Se on varmaankin ihan oikeasti kesä nyt.. Minä kävin eilen uimassa. Tämä on jo sen luokan ihme että pakko on tännekkin laittaa, en normaalisti ui ennen kun heinäkuun lopulla jos silloinkaan, mutta nyt olin reipas ja menin uimaan ja MEREEN jonka lämpötila oli 15,5 astetta uskomaton saavutus minulta :D luulin että uiminen on ohi minun kohdaltani kun tänne rannikolle tultiin, ihan hirmuinen vilukissa kun olen. Mutta ei, minusta on tullut suorastaan hurjimus ja menin uimaan.. enkä vaan kerran vaan kolmesti !!! Tänään käytiin sitten poikien kanssa samaisella rannalla. Nyt mua ei ois menreen saanut mikään mahti maailmassa.. Siihen sopivasti tuuli ja oli tosi kylmä. Muksutkin vaan kahlasivat, ja kitisivät viluaan, mutta onneksi aina maistuu jäätelö ja leikkipuistoilu, eli ei siis ihan huono reissu.
Minulle on iskemässä pieni ahdistuksen poikanen poikien kanssa. Olen aika väsynyt, ja tuntuu että pojat ovat kuin ihmisen mieli aina jos minä olen poissa, mutta minun tullessa paikalle alkaa huutaminen kiukkuaminen, itkeminen, mariseminen.. Kaikki mahdollinen.. Tänään meinasi kotiin tullessa jo ihan itkettää, kun ei ole ketään jolle sanoa sinun vuorosi, hoidatko sinä hetken.. Iskee se sama tunne että olen jumissa. Pojat ovat kaikki mitä minulla on ja rakastan heitä koko sydämmestäni, olen vaan alkanut pelkäämään että mitä jos käykin niin että minä en jaksa? Mitä pojille sitten tapahtuu ? Ja lähinnä puhun nyt pienistä pojista, Jerrystä ja Jaskasta, Jonnin kanssa on jo helpompi, ja voi jutella eritavalla. Jonnin kohdalla ADHD vähän aiheuttaa mutkia arkeen, mutta sitä en pitäisi ylitsepääsemättömänä ongelmana.. Suurin huoli minulla on se että en jaksa pienten poikien uhmien läpi, ja että minusta tulee sen takia väsynyt ja vihainen, en halua olla vihainen ja kärttyinen äiti. Kuitenkin kun nyt olemme olleet täällä Raumalla ja enemmän keskenään kuin koskaan Jannen kuoleman jälkeen, huomaan että alan väsyä, ja tunnen oloni ikäväksi. Onneksi on Jenni, joka on jo nyt pitänyt poikia enemmän kuin tarpeeksi kiitos hänelle ja Kallelle siitä <3 tuntuu että ei enää voi edes kysyä kohta, niin paljon he ovat puolestani tehneet. Onneksi Jenni on Jenni, valmis auttamaan melkein koska tahansa jos saa sen jotenkin vain järjestettyä, minua pelottaa arki yksinhuoltajana, ajatuskin saa kylmät väreet kulkemaan selässä.. En tiedä onko minusta siihen vaikka on pakko olla. Voi kun Janne osaisi jotenkin neuvoa nyt..
Aurinkoisista keleistä kuitenkin nautin nyt täysin rinnoin <3 ja aion nauttia koko kesästä.. oli miten oli ja tuli mitä tuli.. minä selviän, me selviämme, jotenkin ihan varmasti!
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
