Sinne on kohta mennyt, vuosi 2014.

Hiukan taas vierähti aikaa tekstien välissä. Se alkaa olla ihan lähellä vuoden vaihtuminen. Silloin onkin hyvä tehdä pikakatsaus kuluneeseen vuoteen. Jos olisin vuosi sitten tiennyt miten raskas tuleva vuosi on olisin ollut kauhuissani. On ollut niin hirmuisesti kaikkea, hyvää ja huonoa, että olin jouluviikolla jo aivan loppu.

Vuoden alussa tein positiivisen raskaustestin. Se oli enemmän kuin toivottu ja iloinen asia. Raskaus itsessään oli rankka. Ensin voin todella huonosti, ja sitten alkoi vaivata perinteiset raskausvaivat. Ei mitään uutta eikä mullistavaa, eikä pelottavaa, sain vaan joka-ainoan ongelman ja vaivan mitä raskauden kerrotaan mahdollisesti tuovan mukanaan. Viimeisten kuukausien aikana en juuri enää nukkunutkaan kuin pätkissä. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista 29.9. syntyi niin odotettu tyttövauva joka sai kasteessa nimekseen Enni.

Mielessä pyöri myös kovasti häät, joita vietettiin 19.7. omana nimipäivänäni. Niitä alettiin järjestellä ja suunnitella heti vuoden alussa. Oli palaveria, ja piti varata paikkoja sekä sopia pitopalvelun kanssa. Hieman haasteellista piilottaa samalla raskauttaan, voida pahoin, ja yrittää sovittaa häämekkoa jonka tiesi menevän "hylkyyn" koska kasvavan mahan takia se ei tulisi mahtumaan päälle enää heinäkuussa. Mekon sovitus oli varattu ennen kuin testi näytti positiivista. Sinne sitten vaan, ja ihmetyttämään kaikkia, miksi en otakkaan mekkoa vaikka Tampereelle asti menin. Halusin vielä miettiä. Toukokuussa vihdoin tehtiin toinen reissu ja mahallekin sopiva mekko löytyi, ja vieläpä helposti. Lisäksi se oli kaunis, ei tarvinnut tyytyä vaan johonkin, vaan sain sellaisen minkä halusinkin. Häät olivat ihanat, juuri sellaiset mistä haaveilin. Hieman alakuloa tuotti se että yksi kunniavieras, oma isäni, oli poissa. Olin jo sopeutunut ajatukseen, ettei isäni pystyisi saattamaan minua alttarille. En kuitenkaan ollut sopeutunut ajatukseen ettei isäni pääse enää mukaan ollenkaan. Toivon kuitenkin hänen olleen mukana, sieltä jostain taivaasta katselevan, ja olevan onnellinen, niinkuin minäkin olin. Alttarille kävellessäni, siskot käsipuolessani, soi Myrskyluodon Maija, ajattelin isääni, hän olisi ollut ilahtunut valinnastani. Vain muutamaa viikkoa aiemmin löysin kappaleen, toki tiesin sen entuudestaan, mutta nyt kuulin sen vahingossa uruilla soitettuna, ja olin heti varma, tämän kappaleen haluan soivan alttarille kävellessäni. Onko sattumaa olemassa, sitä en tiedä, mutta isäni joka vain viikkoa aiemmin oli nukkunut pois, olisi ollut onnellinen valinnastani.

Tammikuussa en osannut vielä varautua päivään joka oli 12.7. Tulisin menettämään isäni. Vain viikkoa ennen kuin määräni oli astella alttarille. Isä tuli viikon alussa kamalan kipeäksi. Kävin maanantaina poikien kanssa pappaa katsomassa, pappa oli vaisu ja huonon näköinen, mutta jaksoi jutella. Ei kuitenkaan noussut tuolistaan. Kerroin Samille illalla että pelkään pappan tilanteen huononevan aika pian. Niin siinä sitten kävi, tiistaiaamuna soitto tuli äidiltäni, että pappa on tosi huononoa ja voisinko mennä käymään. Itse hän oli menossa lääkäriin turkuun mutta kuten aina oli tulossa pikaisesti pappan luokse. Toivoi kuitenkin että joku läheinen olisi siellä siihen asti. Siitä se sitten alkoi, luopuminen. Oltiin äidin ja Jennin kanssa vuoroin isän luona, kävin jokapäivä istumassa isän sängyn vierellä. Kuuntelin miten hän voi huonosti, toivoi saavansa jotain apua, mutta sairaalaan ei suostunut lähtemään. Näin miten hän liukui yhä kauemmas. Kotona näin hänet viimeisen kerran torstaiaamuna. Silloin vielä Samille sanoi jotakin töistä, tai muusta arkisesta asiasta. Kun pääsin Raumalle sain soiton, pappa on siirretty sairaalaan ja saattohoito aloitettu. Ajoin takaisin. Siellä me äidin ja Jennin kanssa istuimme isän vieressä torstai-illan ja perjantaina päivän. Siellä kävi muitakin sukulaisia, me kävimme vain syömässä ja palasimme Pappan luokse. Muistan elävästi kun siskoni kanssa hyvästelimme isäni, sanoimme että saa lähteä me pärjäämme kyllä. Pidimme kädestä kiinni, se oli perjantaiaamupäivä. Isä lähti aikaisin lauantaina, aamuyöllä. Minun on hirmuinen ikävä isääni, kaipasin häntä hääpäivänäni, silloin kun Enni syntyi, ristiäisissä ja jouluna. Tulen kaipaamaan vielä monen monta kertaa, enkä varmasti selviydy itkuitta. Osasimme varautua isän lähtöön, kuitenkaan siihen puristavaan ikävän tunteeseen ei kukaan osaa varautua, ei vaikka kuolema olisi tiedossa.

Paljon on ollut suuria ja pienia ilon ja surun hetkiä vuoden varrella tämän lisäksikin. En halua kaikista puhua, koska asia ei kosketa pelkästään minua, vaan perheenjäseniäni, ystäviäni ja läheisiäni. Ne ovat heidän yksityisasioitaan, joita en kirjoita täällä julki. Voin kuitenkin kertoa että yhteen vuoteen on mahtunut niin valtava määrä iloa ja suurensuurta surua, että tuntuu vaikealta edes ajatella vuotta taaksepäin. Siihen tunteiden määrään tuntuu pakahtuvan ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Enni täyttää tänään 3kk. Se aika on mennyt hirveän nopeasti. Olen kuullut kommentteja suurperheestäni, se tuntuu hassulta, minullahan on vain neljä lasta, onko se muka suurperhe. Ei se ole minulle, se on oikein sopiva perhe, juuri meille.

Mitä toivon tulevalta vuodelta? Toivon että jaksan opiskella ahkerasti, toivon että kaikki pysyvät terveenä, toivon että kukaan läheisistäni tai edes tuttavistani ei menetä ensivuonna ketään rakastaan (typerä toive, tiedän. Siihen en voi vaikuttaa, mutta toivoa voin.) Toivon että poikansa menettänyt äiti löytää iloa jokapäivä elämästä hiukan enemmän, toivon että pieni vauva josta aiemmin kirjoitin, saa elää vihdoin terveenä ja vahvistuu jokapäivä, niin että ensivuonna tämä kaikki aika on vain muistona vatsan arvessa. Toivon että yksinäiset ihmiset löytävät samanlaisen Rakkauden kuin minä olen löytänyt ja uskaltavat alkaa elää. Toivon lisää onnellisa tarinoita, lisää rakkautta kaikille ja isoja halauksia. Toivon että ihmiset uskaltavat luottaa tulevaan, eivätkä käytä aikaansa vihaamiseen, katkeruuteen ja toisten onnen vähättelyyn. Toivon että jokainen lukija tekee yhden asian joka tekee hänet itsensä onnelliseksi. Toivon hyvää vuotta jokaiselle !

Hyvää tulevaa vuotta meidän "suurperheeltä" :)

Pikkujoulua ihmiset!

Olen laittanut Joulua meille. Eilen aloitin, tänään jatkoin. Alkaa olla kaunista, vaikka vielä on hiukan kesken. Jotakin uuttakin pitää saada, en vaan ole keksinyt mitä. Rakastan Joulua, valoja, kynttilöitä, koristeita, ja Joulun tunnelmaa. En yleensä stressaannu, enkä ahdistu Joulusta. Vuoden paras juhla. Läheiseni tietävät että aloitan Joulun hyvissä ajoin, marraskuun alussa viimeistään on ensimmäiset tortut paistettu ja syöty, siitä se sitten lähtee, Joulufiilistely, pikkuhiljaa...

Tänään on meidän perheen "pikkujoulut". Olen odottanut tätä iltaa. Palju on lämpeämässä, tehdään hyvää ruokaa ja ollaan vaan. Niin ihanaa yhdessäoloa. Olen muutaman kerran päivän aikana jo itkeä tihrustanut. Syy lienee ne kuuluisat hormonit ja väsymys. Enni kun nyt ei kuitenkaan ole ihan niin hyvä nukkuja kun pojat ovat olleet, joten univelkaa tulee. Toisaalta taas on hyvinkin helppo ja rauhallinen vauva, kunhan jaksaa syöttää tarpeeksi usein öisin. Nukahtaa heti syötyään ja samoin voisin minä, ongelma vaan on kun en nukahda. Valvon ja kuuntelen, mietin nukkuvaa perhettäni, kuinka rakkaita he ovatkaan. Olen miettinyt tapahtumia 03/12. Miten kaikki romahti, ja elämä pysähtyi. Miten jäin täysin tyhjän päälle, aivan yksin. Tuntui että mikään ei koskaan voi jatkua, elämä ei voi ikinä palata enää siihen missä se oli. Nyt tilanne on aivan toinen. Olen onnellinen, vietän elämää jollaisesta nautin, minulla on perhe jota rakastan. En ikinä olisi uskonut tässä käyvän näin. Olen siis itkenyt haikeutta, mutta olen itkenyt myös onnea, ehkä jopa enemmän sitä onnea.

Se mistä tälle matkalle lähdettiin, on vasta ihan nurkan takana, ja kuitenkin kaukana. Se aamuyön hetki 19.3.2012 lähetti minut matkalle joka kasvatti minua näiden kahden ja puolenvuoden aikana ihmiseksi joka oikeastaan aina olin ollut. Elämä on rajallista, raadollista ja pelottavaa. Elämä on myös onnea, rakkautta ja toivoa. Asioita tapahtuu, hyviä ja huonoja. Tänä aikana olen menettänyt Jannen lisäksi isoäitini, ja isäni. Olen kuullut valtavista menetyksistä kavereideni ja tuttavieni kohdalla, ja hekin ovat joutuneet astumaan samalle surun polulle jolle minä aikoinani astuin. Olen kuitenkin juhlinut omia kihlajaisiani, häitäni ja Ennin syntymää ja ristiäisiä. Elämässäni on tänä aikana ollut niin paljon kaikkea, että on vaikea ajatella että ajanjakso on niin lyhyt. Kaksi ja puolivuotta, miten hirmuisen lyhyt aika, miten hirveän paljon tapahtumia. Tapahtumia joita voi kutsua itse elämäksi. Elämä ei välttämättä tunnu reilulta, tuntuu että se potkii päähän ja kohtelee juuri sinua kovemmin kuin jotakuta toista. Näin voikin olla, mutta sitten on se ihminen jota elämä on kohdellut vielä kovemmin. Joka on menettänyt vielä enemmän. Juju on siinä löydätkö SINÄ siitä omasta elämästäsi sen kipinän joka saa sinut kuitenkin nauttimaan elämästä. Vastoinkäymiset eivät tule ikinä loppumaan. Kannattaa siis kiinnittää huomiota niihin hyviin asioihin. Jos pelkästään ynnää yhteen mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, sokeutuu kauneudelle ja hyvyydelle, ystävällisille ihmisille ja rakkaudelle.

Tämä aika Satakunnassa on saanut minut huomaamaan että perus Satakuntalainen ei ole positiivinen ihminen. Jos jokin voi mennä pieleen, se kyllä menee. Kilpaa verrataan kenellä on kaikkein kurjinta ja vellotaan siinä miten juuri itseä on kohdeltu julmetun väärin. Huomaamatta syitä kohtelun takana. Ääripään ihmiset elävät omassa itsekeskeisessä kuplassa jossa MINÄ ITSE on kaiken keskipiste ja kaikki hyvä KUULUU tapahtua minulle ja kaikki ikävä on huutava vääryys, joka on jonkun toisen vika, ei kuitenkaan oman itsensä vika. AINA jonkun toisen vika. Onneksi tämä on vaan yleispätevä kuvaus, ja täällä on todella ihania ihmisiä paljon. Kuvaus on myös kärjistetty, mutta kuitenkin sellainen millaisena olen sen kokenut. Ei siinä ole mitään väärää, että on hiukan enemmän varuillaan. Kuitenkin on opittava että oma elämä ei ole se kaiken keskipiste. Sinäaikana kun velloo siinä omassa kuplassaan voi se juttu jotka kutsutaan elämäksi mennä ohi.

Sitten on se toinen kupla, se jossa minä elän. Siellä kaikki on ällö vaaleanpunaista, hattarahöttöä ja kevyttä. Siellä nauretaan paljon, ja itketään paljon, siellä rakastetaan paljon. Toinen ääripää siis... Ei sekään hyvä juttu, silloin voi tulla alas kovaa ja korkealta. Toisaalta taas mitä sitten, elämä on sellaista, välillä se vetää jalat alta. Ei auta kun paikata haavat ja jatkaa matkaa. On annettava elämälle mahdollisuus. Haluaisin sanoa kaikille jotka ovat menettäneet jotakin, on se sitten millätavalla tahansa, opettele löytämään se pilkahdus siellä risukasassa, ja tartu siihen kaksin käsin. Anna elämälle ja itsellesi mahdollisuus. HYMYILE ja ole onnellinen, vaikka vaan pienen hetken, mutta joka päivä mieti jokin ihana asia ja HYMYILE.

Ihanaa viikonloppua jokaiselle. HYMYILE, HALAA ja OLE ONNELLINEN vaikka pienestäkin asiasta. Sinulla on kaikki tässä ja nyt, huomenna se saattaa olla poissa.

Tieto lisää tuskaa, ja menetys menettämisen pelkoa.

Meidän ihana päivänpaisteemme ja pikkuinen prinsessamme sai kasteessa nimekseen Enni. Ihana Mimmiläinen onkin nyt siis Enniläinen. Helppo vauva, suloinen vauva, ihana vauva. Olen nauttinut ajasta kotona lasten kanssa, vaikka huomaan että päivät täyttyvät taas eritavalla työtehtävistä. Yksikin "laiskottelupäivä" ilman pyykkäystä tai siivousta kostautuu. Siellä ne odottaa seuraavassa päivässä, ja hommaa todella on. En oikein muistanutkaan miten paljon sitä vauva-arjessa onkaan. Silti ollaan selvitty, välillä on vähän pyykkivuorta ja pölyjä nurkissa välillä ei. Nyt on se tilanne kun EI ole. Ihanan siisti koti, ja viikonloppu edessä. Pyykkivuoretkaan eivät kasaannu. Aika kiva olo siis.

Yksi asia minua on alkanut vaivaamaan, menettämisen pelko ja peikko. En pelkää enää kuolemaa, ennen pelkäsin, mutta se tarkoittaa etten pelkää omaa kuolemaani. Pelkään kuitenkin menettäväni jonkun läheisen. Se ei rajoitu edes tähän saman katon alla asuviin vaan myös muuhun perheeseeni ja ystäviini. Paljastettakoon se nyt, mutta kun ystäväni käy sairaalassa missä tahansa normaalissa kontrolli käynnissä, pelottaa, entäs jos jotain löytyykin, entä jos tauti ei ole hävinnyt. Kun äiti ei vastaa puhelimeen, mietin ettei vaan olisi mitään sattunut. Kun sisko ajaa kohti Helsinkiä ja kuulen kolarista, pelottaa, vaikka tiedän ettei olisi siellä päinkään juuri silloin. Oman perheen kohdalla kaikki kärjistyy. Pelottaa että menetän pojat, jos jotain sattuu koulumatkalla, jos Jonnille tapahtuu illalla kaupungilla jotain, jos sairastuvat... Nyt mukaan on tullut pelko Ennin hyvinvoinnista. Se peikko, se hirvittävä sana, kätkytkuolema, pelkään sitä oikeasti. Herään öisin tarkistamaan, enkä aina uskalla nukahtaa, vaikka tiedän, jos se osuu kohdalle heräämiseni ja tarkisteluni eivät auta. Nyt Enni on flunssassa.Sekin pelottaa, osaanko hoitaa, seuraako tästä jotain? Enni on tyytyväinen potilas, ja olenhan minä ennenkin sairasta lasta hoitanut. Nykyisin vaan pelkään enemmän kuin ennen.  Päivisin pelko ei vaivaa, iltaisin ja yöllä se ottaa vallan. 

Menettämisen pelko on pahempi kuin kuoleman pelko. Ainakin minulle on... Ja kun sitä tapahtuu kokoajan. Aivan tavallisille ihmisille, tavallisissa kodeissa. Yhtäkkiä niihin koteihin muuttaa suru, sellaisena päivänä kun sitä vähiten odottaa se on siellä, kaikkein kamalin pelko on totta. Ja sitä ei ole voinut estää mitenkään. Se on pelko joka minulla on. Tiedän että niin voi käydä ja pelkään sitä. En usko että selviäisin siitä enää ikinä. Tiedän että etukäteen ei voi tietää mistä selviää, mutta tuntuu ettei ikinä enää ei minulle tai kellekkään läheiselle. Miten pääsee yli tällaisesta pelosta? Haluaisi pitää kaikki lähellä kokoajan, on rauhallinen vasta kun tietää missä kaikki ovat ja että ovat kunnossa. Miten kauan se tunne kestää, koska taas alkaa pelottaa...? Ehkä se pelko juontaa kaikki juurensa siitä, että se on ollut todellisuutta. Se pahin pelko, menettäminen, tapahtui minulle. En osannut odottaa, en kuvitellut että juuri minulle, ja silti se tapahtui. Elämä veti maton alta, pelkään että se tekee sen uudestaan.

Onneksi tämä pelko on vain osa elämääni, onneksi minulla on ihminen jota halata. Vielä kun muistaisin että tämä sama ihminen kuuntelee KAIKKI, tyhmimmätkin murheeni, ei olisi pakko yksin pelätä.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3 nauttikaa elämästä ja arvostakaa läheisiänne.

"Odotappas vaan kun..."

Mä oon täällä "taas" ! Ei ihan niin pitkä väli kun viimeksi. Meillä menee hienosti! "Mimmi" on hyvin nukkuva, helppo vauva. Niin ovat pojatkin olleet. En viitsi asiaa hirveästi hehkuttaa, koska olen kyllästynyt "odotappas vaan sitten kun..." juttuihin. Jos siis sanon että Mimmi on helppo, saan melkein aina vastaukseksi tuon. No voi olla että meille tulee vielä mahavaivaa tai muuta vaivaa ja valvotaan, mutta pojatkin olivat helppoja vauvoja ja sama odotappas sitten, tuli tutuksi. Tässä sitä odotellaan ja ikää "vauvoilla" on jo kohta 16v, 7v ja 5v joten KYLLÄ vauva voi olla helppokin vaikka miten odottaisi. Toivon että Mimmin kanssa menee näin hienosti, mutta toki voi kaikkea tulla. Koitetaan hoitaa asia sitten ja nautin nyt tästä ajasta. Enkä odottele sitä sitten kun... en edes tiedä mikä se sitä sitten kun on !!

Meillä siis menee hyvin. Saan olla onnellinen ja kiitollinen jokaisesta päivästä kun näin mennään. Saan olla onnellinen ja kiitollinen että Mimmi syntyi terveenä ja on elämänsä ensimmäiset kolme viikkoa terveenä pysynyt. Kaikilla vauvoilla ei ole niin. Tälläkin hetkellä tuttavani pieni tyttönen, vain vähän viikkoa vanhempi Mimmiä taistelee elämänsä ja tervehtymisensä puolesta sairaalassa. Hän on hyvin sairas, ja tilanne on vaikea. Kukaan ei osaa ennustaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän on hyvin suloinen vauva, olen nähnyt kuvia. Hän on myös hyvin sairas vauva, siitäkin olen nähnyt kuvia. Lisäksi hän on kova taistelija eikä anna periksi. Kaikkein pienimmät tuntuvat olevan erittäin sitkeitä. Elämänhalu on kova, ja taistelu tahtoa löytyy. En tunne tämän vauvan isää tai sisaruksia, mutta tiedän että äiti on maailman reippain. Oli jo odotusaikana ja on edelleen. Ei se tarkoita ettei äiti pelkäisi, eikä sitä ettei äiti itkisi, äiti kuitenkaan ei ole menettänyt toivoa ja jaksaa pienen rinnalla. Äiti jaksaa ajatella positiivisesti ja on kiitollinen jokaisesta pienestä askeleesta eteenpäin. Äiti on todellinen leijonaemo joka suojelee pentuaan, vaikka pystyy vaan olemaan vieressä ja silittämään. Hänenlaistaan arvostan, ei epätoivoa, ei poikkipuolista sanaa, pelkkää tulevaisuuteen luottoa ja elämään luottoa. Olet Sankariäiti ja isolla S kirjaimella. Toivoisin että mahdollisimman moni muistaa iltarukouksessaan tätä pientä vauvaa ja hänen perhettään. Aina ei kaikki ole hyvin. Tässä yksi syy miksi "odotappa vaan..." jää omaan arvoonsa. En aio odottaa tai pelätä mitään sellaista mille en voi mitään ja minkä tulosta en voi tietää eikä kukaan muukaan... Joten odotan että kaikki menee hyvin ja jos ei mene teen sitten suunnitelmat uusiksi.

Mukavaa loppuviikkoa kaikille ja palaan taas asiaan pian. Kaikenlaista kirjoitettavaa olisi, kun on aikaa kirjoitan. Asian kerrallaan.

Ai niin ja Mimmi 3viikkoa hymyilee :) hän on aivan ihana. PRINSESSA <3 !

29.9.2014 klo 02:38 syntynyt terve tyttö.

Edelleen kirjoitan, vaikka aina siltä ei tunnu!! Elämä on nyt uuden opettelua. Perheemme kasvoi 29.9. pienellä "Mimmi" tyttösellä, ja nyt sitten opetellaan taas vauva arkea. Sami on vielä kotona, ja kaikenlaista puuhaa on joten arki ei oikeastaan vieläkään ole sitä mitä se normaalisti on. Opetellaan opetellaan. "Mimmi" on helppo vauva, jos niin voi sanoa. Rauhallinen ja tyytyväinen. Kunhan on ruokaa, puhdas vaippa ja vaatteet, silloin kaikki on hyvin. Ihana prinsessa, joka on saanut ainakin äidin ja isän, ja ehkä vähän lähipiiriäkin sekaisin. Vihdoinkin tyttö voisin sanoa. Ihanaa vaaleanpunaista vauva elämää. Tykkään ! Vaikka ei siinä vaaleansinisessäkään mitään vikaa ollut. Olisi kuitenkin hassua väittää että en toivonut ihan pikkuriikkisen vaan tyttöä kolmen pojan jatkoksi.

Ihan hirmuinen tunteiden vuoristorata on tullut käytyä läpi viimeisen kuukauden aikana. Synnytystä odotti ja se pelotti, raskauden jälkeistä elämää odotti ja sekin pelotti. Oikeastaan peikot alkoivat tulla koloistaan, miten kaikki sujuu tällä kertaa, onko vauva terve, meneekö synnytys hyvin, tuleeko meistä hyvät vanhemmat, miten selviän vauvan kanssa... Kaikkea tuli mietittyä ja pelättyä, taas kerran TURHAAN! Kaikki on mennyt hienosti, synnytystä myöten. Sami on apuna kaikessa, olenkin miettinyt voiko edes sanoa isän olevan apuna, ehkä ainakin tässä tapauksessa voisi sanoa isän olevan mukana, yhtäläisesti arjesta huolehtien. Sama siis toistuu nyt mihin olen jo tottunut, Sami tekee oman osansa ja enemmänkin, ei vaan ole apuna vaan elää samaa elämää. Asiat ovat siis hienosti.

Minulle tuli Mimmin synnyttyä kova ikävä isää. Olin tulossa kaupasta Jaskan kanssa ja silloin se iski. IKÄVÄ. Niin kova ikävä että vatsaa väänsi ja kyyneleet valuivat poskille. Mietin silloin että onneksi Jaska ei huomannut, ja onneksi kukaan ei kotona huomannut. Ihmettelen vaan mitä kummaa minä peittelin. Saa minulla olla isää ikävä. Olisin niin halunnut esitellä pikkuisen Mimmin omalle isälleni, olisin halunnut nähdä miten pappan sydän sulaa pienen prinsessan myötä. Onhan tässä näitä poikia ollut pappan ilona jo kohta 16 vuotta. Prinsessaa pappa ei ehtinyt ihan nähdä ja minua surettaa se. Tiedän tuntevani näin pitkään, ehkä lopun elämääni. Ajatuksissani olen toivonut että pappa pilven reunalta näkee Mimmin ja on iloinen ensimmäisestä tyttärentyttärestä, niin se varmasti onkin, silti minua surettaa, haluaisin antaa pikkuisen tyttäreni pappan syliin ja sitä en voi tehdä. Minulla on kova hätä päästä isäni haudalle kertomaan Mimmistä, vaikka isä varmasti jo tietää. Haluaisin vaan lähelle häntä, ja siellä tunnen että hän kuulee. Ehkäpä ensiviikonloppuna on voimia ja aikaa käydä pappan luona.

Toisaalta olen kokenut ilon tunnetta. Sain sairaalaan viestin, lähes ensimmäisten joukossa Jannen äidiltä. Viestissä oli "Paljon onnea pienestä tyttärestä." Perässä sydän ja Jannen äidin ja isän nimet. Mikään ei olisi voinut lämmittää mieltäni enempää. Tuntui hyvältä että he halusivat muistaa minua ja meitä tässä uudessa ihanassa elämänvaiheessa. Hassua miten pieni asia saa mielen niin valtavan onnelliseksi. Luulempa vastanneeni niin kuin monelle muullekkin "kiitos" mutta heidän kohdallaan tarkoitin kyllä enemmän. Olin valtavan onnellinen siitä miten lämpimästi he asiaan suhtautuivat ja muistivat meitä. On hienoa että menneisyys ja nykyisyys on sulassa sovussa. Kaikkien tai ainakin minun on helpompi hengittää.

Näihin prinsessa tunnelmiin tänään jäämme, ja palaan asiaan taas pian. Voin kertoa että kirjoitettavaa on paljon, kunhan vaan olisi aikaa. Ihanaa alkavaa syksyistä viikkoa jokaiselle.

Tämän minä olisin kertonut.

Se olis sitten syyskuu, ja syksy ja syysflunssa nro 1. Toivottavasti on ensimmäinen ja viimeinen tälle syksylle. Olen oottanut että pääsen synnyttämään, mutta just nyt tuntuu että mielummin ei, koska voimia ei hirveesti ylimäärästä ole. Toisaalta haluaisin pikimmiten purkaa vuokrasopimuksen tähän mahayksiöön ja saada kehoni taas omaan hallintaani. Laskettuun aikaan on vajaa pariviikkoa, joten ihan pian se onneksi tapahtuu, olen minä flunssassa tai en.

Päivisin on ollut aikaa, ihan vaan olla ja mietiskellä. Mennyttä ja tulevaa. Olen paljon katsellut kuvia häistä, ihana päivä ja ihania kuvia. Kiva palata niihin hetkiin kuvien kautta. Samalla tulee palattua muihinkin hetkiin jotka liittyy nykyiseen elmääni. Muistan aika tarkkaan asioita, en ehkä päiviä milloin ne tapahtuivat, mutta tärkeitä asioita. Asioita jotka on vaikuttaneet minun tunteisiini. Taas huomaan miten tunteella elän, muistot ovat tärkeitä, ja on ihanaa muistaa vihdoin, eikä aina vaan unohtaa. Kipeät asiat unotuvat helposti, traumaattiset asiat ja niitä seuraava aika on varmasti pimennossa. Jotkut asiat palaavat mieleen yhtäkkiä varoittamatta, halusin tai en. Ihmisen aivot ovat kummalliset, et ehkä itse muista kaikkea, mutta kaikki on kuitenkin muistissa, jossakin syvällä, tullakseen esiin kun et osaa odottaa, tai ehkä pysyäkseen aina poissa mielestä.

Nykyisestä elämästä muistan hassuja asioita. Sen lisäksi että muistan Samin ja minun ensimmäisen tapaamisen hyvin, muistan myös ensimmäisen kerran kun hän kävi minun luonani, tai minä hänen. En olisi arvannut hänen luonaan käydessäni, että asumme joskus siellä yhdessä, koko perhe. Muistan ensimmäisen kosketuksen, halauksen ja suudelman, ihan tarkasti, ja muistan miltä se tuntui. Muistan kerran jolloin kuulin ensimmäisen kerran "Minä rakastan sinua" , muistan myös sen miten vaikeaa jossain kohtaa oli. Oli vaikeaa ymmärtää että hän haluaa meidät oikeasti elämäänsä, eikä ole menosssa mihinkään. Muistan miten lupasin etten enää koskaan tarjoa hänelle vaihtoehtoa lähteä, kun tilanne minulla menee huonoksi. Muistan että hän kertoi tehneensä valinnan jo aiemmin, tietoisesti, ja haluavansa jäädä. Muistan "reppuelämän" kun emme vielä asuneet yhdessä, ja muistan sen miten opettelimme asumaan yhdessä. Yhdessä asuminen kyllä luonnistui hyvin nopeasti ja helposti, ei ollut suuria näkemyseroja eikä kompastuskiviä. Sami ehkä oppi ettei kaikkea voi aina hallita, kun perheessä on pieniä lapsia. Minä olen oppinut ottamaan rauhallisemmin, olemaan jalat maassa paremmin. Silloin kun jalat ei pysy maassa, on perheessä onneksi ihminen joka muistuttaa miten asiat oikeasti ovat. Tosin kumpikin meistä haaveilee, ja suunnittelee, unelmoi. Silloin ei ehkä kummallakaan ole jalat maassa, mutta sellainen haaveilu on elämän suola, ihan jokaisella. Sami myös rauhoittaa minun laukkaavaa mielikuvitustani, silloin kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin, Sami auttaa rauhoittumaan, hengittämään hetken ja ymmärtämään että asiat eivät ehkä ole niin huonolla tolalla, mitä mielikuvitukseni on maalaillut. Me todella täydennämme toisiamme, tai ainakin Sami on saanut minut nauttimaan elämästäni kokoajan yhä enemmän.

Suomessa ei ole tapana tehdä naimisiin mentäessä sille tuoreelle aviopuolisolle valoja ja lupauksia. Yksinkertainen "tahdon" riittää. Mietin kuitenkin ennen häitä, mitä sanoisin, jos sellaiset tehtäisiin täälläkin. Ylläoleva teksti sisältää ne asiat mitä olisin ehkä sanonut. Olisin puhunut siitä miten minä vihdoin taas muistan asioita, olen oppinut luottamaan elämään ja tulevaan, olen oppinut rakastamaan ehdoitta, ja olen oppinut luottamaan. Olisin kertonut että Rakastan, vaikka olisi miten vaikea paikka, ja tulen rakastamaan tapahtui mitä tahansa. Ennenkaikkea olisin kertonut että minä muistan jokaisen tärkeän asian, ja sanan ja olen säilönyt ne sydämeeni. Olisin kertonut että uskon Samin olevan maailman paras isä tulevalle lapsellemme, ja olisin kertonut, että hän on todistanut tämän kaiken toimiessaan isänä minun ja Jannen pojille. Ehdoitta ja Rakastaen, vaikka pojat eivät hänen biologisia lapsia olekkaan. "Meidän pojat, ja meidän perhe" . Kaikesta huolimatta ja ulkopuolisesta paineesta välittämättä meistä on tullut me, ja perhe. Siitä olen kiitollinen, ja kaikkein tärkeimpänä, muistan kun sanoin tahdon, ja tarkoitan sitä nyt ja aina.

Tällaisin ajatuksin olen miettinyt nykyistä elämääni, häitäni, yhteistä aikaamme. Olen onnellinen, ja saanut viimeisen kahden vuoden aikana elämältä paljon, sen lisäksi että menetin kaiken. Olen saanut myös uudenlaisen asenteen elämään, ja kaikkeen mikä liittyy arjen onnellisuuteen. Osaan arvostaa elämää ja sitä mitä nyt olen saanut. Kuitenkin myös minulla on huonoja päiviä, kiukuttaa, väsyttää raivostuttaa, ihan vaan syyttä. Siltikin Rakastan elämääni, arkeani ja perhettäni. Olen onnellinen. Toivon sinullekin onnellista loppuviikkoa ja elämänasennetta <3 , onnellisuus ja hyvä mieli on usein asenne kysymys. Ihanaa syksyn alkua!

Minä tiedän, niin minulla on oikeus! Vai onko??

Ehdinpäs elokuulle vielä toisenkin tekstin ! Kohta onkin virallisesti syksy, minun kalenterissanin ainakin lukee ensiviikon kohdalla syyskuu, joten toivotetaan se tervetulleeksi ja laitetaan villasukat jalkaan! Minä pidän syksystä, kynttilöistä ja takkatulesta, sekä pimenevistä illoista. Varsinkin tällaisen kesän jälkeen. On ollut kaikkea hienoa, on ollut lämpimiä ilmoja, on ollut oikein elämäni kesä! Mitä muuta sen jälkeen voi tulla kuin ihana raikas syksy, sateen ropina katossa, tuuli ulvoo nurkissa, IHANAA, arkea ja syksyä ja tottakai, vauvan laskettuaika lähenee.

Itseäni on paljon mietityttänyt ja jopa ärsyttänyt viimeaikoina sosiaalisessa mediassa leviävä mollaus kulttuuri, jonka jokainen kirjottaja itselleen kyllä hyväksyy, mutta samalla arvostelee muita. Se että joku sanoo poikkipuolisen mielipiteen jostakin saa aikaan hyökkäyksen. Nyt en halua puuttua rasismiin, seksuaaliseen syrjintään tai muuhun paljon puhuttavaan, kylläkin tärkeään asiaan. Haluan ajatella asiaa henkilötasolla. Olen lukenut nyt syksyn mittaan paljon keskusteluja joissa jokaisessa "Minä itse ja minun mielipiteeni ja kokemukseni on se mikä on oikea, muista viis".

Ihmisillä on erilaisia elämäntilainteita. On ydinperheitä, uusioperheitä, sinkkuja, tahallisesti tai tahattomasti lapsettomia, perheitä jotka ovat menettäneet kotinsa, perheitä joissa on kuollut isä, äiti, lapsi, koira tai kissa, perheitä joita on kohdannut vakava sairaus, perheitä joissa sairaus ei ole niin vakava, mutta vaikuttaa arkeen ja tulee vaikuttamaan koko tämän perheen "eliniän" ajan, hyvin erilaisia perheitä erilaisissa elämäntilanteissä, ja erilaisissa ympäristöissä. Jokainen aivan hyvä perhe, jokainen tietää omat ongelmansa ja haasteensa, jokaisella on oma kokemus, ja jokaisella on kokemus siitä miten yhteiskunta/muut perheet vastaavat heidän perheensä tilanteenseen.

Kukaan ei tiedä toisen perheen elämästä, miten he pärjäävät ja jaksavat kaiken keskellä. Miten tuo unelmapari nyt erosi, hehän olivat täydelliset!? Mistä SINÄ sen tiedät?? Häneltä on kuollut koira, ei hän tiedä surusta mitään, minulta kuoli mies, tai minulta kuoli lapsi, MINÄ tiedän mitä suru on. MITEN NIIN?? Hänelle se koira on ollut perheen jäsen, onko hänen surunsa siis vähäpätöisempi? Ei ole, hänen surunsa on hänen omansa. Ehkä jos häneltä kuolisi lapsi, hänkin olisi sitä mieltä että ehkä koiran kuolema ei ollutkaan se kaikkein pahin, mutta kun häneltä kuoli koira, ei lapsi, ja hänellä on oikeus suruun! Aivan kuten sillä toisellakin, ei ole suurempaa eikä pienempää surua. Jokaisella on vaan oma surunsa, se joka vaikuttaa juuri sen henkilön elämään. En ymmärrä näitä "Tiedän miltä sinusta tuntuu, minulle kävi näin..." ei surevaa kiinnosta miten sinulle on joskus käynyt. Jos sinulla ei ole sanottavaa joka ei liity itseesi, voi olla hiljaa, eikö?

Toinen keskustelutyyppi on se että keskustelun aloittaja on kokenut että häntä kohtaan ollaan oltu epäoikeudenmukaisia, ja hänen tietämystään toisenlaisesta elämästä on arvosteltu. Keskustelun aloittelija ärähtää, miten HÄN kyllä tietää, ja sitten se alkaa. Keskusteluun liittyy mukaan samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä jotka ARVOSTELEVAT sitä joka meni tätä aloittajaa arvostelemaan. Keskustelun sisältö on se miten sillä ihmisellä ei ole oikeutta, ja miten ihan varmasti tämä ryhmä tietää asioista. Jossain vaiheessa joku jo tunnistaakin tämän joka on päästänyt sammakot suustaan, ja ARVOSTEE häntä. Koko keskustelu puetaan asuun jossa nämä keskustelijat vaativat oikeutta itselleen, ja siihen miten he elävät, ilman arvostelua. MUTTA kukaan heistä ei ymmärrä että aivan kokoajan he itse syyllistyvät tämän yhden ihmisen mollaamiseen ja jollain tasolla samassa elämäntilanteessa olevan mollaamiseen. Heitä ei ollut siis oikeus arvostella, mutta kun näin tapahtui HEILLÄ kyllä on oikeus. Yhtälö jota en ymmärrä!!

Ja näitä riittää! En väitä ettenkö koskaan itse syyllistyisi vastaavaan, mutta tuntuu että juuri sosiaalinen media on saanut aikaan sen että ihmiset ovat voimakkaan agressiivisesti jotakin mieltä. Aloitetaan varovasti ja kun saadaan taakse ihmisiä se hirveä kohkaaminen alkaa. Mitä sitten jos joku sanoi että "on niin rankkaa kun..." ja samalla saattaa sanoa että sinä olet hyvässä asemassa kun sinä et tällaisesta murheesta mitään tiedä. MITÄ SITTEN, vaikka sinusta tuntuukin että tiedät kaiken juuri siitä asiasta, mitä sitten jos koet tämän ihmisen turhan valittajaksi, ANNA OLLA!! Älä heti kotiin tultuasi pura turhautumistasi naamakirjaan, se tuskin on oikea tie. Ja totuus on että KUKAAN ei voi tietää toisen elämästä niin paljon että se antaisi oikeuden lähteä vertailemaan. Jos joku hölmö kaupan kanssalla päästi sammakon suustaan, kannattaako siitä vetää herne nenään?? EI KANNATA!

Jokaisella meistä on siis oma ristinsä kannettavana, ja voidaan antaa kaikkien kukkien kukkia. Ei lähdetä sille linjalle että minä itse on maailman napa ja kukaan muu ei ole yhtään mitään. Annetaan toisille mahdollisuus, ja annetaan elämälle mahdollisuus. Turha on nostaa verenpainetta asiasta joka on vähäpätöinen. Nyt en tarkoita asioita jossa suoraan "hyökätään" sinua päin, vaan ohimennen heitettyjä juttuja joihin turhaan takerrutaan. Mitä sitten jos joku on sitä mieltä että hänellä on rankempaa, siinäpä on sitten sitä mieltä. Yritä olla välittämättä. On kuitenkin ikävää että naamakirjassa tai muussa sosiaalisessa mediassa aletaan muka oikeutetusti itse lynkkaamaan näitä ihmisiä, jotka saattavat ihan oikeasti olla väärässä ja sinä oikeassa. Silti se on paljon melua tyhjästä eikä johda mihinkään muuhun kuin pahaan mieleen. Pura asiaa kasvotusten ystävillesi, puolisollesi, perheellesi, juttele se pois mielestä ja naurahda. Älä tee some lynkkausketjua tiettyä ihmisryhmää tai ihmistä vastaan. Moni meistä varmaan ajattelee että en minä niin teekkään? Mutta itseni mukaan lukien, moni tekee juuri niin, eikö?

Nautitaan viikonlopusta ja venetsialaisista ja ystävistä. Nautitaan elämästä joka meillä on ja annetaan muiden elää omaansa. Yritetään itse olla syyllistymättä itseni korottamiseen, koska minä tiedän- ihmiseksi. Yritä sinäkin. Ja tämä tästä asiasta, ja muistakaa, en pidä itseäni sen parempana. Syyllistyn tähän kyllä, mutta yritän olla niin tekemättä. Ainakin olen alkanut asiaa tiedostamaan.

Halauksia ja ihanaa syksyn alkua! Äkkiä kaivamaan villasukat esiin jos ne eivät vielä ole :D !

Täällä taas, pitkän tauon jälkeen !

Enpäs olekkaan lopettanut tätä :), niinkuin joku jo ajatteli. Olen vaan ollut niin touhuissani ja lomalla, ei ole ollut aikaa, ja tavallaan olen halunnut nauttia tästä kesästä perheen kanssa. Tarkoitus oli häitten jälkeen tulla tänne kuulumiset kertomaan, mutta Sami jäi lomalle myös ja ollaan oltu viisiviikkoa molemmat kotona joten ei ole ollut aikaa tai halujakaan kirjoitella. Kuitenkin huomasin sitä taas kaipaavani ja nyt olen taas takaisin täällä :) !

On ehtinyt sattua kaikenlaista, iloista ja surullista. Elämän kiertokulkua kaikkine sen puolineen. HÄÄT <3 ne olivat ihanat, ja kaikki meni juuri niinkuin oli suunniteltu, aivan mahtavasti. Olen niin onnellinen, elämä on järjestyksessä. Tässä nyt sitten totutellaan uuteen sukunimeen ja rouvan elämään taas kerran, nyt viimeistä kertaa. Surullisen lisänsä kaikkeen toi isäni kuolema viikkoa ennen häitä. Kuolema ei kuitenkaan tullut yllätyksenä. Isä oli jo niin huonossa kunnossa että mietin, että tämä oli ainut tapa isän päästä häihin mukaan. Hän ei fyysisesti missään tapauksessa olisi voinut olla paikalla, joten näin tunsin että hän pääsi mukaan. Näki kun sanoin tahdon alttarilla miehelle, joka on hän joka minulle on tarkoitettu. Oli varmasti onnellinen puolestani ja poikien puolesta. Isä siis oli myös mukana, hengessä <3 !

Yllä yksi meidän hääkuvista, kivoja on paljon, mutta tämä on yksi suosikeista. Laitan vielä yhden alle joka paljastaa jo jotain uuttakin, niille jotka eivät velä tienneet.

Meille tulee vauva, ja laskettuaikakin on ihan pian. Syyskuun 23. päivä olisi siis virallinen TheDay :D ! Sama on mun oma syntymäpäivä, hassua, mutta ei varmastikkaan synny silloin. Kuitenkin on ollut mukava ajatella tuota päivää vauvan syntymäpäivänä. Joten melkoisesti kaikkea uutta ja ihmeellistä tulossa! Elämä tuntuu jotenkin niin hienolta, että välillä pelottaa miten mahtaa käydä, onko tämä pysyvää, saanko pitää tämän onnen. Haluan uskoa että saan pitää ja kaikki jatkuu. Niin sen täytyy olla!

Tässä nyt nopeasti päivitys mitä kuuluu, palaan asiaan tarkemmin vielä lähipäivinä. Kiitos kun olette jaksaneet odottaa <3 ihanaa viikonjatkoa jokaiselle!

Voihan itku kun itkettää !

Nyt se on täällä, heinäkuu! Miten aika vaan kuluu niin nopeasti? Muistan kun suunniteltiin häitä ja mietittiin miten paljon niihin on aikaa. Nyt on heinäkuun kolmas päivä ja häät ovat reilun kahdenviikon päästä. USKOMATONTA, vuosi meni kuin siivillä. Viimeiset viikot ovat olleet oikein matalalentoa, mutta hyvällä tavalla. Paljon hoidettavia asioita häihin liittyen, ja sitten ne arkiset asiat. Jaskan neuvolaa, Jonnin lääkäriä, omia juttuja siihen päälle. Jos en olisi kotona tätä kesää, en vaan ymmärrä missä välissä kaiken hoitaisin. Illalla sitten kaatuu sänkyyn väsyneenä ja nukahtaa välittömästi. Aamulla kun herää on taas sata asiaa mielessä mitkä pitää hoitaa. Jos mun kalenteri menisi hukkaan, se olisi katastrofin alku se, miten selviäisin kaikesta ja muistaisin kaiken?

Tänään paistaa aurinko, ihanaa! Ei ole kevään helteitä lukuunottamatta ollut kovinkaan kummoiset kesäkelit. Takkaankin on pitänyt laittaa välillä tuli kun on ollut niin kalsa ilma. Nyt kuitenkin näyttää paremmalta. Rakastan lämpöä ja hellettä, Suomessa ei vaan yksinkertaisesti voi olla liian kuuma, IKINÄ ja tarkoitan todella sitä EI IKINÄ, eikä missään tilanteessa. Huomaan että mielikin on heti pirteämpi, vaikka en ole huomannut että olisin kovinkaan alamaissa ollut, enkä olekkaan ollut, nyt vaan olen asteen verran enempi iloinen :) ! Tunteet ovat olleet herkillä muutenkin tänäaamuna. Itkettää ihan kaikki asiat elämässä, eikä huonolla tavalla, vaan olen onnellinen siitä mitä minulla on. En voi ymmärtää että olen menossa naimisiin, miehen kanssa joka on enemmän kuin se täydellinen kumppani minulle, minulla on mahtavia ystäviä ja kaasoni jotka ovat siskojani ovat huippuluokkaa. Eilen Jenni oli tehnyt tuntitolkulla häitten ohjelmaa koneella, he suunnittelevat, toteuttavat, miettivät mikä on tärkeää.. en ole ainoa jolla on kädet täynnä hommia, myös he tekevät töitä häitten eteen, ja kovasti tekevätkin. Miten koskaan voin tarpeeksi kiittää? Minä olen murehtinut myös käytännön asioita, jopa perinteitä joita häihin liittyy, miten tietyt asiat hoidetaan joita perinteisesti ei voi hoitaa. Nekin ovat alkaneet järjestyä. Kaikki järjestyy ja ihmiset ovat auttaneet ja olleet mukana elämässä tätä kaikkea. Tuntuu hyvälle! Tuntuu että minulle on tulossa juuri sellaiset häät kun juuri minä haluan ja parasta siinä on se että ollaan Samin kanssa tehty kaikki päätökset yhdessä, ja kumpikin on tehnyt kompromisseja toisen hyväksi. Mistään tärkeästä ei kuitenkaan kumpikaan ole joutunut luopumaan, ehkä suurimmaksi osaksi siksi että olemme olleet tässäkin asiassa samalla aaltopituudella. Ajatelkaa minä menen naimisiin 19.7. , kuka olisi uskonut vielä parivuotta sitten?

Tietyn haikeuden tämä kaikki on tuonut mieleeni myös. Siskoni Jenni kävi Kuopiossa ystäväänsä moikkaamassa ja samalla hän kävi Jannen haudalla. Vei minulta vaaleanpunaisia ruusuja haudalle. Sain kuvan haudasta ja kukista. Tuntui haikealta, ja tuli kova tarve päästä itsekkin haudalle käymään. Tiedän että siellä Janne ei enää ole, mutta tuntuisi hyvälle jos voisi mennä kertomaan kaikesta. Rauhassa haudalla, kertoa mitä meille kuuluu, mitä on tapahtumassa, ja millaisen elämän pojat kaikesta huolimatta ovat saaneet. Matka on vaan liian pitkä juuri nyt. Ennen häitä en ehdi enää, se ei vaan ole mahdollista. Olen ajatuksissani yrittänyt jutella Jannelle, ja tiedän että Janne toivoisi pojille vain parasta ja sitä pojat ovat saaneet. Rakkautta, rajoja, kodin, perheen ja turvallisen elämän. Janne olisi iloinen, ja varmasti sitä mieltä että meidän asiat menevät kokoajan vaan parempaan. Haluaisin silti mennä käymään, jutella rauhassa, kertoa itse... Tällaisina hetkinä olisi hyvä jos hauta olisi täällä lähellä. Se olisi kuitenkin ollut itsekkyyden huippu, Janne olisi halunnut itse tulla haudatuksi Varkauteen. Kun palasi sinne länsirannikolla asumisen jälkeen, sanoi että täältä lähden pois vain jalat edellä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, Jannen kuuluu saada olla Varkaudessa aina. Sitä hän olisi halunnut ja sen hän sai. Tunteet eivät ole missään nimessä ristiriitaiset. Minä tiedän että haluan tätä, ja tämä on enemmän kuin oikein. Ei ole epäselvää onko sopivaa mennä naimisiin nyt. Se on todella sopivaa ja niin kuuluu tapahtua. Kuitenkin haluaisin kertoa Jannelle, jutella rauhassa, ja tuntuu että ainut paikka siihen olisi Jannen hauta. Juttelen kuitenkin täällä, kotonani Raumalla, sekin helpottaa ja Janne varmasti kuulee. Olen miettinyt sanoja "kunnes kuolema teidät erottaa". Kirkkokin on määritellyt ne sanat päättämään avioliiton, antamaan jäljelle jääneelle  mahdollisuuden uuteen onneen ja elämään. Se minulle on tapahtunut, olen siitä onnellisessa asemassa että minä löysin uuden onnen. Sattumalta ja etsimättä, asioiden vaan piti mennä niin. Ei Janne muistoista häviä koskaan, silti elämäni on ottanut vahvasti uuden suunnan. Odotan tulevaisuuttani kovasti ja kaikkea hienoa jota on vielä edessä.

Olen onnellinen nyt ja tässä <3 niin onnellinen että voisin itkeä onnestä ja vähän olen itkenytkin. Mukavaa kesän alkua, nyt kun se oikeasti on täällä Suomessa. NAUTTIKAA, halatkaa läheisiä, kertokaa heille miten tärkeitä ovat. Olkaa onnellisia juuri siinä mitä teillä on nyt !

Sanotaankos nyt sitten ihan suoraan?

Lomalainen ilmottautuu taasen tännekin ! Se olis sitten tasan kuukausi hääpäivään <3, ja mua alkaa kyllä jännittää ihan tosissaan. Luulin että mä en mitään häästressiä revi, OLIN VÄÄRÄSSÄ!! Mulla on selkeä visio miten haluan asioitten olevan, miten koristellaan, miten sitä ja tätä... Hääpäivänä tuskin mikään Bridezilla olen, ja osaan suhtautua asioihin luontevasti, kaikki menee kuitenkin painollaan, sitten voi "relata" ! Sitä ennen kuitenkin olen huomannut että minulla on vahvat mielipiteet kaikkeen, tiedän mitä haluan ja mitä en missään tapauksessa halua. Se onkin haastavaa ihmiselle jolle on aina käynyt kaikki mitä muut ovat ehdottaneet, vaikea sanoa että ei en halua/tarvitse sitä, ja kiitos, mutta haluaisimme itse päättää. Se on kuitenkin onnistunut, ja häistä on oikeasti tulossa meidän näköiset. Tosin koristelu on vielä vähän vaiheessa, mutta idea on selvillä. KIVAA! Kesähäät, ja minä olen morsian <3 !

Muutenkin olen miettinyt paljon tuota asiaa "toisten miellyttäminen" . En haluaisi koskaan loukata ketään, mutta tahtomattani niin teen kuitenkin. Toivoisin että ihmiset kysyisivät minulta miksi, mielummin kun tekisivät omia päätelmiään ratkaisuistani. En ole tilivelvollinen kennellekkään, mutta minulla niinkun ei kellään muullakaan ole oikeutta loukata toista sillä ajatuksella että "minä olen tällainen - kestä se " ! Liian moni oikeuttaa ikävän käytöksen sillä, että on oikeus olla mitä on. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, mutta jokaisella on sen lisäksi velvollisuus ottaa toiset huomioon. Ei ole oikeutta loukata toista, ja satuttaa koska nyt vaan sattuu olemaan jotakin mieltä. Laukoa mielipiteitä joista tulee pahamieli, oikeuttamalla se sillä että minä olen sellainen ihminen joka sanoo asiat suoraan. Saa sanoa suoraan, "oletpa kaunis", "Sinulla on ihana uusi paita", "Oletko laihtunut?", "Anteeksi, se oli minun vikani" ja vaikka mitä muuta, kokeilkaapas joskus sitä suoraan sanomista. Se se vasta vaatiikin luonnetta, ei ole helppoa, minullekkaan. Jokatapauksessa toivoisin jos jotakuta olen loukannut, että hän juttelisi asiasta minulle suoraan, kysyisi miksi, ja antaisi mahdollisuuden minulle vastata, ennen kuin tekee päätelmiä syistä. Yritän itsekkin samaa ja tiedän ettei se ole helppoa.

Minulle on myös tullut "ramppikuume" ... Olen miettinyt miksi ihmeessä Sami tahtoo juuri minut ja meidät? Olisi varmasti ollut helpompiakin vaihtoehtoja... Olen tätä miettinyt ennenkin, mutta jossain kohtaa se ajatus jäi taka-alalle, nyt se kuitenkin on noussut taas pintaan. Ei se Samikaan ihan "terve" ole jos en minäkään läpäisisi sujuvasti testejä :) ! Edelleen meidän häistä ollaan montaa mieltä, ja osa on vahvasti sitä mieltä että ei ole oikein mennä nyt naimisiin. Onneksi minä tiedän että se on enemmän kuin oikein. Miten tilanne muuttuisi vuodessa tai vaikka viidessä, mikä on "sopivan" raja. Meneehän ihmiset heti avioeron astuttua voimaan uusiin liittoihin. Virallisesti minä olen ollut naimaton kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Olen löytänyt uuden onnen elämääni, pojille tasapainoisen kodin ja toivon tulevaisuutta ajatellen. En olisi uskonut näin käyvän. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin että olen löytänyt aidon Rakkauden, joka on moleminpuolista ja ehdottoman pyyteetöntä <3 ! Olen löytänyt onnen, ja tasapainon. Se ei ole nykypäivänä kovinkaan tavallista. Uskon että meidän suhteessamme kumpikin arvostaa juuri sitä mitä meillä on, lisäksi kumpikin arvostaa toisiaan ja toisen oikeutta onneen. Haluaa tehdä kaikkensa toisen onnen eteen, ja on samalla itse onnellinen. Harvinaista nykypäivänä, eikö?

Minä en ole ollenkaan nyky-yhteiskuntaan sopiva ihminen. Minä en odota mitään kaukomatkoja, enkä sitä että löydän onnellisuuden jostain muualta, en etsimällä etsi jotakin mielenkiintoisempaa ja hienompaa ja uudempaa, en kadehdi ihmisiä jotka voivat reissata, ja joiden rahat riittävät tilipäivästä toiseen niin ettei tarvitse sen ihmeemmin miettiä miten ne käyttää. Minulla on toki tavoitteita elämässäni, joitten puolesta olen valmis uhraamaan asioita. Tässä tapauksessa se tarkoittaa kuitenkin rahallista uhrausta. Perhettäni, aikaa perheelle ja Rakkaitani en koskaan voisi "uhrata" minkään tavoitteen tai oman halun takia. Ne ovat tärkeintä elämässäni, ja niiden jälkeen tulee kaikki muu.

Toivon teille kaikille onnea, rakkautta ja iloa elämään. Minä pääsen nauttimaan Juhannuksesta taas kerran perheeni kanssa mökille. Viimevuonna kaikki oli jo mahtavasti, kohotettiin malja Samin ja minun kihlaukselle. Nyt asiat ovat taas muuttuneet, ja vielä parempaan suuntaan. Viimevuonna minä vein Samin mukanani ensimmäistä kertaa yhteisen Juhannuksen viettoon, tänävuonna siskoni tuo miehensä ja miehen tyttären mukaan. Joukkomme on kasvanut taas kahdella ihmisellä ja onni lisääntynyt. IHANAA JUHANNUSTA, ilmoista huolimatta <3 !

"saan olla niin paljosta kiitollinen..."

Olisikohan nyt niin että toukokuu mennä humahti ilman yhtään kirjoitusta. Johtunee siitä että yksinkertaisesti ei ole ollut aikaa. Harjoittelussa on mennyt päivät ja illat enemmän ja vähemmän jalkapalloilun parissa, Jerryn tai Jaskan harkoissa ja peleissä. Toukokuu oli vähintäänkin hektinen ja toimintaa täynnä siis , mutta mukavaa on ollut. Kesä onkin jo täällä ja lomakin kolkuttelee aivan oven takana. Ei ole enää kuin tämä viikko ja minäkin jään kotiin poikien kanssa. Paluun kouluun teenkin vasta pitemmän ajan päästä. Kiva kun saa vaan olla, vaikka voi se oudolta tuntua, kun on tottunut touhottamaan suuntaan jos toiseenkin.

Minulla on asiat tosi hyvin. Eilen oli Samin kanssa vuosipäivä, olemme olleet kihloissa kokonaisen vuoden ja ensimmäisestä tapaamisesta oli täydet kaksi vuotta. Ei olisi uskonut vielä kaksivuotta sitten millaiseksi elämä muuttuu. Kaikki tuntuu niin hyvältä ja oikealta. Palaset jotka jo ajat sitten loksahtivat paikoilleen, ovat varmaan nyt sitten hitsautuneet yhteen. Tämä on se mitä haluan, juuri tässä ja nyt olen onnellinen. Tässä hetkessä, päivässä ja elämässä. On melkoinen tunne ymmärtää millainen on onnellinen elämä ja nauttia arjen "harmaudesta" ihan vaan koska saa elää sitä arkea juuri niinkuin haluaa, ja että yleensäkin saa elää. Luulen että Janne olisi ja on ylpeä minusta. Janne rakasti elämää, nautti pienistä asioista siinä, löysi hauskoja asioita arjesta, osasi nauttia elämästään. Nyt minäkin osaan, ja se tuntuu hyvältä. En olisi kuvitellut koskaan elämässäni olevani näin onnellinen ja rauhallinen. En kuvitellut että elämä yleensäkään voi olla sellaista kuin se nyt on. Sitä se on kuitenkin, arkipäivien nivoutumista toisiinsa, luoden jokapäivä yhden uuden onnellisen muiston minun elämäni janalle.

Tämä kesä on suuri minulle, menemme naimisiin. Tiedän että siitäkään kaikki eivät ole samaa mieltä että se on sopivaa, mutta vain se merkitsee mitä minä tiedän sydämessäni, ja minä tiedän että se on enemmän kuin sopivaa. Sen vain kuuluu mennä niin, Samin ja minun kuuluu olla yhdessä aina. Pojilla kuuluu olla perhe ja mahdollisuus onnelliseen turvattuun elämään. Mikä tekisi lapset onnellisemmiski kuin se että heille tärkeät ihmiset ovat onnellisia ja pystyvät huolehtimaan heistä. Kun on tavannut sielunkumppaninsa joka tuntui tutulta heti ensihetkestä alkaen, joka on jaksanut kannatella läpi aallonpohjien ja mustien päivien, joka on saanut sinut taas nauramaan ja nauttimaan elämästä, ja joka nauttii sinun seurastasi ja on onnellinen kanssasi, mitä silloin kuuluu tehdä? Silloin kuuluu kertoa koko maailmalle, me kuulumme yhteen. Olemme löytäneet toisemme ja aiomme olla onnellisia tässä ja nyt. Nauttia elämästä ja siitä mitä se tiellemme tuo, yhdessä.

Minä olen kuin teinityttö odottaen kesää, samalla odotan loppuelämääni vaimona, äitinä ja perheenä. Sellaisena perheenä joka on päättänyt jatkaa yhdessä tuli mitä tuli. Miten kukaan voisikaan pitää sitä vääränä? Janne eli hetkessä, nauroi ja nauratti seurassa, nyt minä tiedän miltä tuntuu nauttia siitä mitä sinulla on. Minä olen saanut paljon ja olen kiitollinen siitä. Rakastan elämääni, Rakastan Samia ja poikia. Minulla on kaikki, mitä ikinä toivoin ja paljon paljon enemmän. Mielessänni on soinut laulu jota isäni minulle aina iltaisin lauloi, kun olin vielä pieni tyttö. Silloin kun satulinnat ja prinssit ovat vielä totta unissa.

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan 

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik' tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään 

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain 

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään 

En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin 

En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein 



Ihanaa kesäkuun alkua jokaiselle teistä. Nauttikaa elämästä, kesästä ja lomista. Minä ainakin nautin elämäni kesästä <3

Haamut on helpompi kohdata yhdessä, yksin ei jaksaisi.

Paljon on ollut mielipiteitä siitä että löysin rinnalleni uuden ihmisen. Onneksi pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet hyviä, ainakin nykyään jo, aluksi oli niitä ikävämpiäkin. On aiheuttanut pohdintaa miten niin pian, tai sitten on pohdittu miten pystyn, ja varmaan joku on pohtinut sitäkin että miten Sami on pystynyt. En ole ihan hirveän tarkasti kertonut koskaan miten tässä näin kävi. En ole avannut siten miten olemme siinä missä olemme nyt yhdessä ja perheenä. Ihmeitä tapahtuu, ja oikeat ihmiset kohtaavat toisensa, jos niin on tarkoitettu. Niin meillekkin kävi, vaikka kumpikaan ei varmasti olisi uskonut. Kerron jotakin, joka ehkä auttaa ymmärtämään, miksi nyt ja miksi Sami.

Sami oli viikonloppuna mökillä kavereiden kanssa, ja olin iloinen hänen puolestaan. Minulla oli itselläni hyvä olla, ikävä oli, mutta en ollut ahdistunut niinkuin joskus ennen, en pelännyt että jotakin kamalaa tapahtuu, vaan pelkästään ikävöin. Ikävöin ihmistä josta on tullut parissa vuodessa elämäni keskipiste yhdessä poikien kanssa. Ihmistä josta on tullut paras ystäväni (nyt yhtään väheksymättä muita ihania ystäviäni), ihmistä jota kaipaan vaikka hän ei olisi edes kauan poissa, ihmistä jota ajattelen useasti päivän aikana ja odotan että taas näemme. Ihmistä joka tekee elämästäni onnellisen, ja joka merkitsee niin paljon etten osaa sitä edes kuvailla. Minulla oli ikävä sitä joka jaksoi kaiken ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana ja jäi viereeni.

Ei tämä aina ole ollut niin ruusuilla tanssimista. Ei varmasti ole ollut helppoa tulla perheeseen jota on kohdannut niin suuri suru, että sen ajatteleminen tekee yhä edelleen kipeää. Hän kuitenkin tuli, kesti ja jäi. Se miten selvisimme johtuu siitä että puhuimme. Alotimme viestittelemään jo hyvin pian tavattuamme, toinen tuntui heti aluksi jo kummallisen tutulta, olemme puhuneet, puhuneet ja puhuneet. On itketty ja on naurettu, ja nyt olemme tässä. Jokainen suhde muuttuu jossain kohtaa intiimimmäksi, haluaa että toinen on vieressä yötä, ainahan niin käy kun ihastuu. Sekään ei ollut helppoa, oli pojat, oli minun koti, hänen kotinsa ja sitten se suurin oli minun ja Jannen sänky, ei ole helppoa ajatella että siinä nukkuu joku muu kuin Janne. Minua ei kuitenkaan hoputettu, ei vaadittu, annettiin aikaa, vielä kun olin valmis siihen kysyttiin olenko varma, haluanko oikeasti, mitään ei tarvinnut tehdä pakotettuna. Koskaan ei hän kysynyt, koska otat Jannen kuvan pois yöpöydältäsi? Ei hoputtanut siinäkään, ei ollut kiire, itse kuvan siirsin pois kun muutimme yhteen, ja edelleen se on olohuoneen kirjahyllyssä niin että näen sen jokapäivä siinä. Enää en niin usein pysähdy katsomaan, mutta tiedän missä se on kun tulee sellainen olo että on palattava ajassa taakseppäin. Minä sain juuri niin paljon aikaa kun itse tarvitsin. Ei tarvinnut ahdistua ajatuksesta, että toinen ei kestä menneisyyttäni, ei tarvinnut pelätä. Se miten hän sen koki, sitä en tiedä, mutta hienosti hän kesti minun surutyöni rinnalla kulkien. Ei siis ole ollut helppoa, kaikki on vaatinut aikaa, ja siksi tuntuu hullulta kun jotkut ihmettelee "miten noin pian"!? Jos tietäisivät mitä kaikkea on selvitetty askel kerrallaan eivät ehkä kysyisi, aika on merkityksetön vain se miltä tuntuu merkitsee.

Ajattelin aina että pärjään hyvin YH:na, tekihän Janne reissutöitä ja oli viikot poissa kotoa tai teki pitkää päivää. Miksi en siis pärjäisi, ja pärjäsinkin. Myöhemmin ajateltuna arki oli suorittamista, tee, vie, hoida, laita nukkumaan, onko syöty, maksa laskut, riittäkö rahat, onko puhtaita vaatteita, ei ketään kenen kanssa kaiken jakaa. Sitten Hän tuli ja sanoi, anna minä autan, anna minä pidän huolta teistä. Se uskomaton lause, joka tuntui silloin niin valtavan hyvältä että itketti, silti se ei ollut siinä. Ei ollut helppoa luovuttaa osaa naruista, yritin perääntyä ja vaikeassa tilanteessa tarjosin ulospääsyä "tälläaista tämä on, ymmärrän jos haluat lähteä..." sen yhden kerran sanoin sen, pelkäsin että Hän lähtee, mutta tiesin että niin voi käydä ja olisin sen ymmärtänyt. Hän ei lähtenytkään vaan jäi, kertoi että me selvitään, kaikki on hyvin ja hän auttaa. Sovittiin etten enää ikinä sano niin, en lähetä häntä pois kun tulee vaikeaa, annan mahdollisuuden hänelle ja itselleni, mahdollisuuden elämälle ja sille että yhdessä pärjäämme ja jaksamme. Hän kysyi, miten kuvittelen että yhdessä emme kestäisi jos olen valmis yksinin kestämään. Sen jälkeen olemme olleet yhdessä, myös poikien asioissa. Kun tuen määrä arkielämässä kasvoi, ymmärsin miten väsynyt olin, miten en olisi enää pitkään jaksanutkaan kaikkea yksin. Miten elämä oli ollut suorittamista ja miten huolissani olin kokoajan perheeni pärjäämisestä. Siis sinä joka on ihmetellyt miten toin uuden ihmisen poikien elämään, toivon että ymmärrät nyt että sekään ei ollut helppoa, vaan vaati paljon kyyneleitä, pelkoa ja vihdoin luottamusta. Tuloksena oli kuitenkin "normaali" onnellinen perhe, jossa elämä on tasapainoista ja arki pyörii vaikeuksista huolimatta hienosti. On hienoa miten joku muukin ottaa vastuun ja kestää, enää ei yksin tarvitse. Mutta helppoa se ei ole ollut, eikä mikään tapahtunut yhtäkkiä. Tuntuu pelottavalta edes ajatella sitä vaihtoehtoa että olisimme jääneet poikien kanssa keskenään, en oikeasti tiedä missä olisimme nyt, olisimmeko enää edes kokonainen perhe, minun voimani olisivat loppuneet ilman häntä.

Ei tämä kaikki siis ole ollut niin helppoa miltä se on vaikuttanut, koska en ole kertonut siitä miten minusta ja hänestä tuli me, mutta äitini sanoi että "Jos suhde alkaa vaikeuksien ja kriisien keskeltä, tulee siitä varmasti niin vahva että sen jälkeen selviää mistä tahansa!" Näin minäkin uskon. Minä sain kokoanaisen perheen, sain rakkaan ihmisen vierelleni ja pojat saivat turvallisemman ja onnellisemman elämän. Koko meidän perheemme on voittaja! Tilanne olisi varmasti toinen ilman Häntä. Parasta ystävääni, ihmistä joka kesti ja tuki, ja tekee sitä edelleen. Ihmistä jota rakastan siksi mikä hän on, ja millainen hän on. En enää voisi kuvitella elämääni ilman häntä, enkä edes halua. Hän on ihminen joka teki rikotusta ehjän, ja sai uskomaan elämään. Joskus tuntuu että osa ihmisistä ajattelee että hyppäsin suinpäin suhteeseen, toivottavasti se että kerroin meistä, antaa oikeanlaisen kuvan. Ei tällaisessa tilanteessa voi hypätä suinpäin suhteeseen, se vaatii työtä, valtavasti työtä ja yhden meren verran kyyneliä. Mutta lopputulos on mahtava, se on onnellinen elämä. Tässä pintaraapaisu siitä miten olemme tässä nyt. On paljon enemmänkin asioita, syvempiä asioita, suuria asioita, joista olemme selvinneet. Enkä aina voi sanoa että yhdessä, koska minä olin välillä lamaantunut ja itkuinen, Sami selvisi kummankin puolesta. On hienoa elää elämäänsä ihmisen kanssa jota arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa. Jonka käsiin voi luottaa koko tulevaisuutensa tietäen että hän ei jätä yksin selviämään. Vaatii suurta luonnetta ja vielä suurempaa sydäntä pystyäkseen siihen mitä Sami teki, olen siitä hänelle kiitollinen. Minä Rakastan Samia koko sydämestäni, hänenlaisiaan ei ole varmastikkaan kovin montaa... Hän on minun sielunkumppanini, toivon että sinäkin löydät omasi. Silloin elämä tuntuu elämältä. Se on sitä onnellisuuden maksimointia, kun arki on juhlaa.

Hyvää Vappua kaikille! Toivottavasti tämä auttoi ymmärtämään paremmin, ja ehkä sai jonkun joka on ollut sitä mieltä että tämä on ollut hätiköityä ja väärin, tajuamaan että mitään ei ole tehty hätiköiden koska se ei ole mahdollista. Olen tässä ja nyt siksi että minä sain aikaa kohdata omat peikkoni, ja Samilla oli voimia kohdata ne kanssani ja antaa aikaa.

Tulipahan sanottua...

Taas se aika vaan on vierähtänyt, olenkin miettinyt että milloinka on se viimeinen bloggaus. Ei ole suunnitelmissa lopettaa, mutta välit vaan kasvavat ja kasvavat. Asiaakin ehkä olisi, mietin usein että tuosta ja tuosta kirjoitan, sitten se hetki menee, ja se tunne että siitä asiasta piti kirjottaa. On niin hirveesti kaikkea tekemistä ja touhuamista ja ja ja... on siis vissiin elämää elämässä. Kauheen kiva että on, ja ehtii tänne sitten aina välillä kirjoitella.

Mulla on ollut tenttejä tosipaljon. Tänään oli kuitenkin kevään viimeinen tentti ja edessä on vielä harjoittelu ensiviikosta alkaen. Sitten olisi tämä kevät valmis koulun osalta ja kaikki kunnialla saatu läpi. Valmistuminen on taas askeleen lähempänä, vaikka kuitenkin vielä niin kaukana. En voi sanoa että ei olisi käynyt mielessä hakea "oikeita töitä" kyllä se tilipussi houkuttaa, mutta toistaiseksi olen saanut hillittyä itseni ja jatkanut opintoja kohti lopullista tutkintoa. Heikkona hetkenä on potkittu eteenpäin, ei ole annettu lupaa luovuttaa ja mennä töihin. Mutta on se ollut melkoista pennin venyttämistä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Eikä sille ole helpotusta näkyvissä. Pärjännyt kuitenkin olen, ihan itse!

Tämä oli ehkä alustus sille että olen taas saanut kuulla miten olen hyväksikäyttäjä enkä ajattele kuin itseäni, ihmisillä tuntuu olevan vahvat tiedot siitä miten minä ja me elämme. En ymmärrä miten se kuuluu muille, mutta näyttää se kuuluvan. Päätin jo aikoja sitten etten lähde näitä kommentoimaan. Kuitenkin niistä tulee paha mieli, vaikka kuinka yrittäisi olla välittämättä. Samalla tavalla tulee paha mieli siitä kun ihmiset katsovat että heillä on oikeus arvostella tekemiäni valintoja ja ratkaisuja ja samalla ehkä miettiä sitä välitinkö Jannesta lainkaan. Osa on ollut reilusti liikkeellä ja kertonut omista tunteistaan, miltä asiat tuntuivat ja miten omia tunteita läpikäymällä ehkä huomasikin että kyse ei olekkaan siitä mitä minä teen, vaan miten itse suhtautuu asiaan. Sen kertominen minulle on ollut rohkeaa ja arvostan sitä. Ei takana päin puhetta vaan suoraan kerrottu, että tunsin näin, mutta sitten ajattelin asiaa ja ymmärsin... Kuitenkin näitä on vain muutamia. Kuulen silti myös ihmisten arvosteluja jotka eivät itse ole minulle kertoneet mitään, eivätkä edes kysyneet, heillä on vain vahva mielipide joka on se ainoa oikea, vaikka se koskee minun elämääni. Se on loukkaavaa, en minäkään puutu heidän elämäänsä, heillä ei ole oikeutta puuttua tekemisiini, saati arvostella niitä. Lisäksi ihmetyttää ne ihmiset jotka kertovat jatkuvasti minulle näitä asioita, juoruavat, olisitko voinut uskoa että sekin sanoi sinusta näin... Mitä he siitä saavat?  Samalla esitän toiveen heille jotka arvostelevat, puhukaa suoraan, laittakaa tekstivisestiä, sähköpostia, soittakaa, ihan mitä tahansa, haluaisin puhua asioista kaksin sinun kanssasi, en kuulla juttuja muilta ihmisiltä. Kuitenkin jos yhteyttä otat ole kiltti ja kuuntele myös minun kantani asiaan. Jos et tähän pysty, annathan asian olla. Maailmassa on ihan tarpeeksi paljon kaunaa, surua, murhetta ja ikäviä asioita, ei tehdä niitä sellaisista asioista jotka eivät sitä ole.

Jannella oli paljon ystäviä, lapsuuden ystäviä jottka tunsivat iloisen sosiaalisen Jannen tavallaan, nuoruuden ystäviä, työkavereita, puolituttuja ja sydänystäviä, harrastuksista kavereita ja tuttuja... Ystäväpiiri oli laaja, Janne oli sosiaalinen ja pidetty. Iloinen, naurava vitsiniekka, muistot monella juontaa juurensa lapsuuteen asti. Minusta on kiva kuulla millainen Janne oli, ja on mukava ajatella että hänen siskonsa kerää pojille kansiota lapsuuajoilta, sitten kun siihen omalta ikävältään pystyy. Tosi hienoa että voin esitellä heille isänsä lapsena, näyttää kuvia ja kertoa. Toivon että Jannen perhekkin kertoo pojille, varsinkin Jerry on alkanut kovasti kysellä asioita joihin minulla ei ole vastausta. Silti pitää muistaa että minä tunsin Jannen omalla tavallani, minä olin Jannen vaimo, elin perhe-elämää hänen kanssaan, minäkin tunsin Jannen, omalla tavallani. Niiden vuosien aikana kun olimme yhdessä ja naimisissa uskon oppineeni tuntemaan sen Jannen millainen puoliso ja isä Janne on. Moni on alkanut unohtaa että myös minulla on oikeus muistoihini, Janne oli minulle tärkeä ja rakas. Janne oli se jonka kanssa kävelin alttarille. Minulla on muistot ja menneisyys Jannen kanssa. Meillä oli ja on yhteiset pojat, vain minä tiedän mitä Janne kertoi viimeisien kuukausiensa aikana minulle. Tiedän myös mitä Janne olisi halunnut, ja toivonut. Jokaisella on oikeus muistaa Janne juuri sellaisena minkälainen vaikutus Jannella oli juuri hänen elämäänsä. Minullakin on oikeus, ja samalla minulla on oikeus nykyiseen elämääni. Jokainen Jannen ystävistä jatkaa elämäänsä, muistaen Jannen sillointällöin tai vaikka päivittäin. Minä näen Jannen kasvavien poikieni kasvoista päivittäin, kuulen kysymykset isästä, yritän vastata parhaani mukaan, kaikkeen en osaa vastata, mutta yritän. Ihmiset jotka ajattelevat että olen unohtanut Jannen ovat väärässä. En halua unohtaa, enkä edes pysty, jos tietäisitte miten meillä kysytään isästä ja miten isästä puhutaan, miettisivät ehkä uudestaan. Silti mielipiteitä tuntuu olevan, tietämättömilläkin.

Kuitenkin, minulla on hieno elämä, onnellinen elämä, rakastettu elämä. Muistojeni kanssa olen jälleen onnellinen, tasapainoisempi kuin koskaan, ja uskon tulevaan enemmän kuin ikinä elämässäni. Osaan nauttia auringonsäteistä, takkatulesta, ARJESTA, arki on ihanaa, oikeastaan parasta elämässä. Pyhät ja juhlat ja lomat ovat sitten luksusta, sen arjen keskellä. Kuitenkin olen onnellinen tässä arjessa mikä minulla on nyt, luotan siihen että tulevaisuus on valoisa, ja nautin hetkistä. Minä olen saanut valtavan hienon elämän. Tämän kirjoituksen jälkeen tulen ajattelemaan kaikista selän takana puhuvista ihmisistä että he ovat vain kateellisia. Mitä muuta he voivat olla, jos eivät uskalla ottaa yhteyttä suoraan minuun? Luulen että heidänkin elämänsä olisi onnellisempi jos he pystyisivät jättämään minun elämäni ruotimisen ja keskittyisivät omaansa. Nyt minäkin teen niin. Nyt tämä kaikki on sylkäisty ulos. Kiitos ja anteeksi lukijat !! Ihanaa kevään odotusta ja ollaan yhteyksissä, ja ystäviä. Olen ystäväsi jos sinä olet minun. Ihana olla rakastunut!

Mielettömyyttä ja mietteitä !

No niin, se on sitten huhtikuu!! Kevät tulee ja kohisten, yritetään samalla unohtaa siitepöly ja katupöly jotka tulee kaupanpäälle. Olis vielä viimeiset viikot pinnistelyä koulussa ja sitten ois tentit tehty ja voi mennä harjotteluun kaikessa rauhassa. Yllättävän hyvin on tämä puolivuotta mennyt, ei hirveetä koulustressiä vaikka ei ihan täysipainoisesti olekkaan pystynyt panostamaan. Kiitos kuitenkin auringon ja uuden energiatason, nyt mä oon tsempannut, on lukusuunnitelmaa, ja tavotetta ja ja ja... Seuraava tentti menee varmasti hyvin, siinä on vaan se pieni MUTTA, sitä lukusuunnitelmaa tarttis vissiin noudattaa. No tämä päivä meni hyvin, pari verkkotestiä tuli tehtyä, PBL istunnon juttua aloitettua, ja koealue nro 1 luettua. Hommat pulkassa siis, no ainakin tältä päivältä. Koulu tuntuu kivalle, ja olen edelleen oikeassa paikassa. Kesää odottelen kuitenkin kuumeisesti... mökkiä, aurinkoa, juhlia, ystäviä, grillausta, uintia (paitsi en ui kylmässä vedessä, pojat ui) , ja kaikkea muuta! Niin ihanaa, se on kohta täällä. KESÄ!!

Mieli on ollut hyvä, ja välillä se aiheuttaa jopa pientä ahdistusta. Onko jo liian hyvä olla? Hassua että tämä on asia jonka kanssa painin yhä edelleen, vaikka itse sanon monelle kohtalotoverille että tottakai saat olla onnellinen, hyvä jos olet, miksi se on välillä niin vaikea hyväksyä itse? Jokatapauksessa olen onnellinen ja iloinen, ehkä jopa hiukan enemmän kuin onnellinen ja iloinen, mikä ihme sen yläpuolella sitten onkaan, sitä minä olen. Elämä on edelleen muuttunut turvallisemmaksi, varmemmaksi, täydellisemmäksi, vaikka luulin sen jo ajat sitten olevan sitä. Nyt se on kuitenkin sitä hiukan enemmän. Jos suru on pohjaton, on onni varmaan sitten ääretön. Sitä luulee löytäneensä lopullisen täydellisen onnellisuuden tilan ja sitten huomaakin että ei se niin olekkaan, voin olla hiukan onnellisempi vielä. Hassua, mutta ihanaa. Suurin viimeaikainen oppimani asia on ollut sen ymmärtäminen että suru ja onni eivät poissulje toisiaan. Surevakin ihminen saa elämästä kiinni ja voi olla onnellinen, se ei vie surua pois mutta suru on helpompi kestää. Ikävä iskee välillä jostain asiasta, tai paikasta, mutta mitään en nykysestä elämästäni antaisi pois. Ikävä menee menojaan, ja palaa taas kun vähiten odottaa. Mieli on kummallinen, se palauttaa asioita jotka jo luuli unohtaneen, se palauttaa elämään muistoja jotka kuuluvat jopa kauaskin taaksepäin. On aika hienoa miten ihmisen ajatukset kulkevat ja harhailevat, yhtäkkiä jokin asia jonka on luullut unotuneen onkin kirkkaana mielessä ja tunne melkein käsin kosketeltava.

Mieli tuo myös sellaisia muistoja takaisin mitä ei välttämättä haluaisi muistaa. Se tuo ajan kultaamiin muistoihin pieniä säröjä, jotakin mitkä ovat hävinneet ehkä syystä. Onko väärin kokea huonoa omaatuntoa siitä että kokee joitakin asioita mitkä edelleen vihastuttaa ja haluaisi selvittää, jopa "rajan yli" ? Nämäkin muistot tulevat mieleen yhtäkkiä, varoittamatta. Niihin on vaikea suhtautua. En voi enkä halua olla vihainen jollekkin jota ei ole enää täällä, mutta mihin puran ne tunteet jotka eivät olekkaan sallittuja? Kaikki ei ehkä aina ollut sitä miltä ehkä näytti, jotakin jäikin ehkä selvittämättä, saako niitä muistella, saako olla vihainen? Ihmiset suuttuvat toisilleen, selvittävät asiat, ja taas rakastavat. Entäs jos ei voikkaan selvittää? Tottakai rakastaa edelleen, mutta asiat saattavat vaivata ja mietityttää, saako niitä ajatella? Sanotaan "ken vanhoja muistaa sitä tikulla silmään" ja sanotaan että ikävien muistojen pohtiminen on hyödytöntä, ei se tuo mennyttä takaisin. Mutta ei tuo rakkauskaan, joka on hyväksyttävä tunne, ikävä on hyväksyttävä, suru on hyväksyttävä, miten on viha ja kiukku tai pettymys, niitä arvostellaan, ainakin jos kuolemasta on jo aikaa. Tuntuu kuitenkin että ne elämään kuuluvat säröt vahvistuvat vasta pitemmän ajan kuluttua, haluaisi selvittää mutta ei pysty. Saako olla muistoja joilla ei olekkaan kultareunuksia?

Minä olen pohtinut ja miettinyt paljon viimeaikoina, tunteita, elämää, kaikkea. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen kuullut kysymyksen "mitä mietit kun olet niin hiljaa ja totinen" mietin kaikkea, niin paljon etten pysy edes perässä. Teen ajatustyöta jatkuvasti, luulenpa selvittäväni omaa päätäni jotta elämäni olisi taas asteen verran onnellisempi, kaiken onnellisuuden keskellä. Luulen että minun täytyy kohdata ne ei niin mukavat muistotkin, ehkä itkeä, jutella Jannelle yksin ja kertoa miltä tuntuu. Tähän asti olen kertonut miten toivoisin että hän olisi poikien elämässä isänä, olisi läsnä kaikessa, miten häntä ikävöidään, luulen että auttaisi kertoa että olen vihainen ja minua kiukutta, kaikki ei aina mennyt niin kuin piti, jotakin jäi selvittämättä, toisin kuin ajattelin. Kuitenkin 18.3.2012 nukkumaan mennessä tiesin miten kovasti Janne meitä rakastaa ja me häntä, se on tärkeintä. Ja nyt 9.4.2014 tiedän nukkumaan mennessä että minua ja poikia rakastetaan edelleen, ja kaiken ajatustyön keskellä olen hyvin onnellinen elämääni. Nukahdan onnellisena, ja herään onnellisena. Sellaisessa elämäntilanteessa on helppo kohdata myös ei niin mukavia haamuja menneisyydestä, ja auringonpaisteessa jopa menneisyyden ikävät muistot saavat kultareunuksen.

Onnellista kesän odotusta kaikille lukijoille ja mukana kulkijoille. Kohta se on täällä taas !!!

Onnellinen minä !

Jotain mukavaa ja positiivista tähän kuuhun. Se kamala päivä meni jo, ja hyvä niin!! Oli ehkä vaikeampi virallinen päivä kun viimevuonna, mutta selvisin mallikkaasti. En ehkä itkuitta, mutta ei kai sitä kukaan odotakkaan. Olen taas yhden vuoden vahvempi ihminen ja nainen.En voi kuitenkaan sanoa että olen taas selvinnyt yhdestä vuodesta. Minun vuodessani ei ollut mitään selviämistä, minulla oli hieno vuosi, ja nautin siitä ja olen onnellinen että sain sen elää. Viimevuonna tapahtui kaikkea kivaa, ja mahtavaa. Tänävuonna tapahtuu myös. Jokavuosi tapahtuu, jos vaan näkee asiat onnellisuuden kautta. Jotain hyvää tapahtuu aina, on se miten pientä tahansa. Olisi hyvä miettiä joka päivä edes yksi iloinen asia, parantaa mieltä ja vähentää ryppyjä. Minun iloinen asiani on tänään: NÄIN JÄÄTELÖKIOSKIN, se ei ollut vielä auki, mutta siinä se nökötti samassa paikassa kuin viimekesänä. Se on nyt sitten virallisesti kevät kun jäätelökin tulee katukuvaan, ihan mahtavaa!!

Minun siskoni Jenni, on valmistunut musiikin aineopettajaksi. Olen ylpeä hänestä! Kävin eilen heidän ryhmänsä päätöskonsertissa, ja oli aika mahtavaa. Toinen toistaan parempia kappaleita, ja kaikki aivan erilaisia. Nautin todella, ja aika kului kuin siivillä. Olisi voinut kuunnella lisääkin. Onnea Jenni, vielä kerran!! Siellä istuessani äidin ja toisen siskoni Riikan välissä mietin elämääni. Tässä minä nyt olen, pääsin siskoni konserttiin, asun lähellä kaikkia näitä ihmisiä, voin tavata heidät koska tahansa, ihan mahtavaa! Syy miksi muutin Raumalle on edelleen surullinen, se kaikki mitä tapahtui oli väärin ja liian aikaisin, mutta siitä seurasi minulle ja perheelleni paljon hyvää. Sain mahdollisuuden tähän mitä minulla on nyt. Jos en ihan sataa kertaa ole sitä vielä sanonut niin sanon nyt, olen valtavan onnellinen että muutin tänne. Ehkä tämän uuden elämäni ensimmäinen loistava päätös. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muitakin loistavia päätöksiä, luonnollisesti, mutta tämä oli ensimmäinen. Olen tehnyt ehkä huonojakin päätöksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Tärkeimmät päätökseni ovat kuitenkin loistavia, ja sen takia minun on nyt hyvä olla ja elää.

Niin Sami, hän ansaitsee oman kiitoksensa. Olisin varmasti jossakin hullujen huoneella lepositeisiin kahlittuna ilman häntä. En varmasti olisi selvinnyt arjesta näin hyvin, enkä surutyöstäni ilman Samia. Eilen Jonni soitti kun olin matkalla Turkuun, että mopoauton kanssa on ongelmia, miten minä voisin auttaa, heti iski paniikki, en ole paikalla. Myöhemmin kyllä mietin etten olisi voinut auttaa vaikka olisinkin ollut paikalla. Sami oli Jerryn harkoissa ja Jaska oli mukana, tottakai kun minä olin reissussa. Hän siis hoiti molemmat pienet pojat, ja harkkojen jälkeen auttoi Jonnia mopoauton kanssa, ja hoiti pojat nukkumaan... Olin hämilläni tästä ajatuksesta. Minä olen konsertissa ja se on ihan ok, joku muu huolehtii arkisista asioista sinäaikana. Mietin myös että jos en olisi lähtenyt Raumalle, emme ehkä koskaan olisi tavanneet. Jotenkin vahvasti tuntuu siltä että näin piti tapahtua, minun piti lähteä, meidän piti tavata, kaikella on tarkoitus, niillä vaikeillakin asioilla, hyväksyi ne tai ei, niillä on tarkoitus. Jokaisella elämällä on tarkoitus.

Nyt minä odotan kevättä ja kesää ! Alan bongailla muitakin "muuttolintuja" kun jädekioskin, kukkia, perhosia, itikoita (yök) ja iloisempia ilmeitä ihmisten kasvoilla, kaikista poliittisista päätöksistä huolimatta. Toivoa, uskoa ja rakkautta <3 sitä kaikkea mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Toivoa teille tällepäivälle, uskoa huomiseen ja rakkautta jokaiseen hetkeen. Höpö höpö kirjoitus, onnelliselta ihmiseltä.

Yllä Jerry alla Jaska jädellä viimekesänä.

"Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot..." Kuka minä olen?

Se on sitten kohta täällä, 19.3. on keskiviikkona. En saa ajatuksia siitä pois. Mieli palaa siihen mitä oli kaksivuotta sitten tähän aikaan. Muistan mitä Janne söi viimeisen kerran ruuaksi, muistan mitä tehtiin ja syötiin illalla, muistan sen tarkasti kuin eilisen päivän. Suurimpina tunteina ovat ehkä suru, ikävä ja yhtenä suurena on pelko. Suren pieniä poikiani, jotka kaipaavat isää. Varsinkin Jerry on viimeaikoina kovin kaivannut, suren sitä että en voi antaa pojille isää takaisin, vaikka he pyytäisivät, lasten ikävä sattuu. Pelko kuvastuu niistä hetkistä jotka muistan, muistan että kaiken piti olla hyvin, muistan iloiset pojat ja muistan onnellisen isän, sitten kaikki oli poissa. Jerry kertoi eilen muistonsa. Sanoi että hän muistaa miten Jaska aina sanoi "isi tulee pian kotiin" ja että äiti, mamma, täti kuka milloinkin kertoi ettei isi tule. Jerryä alkoi itkettää, minua itkettää, Jerry muistaa myös sen ajan millaista oli heti Jannen kuoltua. Se on surullista, en haluaisi, en halua että lapseni joutuu kokemaan sitä, jos ei ole pakko. Itsekästä ja moni voisi ajatella että on hyvä muistaa. Isä on hyvä muistaa, jos muistikuvia kerran on, mutta surua ja ikävää en toivoisi heidän muistavan. Äitinä se on vaikea kestää.

Olen miettinyt surutyötä muutenkin. Kriisiteorioissa kerrotaan että lähes kaikki tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset muuttuvat. Varsinkin elämänarvot menevät uusiksi. Itse koen sen hyvin vahvasti. Olen huomannut että jotkut ennen ehkä hassut ja hauskat jutut saattavat ärsyttää, ihmisten välinpitämättömyys ja itseriittoisuus ärsyttää, jotkut ystävät ovat nykyään vain kavereita, ja joistakin kavereista on tullut sydänystäviä. Osa vanhoista ystävistä on entistä läheisempiä, toisten kanssa en ole ollenkaan tekemisissä. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään näistä ystävistä. Se johtuu myös minusta. Minä en ole enää se sama ihminen, enkä tule koskaan olemaankaan. Minulle tapahtui jotain joka muutti kaiken, tällainen olen nyt ja hyvä niin. Mielestäni en missään nimessä ole muuttunut huonompaan suuntaan. Osaan arvostaa asioita joihin ennen en ehkä kiinnittänyt huomiota. Surutyön tekemisen lisäksi ihminen tai ainakin minä olen joutunut tutustumaan uuteen itseeni. Oppimaan elämän itseni kanssa tällaisena ihmisenä. Jokainen muuttuu elämän aikana, toiset vähemmän toiset enemmän, mutta varsinkin suuret tragediat muuttaa ihmistä vääjäämättä. Halusi tämä ihminen tai hänen ystävänsä muuta niin asialle ei voi mitään. Siksi toivon että mietitte ennen kun menette sanomaan toiselle " Voi kun sä oot muuttunut niin kauheesti, koska sä palaat ennalleen..." Vastaus tulee olemaan "En koskaan, olen nyt tällainen kuin olen, enkä voi sille mitään, enkä edes halua voida." . Joidenkin on vaikea hyväksyä muutos ihmisessä, joidenkin on vaikea hyväksyä muutos itsessään. Kuitenkin sen kanssa on opittava elämään, ja minä ainakin herään joka aamu tyytyväisenä siihen mitä olen nyt. Toivon sitä meille jokaiselle, hyväksyvää armollista asennetta omaa itseään kohtaan. Elämä muuttaa, mutta muutos voi olla positiivistakin.

Samin kanssa on mennyt edelleen hyvin. Ollaan nyt vuosi asuttu saman katon alla, ja jokapäivä tuntuu hyvältä. Eletään sitä normaalia lapsiperheen arkea, joka ei ehkä vielä parivuotta sitten Samille ollut niin normaalia. Hatunnosto hänelle siitä miten hyvin hän on paikkansa ottanut ja miten onnelliseksi tekee meidät kaikki. Minut ja pojat! Eniten ilahduttaa se että Sami sanoo usein "Meidän pojat" . Ei Jaska tai Jerry tai Jonni erikseen, vaan meidän pojat. Jään aina sitä miettimään kun hän niin sanoo, ei ehkä olisi itsestään selvyys kaikille, mutta hänelle on. Tuntuu aika hienolle, että senkin kautta tiedän että hän on todellakin ottanut koko paketin, ei vaan suhdetta minuun. Ymmärtänyt mitä siihen "kauppaan" kuuluu. Tuntuu aika hienolta että jos ihmien ei tiedä, ei hän voi mistään päätellä että me emme ole sellainen keskiverto ydinperhe jota kirjoissa kuvataan. Kaukana siitä, mutta olemme toimiva perhe, jossa asuu onnellisia ihmisiä joilla on lupa olla sitä mitä ovat. On paljon rakkautta ja lämpöä ja ennenkaikkea turvallisuutta. Tällaisen perheen avulla selviän tästäkin alkuviikosta ihan varmasti. Katsotaan millainen olo on vuoden päästä, millainen elämäntilanne. Mutta sen aika on vasta vuoden päästä, ei vielä ja hyvä niin <3 !

Ihanaa aurinkoista alkuviikkoa kaikille lukijoille. Olkaa rohkeasti sitä mitä olette, mutta muistakaa kunnitoittaa myös muitten oikeutta siihen!

Musta ja sateinen maaliskuu 2014

Maaliskuu, ja sataa vettä, taivaan täydeltä. Huomaan ahdistuvani taas tästä kuukaudesta. Samoin kun viimeksi, huomasin että ahdistus on tullut yllätten, hiipinyt pikkuhiljaa elämääni. Unina, tunteina, palana kurkussa, ikävänä, suurina kysymyksinä, suruna, tunteena siitä että elämä on epäreilua. Niinhän se onkin, ei elämä ole reilua, mikään ei iske kovemmin kuin elämä, ja silti se on kallisarvoista ja ihanaa, koska ihan aina, kaiken surun ja murheen keskellä jossakin siintää valoa ja lämpöä, minulla on aina ollut syytä elää, onneksi. Siksi olen päässyt elämässäni siihen mihin olen päässyt, onnellisuuden olotilaan, joka on pääsääntöisesti elämässäni läsnä nykyään.

Mikä minua sitten ahdistaa, tiedän sen itse, mutta tunteita on vaikea selittää tai kirjoittaa ulos. Suurin syy on pelko.Ajatukset kulkevat sinne mitä oli kaksivuotta sitten, huomaan pelkääväni Jannen kuolemaa nyt hieman samalla tavalla kuin joskus olen pelännyt omaani. Minua pelottaa ajatella tätä samaa hetkeä, mutta kaksi vuotta sitten, pelkään siis kuolemaa, elän ne hetket ja päivät yhä uudelleen, kunnes kaikki pystähtyy 19.3. aamulla ja kipu ja ahdistus helpottaa. En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui sen jälkeen, en edes halua muistaa mitä se teki perheellemme, mitä kaikkea poikien kanssa alettiin käydä läpi. On pelottava muistaa hetkiä jotka olivat niin mustia ja epätoivoisia, että pohjalta ei valoa näkynyt vaikka miten yritti katsoa. Niin pelottavia, ettei koskaan uskonut selviävänsä, kipua, vääryyttä, ahdistusta, ikävää. Tunteita jotka iskevät tajuntaan, halusit tai et. Siinä hetkessä kun syöminenkin vaati ponnisteluja, hengittäminen oli oma työnsä minun siskoni <3 tekivät keittoa, pakottivat syömään, totesivat kerta toisensa jälkeen vuoteeni vierellä että tämä ei ole unta, tämä on väärin mutta tämä on totta, tuntui julmalta, miksi sanoa noin kun sattuu, en tiedä miten kovasti heihin on sattunut toistaa samaa kerta toisensa jälkeen kun olisin toivonut että joku sanoisi että, tämä on unta, nuku pahamieli pois, sitten on kaikki hyvin. Minun siskoni ja äiti tekivät minulle valtavan palveluksen toistamalla kerta toisensa jälkeen kaiken olevan totta, pikkuhiljaa aloin uskoa sen itsekkin, missään vaiheessa he eivät jättäneet minua yksin selviämään totuuden kanssa, kokoajan joku tuki ja auttoi. Kertaakaan en muista kenenkään heistä itkenee vieressäni, he olivat lähellä, auttoivat ja tukivat. Tiedän kuitenkin heidän itkenee, tiedän Jennin pysähtyneen linja-autopysäkille matkalla luokseni, ikemään omaa suruaan, minulle näyttäytyi vain siskot ja äiti jotka kestävät kyllä, minun kipuni ja omansa kuin sankarit. Tukien, antaen turvaa, auttaen. Tänään koulussa opettaja sanoi, "vanhempi ei koskaan lakkaa olemasta vanhempi, jos lapsi tarvitsee hän auttaa" , tämä kävi toteen kun soitin äidilleni Jannen kuolleen, äiti kasasi hetken itseään puhelumme jälkeen, ja lähti ajamaan, nappasi Marjan mukaan Jyväskylästä ja tuli luokseni. 400km melkein samalta istumalta, auttamaan minua, mietin että samalla tavalla minä olin edelleen se lapsi, jotain hirveää on tapahtunut, kenelle soitan, kello on kuusi aamulla, vain yksi numero puhelimessa, äiti, vain pieni hetki siihen kun voin päästää kaiken käsistäni "äiti, Janne on kuollut, auta minua".

Kaikkia näitä tunteita ja ajatuksia käyn läpi näköjään myös tänävuonna ja ilmeisesti niin tulee olemaan myös ensivuonna. En pidä maaliskuusta, ei ole talvi, eikä ole kesä, ei edes kevät. Olen alkanut näkemään taas unia. Unia joissa menetän perheeni jonka taas olen saanut, herään omaan epätoivooni ja itkuuni, olen myös nähnyt unia asioista jotka jäivät selvittämättä. Asioista jotka jättivät syvät arvet sisälleni, jotka olisi pitänyt selvittää. Olen aina sanonut että kaikki tuli sanottua Jannelle ja hyvä niin, niin tulikin. Kaikkea ei kuitenkaan ollut selvitetty, miten olisi voitu, koska ne ovat heränneet vasta vuosien jälkeen kummittelemaan, toivoisin niin että voisin selvittää ne kasvotusten, kysyä kasvotusten, voisin saada edes jonkun vastauksen, toivoisin unien loppuvan. Tiedän että aikanaan nekin jättävät minut rauhaan, olen puhunut näistä asioista Samille ja Jennille, he tietävät, helpottaa kun saa ulos, joten joskus on niidenkin aika hävitä. Toivottavasti sen aika on pian, kun saan jättää nämä taakseni. Nekin siirtyvät muistoiksi joissa ehkä joskus on kultareunat ja kipeimmät häviävät. Voin taas hengittää vapaammin.

Minulla on ollut onnea, minä olen saanut tehdä surutyöni turvallisessa ympäristössä, läheisteni, ystävieni ja myöhemmin Samin kanssa. Nämä ihmiset ovat kuunnelleet mutta samalla "pakottaneet" elämään, ovat antaneet mahdollisuuden romahtaa, mutta "vaatineet" elämään kiinni tarrautumista. Minä en ole jäänyt suruni vangiksi ja sairastunut itse suruun. Minä katson tulevaa kevättä, katson tulevaa elämääni onnellisena. Voin sanoa löytäneeni sen mitä en ikinä uskonut löytäväni, olen löytänyt elämän jota en uskonut olevan olemassakaan. Silti ihmisen mielen koukeroista kertoo se että maaliskuun alku on minulle tänäkinvuonna todella rankka, ja on ehkä vielä ensivuonnakin. Kuitenkaan en pelkää sitä, sekin kuuluu elämään, jotta voi nauttia tulevaisuudesta on opittava hyväksymään menneisyys. Sitä minä opettelen vielä nyt kahdenkin vuoden jälkeen. Sen kuitenkin olen oppinut että elämä on kallisarvoinen, ja mikään "täydellisen" elämän tavoittelussa ei ole niin tärkeää että ikinä haluaisin satuttaa läheisiäni, tai pettää heidän luottamuksensa. Parasta mitä ihmisellä on , on ne läheiset ja rakkaat. Jos ajattelet mielessäsi tekeväsi jotain päätöntä, mieti, onko se sen arvoista. Haluatko satuttaa läheisiäsi ja sitäkautta itseäsi? Ihanaa viikonloppua kaikille !

Kasvukipuja ja kyyneleitä

Jos sitä kerran tällekkin kuulle, monesti on ollut mielessä että pitäis kirjottaa, mutta ei sitten vaan saa aikaiseksi. Olen ollut vähän voimaton viimeaikoina, mutta pikkuhiljaa alkaa voimat palata ja jaksan tätäkin taas kirjotella. Talvi ei sitten tullutkaan... mutta nyt olen suunnannut ajatukset jo kevääseen, tulis jo kevät ja kesä ja lämpö, ei malttaisi odottaa. En kuitenkaan ole unohtanut kuukauden päässä kummittelevaa päivää. "Merkkipäivä" joka muutti elämäni suunnan täysin, ravisteli kaikkea sitä mihin uskoin ja luotin, muutti kaiken, kerralla ja raa'asti. Olen huomannut ajattelevani Jannea nyt enemmän kun välissä. Olen ajatellut kyllä viikottain, mutta nyt mieli palaa menneeseen useammin. Päivämäärä joka on 19.3. pelottaa minua kovasti, vaikka uskon sen menevän hyvin, silti pelottaa ja surettaa.

Pienet pojat lähtivät hiihtoloman viettoon mummin ja ukin luokse Varkauteen. Ihanaa kun poikien yhteys sukuunsa säilyy, on tärkeää tietää kuka ja mikä on, ihan meille jokaiselle. On tärkeä olla osa perhettä joka oli isän perhe. Olen iloinen että mummi haki pojat ja vei mukanaan lomalle. Vietiin Samin kanssa pojat Turkuun Jannen siskon luokse, josta mummi ja serkkutytöt jo odotti. Huomasin että minua jännittää, ei olla oltu niin yhteyksissä kun olisin toivonut, ei ole ollut aikaa... Eve keitteli kahvit, aivan kuten aina ennenkin, tuntui hyvältä ja hyväksytyltä olla siellä, ei kireää ilmapiiriä, ei kiusallista hiljaisuutta. Oli tuttua ja turvallista, mietin monta kertaa että Janne puuttuu, Jannen kuuluisi olla siskonsa luona, vältin katsomasta Jannen kuvaa, joka pianon päällä oli, sitä niin tuttua kuvaa jota katson jokapäivä kotonani. Tuntui vaan etten juuri nyt pysty. Juteltiin kahvipöydässä kaikenlaista, ihan niinkuin ennenkin, mummi oli aivan kuten ennenkin samoin Eve. Minä viihdyin hyvin enkä olisi malttanut lähteä kotiin. Kotimatkalla se iski, kasvukipu, se tunne kun  ei halua päästää entisestä irti, se kun haluaa palata ajassa taaksepäin anopin kahvipöytään kertomaan miten hänestä taas kerran tulee mummi, se kun Varkaus on enemmän kuin Jannen kotikaupunki, se oli minunkin kotikaupunkini. Samalla tiedostan vahvasti miten kovasti Samia rakastan ja sitä mitä meillä on nyt ja mitä kaikkea vielä on tulossa. Ikinä en suostuisi luopumaan suosiolla siitä mitä olen saanut. Valtava ristiriita sydämessä ja mielessä, minä haluan kaiken entisen, enkä halua luopua mistään nykyisestä, haluan nykyisen onnellisen elämäni, haluan entisen onnellisen elämäni. Haluan istua mummin kahvipöydässä, haluan kuitenkin samalla jatkaa normaalia elämääni täällä. Haluan kaiken, ja tiedän etten saa.

Luulin että itkut jotka kumpuavat syvltä sisältäni, kivusta ja surusta ovat jo poissa, vaikka ikävä onkin aina elämässä, luulin että epätoivon tunne on poissa, mutta ei se ole, ei ihan vielä. Suruprosessini on vielä kesken, ja kahden vuoden jälkeen alkaa todellisuus iskeä. Olen menettänyt osan elämääni lopullisesti, en millään voi jatkaa tätä uutta elämääni ja sisällyttää siihen vanhan elämäni, toisesta on oltava valmis luopumaan. Konkreettisesti sanottuna en voi asua Varkaudessa ja Raumalla, voin säilyttää ystäviäni siellä kaukana, niitä jotka haluavat ystävinäni pysyä, osa ei ole hallunnut, osa on poistanut minut elämästäni toisten puheiden takia, sen heille suon, jokaisella on oikeus omaan elämäänsä. Tiedän kuitenkin että sielläkin minulla on vielä muutamia vilpittömästi ja oikeasti todellisia ystäviä, jotka tulevat olemaan varmaan ystäviäni koko elämäni ajan, tiedän että siellä on pojilla aina mummi ja ukki, ja tiedän että siellä ovat poikien sukujuuret, tiedän että minä olen tervetullut kahville siihen kahvipöytään ja mikä hienointa Samikin on. Aion pitää huolen että pojat tietävät mistä ovat kotoisin, ja tiedän että Jannen perhe auttaa minua siinä.

Tämän täytyy olla osa suruprosessia, tietoisuus siitä että entinen ei palaa, se iski vasta nyt, kun aikaa on kulunut jo paljon. Ehkä en ollut valmis käsittelemään asioita aiemmin, ehkä en olisi kestänyt sitä. Nytkin itku helpotti, kyyneleet pesivät kipua sisältä. On taas helpompi hengittää ja pilven takaa paistaa aurinko taas kerran. Olen onnellinen ihminen, jolla on ollut mahdollisuus tutustua hienoihin ihmisiin. Osa heistä jää pysyviksi ihmissuhteiksi, osa häviää vuosien varrella, kuka mistäkin syystä, se on surullista, mutta osa elämää. Nyt kun olen saanut tämän pois sydämmeltäni, on taas mukavampi olla. Jannen kuollessa, aloitin luopumisen Jannensta, yritin hyväksyä sen, nyt kun aika on kulunut on alkanut hiljainen luopuminen entisestä elämästä, mutta se ei tarkoita sitä että luovun kaikista entisen elämän ihmisistä.

Halauksia ja enkeleitä tulevaan viikonloppuunne. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun <3

Täydellinen elämä !

Tammikuun viimeisiä päiviä viedään, sinne meni ja kesä on taas kuukauden lähempänä. Aika hienoa todellakin, todellakin, todellakin... :) ! Kivat pakkaskelit saatiin, vaikka kuun alussa näytti että puut ja puskat alkaa tehdä lehtiä, onneksi ei kuitenkaan. Talvi on ihan kiva, vaikka huomaan kyllä että olen väsyneempi kuin syksyllä ja ajatuksetkin on jo kesässä. Onneksi se tulee sieltä niinkuin jokavuosi. Tässä olen viikon aikana ehtinyt miettiä jos jonkinlaista, ihan liikaakin, mutta kuitenkin. Jerry on ikävöinyt isää, ja minä olen ajatellut muita asioita, suurien tunteiden viikot taas takana , mutta se ei ole tässä poppoossa mikään ihmekkään.

Jerryn tuli ikävä Jannea kun käytiin luistelemassa. Jerry ei ole hirveästi käynyt luistilla eikä senvuoksi osaa kovinkaan hyvin, on kuitenkin eskari-ikäinen niin ajateltiin että on hyvä oppia ennenkuin menee kouluun. Mielestäni oppi hetkessä jo vaikka mitenpaljon, tosin Jerry on arka ja on tosi varovainen niin hiukan hitaammin kuin nuorempi veljensä. Oppi kuitenkin. Luistelun jälkeen Jerry oli epätavallisen vaisu. Illalla se sitten tuli, kova itku " Isi osasi hienosti, muistan vielä kun käytiin katsomassa. Haluan isin opettaamaan, haluan että isi auttaa." Itkuhan siinä itselläkin tuli, mutta pystyin lohduttamaan Jerryä, annoin isin kuvan viereen yöksi. Aluksi kuva oli aina vieressä, nyt vaan todella harvoin, kun oikein kova ikävä tulee. Kahtena yönä kuva sitten oli vieressä ja olo helpotti. Eskarista kuultiin että Jerry on joutunut myös kiusatuksi yhden pojan taholta, vaikka muuten onkin paljon kavereita. Se ehkä vaikutti myös alakuloon. Mietin kuitenkin että samalla tavalla muistot tulvahtaa Jerryn mieleen aina välillä kuin minunkin. Itse olin vihainen Jannelle, kun ei ollut enää opettamassa, miten voi tehdä pojilleen niin. Seinähullua tiedän, mutta silti olin vihainen ja surullinen koska lapseni oli myös, enkä voinut surua viedä pois lupaamalla että kyllä se isi sieltä tulee. Kehen sen vihan sitten suuntaa muuta kuin Janneen. Taas toistan että TIEDÄN todella että Janne ei halunnut lähteä, tunteet vaan eivät aina kuuntele järkeä kun suree. Nyt Jerryllä on kuitenkin jo kaikki hyvin, on taas oma itsensä.

Itselleni iski pakokauhu eilen iltapäivällä. Hain pojat tarhasta, eskarista ja koulusta. Sami on Tampereella ja minä kolmikon kanssa keskenään. Kävin kaupassa hakemassa maitoa ja pojat odottivat autossa. Kun tulin kaupan ovesta ulos, näin kun kolme päätä kääntyi minuun päin, odottaen mitä ostin, ostinko vanukkaan ja paahtoleipää, niitä toivottiin. Minuun iski kuin salama kirkkaalta taivaalta se että olen vastuussa noista kolmesta lapsesta, mietin sitä miten Varkaudessa jäätiin kolmestaan, ei muita aikuisia vain me. Minä olin äiti ja isä ja kuuntelija ja arjen pyörittäjä. Shokki tästä kaikesta tuli kovempana kuin uskoinkaan, en ollut ajatellut tätä asiaa pitkiin aikoihin, pelotti jopa jälkikäteen, miten ihmeessä me selvittiin, miten ihmeessä jaksoin kokoajan luottaa itseeni ja tulevaan? En oikeastaan ymmärrä sitä vieläkään, miten kaikki tapahtui että olinkin yksin, ainoana aikuisena perheessä jossa on kolme alaikäistä lasta... Vielä kotona olo tuntui epätodelliselta. Oli hirveä ikävä Samia, kokoajan tunne että jotakin puuttuu kun Sami ei ole kotona. Ajatukset siitä jos en olisikaan häntä tavannut, jos olisinkin edelleen yksin. Mitä sitten olisi tapahtunut. Olen aina ajatellut että yksinhuoltajuus on vaikeaa, mutta se on todella vaikeaa. Minulla on ollut onnea elämässä. Minä löysin Samin. En voi edes ymmärtää miten joku pystyy niin luontevasti ottamaan perheessä sen toisen vanhemman paikan. Osallistumaan kaikkeen ihan kuin olisi aina niin tehnyt, olemaan tukena ja pitämään järjestystä yllä yhdessä minun kanssani. Taakkani on vähintäänkin puolittunut ja sen kaiken näkee pojista. Jokainen on mennyt huiman askeleen eteenpäin kasvussa ja kehityksessä. Minulla on kiltit, hyvätapaiset ihanat pojat, enkä ole aivan varma että olisin tähän yksin pystynyt.

Elämämme on siis edelleen aika-ajoin surun kanssa kamppailua, pieniä epätoivon, vihan, kiukun hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi onnea, iloa ja ihanaa arkea. Kaikki rakkaat lähellä ja vieressä. Tuvallinen koti pojilla kasvaa nuoriksi miehiksi ja turvallinen koti surra ja ikävöidä. Meillä on kaikkea mitä ikinä osaa toivoa. Minulla on Sami ja pojat ja täydellinen elämä.