Tänään lähdettiin Jennin ja poikien kanssa heti aamulla mökille talkoisiin. Saatiin hurjasti hommia tehtyä tavaraa lensi jätelavalle enemmän ja vähemmän, jossain vaiheessa ihan mehut meinas loppua, mutta hyvin saatiin tehtyä ja ihan naisissa. Marjan ja Jennin kanssa, Jonni oli kyllä miehisenä apuna kanssa. Mökille meno aiheutti myöskin salaisen pakokauhun tunteen.. Olin siellä viimeksi joulupäivänä Jannen , pienten poikien ja isäni kanssa, sen jälkeen en ollut siellä käynyt ja kieltämättä ahdisti aika tavalla ja yritin ajatella kaikkia muita asioita en ollenkaan sitä mökkiä joka toi väistämättä mieleen Jannen. Aika hyvin onnistuinkin, vaikka yllätin itseni muutamia kertoja ajattelemasta miten Janne kesällä tuli viereen ja halasi, miten "surffasi" miten joi olutta aurinkoa ottaen ja miten toivotti minulle yön pikkutunneilla hyvää juhannusta. Ikävä kouraisi mahasta muutamankin kerran ja taidan alkaa tajuamaan että tätä tulee jatkumaan vielä pitkään. Aina on paikkoja joissa olen ollut Jannen kanssa, ja jotka muistuttavat Jannesta, en pääse pakoon. Edes Raumalle muutto ei auta minua pakenemaan muistojani, joita en oikeastaan edes halua paeta mutta silti haluan, haluaisin unohtaa edes hetkeksi, haluaisin niin kovasti olla onnellinen, ja nauttia elämästä. Tänä päivänä on vahvana ollut tunne että elämällä ei ole mitään tarjottavaa minulle enää, ja minun elämässäni ei voi olla mitään hyvää ja mukavaa tulossa, vaan päin vastoin, kaikki muuttuu kokoajan kurjemmaksi, tai ainakin olen varuillani että osaan varautua kun seuraava ikävä asia tapahtuu. Tuntuu että aina kun ilahdun jostakin asiasta, käy niin että se onkin silmänlumetta joka viedään minulta pois. Olen jostain syystä rakentanut itselleni sellaisen kilven että ei kukaan pääse enää loukkaamaan, alan ajatella heti alkuun että jotain ikävää tapahtuu, etten niin kovasti sitten pety kun niin käy. Minä haluaisin oppia luottamaan tulevaisuuteen, että siellä on jotain iloista ja onnellista myös minulle, vaikka epäilen ettei ole. Mihin ihmeeseen on kadonnut se usko tulevaan joka minulla vielä hetki sitten oli???
Minulle on oikeasti alkanut tulla epätoivo, tuntuu kuin koko elämä olisi jumissa. Olen jumissa ja "vankina" kauniissa kodissani, en pääse mihinkään enkä jaksa mitään, haluaisin jaksaa ja touhuta ja tehdä, mutta minua velvoittaa myös lapset, heidän aikataulunsa ja tarpeensa. Jotenkin tuntuu että olen ajettu puun ja kuoren väliin ilman mahdollisuutta paeta. Onko tämä sitä mistä lääkäri minua varoitti kun tulen Raumalle.. Ehkä on, ja toivottavasti on, tällaisen olon kanssa ei hirveän kauan kestä, jos lääkäri oli oikeassa niin tämäkin menee ohi. Minulla on kova koti-ikävä.. Koti-ikävällä tarkoitan nyt Varkautta ja sitä aluetta, en tunne olevani valmis edelleenkään tänne.. tuntuu että olen vieraana täällä, en ole sisäistänyt että tämä on nyt koti, minun kotini on Varkaudessa ystävieni ja Jannen luona.. pääsisinkö takaisin voisinko kääntää kelloa taakseppäin , olisiko joku mahti maailmassa joka voisi muuttaa kaiken sillätavalla niin kuin se oli ennen??? ENtä jos en selviä??
Toivottavasti huomenna on parempi päivä , toivon aurinkoa kaikkien lukijoiden kesään ja omaanikin.
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
