Vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla... Kolme vuotta on pitkä ja silti niin lyhyt aika.

Sinne meni, nimittäin 19.3. ja selvisin. Tänäkin vuonna kävi niin että ilta 18.3. oli se vaikea. Olin levoton, hermostunut ja keskittymiskyky oli hukassa. En ajatellut asiaa, mutta alitajuntani teki työtään ja ajatteli taukoamatta. Levoton ilta jatkui levottomaan yöhön. Unta ei tullut kuin pätkissä, ja silloinkin näin painajaisia. Tänäkin vuonna heräsin juuri ennen sitä H-hetkeä joka kolmevuotta sitten muutti elämäni. Heräsin 5:53, suorastaan hyppäsin säikähtäneenä pystyyn. Jälleen kerran katsoin kun kello tuli 5:55 ja mietin sitä kaikkea. Vieläkin tuntui pahalta, ja haikealta. Nyt kuitenkin vieressä oleva ihminen kietoi kätensä ympärilleni, silitti päätäni ja sanoi "ei hätää, kaikki on hyvin". Ja niinhän kaikki olikin. Mietin vaan joko ensivuonna on se aamu että en herää odottamaan kellonajan vaihtumista.

19.3. oli muutenkin täynnä toimintaa. Myimme kotimme, sen johon muutimme Samin luokse asumaan. Nyt me ostamme uuden oman kodin, meidän kodin, yhdessä valitsemamme. Siitä tulee meidän perheen koti, poikien koti, Ennin koti, Samin ja minun koti, ja koiruudenkin koti. Meidän perheen yhteinen oma koti. Tuntuu aavistuksen haikealta, ja eihän se muuttokaan mikään pikku puristus ole, mutta kuitenkin se tunne ja ajatus yhteisestä kodista vie voiton, me pääsemme kotiin jonka olemme valinneet juuri meidän perheelle, meidän perheen tarpeita ajatelllen. Olen onnellinen.

19.3. iltapäivällä lähdin kohti Helsinkiä ja Marjan kotia kohti. Matkalla nappasin Jennin Kalannista mukaan ja Riikan Turusta. Määränä oli lähteä 20.3. aamulla kohti Ranskaa ja Pariisia. Riikan kunniaksi se reissu tehtiin, meneehän hän loppukesällä naimisiin. Ihana reissu, ja hyvää seuraa. Nautin todella vaikka lentämistä pelkäänkin. Koneessa kun istuin, ja katselin ikkunasta ulos ennen nousua, nousi aamu aurinko juuri taivaanrannasta. Pelotti kovasti, mutta auringon osuessa kasvoihini tuli taas se lämmin tunne, se joka oli tapahtunut useasti aiemminkin, Janne oli paikalla ja kertoi, ettei hätää ole. Lämmin aurinko sai aikaan hyvänolon tunteen. Selvisin lennosta kunnialla ja pystyin nauttimaan Pariisissa olosta, ilman että ajattelin kotimatkaa ja tulevaa lentoa. Meillä oli hieno reissu ja rakastuin Pariisiin. Sinne palaan vielä, ja tällä kertaa Samin kanssa.

Hirveästi erilaisia tunteita lyhyeen aikaan ollut. Hienointa oli kuitenkin huomata se miten kova ikävä minulla oli poikia, Enniä ja Samia, ja miten kova ikävä heillä oli minua. Minun elämäni on näitten kolmen vuoden aikana järjestynyt mahtavasti. Minulla on ollut surua, mutta myös onnea, uskomattoman paljon onnea. Huomasin myös, taas kerran, miten mahtavat siskot minulla on. En tule koskaan elämässäni olemaan ilman ystävää, koska minulla on siskoni, parhaat siskot mitä maa päällään kantaa. Sopivasti sekaisin päästään, samalla tavalla kuin minäkin. Kaikki neljä olemme aivan erilaisia, ja kuitenkin aivan samanlaisia. Olenkin miettinyt olisinko todella tutustunut ilman Jannen kuolemaa siskoihini näin hyvin, ehkä olisin, mutta luulempa että en... Koin aina olevani kaukana, liian kaukana, en voinut osallistua yhteisiin juttuihin kuten olisin halunnut, Jennin tunsin parhaiten, Marjankin kohtuu hyvin, koska hän asui Jyväskylässä, Riikka oli kaikkein "vierain". Tämä yhteinen reissumme sai minut tuntemaan entistä vahvemmin että olemme perhe, siskokset, "Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta"! Rakastan jokaista heistä ja rakastan heidän perheitään, niin isompia kuin pienempiä sellaisia.

Jos jotain voin sanoa, sanon että 19.03.2012 sai minut hajoamaan, mutta samana päivänä alkoi jälleen rakennus, ja voin väittää olevani vahvempi kuin koskaan. Ehkä eniten sen takia, että tiedän nyt ettei kukaan ole vahva yksinään, jos luulee olevansa, pitää yllä vain kuorta. Jokainen tarvitsee rakkaita ihmisiä, ystäviä, perhettä, selvitäkseen ja ollakseen vahva. Vahvimmallakin on heikot hetkensä, silloin tarvitaan niitä läheisiä ihmisiä, pitämään se ihminen pystyssä. Lämpimät terveiseni menevät Jannelle sinne jonnekin, meillä on kaikki hyvin. Poikien iltarukouksen alkusanoin " Rakas taivaan isä, siunaa meitä ja meidän läheisiä. Siunaa isiä, ja kerro että meillä on ikävä..." Edelleenkin joka ilta lähtevät terveiset sinne taivaaseen. Nyt kuitenkin lämmöllä muistaen, ei enää itkien.
                             

Kiihkeän kauniin jumalan minä muistan sen
Köyhän ja nuoren minä tunsin kerran sellaisen
Räiskyvän hullun rohkean toki muistan sen
Nauravan miehen joka kaiken sai mut rikkoi sen

Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
rakkaudelle suurista suurimmalle¨

Kylmän ja vieraan ihmisen toki muistan sen
Muuttuneen miehen minä tunsin kerran sellaisen
Vaikenin hiljaa itkien sillä tiesin sen
Ihmiset muuttuu mutta rakkaus se on ikuinen

Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle
Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
laulan meidän muistolle
Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla
raukkaudelle suurista suurimmalle

Kaija Koo - Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla

Elämäni Sankari

Kevättä ilmassa ja ihana aurinko näyttäytynyt jo useana päivänä. Huomasin juuri että tällä viikolla olen melkein jokapäivä jaksanut käydä ainakin kerran lenkillä. Tosin painoon se ei ole vaikuttanut yhtään, mutta ei siitä haittaakaan ole ollut. Mieli saa levätä ja tänään Sami sanoikin että "on sitten niille ajatuksillekkin enemmän tilaa". Se jos mikä on hyvä asia. Niitä nimittäin riittää.

Tuntuu että viimeiset viikot ovat olleet erityisen raskaita. Paljon hoidettavia asioita, mahdollisia muutoksia ja suuria huoliakin. On ollut todella vaikeuksia pitää itsensä kasassa. Viimeisten viikkojen aikana olen varmasti itkenyt yhden kylpylän verran kyyneleitä, kasannut itseni, ja ollut taas reipas. Viimeviikolla tuntui että nyt loppuvat voimat, tuntui raivostuttavalta kun ihmiset valittaa elämän rankkuudesta, puolison likaisista sukista olkkarin lattialla, imurointi aikataulujen epäreiluudesta, kun itse tekee enemmän kun toinen. Toivoin niin että voi kumpa minun murheista suurin olisi ne likaiset sukat jossakin missä ne eivät saisi olla. Tunustan, olin kateellinen ihmisten tavallisille huolille ja murheille. Toisaalta taas, mistä minä tiedän mitä kukakin on kokenut ja käynyt läpi, ei ole minun tehtäväni arvostella toisten murheita. Myönnän kuitenkin mielessäni niin tehneeni.

Tänään mietin että nyt on jo pakko helpottaa. Ensiviikosta on jo väkisin tultava parempi. Tämäkin viikko oli parempi kuin edellinen. Joten kesää kohti mennään, niin mielessä kuin todellisessakin elämässä. Olen päättänyt että ensikeväänä otan rennosti, en suunnittele mitään, katson mitä tulee ja annan aikaa itselleni ja perheelleni. Kevät on vaikeaa aikaa ja se on omiaan saamaan lumipallomaisesti muutkin murheet kasvamaan. Ensi keväänä olen viisaampi, tai sitten en, sen näkee vuoden päästä. Nyt olisi selvittävä torstaista ja sitten taas on vuosi aikaa tehdä uusia muistoja ja elää eteenpäin. Mietinkin miten pitkää  meidän elämä jaksottuu maaliskuun 19. päivän mukaan. Ehkä aina. Se oli päivä jolloin kaikki muuttui, konkreettinen hetki 5:55 aamulla.

Sami on ollut minun elämäni sankari, jo heti alusta asti. Ihan oikeasti, miettikää ihmiset. Poikamies, joka asuu kauniissa talossa yksinään, ja jolla on rauhallinen elämä. Normaalisti ihminen tutustuu toiseen pikkuhiljaa ja siitä aletaan suunnitella yhteistä elämää. Ei meillä, meillä kohdattiin, tutustuttiin, ja yhtäkkiä perheessä oli kolme lasta, talo täynnä meteliä, harrastuksia, lapsiperheen menoja ja aikatauluja. Sitten kun asiat eivät edelleenkään  mene kuten elokuvissa. Tulee huolia ja murheita, suuria huolia ja murheita. Tulee läheisen kuolema, taas kerran, tulee sairastumisia. Oikeasta, hän vaan seisoo vierellä. Minulla on tuki johon nojata, minulla on ihminen jolle sanoin muutama viikko sitten "auta minua" ja hän alkoi auttaa. En voi olla kuin kiitollinen, hän olisi auttanut pyytämättäkin, tiedän sen. Kuitenkin tarvitsin niin kovasti apua että sitä oli pyydettävä. Ja apua sain. Minun elämäni on pysynyt raiteilla Samin ansiosta. Yksin en olisi ikinä tähän pystynyt. Olen kaikesta kiitollinen juuri Samille. Kunpa sen osaisi sanoa niin kuin sitä tarkoittaa. Ehkä kuitenkin "Minä Rakastan Sinua" riittää.

Ensiviikolla on taas 19.3. peikko joka ei katoa, ja taas siitä selvitään. Tänäkin vuonna se päivä häviää ja tiedän selvinneeni taas vuoden eteenpäin. Sekin päivä liittyy vaan päiväksi muiden päivien ketjuun.

Nyt on mentävä, Sami ja Jaska ovat jo talviharjoitteluhallilla Jaskan jalkapallopelissä. Minä ja Jerry mennään Enniläisen kanssa perässä. Jerrylläkin on peli :) , siitä sitä sitten jo joutaakin poikien uimatreeneihin. Kuullostaa hyvälle, ja sitä se on. Minun tavallinen normaali elämäni, on juuri niin mukavaa kun se kuulostaakin. Pitää vaan vaikeina aikoina nauttia hieman pienemmistä asioista. Aurinko on hyvä asia, siitä tulee hyvä mieli, sateella voi taas villasukat jalassa lukea kirjaa. Elämä, nautin siitä! Pitää muistaa rakastaa itseään ja pitää muistaa rakastaa läheisiään. Hyvää sunnuntaita ja parempaa alkavaa viikkoa kaikille ! Pikkusen oli sekava tajunnanvirta teksti, mutta tulipahan kirjoitettua ja taas on helpompi hengittää!

Sydän ja halaus, ihan oikea sellainen.

Joskus ei sitten vaan jaksa, vaikka tietää että on jaksettava. Tulee liikaa kaikkea, tuntuu että positiivisuus on pyllystä ja syvältä. Miksi olla positiivinen, kun se ei auta mitään, aina tulee takkiin... Niinpä, kuulostaa varmaan tutulta ihan jokaisesta meistä. Itse olen saanut pinnistellä tämän asian kanssa nyt todella kovasti. On pitänyt pakottaa itsensä, olemaan positiivinen. Mieluiten makaisi sängyssä eikä nousisi ylös. Nukuttaa, aina vaan nukuttaa.

Kevät se se on, meidän perheen alakulokausi. Lopputalvi ja alkukevät. Sopii muuten se alakulo tähän harmauteen, mikä ulkona on. Hyvä onkin että on harmaata, sanoin Samille aurinkoisena päivänä, että harmi kun paistaa, ei voi hyvällä omallatunnolla masentua sisällä. Niin no, tämä on kolmas kevät Jannen kuoleman jälkeen. Ensimmäinen oli vaikein, toinen oli helpompi, ja tämä kolmas... tämä on taas vaikea. Hirveästi raskasta oloa, pahaamieltä, huolta, kaikkea. Kävin Varkaudessakin, tai kävimme, koko perhe, esikoista lukuunottamatta. Oli ihana nähdä kaikkia, mutta sitä ei voi millään positiivisuuden asteikolla sanoa lomaksi, niin raskas reissu se oli. Jannen hauta näytti ankealta, mikäpä ei näyttäisi, loskan ja likaisen lumen keskellä. Viereen oli haudattu joku, kumpu oli vielä uusi. Ahdisti ajatus että hautajaisvieraat olivat ehkä seisoneet Jannen haudalla. Tulin vihaiseksi, tuntui kamalalta, vaikka pakkohan heidän oli siinä seistä. Vein kukkasia, ne olivat väriläikkä haudalla, sellainen kun Jannekin oli, näyttivät keväältä. Kynttilöitäkin oli, paljon, se tuntui hyvältä. Olen päättänyt miettiä asioita joita Jannessa rakastin, koska viimeisen vuoden aikana ne selvittämättömät olemassa olevat asiat ovat vaivanneet minua. Se että ne vaivaavat, ei auta mihinkään, siispä muistelen kaikkea hyvää. Toivon sen tuottavan tulosta ja helpottavan tätä kevättä. Kysyttävää olisi niin paljon, niin monta miksi kysymystä että pää meinaa haljeta. Joten, ei tämä kevät ei taas ole helpompi kuin edellinen, se ei vaan mene niin. Välillä on helpompaa ja välillä vähän vaikeampaa. Aaltoliike on parempi kuvaus kuin se jatkuva parempaan suuntaan meneminen, näin surutyötä ajatellessa. Onneksi aallon harjan ja pohajan väli pienenee kun aika kuluu, joskus ne ovat sitten pelkkiä laineita.

Mitä siihen positiivisuuteen tulee... Se on ollut melkolailla hakusessa viimeaikoina. Haluan olla positiivinen, ja olen sellainen, aina vaan ei pysty kaiken huolen ja murheen keskellä. Minulle naamakirja ei ole paikka kertoa pahasta olosta, eikä kurjista asioista, noin niinkuin pääsääntöisesti. Minä kerron siellä hyviä asioita. Hirveästi on ollut juttua miten ihmiset "kiillottavat" elämäänsä kertomalla miten kaikki on niin hienosti tai muuta vastaavaa. Sitten ikävään sävyyn todetaan että se ei voi olla mahdollista, hitto mitä teatteria. Minulle se ei ole teatteria. Jokainen hyvä asia jonka sinne laitan on aivan totta. Jos ei ole mitään iloista laitettavaa en laita mitään. Totta on se että minulla on mahtava perhe ja ystävät. Paras aviomies jota maa päällään kantaa, ihminen joka aina vaan jaksaa ja jaksaa... Meillä on Rakkautta ja luottamusta, ja hänen lähellään ja kanssaan olen onnellinen. Ihan oikeasti, eikä mitään kiillottamista. Minusta on hienoa laittaa naamakirjaan hyviä asioita. Sitten kun itkettää kovasti ja surettaa, voi katsoa kuvia, ja tekstejä, muistaa mitkä asiat kuitenkin on hyvin. Ei meillä aina ole ruusuilla tanssimista, meidän elämä on välillä musertavan rankkaa, mutta silloin jätän kirjoittamatta, kirjoitan kun Enni hymyilee, pojat sanoo jotain hassua, Jonnilla on joku kiva juttu. En halua käyttää sitä väylänä jakaa pahaa oloa. Jos on pahaolo, ei paljon naamakirja sydämet ja tykkäykset auta, silloin tarvitaan oikeaa halausta, oikeaa juttelua, oikeaa ihmistä, miksi siis kirjoittamaan kun tulee sadannen kerran kylmää vettä niskaan, ei se auta, ne iloiset kuvat ja ymmärrys siitä että elämä on ainutlaatuista ja elämisen arvoista, auttavat.

Sami sanoi minulle viikonloppuna yhtäkkiä, "on aika erikoista että tapaa ihmisen joka ensi hetkestä alkaen tuntuu tutulta, vaikka koskaan ei ole ennen tavannut..." totta <3 sellaisen minä löysin, ja vierellä hän on yhä. Tuollaiset asiat ovat niitä jotka auttavat jaksamaan, ja se halaus ja posken silitys vaikka neljältä aamuyöllä kun kaikki kaatuu niskaan.

Sydän teille kaikille lukijoille <3 !