torstai 30. tammikuuta 2014

Täydellinen elämä !

Tammikuun viimeisiä päiviä viedään, sinne meni ja kesä on taas kuukauden lähempänä. Aika hienoa todellakin, todellakin, todellakin... :) ! Kivat pakkaskelit saatiin, vaikka kuun alussa näytti että puut ja puskat alkaa tehdä lehtiä, onneksi ei kuitenkaan. Talvi on ihan kiva, vaikka huomaan kyllä että olen väsyneempi kuin syksyllä ja ajatuksetkin on jo kesässä. Onneksi se tulee sieltä niinkuin jokavuosi. Tässä olen viikon aikana ehtinyt miettiä jos jonkinlaista, ihan liikaakin, mutta kuitenkin. Jerry on ikävöinyt isää, ja minä olen ajatellut muita asioita, suurien tunteiden viikot taas takana , mutta se ei ole tässä poppoossa mikään ihmekkään.

Jerryn tuli ikävä Jannea kun käytiin luistelemassa. Jerry ei ole hirveästi käynyt luistilla eikä senvuoksi osaa kovinkaan hyvin, on kuitenkin eskari-ikäinen niin ajateltiin että on hyvä oppia ennenkuin menee kouluun. Mielestäni oppi hetkessä jo vaikka mitenpaljon, tosin Jerry on arka ja on tosi varovainen niin hiukan hitaammin kuin nuorempi veljensä. Oppi kuitenkin. Luistelun jälkeen Jerry oli epätavallisen vaisu. Illalla se sitten tuli, kova itku " Isi osasi hienosti, muistan vielä kun käytiin katsomassa. Haluan isin opettaamaan, haluan että isi auttaa." Itkuhan siinä itselläkin tuli, mutta pystyin lohduttamaan Jerryä, annoin isin kuvan viereen yöksi. Aluksi kuva oli aina vieressä, nyt vaan todella harvoin, kun oikein kova ikävä tulee. Kahtena yönä kuva sitten oli vieressä ja olo helpotti. Eskarista kuultiin että Jerry on joutunut myös kiusatuksi yhden pojan taholta, vaikka muuten onkin paljon kavereita. Se ehkä vaikutti myös alakuloon. Mietin kuitenkin että samalla tavalla muistot tulvahtaa Jerryn mieleen aina välillä kuin minunkin. Itse olin vihainen Jannelle, kun ei ollut enää opettamassa, miten voi tehdä pojilleen niin. Seinähullua tiedän, mutta silti olin vihainen ja surullinen koska lapseni oli myös, enkä voinut surua viedä pois lupaamalla että kyllä se isi sieltä tulee. Kehen sen vihan sitten suuntaa muuta kuin Janneen. Taas toistan että TIEDÄN todella että Janne ei halunnut lähteä, tunteet vaan eivät aina kuuntele järkeä kun suree. Nyt Jerryllä on kuitenkin jo kaikki hyvin, on taas oma itsensä.

Itselleni iski pakokauhu eilen iltapäivällä. Hain pojat tarhasta, eskarista ja koulusta. Sami on Tampereella ja minä kolmikon kanssa keskenään. Kävin kaupassa hakemassa maitoa ja pojat odottivat autossa. Kun tulin kaupan ovesta ulos, näin kun kolme päätä kääntyi minuun päin, odottaen mitä ostin, ostinko vanukkaan ja paahtoleipää, niitä toivottiin. Minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se että olen vastuussa noista kolmesta lapsesta, mietin sitä miten Varkaudessa jäätiin kolmestaan, ei muita aikuisia vain me. Minä olin äiti ja isä ja kuuntelija ja arjen pyörittäjä. Shokki tästä kaikesta tuli kovempana kuin uskoinkaan, en ollut ajatellut tätä asiaa pitkiin aikoihin, pelotti jopa jälkikäteen, miten ihmeessä me selvittiin, miten ihmeessä jaksoin kokoajan luottaa itseeni ja tulevaan? En oikeastaan ymmärrä sitä vieläkään, miten kaikki tapahtui että olinkin yksin, ainoana aikuisena perheessä jossa on kolme alaikäistä lasta... Vielä kotona olo tuntui epätodelliselta. Oli hirveä ikävä Samia, kokoajan tunne että jotakin puuttuu kun Sami ei ole kotona. Ajatukset siitä jos en olisikaan häntä tavannut, jos olisinkin edelleen yksin. Mitä sitten olisi tapahtunut. Olen aina ajatellut että yksinhuoltajuus on vaikeaa, mutta se on todella vaikeaa. Minulla on ollut onnea elämässä. Minä löysin Samin. En voi edes ymmärtää miten joku pystyy niin luontevasti ottamaan perheessä sen toisen vanhemman paikan. Osallistumaan kaikkeen ihan kuin olisi aina niin tehnyt, olemaan tukena ja pitämään järjestystä yllä yhdessä minun kanssani. Taakkani on vähintäänkin puolittunut ja sen kaiken näkee pojista. Jokainen on mennyt huiman askeleen eteenpäin kasvussa ja kehityksessä. Minulla on kiltit, hyvätapaiset ihanat pojat, enkä ole aivan varma että olisin tähän yksin pystynyt.

Elämämme on siis edelleen aika-ajoin surun kanssa kamppailua, pieniä epätoivon, vihan, kiukun hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi onnea, iloa ja ihanaa arkea. Kaikki rakkaat lähellä ja vieressä. Tuvallinen koti pojilla kasvaa nuoriksi miehiksi ja turvallinen koti surra ja ikävöidä. Meillä on kaikkea mitä ikinä osaa toivoa. Minulla on Sami ja pojat ja täydellinen elämä.


maanantai 20. tammikuuta 2014

Onko sulla oikeesti joku ongelma, siis suurempi kun jollain toisella?

Ajattelin josko sitä toisenkin blogin tälle kuulle. Aika tavalla on nämä blogi tekstit vähentyneet. Mulla alkaa vissiin olla asiat vähissä, tai sitten en halua jakaa niitä eteenpäin, tai sitten mä oon vaan ollu laiska ja mukavuudenhalunen. Veikkaan vahvimmin viimeistä. ULKONA ON PIMEÄ, ja vaikka mä miten yritän olla yltö positiivinen ja kaikkee mahollista niin kyllä väsyttää ja laiskottaa ja tympii välillä. Mä tahon auringon aamusta iltaan ja koko päiväksi ja jokapäivä, NIH tahdon vaan. Vaikka kyllä minä vuodeajoista ja talvestakin oikeasti pidän, ja takkatulesta paukkupakkasella, kauniista luonnosta ja siitä kun kaikki, koko maailma uinuu. En kuiteinkaan tykkää kylmistä varpaista, jäisestä nenästä, hemgityksestä joka jäätyy ja pakkasesta joka yskittää ulkoillessa. Kuitenkin talvessa kuten missä tahansa vuodenajassa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Näitä hyviä ja huonoja puolia olen viimeaikoina pohtinut erityisen paljon. Olen huomannut että on tietty ihmisryhmä jotka vaan haluavat rypeä kaikessa mahdollisessa huonossa. "Aina sataa" "Aina on liian kuuma" "Aina olen kipeä" ja se ehkä kaikkein itsekkäin "Miksi aina minä?" ! Olen itsekkin syyllistynyt itsesääliin, ja jossain määrin se kuuluu jokaisen elämään. Kuitenkin usein törmää ajatteluun, että juuri MINULLE sattuu kaikki huono ja suurinpiirtein koko maailman tulisi nyt ymmärtää, lohduttaa ja taputtaa päätä koska MINUSTA tuntuu tältä. Tunnistatko itsesi? Minä valitettavasti tunnistan, aika-ajoin itseni tällaisesta ajattelusta. Voin toki vain antaa naisellisen näkökantani tähän, mutta olen huomannut että miehissä näitä piirteitä on vähemmän, miehet ehkä ovat suorempia, ja tarttuvat itse ongelmaan, ei siihen mässäilyyn miksi juuri minä. Tottakai miehissäkin näitä on, mutta ehkä vähemmän kuin naisissa.

Kun ihmiselle tapahtuu jotain valtavaa ja pysäyttävää, oli asia iloinen tai surullinen se on aina elämää mullistava. Asian ollessa surullinen kuten esimerkiksi sairaus tai kuolema, ihminen menee shokkiin ja se vie aikansa. Kuitenkin jossain kohtaa surutyö alkaa, ja silloin ihmisen omat voimavarat ja asenteet ratkaisevat. Niistä olen kirjoitellutkin paljon muunmuassa siitä miten surutyö ottaa oman aikansa, ja se aika on henkilökohtainen. Joillekkin tietty vaihe kestää vaan muutamia kuukausia, joillekkin se voi olla vuosi. Kaikki nämä asiast ovat yksilöllisiä. Surutyön kestoon en siis halua nyt puuttua. Haluan vaan saada ihmiset miettimään, ihan arkisessakin elämässä miten suhtautuu muihin ihmisiin. Ihan vaikka mitään kauheaa ei olisi edes sattunut. Onko juuri sinulla oikeus arvostella muitten tekemistä, tai sitä miten he suhtautuvat sinuun, onko heilläkin käytökseensä syynsä ja oikeutensa. Voisiko oman asenteen kääntää asteen poistiivisemmaksi, onko suru oikeaa surua, vai haluaako ihminen rypeä elämän pohjamudissa, ilman valoa tunnelin päässä. Miten itse suhtaudut asiaan, sinulla on omat vaikeutesi, isot tai pienet. Kuitenkin sillä naapurillä, ystävällä, tuttavalla, työkaverilla, hänelläkin on omat vaikeutensa, joista sinä et ehkä edes tiedä. Onko sinulla oikeus elää maailman napana, sellaisena joka voi arvostella ja määräillä ja väheksyä muitten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Se että sinulla on ongelmia tai huolia, ei vaikuta kuitenkaan muun maailman menoon. Se että sinulle on sattunut jotain joka pysäyttää sinun elämääsi, ei muuta ihmisten asenteita tai elämää.

Ihminen voi ajatella "kukaan ei auta minua" "Sinä lupasit auttaa minua, missä olet..." ja kaikkia vastaavia kysymyksiä. Silloin katkeruuden ja itsesäälin ympyrä vaan tiivistyy. Sinun on vaikeampi vastaanottaa apua, vaatimuksesi kasvavat "Koska minulle kävi näin, kukaan ei ymmärrä" . Tämä on tuttua myös minulle. Olen kuitenkin ajatellut että kaiken myötä haluan tulla edelleen paremmaksi ihmiseksi, se on vaikeaa ja kukaan ei koskaan ole valmis, mutta voin yrittää itse auttaa ihmistä, ilman että päätän etten auta koska jäin yksin. Se ystävä joka ehkä "hylkäsi" sinut kun tarvitsit häntä, saattaa tarvita apua, oletko sinä valmis auttamaan vai annatko samalla mitalla takaisin. Asenne ratkaisee!

Olisi hyvä keskittyä oman elämänsä parantamiseen muulla keinoin kuin arvostelemalla sen toisen tekemisiä. Olisi hyvä oppia positiivista ajattelua, ja olisi hyvä oppia antamaan itselleen armoa kun ei jaksa, samoin antamaan ystäville ja perheelle armoa kun he eivät jaksa. On opittava katsomaan peiliin ja mietittävä mitä minä voin tehdä että minun olisi parempi olla. Se on tuskin sitä että arvostelee muitten elämää tai suhtautumista. Ihmiselle ja ennen kaikkea Suomalaiselle vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Minä olen opetellut, ja huomannut että onneen tarvitaan vain se että sinä hyväksyt itsesi ja keksit keinoja sille että sinulla olisi hyvä olla. Yhtään kertaa en ole huomannut että oma hyvinvointi paranisi suurentelemalla asioita, rypemällä itsesäälissä tai arvostelemalla toisia. Oletko sinä huomannut?

Nämä asiat kirjoitan nyt täysin omasta kokemuksesta, ja en tarkoita että olen seurannut muita, vaikka toki sitäkin olen tehnyt, mutta olen seurannut itseäni. Tiedän millainen voin olla, kun olen itesäälin syvyyksissä, enkä halua sitä, en tippaakaan. Olen iloinen että huomaan nämä piirteet itsessäni, ja tietoisesti yritän pyrkiä niistä eroon. Varmasti syyllistyn vieläkin tähän kaikkeen, niin jokainen meistä. Kuitenkin jokainen voi samalla yrittää miettiä miten voin auttaa, itseäni ja muita. Muista kysyä ystävältä Mitä Sinulle kuuluu? ja muista kuunnella vastaus. Ehkä siitä opimme jotakin.

Positiivisempaa loppuvuotta, tulipahan vuodatettua :) !

tiistai 7. tammikuuta 2014

Vuosi on lyhyt, mutta samalla siihen mahtuu valtavasti!

Se on sitten 2014. Palasin ajassa taaksepäin, ja luin tekstin jonka olin kirjoittanut 5.1.2013. Ihan tervettä tehdä välillä niin vaikka en valmis ole kaikkea lukemaankaan vielä. Vähän kerrallaan on hyvä. Oikeastaan oli aika mahtava kokemus, mietin, olenko se todellakin minä joka sen tekstin on kirjoittanut. Muistin ne tunnelmat ja sen olon. Ymmärsin että vuoden takainen kipu ja tuska oli jotakin aikapaljon suurempaa ja raskaampaa jaksaa ja kestää kuin nyt. Luulin että kipu on samanlaista, sitä vaan tulee harvemmin, ja kestää vähemmän aikaa, mutta olin väärässä. Vuosi sitten en ollut se sama ihminen mikä olen nyt. Olen tullut valtavan matkan eteenpäin siitä hetkestä.

Otin pienen pätkän tekstiä ja ajattelin laittaa sen tähän nähtäväksi. Näin siis kirjoitin 5.1.2013:

" Itse olen viimeisen parin viikon aikana ollut hyvinkin huonossa kunnossa. Olen oksennellut, itkenyt enemmän kuin aikoihin, silmät ovat jatkuvasti turvoksissa ja punaiset. Ahdistus on tuntunut puristavana vanteena rintani ympärillä, mutta olen edelleen tässä, pelosta ja itkusta huolimatta, olen hengissä ja kiitollinen jokaisesta päivästä jonka olen saanut.Tällä hetkellä suurin kiitos selviämisestä kuuluu Samille. En oikein aina tajua miten hän jaksaa. Olen välillä tosi huonossa kunnossa, enkä jaksa kuin itkeä, aina hän jaksaa halata ja pitää sylissä, antaa itkeä, ja kuunnella. Minulle on suuri merkitys sillä että hän on lähellä ja rakastaa, minulla on joku jota rakastaa. Eilen jouduin palaamaan rauhoittaviin, toivon että en joudu niitä kauan syömään, joulun tuoma ahdistus kärjistyi vaan niin että oksentelu ei lakannut, eikä itku. Oli parempi ottaa lääke jonka sain paiikkikohtauksia varten. En myöskään häpeä kertoa käyttäväni mielialalääkkeitä, tarvitsen niitä nyt, toivottavasti en kauan. Tilanteeni on tänään ja tällä hetkellä siis tämä, toivottavasti kohta taas erilainen."

Mitä ihmettä?  Olenko se todellakin ollut minä ? Minä olen syönyt rauhoittavia, minä olen käyttänyt mielialalääkkeitä, ihanko oikeasti? Samalla tajusin että edelleen muistissani on aukkoja, en muista tuota aikaa. Tai muistan kyllä että itkin, ja muistan että söin lääkkeitä, mutta onko siitä vasta vuosi? Ehkä sittenkin blogi joka on tarkoitettu muille leskille tai jonkun läheisen menettäneille avuksi ja kertoo yhden tarinan selviämisestä auttaakin eniten itseäni. Älkää saako väärää käsitystä, on hyvä käyttää mielialalääkkeitä jos niitä tarvitsee. Itseäni hämmentä se että minä olen tarvinnut niitä vain vähän aikaa sitten. Tuntuu että lääkkeet on lopetettu ikuisuus sitten, enkä ole niitä kaivannut saati tarvinnut.

Minun suurin ongelmani on tällä hetkellä se miten saan 10kg pois kesäksi. Kuvitelkaa, saman ihmisen suurin ongelma, joka vuosi sitten kertoi miten vaikeaa on elää arkea ja miten suru ja ikävä oksettaa ja tulevaisuus pelottaa. Saman ihmisen joka päätti ettei ikinä ole pinnallinen ja sure turhia, ongelma on kymmenen ylimääräistä kiloa :D ! Niin se maailma ja mieli muuttuu, ja hyvä että muuttuu.  Ei suruakaan pysty jokapäivä kestämään koko loppu elämäänsä. Omat tekstini näyttävät minulle konkreettisesti miten elämä voittaa ja suuret surut muuttuvat pienemmiksi. Isot ongelmat myös pienemmiksi. Jokahetki meistä jokaisen on muistettava että ihmisen ongelma jos hän sellaisena sen kokee on hänelle suuri. Kenenkään ongelmaa surua tai murhetta ei saa väheksyä. Vaikka omat ongelmat olisivat miten suuria tahansa. Kaikilla on oikeus suruihinsa. Jokaisen tulee kuitenkin muistaa että usein ongelman ratkaisu ja ratkaisija tuijottaa peilistä. Jos tahdot, pystyt kunhan päätät.

Olen hyvin iloinen lukemastani tekstistä, minä todella menen eteenpäin. Vuodentakaiseen on matkaa valovuosi, ei vuosi. Aivan mahtavaa huomata miten elämä voittaa, mutta sen olen päättänyt että nämä kilot eivät voita.

Mahtavaa vuotta 2014, minun kalenteri alkaa jo täyttyä ja olen onnellinen siitä. Kaikkea kivaa tulossa!