varoitti kun tulen Raumalle.. Ehkä on, ja toivottavasti on, tällaisen olon kanssa ei hirveän kauan kestä, jos lääkäri oli oikeassa niin tämäkin menee ohi. Minulla on kova koti-ikävä.. Koti-ikävällä tarkoitan nyt Varkautta ja sitä aluetta, en tunne olevani valmis edelleenkään tänne.. tuntuu että olen vieraana täällä, en ole sisäistänyt että tämä on nyt koti, minun kotini on Varkaudessa ystävieni ja Jannen luona.. pääsisinkö takaisin voisinko kääntää kelloa taakseppäin , olisiko joku mahti maailmassa joka voisi muuttaa kaiken sillätavalla niin kuin se oli ennen??? ENtä jos en selviä??

Toivottavasti huomenna on parempi päivä , toivon aurinkoa kaikkien lukijoiden kesään ja omaanikin.

Nyt olen kotona taas!

Ensimmäinen yö uudessa kodissa Raumalla. Viikon mittainen matkalaukkuelämä on vihdoin ohi. Vaikka mukavaa on ollutkin. Ensin Annella ja Samilla ja sitten Jennillä ja Kallella. Kummassakin paikassa olen tuntenut olevani tervetullut ja olen viihtynyt. Kuitenkin matkalaukku elämää alkoi olla jo enemmän kuin tarpeeksi. Alusta asti ajattelin olevani yötä uudessa kodissa kun Jaska ja Jerrykin tulevat, yksin en halunnut, ja nyt on se ilta kun pienet pojat ovat tulleet kotiin, huomenna saan vielä Jonninkin. Sitten ollaan kaikki taas pitkästä aikaa kasassa. Jonnin ei tarvitse enää lähteä Mikkeliin vaan tulee jäädäkseen kotiin. Ihanaa, odotan kovasti sitä. Minulla on "jännä" olo.. Koti on aivan ihana, ehkä kaunein kotini ikinä. Silti olo on kamalan haikea ja surullinen. En osaa nauttia niin kuin nauttisin jos Janne olisi täällä. Olen todella iloinen että meillä on mahdollisuus tällaiseen kotiin, mutta minulla ei ole ketään täällä kotona jonka kanssa jutella miten kaunis yhteinen koti meillä on. Olen kaivannut Jannea tänään kovasti. On hirveä ikävä syliin ja lähelle, kaipaus tuntuu puristavana ja minua pelottaa nukkumaanmeno. Meidän yhteiseen sänkyyn, jossa en viikkoon ole nukkunut. En oikeastaan edes tiedä pystynkö nukkumaan lainkaan. Jos en aion purkaa jotain tavaroita vielä, ja lukea ehkä kirjaa. Aioin kuitenkin yrittää josko uni tulisi. Olo on sekava ja tulevaisuus on alkanut taas pelottaa. Olin päässyt siitä pelosta irti jo hetkeksi, ajattelin että kaikki järjestyy varmasti, tänään olo on kuitenkin vähän kurja. Onneksi Jenni lupasi tulla jos vaan soitan, soitan jos olo menee mahdottomaksi.

Pienet pojat olivat aivan innoissaan uudesta kodista. Jerry kysyi monta kertaa "eikö meidän ikinä tarvitse enää muttaa?" Oli jotenkin lohdullista vastata että ei, ei tarvitse jos emme itse halua. Mietin kovasti että josko meidän vuoro olisi nyt, josko me voisimme alkaa nauttia elämästä, josko näkyisi "valoa tunnellin päässä", josko olisi meidän vuoro olla onnellinen. Ainakin sillä onnellisuuden asteella mihin me nyt pystymme, ilman aviomiestä ja isää. Uskon että meistä voi tulla kaikista vielä hyvinkin onnellisia, minun on pakko uskoa, ei ole muuta vaihtoehtoa, mutta meidän pitää omana pienenä perheenämme selvitä ensin selville vesille ja saada ajatukset järjestykseen. Niin pienessä ajassa on tapahtunut niin paljon meille kaikille, että menee hetki ennen kuin kaikki on selvää. Joku päivä kuitenkin huomataan että asiat ovat taas ihan hyvin. Sitä päivää odottaessa ja toivoessa rukoilen illalla enkeleitä ja voimia itselleni, läheisilleni ja kaikille. Toivon ja pyydän Jannen auttavan minua. Olen niin hukassa että en tiedä missä suunnassa on eteenpäin.. Tuntuu että kaikki askeleet johtaa harhaan ja sivulle. Nyt olisi aika saada apua ja päästä eteenpäin. Toivottavasti joku tuolla ylhäällä kuulee minua ja auttaa.. Ehkä joskus huomaan sen avun tulleen huomaamatta. Nyt en vaan voi pyytää muuta kun että Janne auttaisi ja saisin voimia jostakin selvitä tästä äidin ja isän roolista. Toivoisin niin juuri nyt että pääsisin syliin ja saisin itkeä rauhassa.. Mutta en pääse enkä itke ja aioin jatkaa.. Tulkoon vaan sitä itteensä niskaan ihan roppakaupalla minä jaksan ja minä jatkan. Vielä en anna periksi.

Huomiseen rakkaat, kerron miten selvisin ensimmäisestä yöstäni uudessa elämässäni. Nyt on niin paljon sekavia tunteita että niitä on vaikea edes jakaa teille. IKÄVÄ ON KOVA , ei pelkästään Jannea vaan niin montaa eri ihmistä on ikävä ja niin monia asioita jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Pitäkää huoli itsestänne ja toisistanne , kauniita unia!

Uusiks meni!

Nyt on ollut hetken hiljaiseloa tällä rintamalla.. on niin hirveesti hommaa ja järjestettävää ja kaikkea uutta. Tunteet menee vuoristorataa ja olo on edelleen epätodellinen. Nyt sitä sitten ollaan täällä Raumalla. Koskahan iskee kunnolla tajuntaan että täällä todellakin ollaan, asutaan ja eletään. Vielä tuntuu ihan oudolta ja kummalliselta. Mietin "kotiin" menoa ja ajattelen silloin Varkautta. Ikävä on omia ystöviä siellä, ja toistaalta tuntuu hullulta sopia kahvihetkiä täällä olevien ystävien kanssa. Yhdeksän vuoden ajan ne kahvihetket ovat olleet pikaisia kuppeja ja kuulumisen vaihtoja jossakin kahviossa tai ystävän kotona.. nyt on aikaa, paljon aikaa ja monia mahdollisuuksia. Kuitenkin olen vähän orpona. Tuntuu että en kuulu mihinkään.. Vaikka täytyy sanoa että olen tuntenut oloni enemmän kuin tervetulleeksi Siskoni luokse <3 kiitos siitä. Meillä on ollut mukavaa ja tulee olemaan vielä monta mukavaa iltaa ja päivää.. Hassua siskot ovat nyt ihan liki, kaikki kolme <3 ihanaa. Kuitenkin on ollut sellainen olo että "uusiks meni" koko elämä, kaikki.. tästä on suunta vaan ylöspäin.