"Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten..."

Jos sitä taas kirjoittaisi, tässä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa, mutta niinhän tämä elämä on. Olen kertonut paljon pienistä pojista, Jaskasta ja Jerrystä. Jonnista on kuitenkin ollut vaikeampi "puhua", siksi että haluan säilyttää hänen yksityisyyttään enemmän, koska on jo iso poika, oikeasti jo teini-ikäinen. Olen paljon miettinyt miten voisin auttaa esikoistani jolla on perussairauksiensa kanssa jo vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa, hänellä on siis ADHD ja epilepsia. Lääkittäviä sairauksia, ja epilepsiasta ei lääkityksen aloittamisen jälkeen ole ollut vaivaa, kaikki kohdallaan siis. ADHD onkin sitten ihan oma lukunsa. Olen lukenut uutta kirjaa jossa avataan kyseisen sairauden diagnostiikkaa ja hoitoa, sekä kokemuksia joita muilla vanhemmilla ja ADHD nuorilla ja lapsilla on, ihanaa vertaistukea johon on helppo samaistua, helpotuksen tunne, joku muukin taistelee joka päivä ja viikko.

Mietin esikoiseni tilannetta, mitä hän on elämässään kokenut, ja mitä menettänyt. Hän on jo ala-aste ikäisenä joutunut luopumaan paljosta. Moni ei vanhanakaan ole kokenut niin paljon kuin minun esikoiseni on kokenut jo ennen kuin on edes täysi-ikäinen. SURETTAA todella kovasti. Surettaa se mitä hän on kokenut ja se että tiedän ettei moni aikuinenkaan selviäsi vastaavista koettelemuksista. Surettaa se että näitten rikki menneitten lapsien täytyy olla yhteiskunnassa kuten kenen tahansa muunkin lapsen. Surettaa että ei ole resursseja ja varoja, surettaa että kädet nousevat pystyyn, se että ei voida tehdä enempää, ei ole mahdollista. On vain sopeuduttava, on opittava olemaan kuten muut, on kannettava seuraukset kuten mies, on oltava hiljaa ja kauniisti, on kärsittävä rangaistukset... Entä jos tämä lapsi ei pysty? Mitä sitten ? Entä jos lapsi on roolinsa vanki, entä jos onkin esitettävä, että saa ystäviä, että ei olisi yksin, entä jos se on parempi vaihtoehto, entä jos ikinä ei ole ollut ystäviä oikeasti, entä jos on paha olla? Tiedän, meidän on noudatettava tiettyjä sääntöjä, muuten järjestys ei säilyisi, ADHD lapselle ja nuorelle se on vain haasteellista ja vaikeaa. Ei kestä, kovaa ääntä, ei ihmisjoukkoja, ei pysty käsittelemään asioita jotka kokee epäreiluiksi, siihen kun liitetään vielä menetys, pelko ja suru, on ongelma valmis. Enhän itsekkään ole vielä kunnossa, miten lapseni voisi olla?

Elämästämme ja esikoiseni elämästä hyvänä esimerkkinä on ainakin se että viimekesänä, kesänä 2013 kuulin hänen nauravan. Iloisena sydämmensä pohjasta, ensimmäisen kerran nauravan, ei hymähdystä vitsille, ei kohteliasta naurua seurassa, vaan sydämmensä pohjasta ja hyvästä mielestä. Tajusin ettei hän koskaan nauranut, ei ollut niin iloinen, ei vaan osannut tai pystynyt. Viimekesänä hän nauroi, monesti, ja vielä sen jälkeenkin. Nykyään hän nauraa useammin, hymyilee useammin, nukkuu paremmin, on terveemmän näköinen ja syö. Olemme siis matkalla parempaan huomiseen, ja joka aamu kohti onnellisempaa elämää. Huoli ja murhe tästä rakkaasta pojasta on kuitenkin valtava. Haluaisi että koko maailma näkisi hänet sellaisena, empaattisena, kilttinä ja fiksuna poikana jonka olemassaolon minä tiedän. Se ei ole mahdollista, mutta voin auttaa, voin alkaa kertoa tarkemmin Jonnin sairaudesta, ja menneisyydestä, voin alkaa vaatia, voin olla tukena, ja samalla pitää olla voimia vetää rajoja kotona, noudatettava sääntöjä auringon tarkasti. Ennen kaikkea lapseni on ymmärrettävä että olen hänen puolellaan, ei ole mitään mikä saisi minut niin suuttumaan, että hylkäisin lapseni, ei ikinä.

Jannen kuolema musersi Jonnin. Viikko kuoleman jälkeen Jonni romahti, tuntuu hirveältä muistella sitä iltaa, sitä poikaa joka oli hukassa ja ahdistunut joka ei enää kestänyt. Onneksi meitä auttoi ihanat poliisit jotka näkivät että lapsi jota lastensuojelun kautta oltiin viemässä perhekotiin ongelmaisena, oli oikeasti sairas, ja tarvitsi lääketieteellistä apua. Siitä se lähti, vyyhti alkoi aueta. Jonni kaipaa edelleen, mutta osaa jo nauraa, ei puhu Jannesta jokapäivä vaikka muistaa, ihailee edelleen Jannea, kuten ihaili jo Jannen eläessä. Ei puhu asioistaan minulle, ei ainakaan surusta, mutta on oppinut puhumaan muista asioista, ikävistäkin. Suojelee edelleen minua "Pelkäsin/tiesin että sinulle tulee paha mieli" on tuttu lause meillä kotona. Sami on ollut valtavana apuna ja tukena. Jonni luottaa Samiin, se ei ole kovin tavallista pojaltani, että luottaisi johonkin aikuiseen. Tulin kuitenkin surulliseksi kun Jonnin kyseli minun ja Samin kihlauksesta, ja jossain kohtaa sanoi "Ei kukaan ole loppuelämäänsä yhdessä.." , kun jututin asiasta lisää huomasin hänen uskovan vahvasti juuri näin, hänen mielessään kaikki eroavat, ihmiset kuolevat, kaikki tosiasioita mitä hän mietti, mutta sellaista vaihtoehtoa ei hänen päässään ollut että joku kestää, joskus rakkaus kestää, ja aina ei ihmiset kuole ennen aikojaan. Mietin että suurin työmaa minulla on saada Jonni uskomaan että asiat järjestyvät ja elämässä on pysyviä hyviä asioita.

Juha Tapion laulun kertosäe kertoo enemmän kuin mitä pystyn tähän kirjoitamaan tuhannellakaan:

Vaikka aikuseksi muuttuu, palasensa halliten.
Silti yksi aina puuttuu, yhä syliin kaivaten.
Pienen pienen kyyneleen, huomaamatta pyyhkäisen.
Lapsi kertoo kirkkain silmin pihalla näin enkelin.

Jonni ikävöi ja suree siis edelleen, kuten minäkin. Sydämeeni sattuu kun mietin Jonnin historiaa. Tulevaisuudesta haluan tehdä paremman, autan kaikessa minkä pystyn. Minua itkettää nyt ja itkettää vielä monta kertaa, väsyttää taistella, pelottaa lukea Wilmaa, pelottaa saada tekstiviestejä , silti teen kaikkeni että lapseni pärjäisi niin kuin oletetaan pärjäävän. Kerään itseni, ja onneksi saan apua. Toivoisin vaan että sairautta joka ei ole näkyvä alettaisiin ymmärtämään paremmin, ei kukaan laita jalatonta lasta juoksemaan 100m:ä miksi tätä ei ymmärretä, lisäksi vaikka Jannen kuolemasta on aikaa, on surutyö vielä kesken, joskus tuntuu että Jonnin surutyö alkoi vasta kun minä olin päässyt kadun aurinkoisemmalle puolelle. Jonnilla on vielä matkaa, mutta hyvässä alussa ollaan. Ja kuten kuka tahansa pojista, hän on minulle hyvin rakas, teen kaikkeni että hänen on hyvä olla.

"Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti"

Olen ollut koko aamun omissa oloissani. Lueskelin tenttikirjallisuutta ja yritin tehdä muistiinpanoja. Ei vaan oikeen uppoo eikä kolise. Luettava se kuitenkin on, mutta pieni lepotauko sallittakoon, pitää muutama juttukin hoitaa. Ihmeesti kiinnostaisi siivoaminenkin. Se ehkä kertoo siitä miten mielenkiintoista on tämän tentin aineisto. Tai okeastaan mielenkiintoista se todella on, kirjallisuus on vaan hyvin raskaslukuista ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Niimpä minulle taas kävi näin, eksyin aluksi ajatukssissa aiheestani, ja sitten ihan kirjaimellisestikkin.

Katselin vanhoja kuvia. Pojista, viimekesästä, ja sitten katselin vielä kauempaa kuvia. Katselin Jannen kuvia, kesästä 2011, veneretkistä, hautausmaalta, Raumalle muutosta ja ihan kaikesta. Kuva kuvan jälkeen alkoi tulla ikävä olo. Muistin että vaatehuoneen nurkassa on "Jannen-matkalaukku", en ole pystynyt katsomaan sinne aikoihin oikeastaan olen katsonut sinne vain yhden kerran Jannen kuoleman jälkeen. Se saattoi olla viimevuonna syksyllä. Sami sen toi tänne yhteiseen kotiin, ja siellä vaatehuoneessa se on ollut siitä asti. Nyt tuntuu kuin se huutaisi minua siellä. Tekisi mieli avata ja katsoa, mutta en pysty, kuitenkin se on möykky rinnassa kun en niin tee. Tiedäthän se epämukava tunne kun tietää että on jotakin ikävää tapahtumassa, tai jos jokin asia on hoitamatta. Minulla tämä tapaus on hoitamatta ja tunnen että se pitää hoitaa pian, koska se vaikuttaa keskittymiseeni, ihan kaikkeen. En edes muista enää mitä siellä on vaikka itse olen sinne laitetut tavarat valinnut. Tiedän jo nyt etten halua katsoa sinne yksin, toivottavasti joku haluaa tehdä sen kanssani. Haluan kertoa miksi mikin esine siellä on, miksi valitsin juuri sen. Vaikken tiedä mitä laukussa on, tiedän että nähtyäni ne muistan tasan tarkkaan miksi valitsin juuri sen esineen. Ehkä pyydän Samia, tai Jenniä, jonkun kanssa kuitenkin laukun avaan ja saan asian pois mielestäni. Se mitä avaaminen aiheuttaa jää vielä arvoitukseksi. Tuntuu kuitenkin että se tarvitsee tehdä. Tuntuu että se on jäänyt hoitamatta ja vaivaa, ja se että asia vaivaa tarkoittaa että se tarvitsee hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Unohdan edelleen että Janne on kuollut. Edelleen kuvien katsominen haudalta tuntuu ikävältä ja epätodelliselta. "Isi-rukouksesta" joka poikien kanssa keksittiin lievittämään surua on tullut jokailtainen rukous, "vanhan" iltarukouksen lisäksi. Eilen pysähdyin ajattelemaan mitä isin rukouksessa sanotaan ja mietin, että pitkiin aikoihin en ole ajatellut, se on vaan höpisty läpi. Luulen että Jaskan ja Jerryn pohdinnat viimeisten viikkojen ajalta ovat saaneet minutkin mietteliääksi. Jaska oli ihana illalla , puhetulvasta ei meinannut tulla loppua : "Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti, isi me rakastetaan Samiakin, näetkö meidät, näetkö Samin, isi ootko sä siellä...? isi sano Samille että tulee kotiin, Isi, kato mä osaan tehdä näin ( teki jonkun tempun joka näytti kuperkeikan ja päälläseisonnan ja yhdelläjalalla seisonnan välimuodolta ) , isi mitä sä teit, teetkös siellä lettuja, äiti kertoi että osaat, Isi Sami ei oo kotona, huomenna tulee, äiti menee lenkille, yleensä menee Samin kanssa, hyvää yötä isi , miks et muuten näy, voiko Samikin olla isi, se on täällä Samin mä näen..."Jaskalla oli elen illalla valtava tarve pohtia isä asioita, tarhassa on jutellut kavereiden kanssa ja kotona pohtii samoja ongelmia. Noin pienen lapsen pohdinta on kovin mutkatonta, kaikki tulee ulos juuri niin kuin ajattelee, ei sen suurempaa draamaa tai syvällisyyttä, pelkästään ajattelua ja "tajunnan virtaa" asiasta hypätään toiseen ja taas takaisin. Niin helppoa ja niin surullisen ihanaa kuunneltavaa. Miksen minä osaa jutella noin luontevasti. Illalla yritin, mutten voinut, en osannut sanoa mitään. Sanoin että pojat tarvitsevat sinua, ja samalla kuitenkin meillä menee hienosti. Kerroin että Jerrystä on tullut vuodessa isän kopio, ja mitä vanhemmaksi kasvaa sen enemmän isältään näyttää. Sanoin että olisit varmasti halunnut nähdä sen itse.

Huomaan että suren eniten sitä minkä Janne menetti, pojat ovat mainioita ja ihania. Janne olisi voinut olla ylpeä miehistään. Jerry on kopio Jannesta, luonteeltaan kuitenkin kuin minä. Jaska näyttää taas enemmän minulta mutta on luonteeltaan kuin isänsä, tempperamenttinen, aurinkoinen, energinen, suunapäänä jokapaikkaan menossa. Silti nämä molemmat pojat ovat kuitenkin aivan toistensa näköisiäkin. Aivan ihania, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. On ollut hauska seurata miten jotkut tavat ja jutut periytyvät jotka eivät liity ulkonäköön. Jaska ei muista Jannea eikä Jerrykään enää niin hyvin, ja silti aina silloin tällöin jokin ele tai ilme tuo mieleen Jannen, jokin niissäkin on geeneissä. Se on aika hienoa, ja taas samaan aikaan surullista.

Minun oli myös valtava ikävä Samia illalla. Tuntuu kuin jokin palanen perheestä puuttuisi kun Sami oli reissussa. Huomaan olevani huolissani enemmän kuin ennen. Toivon että kaikki menee hyvin ja pelkään samalla että jotain sattuu. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi menettää uudestaan joku niin rakas joku joka on koko elämä, ja sydän oli pakahtua rinnassa. Jatkuvasti sanon että ihminen selviää mistä tahansa, mutta ajatuksena edes että menettäisin Samin tai jonkun pojista, saa minut ahdistumaan. Siitä en enää selviäisi, enkä halua ajatella edes koko asiaa. Miksi siis ajattelen. Luulen että jokainen joka on menettänyt jotain tärkeää ja rakasta elämänsä aikana, jotain joka saa koko elämän kääntymään ylösalaisin, tulee pelkäämään jollain tasolla koko lopun elämänsä ja ajattelee aika-ajoin sitä mahdollisuutta että niin kävisi. Kuitenkin sen tunteen voi jättää välillä huomioimatta, ja on osattava nauttia siitä mitä on saanut yrittää olla pelkäämättä.

Elämä on kaunis.
Se ei vain aina näytä siltä.
Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä.
joka on kyynelistä tehty.
>Marleena Ansio<

Matalapainetta.

Aina ei voi mennä ihan putkeen, ei vaikka olisi miten onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä jonka on saanut. Vaikka olisi miten rakastunut ja suunnittelisi yhteistä tulevaisuutta, pitkää sellaista. Ei vaan aina jaksa hymyillä ja olla iloinen. Ei pysty, ei kukaan meistä. Eikä se tarkoita sitä että ei olisi oikeasti onnellinen, suuremmassa mittakaavassa. Se tarkoittaa että matalapaine on saavuttanut ja eniten V#*#?&taa KAIKKI. Niin se vaan menee.

Tänään on ollut sellainen päivä, on ollut ja muutamakin alakuloinen päivä, mutta tänään tuntuu vaan että nyt ei vaan oikein lähde. Aamulla oli Jaskan neuvola, kaikki oli hyvin, vaikka silmälääkärille mennään ja katsellaan saataisiko taittovirhe korjattua jotenkin. Minun kierosilmäinen kaurajättiläiseni, ihana aurinkoinen Jaska. Ei se haittaa, silminglaseja on yhdellä jos toisella, ja voihan se olla että laseja ei edes tarvita. Malliksi kuitenkin tällättiin lasit päähän, ensin kuitenkin vaan äidin lasit. Hyvältä näyttää eikö?


Neuvolan täti kysyi, millä asteikolla arvioisit perheesi onnellisuuden asteikolla 1-10, jos 1 on huonoin ja 10 on paras. Sanoin suoraan yhdeksän, sen enempää miettimättä. Aikatauluja voisi olla vähemmän, ilman niitä olisi ehkä 10, mutta se nyt ei onnistu, ei pitkään aikaan. Neuvola siis meni hyvin ja kaikki oli hyvin, pitkä pikku-ukkeli meillä elelee, osaa mitä pitkääkin, ja vieläpä taitavasti tekee hommat. Rokotuskin annettiin, olen huono äiti, lapseni saa rokottaa, ja olen siitä hyvilläni. Reipas rokotettava olikin, vielä huonompana äitinä ostin palkaksi jätskit. Koko porukalle!

Sitten se iski. Kiukku ahdistus, surumielisyys, kaikki mahdollinen... Oli tulossa jo kauan ja sitten tuli hankaluuksia esikoisen kanssa, sitten tuttavani avautui kertomalla taas hankalasta miehestään, joka ei tee kotitöitä, muistipa vielä mainita että olen onnellinen koska olen löytänyt Samin ( tästä olin kyllä samaa mieltä) ja jos ei Samin kaltaista miestä olisi niin olisi hyväkin olla Leskenä koska saa eläkettä ja voi olla omillaan. Taaskaan en vastaavaan idiotismiin osannut sanoa mitään fiksua, tälläkään kertaa. Kuuntelin vaan, onhan ihmisillä oikeus mielipiteeseen. Haluan kuitenkin sanoa kaikille yhteisesti, en usko että yksikään leski haluaa kuulla "kannustavaa" kommenttia siitä miten hienosti asiat hänellä on kun ei ole sitä toista puoliskoa hankaloittamassa elämää. Toivonkin että sellaista älykkyyttä ei kukaan enää päästäisi suustaan ulos. Haluan kyllä että minua kohdellaan samalla tavalla kuin ketätahansa ihmistä, saa kertoa huolia ja murheita, haluan auttaa, mutta kadehtia ei saa. Ei edes nyt kun elämäni on onnellista ja toivoa täynnä. Se tie mikä on pitänyt kulkea ei ole helppo, ja sen polun varrella on ollut monta syvää kuoppaa ja mustaa päivää ennen kuin onni vihdoin pikkuhiljaa paistaa sisään.

Nyt siis varmasti jokaiselle on selvää että Sami ei ole alakuloisuuteni takana, vaan väsymys, stressi koulussa, elämäntapahtumat ja fiksut ihmiset. Joskus vaan ottaa pattiin. Sami on se ihminen jolle taas kerran olen kuitenkin purkanut tätä. Onneksi on ihminen jolle voi purkaa, lisäksi olen tietylle tiiviille ystäväporukalle asiasta maininnut, onneksi hekin ovat olemassa, ja nyt sitten tänne.. siinä se on TILITYS minun huono päiväni kaiken keskellä. Ulkona sataa ja ukkostaa, silloin on hyvä päivä ei niin hyvälle päivälle.

Lisäksi haluan korjata yhden asian, kirjoitin aiemmin että itkin onnesta ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen vasta hetki sitten. Se oli virhe. Minua vuolaampaa Niagaran putousta sai hakea kun Sami kosi minua, silloin siis itkin ja puhtaasti onnesta.

Minulla on siis huono päivä, tai on ollut jo muutama, mutta niin meillä kaikilla. Minulla ei ole mitään hätää, minulla on edelleen pojat, Sami, ja perheeni sekä ystäväni. Asiat ovat ihan hyvin, joskus vaan ei oikeen lähde , ja mikä parasta SELLAISTA SATTUU se on ihan normaalia. Huomenna on taas uusi päivä ja parempi sellainen. Toivottavasti sinullakin on!

Ihmeitä tapahtuu, kunhan ne vaan huomaa!

Minulla ei ole mitään sanottavaa, ei ole kovaa tarvetta kirjoittaa pahaaoloa ja ikävää ulos. Ei itketä kovinkaan usein, ja elämä tuntuu normaalilta elämältä. SYKSY on lempi vuodenaikani, kuten on myös TALVI, KEVÄT ja KESÄ. Kaikissa vuodenajoissa on jotakin hienoa, jotakin jonka takia kannattaa olla iloinen. Syksyn värit ovat mahtavat, lämpimän aurinkoisen päivän jälkeen tulee kirpeä kuulas ilta, kynttilöitä ja villapaitoja. Ihanaa syksy elämää. Kuunnella sateen rummutusta peltikattoon, ja maata sohvalla hyvän kirjan kanssa, ihan vaan olla, luvan kanssa. Mikäs sen mukavampaa. Uskoisin että siitä huolimatta, että rakastan aurinkoa ja lämpöä, olen syksyn lapsi, onhan syntymäpäivänikin syksyllä. Minulle syksy tarkoittaa uuden alkua, paluuta arkeen, uusia mahdollisuuksia, kaikkea hienoa. En sure tulevaa talvea ja loskaisia teitä, ne tulevat ajallaan, ja niissäkin päivissä on omat hienot hetkensä. Ei ehkä ulkona, mutta kotona, sisällä lämpimässä, takkatulen ääressä.

Meidän elämä on muuttunut paljon, kaksivuotta sitten elettiin Jannen viimeisiä kuukausia, vaikka ei siitä tiedettykkään, ja onneksi ei tiedetty. Otimme syksyn ja talven vastaan Päiviönsaaren kodissamme ja etsiskelimme omakotitaloa jossa olisi kiva piha ja ympäristö, elimme normaalia elämää. Vuosi sitten olimme Samin kanssa päättäneet vähän aiemmin kokeilla olisiko meistä tähän, yhdessä elämään. Asuin omassa kauniissa rivitaloasunnossani Raumalla jossa Sami oli kokoajan useammin ja useammin yötä, päiviä ja viikkoja, vuosisitten en olisi uskonut että tästä tulee jotain näin hienoa. Vuosi sitten itkin jatkuvasti, pelotti, oli ikävä ja kaipasin. Tunsin ristiriitaisia tunteita, uusia tunteita, kaikki oli sekaisin mielessä ja sydämessä. Siitä on vasta vuosi, vai jo vuosi. Vasta kaksi vuotta vai jo kaksi vuotta?

Nyt istun yhteisen kotimme keittiössä. Minulla on vapaapäivä, eikä ole kiire mihinkään. Sami lähti jo töihin ja Jerry eskariin. Jonni on potilaana kotona, se iki-ihana syysflunssa kun taas jyllää ja Jaska saa pitää vapaapäivän tarhasta. Aurinko paistaa ikkunasta sisään, on luvattu lämmin päivä ja viikonloppu. Aika hienoa elämää. Tuntuu hyvältä, minun elämäni, poikien elämä. Olen taas ruvennut lenkkeilemään ja juoksemaan, minulla on voimia sellaiseen. Tuntuu kivalta. Koulu on alkanut ja toden totta vie mehut minusta, kova syksy koulun puolesta tulossa, olen huomannut että yhden moduulin kun saa suoritettua niin ei se siitä ainakaan helpotu. Vanhalla iällä opiskelun riemuja. Monesti olen kahden viikon aikana jo epäillyt että onko minusta tähän, pystynkö, ehdinkö, tai jaksanko. Joka aamu kuitenkin lähden innolla uuteen koulupäivään, tätä minä haluan ja työhön sairaanhoitajana ei ole muuta reittiä, kouluun on mentävä ja se on käytävä. Miten helppoa olisikaan hakeutua takaisin kaupan alalle, mutta ei joku pieni masokisti sisälläni sanoo "ei, sinä et luovuta" !

Olen onnistunut, minä olen saanut jätettyä Jannen kuoleman osaksi elämääni, minä en elä kuoleman kautta. Leskeys ei ole identiteettini, vaan jotakin mitä minulle tapahtui. Aika ei vie pois surua, eikä se saa asioita muuttumaan niin että ne tuntuisivat oikeutetuilta, mutta aika on toiminut minun kohdalla parantavasti. En ole katkeroitunut tai jäänyt vellomaan surussa. Kun katson Jannen kuvaa hyllyssä, hymyilen, hymy saattaa olla surumielinen ja sydämmessä tuntuu pisto. Minä kuitenkin olen päässyt tässä asiassa niskanpäälle. Vuodessa on tapahtunut ihmeitä, vai voiko sanoa että vuodessa on tapahtunut ihme, SAMI. Sami oli minun ihmeeni, kuuntelija muuttui joksikin muuksi, jotain tapahtui, jotain mitä pitikin tapahtua ja elmämänhaluni palasi. Minulla on perhe, minä tunnen oloni turvalliseksi, ja minä olen päättömästi Rakastunut ja jokapäivä Rakastun hiukan lisää. Voiko onnesta itkeä, kyllä voi, minä itkin muutama yö sitten. Heräsin yöllä, uni ei tullut, aloin miettimään mistä on tultu ja mihin päästy, ja minä itkin onnesta, ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen tunsin itseni onnelliseksi, minun oli hyvä olla ja on hyvä olla.

Toivon että sinulla siellä on hyvä olla, toivon että olet onnellinen. Olet kuka tahansa, en halua että elämäsi olisi surun ja murheen täyttämä. Tiedän että jollakulla näin on, mutta toivon että jos elät surun ja huolen keskellä, sinulla olisi joku joka auttaa, kuka tahansa. Yritetään etsiä onnea arjesta, jokaisessa hetkessä ja päivässä on jotakin hyvää. Mukavaa viikonloppua !