Ajattelin josko sitä toisenkin blogin tälle kuulle. Aika tavalla on nämä blogi tekstit vähentyneet. Mulla alkaa vissiin olla asiat vähissä, tai sitten en halua jakaa niitä eteenpäin, tai sitten mä oon vaan ollu laiska ja mukavuudenhalunen. Veikkaan vahvimmin viimeistä. ULKONA ON PIMEÄ, ja vaikka mä miten yritän olla yltö positiivinen ja kaikkee mahollista niin kyllä väsyttää ja laiskottaa ja tympii välillä. Mä tahon auringon aamusta iltaan ja koko päiväksi ja jokapäivä, NIH tahdon vaan. Vaikka kyllä minä vuodeajoista ja talvestakin oikeasti pidän, ja takkatulesta paukkupakkasella, kauniista luonnosta ja siitä kun kaikki, koko maailma uinuu. En kuiteinkaan tykkää kylmistä varpaista, jäisestä nenästä, hemgityksestä joka jäätyy ja pakkasesta joka yskittää ulkoillessa. Kuitenkin talvessa kuten missä tahansa vuodenajassa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Näitä hyviä ja huonoja puolia olen viimeaikoina pohtinut erityisen paljon. Olen huomannut että on tietty ihmisryhmä jotka vaan haluavat rypeä kaikessa mahdollisessa huonossa. "Aina sataa" "Aina on liian kuuma" "Aina olen kipeä" ja se ehkä kaikkein itsekkäin "Miksi aina minä?" ! Olen itsekkin syyllistynyt itsesääliin, ja jossain määrin se kuuluu jokaisen elämään. Kuitenkin usein törmää ajatteluun, että juuri MINULLE sattuu kaikki huono ja suurinpiirtein koko maailman tulisi nyt ymmärtää, lohduttaa ja taputtaa päätä koska MINUSTA tuntuu tältä. Tunnistatko itsesi? Minä valitettavasti tunnistan, aika-ajoin itseni tällaisesta ajattelusta. Voin toki vain antaa naisellisen näkökantani tähän, mutta olen huomannut että miehissä näitä piirteitä on vähemmän, miehet ehkä ovat suorempia, ja tarttuvat itse ongelmaan, ei siihen mässäilyyn miksi juuri minä. Tottakai miehissäkin näitä on, mutta ehkä vähemmän kuin naisissa.
Kun ihmiselle tapahtuu jotain valtavaa ja pysäyttävää, oli asia iloinen tai surullinen se on aina elämää mullistava. Asian ollessa surullinen kuten esimerkiksi sairaus tai kuolema, ihminen menee shokkiin ja se vie aikansa. Kuitenkin jossain kohtaa surutyö alkaa, ja silloin ihmisen omat voimavarat ja asenteet ratkaisevat. Niistä olen kirjoitellutkin paljon muunmuassa siitä miten surutyö ottaa oman aikansa, ja se aika on henkilökohtainen. Joillekkin tietty vaihe kestää vaan muutamia kuukausia, joillekkin se voi olla vuosi. Kaikki nämä asiast ovat yksilöllisiä. Surutyön kestoon en siis halua nyt puuttua. Haluan vaan saada ihmiset miettimään, ihan arkisessakin elämässä miten suhtautuu muihin ihmisiin. Ihan vaikka mitään kauheaa ei olisi edes sattunut. Onko juuri sinulla oikeus arvostella muitten tekemistä, tai sitä miten he suhtautuvat sinuun, onko heilläkin käytökseensä syynsä ja oikeutensa. Voisiko oman asenteen kääntää asteen poistiivisemmaksi, onko suru oikeaa surua, vai haluaako ihminen rypeä elämän pohjamudissa, ilman valoa tunnelin päässä. Miten itse suhtaudut asiaan, sinulla on omat vaikeutesi, isot tai pienet. Kuitenkin sillä naapurillä, ystävällä, tuttavalla, työkaverilla, hänelläkin on omat vaikeutensa, joista sinä et ehkä edes tiedä. Onko sinulla oikeus elää maailman napana, sellaisena joka voi arvostella ja määräillä ja väheksyä muitten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Se että sinulla on ongelmia tai huolia, ei vaikuta kuitenkaan muun maailman menoon. Se että sinulle on sattunut jotain joka pysäyttää sinun elämääsi, ei muuta ihmisten asenteita tai elämää.
Ihminen voi ajatella "kukaan ei auta minua" "Sinä lupasit auttaa minua, missä olet..." ja kaikkia vastaavia kysymyksiä. Silloin katkeruuden ja itsesäälin ympyrä vaan tiivistyy. Sinun on vaikeampi vastaanottaa apua, vaatimuksesi kasvavat "Koska minulle kävi näin, kukaan ei ymmärrä" . Tämä on tuttua myös minulle. Olen kuitenkin ajatellut että kaiken myötä haluan tulla edelleen paremmaksi ihmiseksi, se on vaikeaa ja kukaan ei koskaan ole valmis, mutta voin yrittää itse auttaa ihmistä, ilman että päätän etten auta koska jäin yksin. Se ystävä joka ehkä "hylkäsi" sinut kun tarvitsit häntä, saattaa tarvita apua, oletko sinä valmis auttamaan vai annatko samalla mitalla takaisin. Asenne ratkaisee!
Olisi hyvä keskittyä oman elämänsä parantamiseen muulla keinoin kuin arvostelemalla sen toisen tekemisiä. Olisi hyvä oppia positiivista ajattelua, ja olisi hyvä oppia antamaan itselleen armoa kun ei jaksa, samoin antamaan ystäville ja perheelle armoa kun he eivät jaksa. On opittava katsomaan peiliin ja mietittävä mitä minä voin tehdä että minun olisi parempi olla. Se on tuskin sitä että arvostelee muitten elämää tai suhtautumista. Ihmiselle ja ennen kaikkea Suomalaiselle vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Minä olen opetellut, ja huomannut että onneen tarvitaan vain se että sinä hyväksyt itsesi ja keksit keinoja sille että sinulla olisi hyvä olla. Yhtään kertaa en ole huomannut että oma hyvinvointi paranisi suurentelemalla asioita, rypemällä itsesäälissä tai arvostelemalla toisia. Oletko sinä huomannut?
Nämä asiat kirjoitan nyt täysin omasta kokemuksesta, ja en tarkoita että olen seurannut muita, vaikka toki sitäkin olen tehnyt, mutta olen seurannut itseäni. Tiedän millainen voin olla, kun olen itesäälin syvyyksissä, enkä halua sitä, en tippaakaan. Olen iloinen että huomaan nämä piirteet itsessäni, ja tietoisesti yritän pyrkiä niistä eroon. Varmasti syyllistyn vieläkin tähän kaikkeen, niin jokainen meistä. Kuitenkin jokainen voi samalla yrittää miettiä miten voin auttaa, itseäni ja muita. Muista kysyä ystävältä Mitä Sinulle kuuluu? ja muista kuunnella vastaus. Ehkä siitä opimme jotakin.
Positiivisempaa loppuvuotta, tulipahan vuodatettua :) !
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
