Tänään siitä on vuosi!

Minulle on aina 18. päivä ollut vaikeampi kuin 19. Toisin oli tällä kertaa. Tähän aamuun nouseminen oli vaikeampaa kuin muina aamuina. Oli hankala hengittää, ensimmäiset kyyneleet valuivat poskille heti kun jäin yksin. Kauhea ikävä.. Eilen muistelin Jannea, taas mietin tuttuja asioita... Pelottiko Jannea, ei kai vaan sattunut.. Nauratti kun mietin miten verensokerin mittaus äitini mittarilla, aiheutti niin valtavaa "kipua" ettei Janne voinut kenenkään antaa tehdä reikää sormeensa, vaan itse nyhräsi kolon jotta saatiin muutama tippa verta. Kuinka naurettiin yhdessä hänen hassulle pelolleen.. Nyt mietin taas siis sitä, sattuiko Janneen, eihän sattunut, ei saanut sattua. Kumpa Janne olisi kertomassa, pääsisi sen verran että muistuttaisi taas kaiken olevan hyvin, kertoisi että enää ei satu ja että odottaa. Ei kuitenkaan pääse, minun on uskottava ja luotettava asioiden olevan hyvin ja että me vielä tavataan. Joskus myöhemmin paljon myöhemmin.

Armelias unohdus on tullut illan mittaan.. Muistan kuinka siskoni ja äitini tulivat 19. maaliskuuta viimevuonna luokseni, silloin sain romahtaa.. Silloin annoin kaiken pudota. Muutamia tunteja ennen sitä on pimennossa ja viikkoja ja ehkä jopa kuukausia sen jälkeen. Olen huomannut että olo on iltaa kohden ollut parempi. Ei ole mitä muistella koska ei muista mitään. Muistan tulevista viikoista välähdyksiä. Muistan istuneeni keittiön ovensuussa lattialla, ja Jaska silitti päätäni ja sanoi "ei mitään hätää äiti.." muistan ikävät kauppareissut kun ihmiset eivät uskaltaneet kohdata, vaan kääntyivät tunnistaessaan minut pois, luulivat etten huomaa, muistan myös ihmiset jotka uskalsivat tulla, ja kohdata, muistan tiettyjä puheluita, tiettyjä tapaamisia mutta en paljoakaan.. Hyvä niin, hengittäminen on helpottunut ja kyyneleet vähentyneet päivän taittuessa iltaan. Kohta se on ohi, kohta olen selvinnyt vuosipäivästä nro 1. ilman Jannea. Pisin päivä koko elämäni aikana, tuntuu että minuutit vaihtuvat tunneiksi kellossa, ja mitään ei tapahdu, aika seisoo.

Kävin viikonloppuna Varkaudessa, se oli tähänastisista matkoistani vaikein, en olisi selvinnyt yksin. Ahdistus oli vahvasti läsnä, kipu, suru ja pelko myös. Silti se oli matka siihen että näin että selviän. Minulla on mahtavia ystäviä, pojilla on aivan ihanat isovanhemmat ja sukulaiset Varkaudessa, minulla on vielä kytköksiä sinne minne niin kovasti kaipaan, mutta josta tunsin jo jääneeni ulkopuoliseksi. Minussa sisällä on osa Varkautta, ja se on siellä siihen asti kunnes kuolen. Pojilla on sukujuuret syvällä Varkaudessa, ja tulen pitämään omalta osaltani huolen että he tulevat myös muistamaan elämänsä aikana sen. Heidän isänsä oli Varkaudesta, heidän isovanhempansa asuvat siellä, sieltä he ovat kotoisin, niin on nyt ja tulee aina olemaan.

Teksti on hyvin sekavaa, koska niin on mielenikin. On vaikea keskittyä, kertoa miltä tuntuu kun sydän rutistuu kasaan. On vaikea hengittää ja silti jo odotan huomista, odotan siltä niin paljon että pelkään pettyväni, jos asiat eivät menekkään niin kuin suunnittelin. Kuitenkin olen taas pienen askeleen lähempänä selviytymistä, pienen matkan verran vahvempi. Illalla halaan rakkaitani, ja kerron heille mitä he merkitsevät. Nyt keskityn vuorokauden viimeisiin tunteihin, ennen huomista. Selviän, koska en ole yksin. Kerron muutaman päivän päästä paremmin oloistani. Tänä iltana on lupa itkeä, ja olla heikko, tänä iltana syttyy kynttilä Jannelle, niin kuin se syttyi vuosi sittenkin. Janne jätti valtavan aukon monen ihmisen elämään. Sitä aukkoa ei voi eikä pidä täyttää. Kuitenkin tänä aikana yritetään muistaa Jannen aurinkoisuus ja iloisuus. Positiivinen elämän asenne, kun suru on kovin mieti mitä Janne sanoisi, haluaisiko itkevän ja surevan, ei varmasti. Paraiten kunnioitamme Jannen kaltaisen ihmisen muistoa, elämällä itse täysillä, Jannenkin puolesta. Niin hänkin olisi tehnyt. Halauksia iltaanne kaikille !

"Äiti, minulla ei ole enää isiä, minun isi on kuollut"

Tästä se alkaa.. viikonpäästä tiistaiaamuna on kulunut vuosi Jannen kuolemasta. Vieläkään en usko sitä täydellä sydämmellä todeksi. Vielä on edessä valtava matka, asian sisäistämiseen. Nyt on todellakin aika jatkaa päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, pienin askelin. Tänään koulussa tulivat ensimmäisen kerran kyyneleet, julkisesti, ihmiset näkivät, minua itkettää ja minä selvisin. Sain monta taputusta olkapäälle, monta kysymystä "pärjäätkö" "miten voit", monta kosketusta ilman sanoja jotka kertoivat kieltä "Olen pahoillani, ja minä näen sinun on paha olla" ja minä selvisin. Jokainen kosketus, sai kyyneleet nousemaan uudestaan, ja jokainen samalla teki oloni paremmaksi. Nämä ihmiset, moni niin paljon minua nuorempi, välittävät. Ei tarvitse sanoja ei tarvitse avautua, taputus olalle, "hei olen tässä, kyllä se siitä". Tuntui hyvälle, tuntui hassulta, mitä minä pelkäsin, ihmiset voivat olla empaattisia, minä uskalsin näyttää tunteeni, aina ei ole hyvä olla.

Viikosta tulee raskas, viikonlopusta tulee todella tunnerikas. Näen ystäviäni, mutta aikaa on vain vähän, joudun jättämään jäähyväiset melkein saman tien kun heidät olen pitkästä aikaa tavannut, silti se on sen arvoista. Haluan ajaa Suomen toiselle laidalle, haluan juuri tänäviikonloppuna olla lähellä heitä ja lähellä Jannea. Haluan käydä haudalla, sadannen kerran kysymässä miksi? Tiedän että tälläkään kertaa en saa vastausta, mutta kysyn kuitenkin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tiedän että en ole ainoa joka suree, pojat surevat isää, Jannen vanhemmat ja sisarukset surevat, ystävät surevat. Suru on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia, en osaa asettua kenenkään muun asemaan, tiedän että he ikävöivät ja silti olen yksin suruni kanssa, samoin ovat hekin.

Vuosi on mennyt hetkessä.. Voin edelleen nähdä Jannen pelaamassa poikien kanssa, lukemassa satua, pesemässä hampaita, peittelemässä nukkumaan.. Jerry otti minua lauantai-iltana kaulasta kiinni ja sanoi "Äiti, minulla ei ole enää isiä, minun isi on kuollut ja minä haluan isin" Totesi, ja puristi kovasti kätensä kaulani ympärille. Se oli ensimmäinen pydähdys tänä aikana. Jerry on sen nyt ymmärtänyt, totesi ja suree. Tuntui kuristavalta ja ahdistavalta että viisivuotiaani joutuu tällaisen asian eteen. Itketti ja satutti, satutti todella. En voinut kuin halata poikaani, ja pitää sylissä, ei ollut sanoja, mitä voi vastata, ei mitään. Mitä sinä vastaisit? Jerry totesi sen mitä minä pelkään, isi on kuollut, ei tule takaisin.. Mutta entä jos huudan, itken ja raivoan, ei auta, isi ei tule, Janne ei tule kotiin, ei tänään, huomenna, eikä ensiviikolla. Poikani on sen ymmärtänyt, koska minä ymmärrän?

Minä selviän, me selviämme.. Minulla on ihana perhe ympärillä, minulla on pojat ja Sami, siskot ja äiti, ystävät ja koulukaverit, minulla on paljon ihmisiä. Minä selviän, tästäkin viikosta, ja seuraavasta kesästä ja vuodesta, pikkuhiljaa enemmän elämästä nauttien, tulevaan luottaen. Tällä viikolla on aika surra ja kaivata, ei tarvitse tehdä muuta, mutta sen jälkeen on kerättävä voimansa ja jatkettava, on muistettava että jokainen hetki ja päivä on lahja, on muistettava käyttää ne hyvin ja muistettava rakastaa. Iso kiitos kaikille tähän asti ja suurempi kun jaksatte tulevan. Olette minulle tärkeitä ja rakkaita. Muistakaa välittää toisistanne <3

 

Saako itkeä?

Maaliskuu on vaikea. Se ei yllättänyt kuitenkaan. Se yllätti että on jo kuudes päivä ja voin suhteellisen hyvin. Olen huomannut muutoksen itsessäni, kun 19. päivä lähestyy minun tulee tarve puhua, puhua ja puhua.. Kertoa Jannesta, kertoa meistä ja ennenkaikkea kertoa siitä miten Janne kuoli, mitä tapahtui sen jälkeen. Millainen oli minun ja poikien elämä maaliskuun 19. päivästä alkaen viimevuonna. Olen aina kertonut avoimesti mitä minulle on tapahtunut. Se helpottaa, eikä tule kiusallisia tilanteita. Itse en kiusaannu, mutta kanssaihmiset saattavat kiusaantua, kuolema on Suomessa jonkinlainen tabu, tai siihen suhtautuminen on hankalaa. Itse selviän huumorilla, välillä todella rajullakin mustalla huumorilla. Pääasia on kuitenkin että selviän, ja näen toivoa tulevassa. Uskon siihen että elämä voittaa, oikeasti.

Toinen ongelmakohta on itkuherkkyys. Itkettää kun kerron Jannesta. Kyyneleet saattavat yllättää kun jokin muisto tulee mieleeni. Entä jos itku tulee koulussa, miten ihmiset suhtautuvat, pitäisikö varoittaa että tulevat kaksi viikkoa ovat taakka hartioilla ja kivi sydämmessä. Miten kerron koulussa uusille ihanille ystävilleni, ja muillekkin luokkakavereilleni, että on joo vähän vaikeeta, juu itken ilman syytä, ja kyllä olen aivan täyspäinen enkä sekoamassa, on vaan liikaa muistoja ja liikaa elämän taakkaa juuri näillä viikoilla. Kohta olen taas oma itseni.Minkä takia on niin vaikea itkeä, miksi se pitää salata, miksi ei voi vaan antaa itkun tulla. Pelkäänkö kiusallista tilannetta, kun ystävä ei osaa tehdä mitään, pelkäänkö kasvojen menettämistä, mitä minä pelkään. Enhän minä menetä kasvojani, olen menettänyt rakkaani, aviomieheni, miksi siis pelkään itkeä ihmisten nähden. Saako itkeä, vai pitääkö itku salata? Pystyisitkö sinä kohtaamaan itkevän ihmisen? Kun kysyt minulta, mitä sinulle kuuluu ja vastaan "olen väsynyt, pelottaa, oksettaa ja itkettää.." kestätkö sinä sen, osaisitko suhtautua vastaukseen joka ei olekkaan "hyvää kiitos" ?

Viimeviikkojen aikana olen paljon miettinyt millainen ihminen on ihmiselle. Millainen minä haluaisin olla ja millainen todellisuudessa olen. Ei meistä kenenkään pään päällä ole sädekehää, ei edes likimainkaan, mutta toivoisin että jokainen meistä, myös minä itse, oppisi jättämään päivittäin jonkun ilkeän huomautuksen sanomatta, silmien pyörittelyn tekemättä, tai arvostelun arvostelematta.. Viimeaikoina olen kaivannut kovasti ystäviäni Varkaudessa, halunnut olla heikko ja itkeä Sanin eteisessä kuten viimekesänä, ystävän vieressä. Muistetaan että se ihminen jota arvostelemme, tai jota loukkaamme, voisikin olla rakas ystävämme, pitäisi muistaa että me tarvitsemme toisiamme, ihan jokainen meistä. Voisitko sinä olla ystäväni, voisinko minä olla ystäväsi?

Itse en selviä tulevasta ilman ystäviäni, läheisiäni, kaikkia teitä jotka olette minua tukeneet. Joskus kun silmät nauravat , itkee sydän, olisi päästettävä ihmiset oikeasti lähelle, kerrottava, minuun sattuu minun on paha olla. Auta minua!

Halauksia loppuviikkoonne. Huomenna on uusi päivä, ja sen jälkeen taas uusi. Hiiren askelin kohti maaliskuun 19. päivää, ja sen ohi.