Jerryn tuli ikävä Jannea kun käytiin luistelemassa. Jerry ei ole hirveästi käynyt luistilla eikä senvuoksi osaa kovinkaan hyvin, on kuitenkin eskari-ikäinen niin ajateltiin että on hyvä oppia ennenkuin menee kouluun. Mielestäni oppi hetkessä jo vaikka mitenpaljon, tosin Jerry on arka ja on tosi varovainen niin hiukan hitaammin kuin nuorempi veljensä. Oppi kuitenkin. Luistelun jälkeen Jerry oli epätavallisen vaisu. Illalla se sitten tuli, kova itku " Isi osasi hienosti, muistan vielä kun käytiin katsomassa. Haluan isin opettaamaan, haluan että isi auttaa." Itkuhan siinä itselläkin tuli, mutta pystyin lohduttamaan Jerryä, annoin isin kuvan viereen yöksi. Aluksi kuva oli aina vieressä, nyt vaan todella harvoin, kun oikein kova ikävä tulee. Kahtena yönä kuva sitten oli vieressä ja olo helpotti. Eskarista kuultiin että Jerry on joutunut myös kiusatuksi yhden pojan taholta, vaikka muuten onkin paljon kavereita. Se ehkä vaikutti myös alakuloon. Mietin kuitenkin että samalla tavalla muistot tulvahtaa Jerryn mieleen aina välillä kuin minunkin. Itse olin vihainen Jannelle, kun ei ollut enää opettamassa, miten voi tehdä pojilleen niin. Seinähullua tiedän, mutta silti olin vihainen ja surullinen koska lapseni oli myös, enkä voinut surua viedä pois lupaamalla että kyllä se isi sieltä tulee. Kehen sen vihan sitten suuntaa muuta kuin Janneen. Taas toistan että TIEDÄN todella että Janne ei halunnut lähteä, tunteet vaan eivät aina kuuntele järkeä kun suree. Nyt Jerryllä on kuitenkin jo kaikki hyvin, on taas oma itsensä.
Itselleni iski pakokauhu eilen iltapäivällä. Hain pojat tarhasta, eskarista ja koulusta. Sami on Tampereella ja minä kolmikon kanssa keskenään. Kävin kaupassa hakemassa maitoa ja pojat odottivat autossa. Kun tulin kaupan ovesta ulos, näin kun kolme päätä kääntyi minuun päin, odottaen mitä ostin, ostinko vanukkaan ja paahtoleipää, niitä toivottiin. Minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se että olen vastuussa noista kolmesta lapsesta, mietin sitä miten Varkaudessa jäätiin kolmestaan, ei muita aikuisia vain me. Minä olin äiti ja isä ja kuuntelija ja arjen pyörittäjä. Shokki tästä kaikesta tuli kovempana kuin uskoinkaan, en ollut ajatellut tätä asiaa pitkiin aikoihin, pelotti jopa jälkikäteen, miten ihmeessä me selvittiin, miten ihmeessä jaksoin kokoajan luottaa itseeni ja tulevaan? En oikeastaan ymmärrä sitä vieläkään, miten kaikki tapahtui että olinkin yksin, ainoana aikuisena perheessä jossa on kolme alaikäistä lasta... Vielä kotona olo tuntui epätodelliselta. Oli hirveä ikävä Samia, kokoajan tunne että jotakin puuttuu kun Sami ei ole kotona. Ajatukset siitä jos en olisikaan häntä tavannut, jos olisinkin edelleen yksin. Mitä sitten olisi tapahtunut. Olen aina ajatellut että yksinhuoltajuus on vaikeaa, mutta se on todella vaikeaa. Minulla on ollut onnea elämässä. Minä löysin Samin. En voi edes ymmärtää miten joku pystyy niin luontevasti ottamaan perheessä sen toisen vanhemman paikan. Osallistumaan kaikkeen ihan kuin olisi aina niin tehnyt, olemaan tukena ja pitämään järjestystä yllä yhdessä minun kanssani. Taakkani on vähintäänkin puolittunut ja sen kaiken näkee pojista. Jokainen on mennyt huiman askeleen eteenpäin kasvussa ja kehityksessä. Minulla on kiltit, hyvätapaiset ihanat pojat, enkä ole aivan varma että olisin tähän yksin pystynyt.
Elämämme on siis edelleen aika-ajoin surun kanssa kamppailua, pieniä epätoivon, vihan, kiukun hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi onnea, iloa ja ihanaa arkea. Kaikki rakkaat lähellä ja vieressä. Tuvallinen koti pojilla kasvaa nuoriksi miehiksi ja turvallinen koti surra ja ikävöidä. Meillä on kaikkea mitä ikinä osaa toivoa. Minulla on Sami ja pojat ja täydellinen elämä.
