Kävin Varkaudessa

Elokuun 26. päivä on tai oli minun ja Jannen hääpäivä. Se olisi ollut kuudes. Lähdin sekavilla mielin Varkauteen ajelemaan perjantaina 24. päivä. Mukana oli kaikki pojat. Matka meni yllättävän hyvin, myös Varkaudessa tuntui hyvältä. Tampereen kohdalla en olisi malttanut odottaa enää että pääsen perille ja näen Sanin ja hänen perheensä. Ikävä kasvoi välimatkan lyhetessä. Tuntui hienolta päästä perille. Lapset olivat riemuissaan, Jonni pääsi "puhalla nollat" rokkitapahtumaan ja tapasi samantien lähes kaikki Varkauden ystävänsä. Jaska ja Jerry viihtyivät Joannan ja Eetun kanssa. Ja minä sain halata Sania. Tällä kertaa pari kyyneltä vierähti onnesta, ei ahdistuksesta ja pahasta olosta. "Minun" Sanini siinä ilmielävänä, ei nettikirjoitusten takana tai tekstiviesteissä, vaan siinä edessä konkreettisena. Miten onnellinen olin ja miten ikävä oli ollut. Sanin ja Pasin luona voi olla kuin kotonaan, niin nytkin. Kokoajan tuntui tervetulleelta ja mukavalta. Ei ollut kiusallisia hetkiä vaan mukavaa yhdessäoloa "suurperheenä". Pitää laittaa kuva meistä.. Sani oli ostanut hienot puvut meille, oikein tiimipuvut..


Pinkit pyjamabanaanit sanoi siskoni.. oli ehkä oikeassa :D ! Äitini kysyi tänään soittaessaan, mitä kauheeta teillä oli päällä :D !! Mutta jos se on PINKKI tai VAALEANPUNAINEN se ei voi olla huono ! Oli ihana olla Sanin luona. Heti päätettiin lähteä koko konkkaronkka Jannen haudalle. Hauta oli ihan lähellä ja lapsilla oli ajomatkan ja odottelun jäljiltä hirveästi virtaa. Kerättiin taas kerran koko kiljusen herrasväki ja lähdettiin haudalle. Tuntui edelleen hyvältä, ei itkettänyt, pelottanut tai jännittänyt. Hauta oli todella kaunis. Lämmitti mieltä miten nättiä siellä oli. Samalla tuntui että Janne ei ole siellä, että se on paikka jossa on ihana käydä Jannea muistelemassa, mutta se ei ole paikka jossa Janne edelleen on. Janne on jo muualla, meidän mukana, meidän sydämmissämme. Tuli helpottunut olo. Lapsetkin olivat iloisia. Sani sanoi että muutos edelliseen oli valtava, tuntui hyvältä että joku on sitä mieltä että poikien elämä on muuttunut iloisempaan ja parempaan suuntaan. Itse sitä ei huomaa arjen keskellä, ei huomaa miten päivä päivältä alkaa aurinkoa ja iloa tulla poikien elämään. Se on ihana asia kuulla joltakin toiselta. Käytiin leikkipuistossa, syötiin tortilloja ja lettuja. Aivan ihana ilta <3 !

Lauantain sain viettää ystävieni kanssa.. Pojat menivät Jannen äidille, mummin ja ukin luokse yökylään ja minulla oli kivoja iltasuunnitelmia ystävieni kanssa. Ja kiva ilta siitä tulikin. Paljonko ehdittiin nauraa ja jutella.. PALJON <3 !! Ja juuri niiden ihmisten kanssa joiden kanssa kaikkein mieluiten iltani vietinkin. Annelle ja Sanille iso kiitos, minun muruset ja olkapääni.


Siinäpä sitä oltaisiin.. järjestyksessä Anne <3 , minä, joka olen hölmistynyt ja Sani <3 mun rakkaat jotka ovat olleet se voimavara joitten avulla on selvitty näistä ajaoista. Ihmiset jotka ovat jääneet sydämmeen vaikka mitä tapahtuisi, se mitä he ovat tehneet on korvaamatonta. En ehkä ole maailman järkevin ihminen, mutta hukassa olisin ilman heitä. Ihanat Anne ja Sani <3 !Meillä oli mahtava ilta vaikka tulihan sen aikana sekoiltuakin aika urakalla, mutta ihan hyvällä tavalla. Sanotaanko että minun pikkuisen enemmän kun ystävä suhde muuttui hieman astetta vakavammaksi.. Sitä se hyvä mieli ja kuohuviini teettää. Kaikenkaikkiaan huippu ilta huippu naisten kanssa ja aivan ilman itkuja.

Hääpäivän aamu valkeni aika haljuilla fiiliksillä. Suurimmaksi osaksi kuitenkin edellisen illan takia. Kuullostelin sängyssä olojani.. mieli oli haikea mutta ei kuitenkaan huono. Mietiskelin asioita.. eilisen illan jutut olivat mielessä ja ne vaivasivat. Lisäksi mietitytti tuleeko olo kovinkin paljon huonommaksi. Vietettiin aamu kahdestaan Sanin kanssa, milloin missäkin lojuen, ja päikkäreitä ottaen. Kahdenmaita sanoin että lähdetään haudalle, mentiin ostamaan kukkia ja lähdettiin hautausmaata kohti. Olo oli erikoinen. Pelkäämäni ahdistuksen tilalla oli suru ja kaipaus, sellainen kun kaipaa jotakin jota ei koskaan saa takaisin. Paljon parempi tunne kuin kova ahdistus. Sellainen olo millainen sen pitääkin olla. Todella hyvä mieli. Hautausmaalla olin hetken yksin, juttelin Jannelle, kerroin elämästäni ja tilanteestani ja minulle tuli valtavan rauhallinen olo. Ihan kuin minulle olisi sanottu että kaikki on hyvin, älä pelkää. Se tunne oli niin rauhoittava että en ole sellaista pitkiin aikoihin tuntenut. En tiedä johtuiko se paikasta vai ajasta, jokatapauksessa koin käynnin positiivisena, ikävästä huolimatta. Jäi hyvä mieli.

Haudalla käynnin jälkeen iski valtava koti-ikävä. Tunne että on heti päästävä Raumalle, tuntui että ei voi odottaa enää seuraavaan päivään. Kun kotimatkan aika tuli seuraavana iltapäivänä, meitä oli iloinen nelikko matkalla kohti rannikkoa. Kaikilla oli tunne että lähdetään kotiin. Ystäviä ikävöin, en kaupunkia, minun kotini on Raumalla ja se tuntuu hyvältä.

Ensimmäinen merkkipäivä josta todella olen selvinnyt voittajana.. Seuraavia odotellessa.. Kuitenkin tässä tilanteessa toimii se että pelkää pahinta.. saattaa päästä helpommalla. Muihin asioihin palaan lähipäivinä.. Kerrottavaa on :D !

Tunteiden vuoristorata..

Kuluva viikko on saanut minut nauramaan, itkemään, valvomaan, nukkumaan, ilahtumaan, pelästymään.. lista jatkuisi pitkälle vielä.. viikko on ollut todella tunteita herättävä. Olen miettinyt elämääni, ennen Jannen kuolemaa, kuoleman jälkeen, ja olen miettinyt sitä tällä hetkellä. Miten erilainen ihminen olenkaan, mitä olin vain pari kuukautta sitten muuttaessani Raumalle. Mitä kaikkea on tapahtunut, miten paljon vahvemmilla olen mitä olin silloin. Minulla on ollut aina positiivinen asenne elämään, kaiken tämän keskelläkin ja alun todella kovan synkkyyden jälkeen olen jatkuvasti yrittänyt löytää iloisia ja onnellisia asioita elämässä. Ja olen niitä löytänytkin. Nyt kuitenkin olen huomannut että vaikka miten olen löytänyt näitä asioita pienissä jutuissa, en kuitenkaan ole löytänyt luottamusta elämään. En ole osannut ajatella että minuakin varten saattaa olla jotakin vielä, jotakin jota ei tarvitse pelätä, jotakin hirmu hyvää ja sellaista että se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Voiko sellaista kuitenkin olla?

Keskiviikkona minulla oli erikoinen päivä, se oli viimeinen päivä Alkossa töissä, ainakin tältä erää.. koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan" ja minä pidin työpaikastani ja työstäni. Syy että lähdin ei ollut siinä ettenkö olisi viihtynyt. Syyt olivat ne tavalliset , ennen kaikkea raha, se ratkaisi loppujen lopuksi. Ehkäpä palaan vielä Alkoon, ehkä en se jää nähtäväksi, nyt kuitenkin siirryn toisiin tehtäviin. Uusia tuulia siis. Työpäivän aikana olin välillä haikein mielin, kuitenkin oli vaikea ymmärtää etten palaisi sinne enää. Ehkä se iskee todemmin kun arki uudessa paikassa alkaa.. Nyt vietän kuitenkin muutaman päivän "miniloman" ja sen jälkeen vasta siirrän ajatukseni kokonaan uusille urille. Miniloma tulee tarpeeseen, minua vähän väsyttää.

Keskiviikko ilta olikin sitten jotakin jota en osannut edes kuvitella.. Silloin tapahtui jotain, en osaa sanoa mitä, mutta jotakin sellaista mihin en ollut varautunut ollenkaan. Ei huonolla tavalla, jotakin minulle uutta ja outoa. Olin syömässä, ja viettämässä aikaa ystäväni kanssa.. takerrun sanaan ystävä.. ei hän ole ystävä ei enää, hän on jotakin enemmän, jotakin muuta ja hyvällä tavalla. Hän on hyvin tärkeä minulle, tänään olen ensimmäistä kertaa tunnistanut ikävän tunteen, kun tiedän että emme näe vähään aikaan. Mietin miksi on niin alakuloinen ja kurja olo, kunnes tajusin, minun on ikävä. Minulla oli niin mukava ilta hänen kanssaan että en olisi halunnut sen päättyvän lainkaan. Koko ilta oli niin hyvä ja täydellinen että yöllä ei uni meinannut tulla. Pelästyin kovasti, pelästyin tunteitani, pelästyin iloani, taas mietin onko se sopivaa vaikka tajuan että iloni ei ole Jannelta pois eikä se muuta tunteitani Jannea kohtaan. Silti pelotti, mitä nyt sitten, mitä jos... Jossittelun jalon taidon todellakin osaan. Miksi ei voi vaan olla ja nauttia hetkestä jos kerran juuri sillä hetkellä on onnellinen. Kaikki meni hienosti, minä olin hämmentynyt saamastani huomiosta ja kauniista sanoista, ja samalla olin onnellinen.. sanotaanko ne sanat minulle, kerrotaanko nämä asiat minulle, onko ne tarkoitettu minulle, voiko hymyillä? Minä hymyilin, minä juttelin, minä loikoilin sylissä ja kainalossa. Ja minä sain olla siinä, ja se tuntui hyvälle. Missään kohtaa silloin tai jälkeen ei tuntunut että se olisi ollut väärin. Minulla on oikeus onnellisiin hetkiin, ja minä haluan oppia luottamaan. Sain viestin illalla.. se oli hyvin kaunis, ilahduin, minua alkoi jopa itkettää, sen viestin säästän , haluan palata siihen jos tuntuu kurjalta ja synkältä.. haluan palata sen kauniisiin sanoihin, siihen miten asia on haluttu kertoa minulle. Haluan saada sen tunteen takaisin jonka sain ensimmäisen kerran viestin lukiessani. Kiitos SINULLE tiedät taas onnistuneesi, iltani oli loistava, tiedät että jotakin tapahtui, ehkä jonkun ajan päästä olemme viisaampia, mitä ja miksi. Olet hyvin tärkeä, tiedät sen, mutta en voi sitä liikaa sinulle kertoa. Kiitos ihan kaikesta, kiitos että onnistuit taas kerran, onnistut joka kerta. Kiitos <3

Tällaisten tunteiden näyttäytyminen tuo väistämättä sen huonomman olonkin paikalle. Sen asian kanssa on vielä selvitettävää.. En ole lakannut suremasta, en missään nimessä, surun kanssa kulkeminen jonkun kanssa on vain helpompaa kuin surun kantaminen yksin. Pikkuhiljaa, syksyn ollessa jo ovella, elämäni on alkanut muuttua ja toivo alkaa taas herätä. Ihminen on kummallinen, kun on pakko, muutos alkaa, ja kun olet vahvemmilla se samainen muutos palauttaa muistosi takaisin sinulle, silloin kun niihin ei ole liian vaikea palata. Kaikista huolista ja peloista ja jossitteluista huolimatta, aion katsoa tämänkin kortin, mitä sillä on tarjottavana, aion antaa elämälle uudestaan mahdollisuuden. Lopputulos on ylemmän hallussa, niin tapahtuu kuin pitikin tapahtua. Ihan kaikkien asioiden suhteen.

ISO HALAUS TEILLE KAIKILLE <3 livenä tai virtuaalisesti. Olette ihania. Unohtakaa muuten kirjoitusvirheet.. korjailen niitä huomenna, nyt silmät menee välttämättä kiinni.. en jaksa enää korjailla.

Pojat ikävöivät.

En olekkaan vähään aikaan kirjoittanut pienten poikien ikävästä. Ikävä on läsnä jos ei päivittäin niin viikottain ainakin. Iltaisin jutellaan isille mitä päivän aikana on tehty ja toivotaan että nähtäisiin "isi unia". Lapset ovat vahvoja selviytijiä, mutta olen huomannut että neljä- viisivuotias ikävöi jo aivan toisella tavalla mitä pienempi, kolmevuotias. Jerry palaa usein iltaan "ennen kuin isi sairastui ja kuoli" muistaa hyvin yksityiskohtaisesti sählypelin terassilla ja jätskin syönnin.. muistaa myös kun aamulla kerroin miten isi ei enää tule kotiin. Mietin tarvitsisikohan pojat tunteittensa käsittelyyn myös jotain muuta apua kuin minut. Siinä tein jo ratkaisun Raumalle muuttaessani ja hakiessani poikia hoitoon kerroin huolestani pienten miesten surun käsittelyssä. Pojat pääsivät pieneen ryhmään aivan ihanaan tarhaan Rauman keskustaan. Siellä on mahdollista leikkien lomassa ammatti-ihmisten seurata poikien tilannetta ja sitä "oireilevatko" he jollain tavalla. Toistaiseksi esiin ei ole tullut kuin tyypilliset luonne-erot. Jerry on arka ja varautunut haaveilija, oli jo ennen Jannen kuolemaa, olen miettinyt kuitenkin onko itkuherkkyys lisääntynyt nyt. Huomionhaku ainakin on, Jerry "kostaa" helposti ikävän minulle. Jenni on hoitanut paljon poikia, kiitos siitä hänelle <3, ja aina kaikki on mennyt hyvin, kuitenkin minun tullessa paikalle alkaa Jerryn mielenosoitus ja huuto sekä kiukuttelu. Ehkä asia on niin että Jerry kaipaa minua nyt enemmän kun toista vanhempaa ei ole jäljellä ja nähdessään minut ikävä tulee kovana. Jaska on sitten aivan toista maata. Hän on selvinnyt asiasta ehkä hieman helpommalla. Johtuen varmastikkin iästä. Jaska ei muista niin paljon mitä Jerry. Jaska on kuin tulta ja tappuraa, aivan erilainen luonne kuin veljensä. Jaska on selviytyjä vahvasti, tosin me kaikki olemme koska olemme vielä tässä. Eniten olen Jaskan huomannut kaipaavan Jannea silloin kun hän tekee jotain kivaa jonkun miespuolisen kanssa. Usein olen yhdistänyt sen että Jaska touhuaa siskoni miehen Kallen kanssa jotakin, siihen että tulee kova ikävä jälkeenpäin. Kerran jopa sanoi että "kun Kalle on Eeron ja Niilon isi, ei minun.." kuitenkin on ihana seurata miten Jaska Kallen kanssa viihtyy ja nauttii miehen huomiosta. On ihana että on olemassa ihminen joka voi edes osalta korvata menetetyn isin. Iso kiitos siis kuuluu Jennin ja Kallen perheelle johon olemme aina tunteneet olevamme tervetulleita, ovathan he osa meidänkin perhettämme.

Eilen illalla Jerryn tuli yllättäen ikävä. Ehkä osasin odottaa sitä, niin paljon Jerry oli viimepäivinä isästään puhunut. Jerry katsoi telkkaria ja sieltä tuli Nicorette purkka mainos. Jerry oli ihan hiljaa ja sitten kysyi: "Muistatko kun iskä lupasi ostaa tota purkkaa, mikä lopettaa tupakanpolton, mutta ei ostanut.. Kuoliko isi sen takia?" Tämän jälkeen seurasi kova itku ja tarve syliin. Nämä tilanteet ovat sellaisia että äiti on sanaton, ei auta kun kertoa että ei isi sen takia kuollut, isi sairastui muuten. Tämän jälkeen seuraa vakuuttelut ettei Jerry sairastu ensi yönä samalla tavalla ja kuole, ja sitten istutaan vaan sylikkäin, niin kauan kuin on tarve. Nämä hetket ovat niitä jotka saavat minut yhä uudelleen itkemään, itkemään sitä miten epäreilu maailma on. En halua uskoa että pojilla ei ole isää, ja mietin miten minä pärjään. Tämä kaikki menee kuitenkin ohi ja minä tiedän ja me tiedämme että pärjäämme. Aurinko nousee taas seuraavana aamuna tai jos ei aurinko niin päivä valkenee. 

Jäljelle jääneen vanhemman osa on aika raskas. Pitää jaksaa oman surunsa ja ikävänsä kanssa alkaa rakentaa uudestaan elämää, jossa mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin, koska olen hyvin iloinen , toiveikas ja onnellinen aika usein. Pitää kuitenkin kantaa sydämmessään surua pienistä lapsista jotka surevat. Se taakka tuplaa oman surun kun suree rakkaittensa takia. Moni on sanonut miten surettaa ja itkettää kun ajattelee minua ja poikia, varsinkin alkuaikoina.. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta ymmärtävätköhän ihmiset oikeasti asettua asemaani, tai niiden muiden saman kokeneiden asemaan. Moni suree ajatellen tyyliin "mitä jos sama tapahtuisi minulle miten minä selviäisin" .. se onkin täysin luonnollinen tapa ajatella asiaa, mutta se ei ole lähelläkään sitä miten perhe joka suree kuollutta isää, äitiä, aviopuolisoa, veljeä, siskoa.. ketätahansa läheistä, kokee asian. Vanhempi joutuu kantamaan oman surunsa ja huolen ja murheen siitä ettei voi auttaa lapsiaan, vaan heidänkin on käytävä sama läpi. Jokainen äiti haluaisi lapsilleen parasta ja elämää ilman murheita. Paljon voi tehdä sen eteen, mutta ei tässä asiassa, tällaiset asiat on jokaisen kohdattava aivan itse. Äitinä voin vaan pitää sylissä ja kertoa että aika auttaa. 

Onneksi pojat ovat kuitenkin pääsäänöisesti iloisia ja onnellisia pikku-ukkoja, ikävä tulee aaltoina ja aaltojen välit harvenevat kokoajan. Elämä kantaa myös pieniä miehiä. Jonnin ikävään palaan myöhemmin, se on hyvin erilaista, Jonnin iän takia. Onneksi minulla on lähellä ihmisiä joitten seurassa viihdyn, joille voin purkaa omaa oloani. Niin jaksan taas kantaa poikien murheet ja olla heille tukena kun he sitä tarvitsevat. Yksin en pärjäisi tässäkään asiassa. Minulla on todellakin ollut onnea kun näitä ihmisiä on, he saavat minut tuntemaan että elämä on elämisen arvoista ja tulevaisuudella on minulle annettavaa jos vaan itse osaan ottaa vastaan. Kukaan ei selviä tällaisista asioista yksin, ei edes vuosien päästä. Toivon että poikani selviävät tästä voittajina, isin paikka on aina sydämmessä, mutta toivon että ikävä helpottaa joskus, ja luottoa tulevaan löytyy. Teen parhaani, ja onneksi saan siinä apua, äidiltäni, siskoiltani ja kaikilta läheisiltäni. Tiedän että on olemassa yhteisö "leijonaemot" eiköhän meistä jokainen ole lapsilleen sellainen, toivon ainakin. 

Muistetaan taas välittää ja rakastaa ja kuunnella ystäviä ja läheisiä. Halauksia loppuviikkoon kaikille <3 !

Iltapäivälehdet hehkuttaa..

Eilinen meni hyvin, tänään olen ollut ärsyyntynyt. Ärsyyntyminen alkoi jo aamulla kun näin iltapäivälehtien lööpit jotka hehkuttivat miten julkkishenkilön vaimo oli pelastanut miehensä kuolemalta, kun mies oli saanut sydänkohtauksen. Olen vältellyt iltapäivälehtiä muutenkin Jannen kuoleman jälkeen. Inhoan sensaatiohakuisia lööppejä joitten takana kuitenkin on hyvin pieni juttu, ja useimmiten otsikko on irrotettu asiayhteydestä niin että koko idea muuttuu. Niin tälläkin kertaa. Ruokikselle mennessäni minun oli pakko ostaa lehti vain ja ainoastaan tämän uutisen takia. Siinä kerrottiin miten kohtaus oli alkanut tuntemuksilla johon vaimo oli soittanut sitten ambulanssin, varsinainen infarkti oli sitten tullut sairaalassa ja julkkiksemme oli päässyt pallolaajennukseen josta hän nettisivuillaan vitsailikin. Miten minusta tuntuu niin pahalta, miten olen niin herkkänahkainen?? Miksi heti ajattelin että mitä minä tein väärin kun en pystynyt pelastamaan ja auttamaan Jannea, miksi olin huonompi auttaja kuin kyseinen vaimo. Miksi en osannut ja pystynyt. Jutun luettuani tajusin tilanteen kokonaisuudessa olevan erilainen, mutta silti olo oli halju, on edelleen.. Äskettäin kun mietin asiaa alkoi itkettääkkin. Itkin sitä että yksi typerä lööppi on suistanut koko päiväohjelmani raiteiltaan ja nostanut ärsytyskynnykseni taas huippuun. En tahtoisi että tämä asia järkyttäisi minua näin, enkä sitä että moinen typerä lööppi vaikuttaa minuun näin kovin. Jokatapauksessa kyseisen lööpin takia olen tuntenut itseni aamusta asti epäonnistuneeksi. Minä en pystynyt pelastamaan Jannea, kukaan ei olisi pystynyt, mutta minä olin avainasemassa, soitin apua ja elvytin, mutta se ei riittänyt , lopulta päästin lähtemään ja hyvästelin rakkaani. Myös tässä julkkisperheessä tilanne voisi olla nyt todella dramaattisesti erilainen, siksi miehen vitsailut asiasta tekevät pahan mielen. Ymärtääköhän ihmiset jotka vuosien aikana saattavat saada useitakin infarkteja, että nämä "läheltä piti" tilanteista selviämiset ovat jokainen omia ihmeitään. Osaavatko arvostaa uutta mahdollisuutta? Harrastan itsekkin mustaa huumoria, mutta miksi tämän ihmisen twiittaukset ja naamakirja päivitykset saavat minut pahoittamaan mieleni. Ehkä sittenkin koen syyllisyyttä vielä kovasti siitä etten pystynyt auttamaan.

Sitten tulee kuvioon mukaan "kauhistelevat kanssaihmiset" ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen tänään kuullut ihmettelyjä.. "miten niin nuori" "se on kun ei pidetä itsestä huolta" , "kannattaisi huolehtia elämäntavoista" kaikki mahdolliset lausahdukset ja ilkeämieliset kauhistelut käytiin päivän aikana läpi.. Minua itketti, mutta hymyilin, teki mieli sanoa että myös 36 vuotias voi saada infarktin ja kuolla. Aina ei ole onnea matkassa. Eräs ihminen vertasi tilannetta hänen pahaan ihottumaansakin. Todellakin päivässä oli jaksamista. En kuitenkaan usko että kukaan huomasi ahdistukseni asiasta. Osasin olla sama hymyilevä ihminen kun aina ennenkin. Sisälläni kuitenkin myllersi ja taistelin jokaisen minuutin selvitäkseni voittajana työpäivästä. Selvisin, ja olen taas vahvempi. Mietin vaan kovasti miksi sitä pitää olla niin herkkä kaikelle, asioille joiden tietää olevan sensaatiohakuisia ja ikäviä. Miksi annan sellaisten kolauttaa omaa oloani. Miksi koen syyllisyyttä moisesta? Eniten olen jäänyt miettimään minkä takia ihmiset käyttävät energiaansa siihen että hakevat syyllisiä ja syytä kaikkeen.. Elämäntavoista, tottumuksista, kaikesta mahdollisesta. Koska ihmiset tajuavat että aina syytä ei ole, joskus vaan käy ikäviä asioita, joille ei voi tehdä mitään. Juorukellot aloittavat heti kun pienikin syy on. Otan asioita liian henkilökohtaisesti. Ei lausahdukset olleet tarkoitettu minulle, vaan ne olivat yleistä "löpinää" asiasta. Ihan turhaan niistä mieleni pahoitin , mutta silti pahoitin. Ihan kuin minua olisi arvosteltu, vaikka niin ei ollutkaan.

Mutta tästäkin selviän, ihan varmasti.. aion jutella aisasta läheisteni kanssa, ja ystävieni, ja sitten kaikki on taas paremmin. Lehdessä oli juttu myös toisen julkkiksen vauvan kuolemasta. Pieni tyttö kuoli loppuraskaudesta. Se ei kuitenkaan ollut niin kiinnostava uutinen , oli paljon pienempi juttu ja lööppi. Minua itketti sekin, ajattelin miltä tästä ihmisestä on mahtanut tuntua.. Mietin omaa elämääni. Mitä kaikkea minulle on tapahtunut, palasin kuitenkin myös tähän aamuun ennen kun olin lukenut lööppejä. Oloni oli iloinen ja heräsin hyvällä mielellä. Tällä hetkellä tuntuu että elämässäni on toivoa, eikä tällaiset pienet asiat muuta sitä tosiasiaa, että voin ihan hyvin. Lähinnä nämä vaan ärsyttävät koska annan niiden vaikuttaa elämääni. Ja minulla on kuitenkin ihminen jolle pystyin laittamaan viestin, miltä tuntuu, joku jota kiinnostaa.. Minä en ole yksin.

Olisi ihana jos ihmiset oppisivat kohtelemaan toisiaan hiukan lempeämmin ja paremmin. Ei arvosteltaisi niin kovin ja puhuttaisi pahaa. Välitettäisiin, rakastettaisiin, pidettäisiin hyvänä enemmän. Unohdettaisiin ilkeät ja ikävät asiat, ainakin hetkeksi. Mukavaa alkavaa viikkoa, välittäkää toisistanne!

Viisi kuukautta on lyhyt aika, mitä kaikkea sinä aikana kuitenkin voi tapahtua.

Kaikki tapahtui viisi kuukautta sitten.. tähän aikaan aamulla olin silloin shokissa, odotin äitiä ja Marjaa meille, luonani oli ystäviä, mutta Janne ei enää ollut.. Janne oli jo lähtenyt Mikkeliin, eikä tullut enää koskaan kotiin. Seuraavaksi näkisin Jannen viiden päivän päästä Joroisten sairaalan kappelissa. Käsittämätöntä mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua, käsittämätöntä mitä kaikkea tuona päivänä tapahtui. Tänään en pystynyt palaamaan kuukauden takaiseen blokiin, enkä vanhempiin. En ole vähään aikaan pystynyt lukemaan vanhoja kirjoituksia ollenkaan. Tiedän niiden olevan siellä, mutta pikkuhiljaa alan olla vahvemmilla koko asian suhteen, niin olen ajatellut että en tee siitä kynnyskysymystä ja tahallani itselleni huonoa oloa , siellä ne tekstit on ja niihin voi palata kun siltä tuntuu. Juuri nyt haluan nauttia siitä että elämä alkaa tuntua elämältä, ja onnellisia hetkiä on paljon. Olen viimeisen viikon aikana alkanut löytää sen Sallan taas takaisin jonka kadotin tuona maaliskuisena aamuna. En varmaan ikinä tule olemaan sama ihminen mutta hyvin liki sitä. Olen nauranut ja tunnistanut itsestäni piirteitä jotka ovat olleet olemassa mutta vain hukassa. Suurin muutos tänä aikana on ehkä ollut se että minusta on tullut rohkeampi kertomaan tunteistani, pahasta olostani, kaikesta, se ei ole huono muutos.Ennen suljin paljon asioita sisääni, nyt olen oppinut jakamaan niitä silloin kun olo on kaikkein kamalin. Ikävä on muuttanut huomattavasti muotoaan, epätöivo ja kipu alkaa muuttua kaipaukseksi joka ei ikinä häviä. Näen Jannen pienten poikien kasvoilta, joskus Jonni sanoo jotakin mihin kumpikin toteaa jonkun jutun miten Janne asiaa olisi kommentoinut. Janne siis elää arjessa ja muistoissa ja valokuvissa, ja ennen kaikkea sydämmissä. Ei katoa minnekkään, ei nyt eikä ikinä. Janne täytti meidän elämämme ilolla ja onnella ja rakkaudella, se vietiin rajusti pois tuona aamuna, ja se kaikki jätti valtavan aukon, mutta elettävä on, on katsottava tulevaisuuteen, vaikka se ei tarkoita sitä että menneisyys unohtuisi. Janne ei unohdu, en  anna niin tapahtua, mutta en aio myöskään epätoivoisesti takertua muistoon ja unohtaa elää.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut tosi paljon kaikkia hyviä asioita. Tämä aamu ei ollut puoliksikaan niin paha kuin kuukausi sitten, ilahdutti myös että ystäväni näyttivät muistaneen tämän päivämäärän. Minä itse voin todeta että minulla ei ole hätää. Olen tehnyt isoja päätöksiä elämäni suhteen , ottanut ohjat omiin käsiini. Tehnyt päätöksiä ja asioita jotka olisivat olleet muutama kuukausi sitten täysin mahdottomia. Voin onnitella itseäni, hieno suoritus. Kuitenkaan en tähän kaikkeen olisi pystynyt yksin ilman tukea. Tiesittekö että halauksella on valtava voima, silloin kun se tehdään puhtaasti sen takia että niin haluaa tehdä ja sitä varten että toisen olisi parempi olo. Ilman toisen ihmisen tukea ja läheisyyttä ei tässä lyhyessä ajassa olisi tapahtunut näin valtavaa muutosta. Tuntuu hyvältä että joku jaksaa päivästä toiseen tsempata ja auttaa. Eilen tuntui hyvältä saada viesti jossa kyseltiin olenko kunnossa kun minusta ei kuulu mitään, missään.. Tuntuu hyvältä että joku on ajatellut minuakin. Vaikka tiedän että moni ajattelee, ystäväni, perheeni, hirveän moni miettii mitä meille kuuluu, ja tiedän monen ihmisen toivovan meille kaikkea hyvää. Kyllä olen ihastunut ja kovasti. Kun tajusin asian säikähdin, en tiedä mitä säikähdin, tunteitani, vai sitä että mietin onko se sopivaa. Jokatapauksessa pelkoni ja mietteeni eivät muuttaneet sitä asiaa mitä tunnen. Aika näyttää mitä elämällä on tarjottavana minulle, mutta nyt tunnen oloni  hyväksi. Ja jos minulla on hyvä olo on pojillakin hyvä olo. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä tuesta mitä tältä ihmiseltä olen saanut, on hyvä olla olemassa "se ulkopuolinen" on se sitten ystävä tai niinkuin tässä tapauksessa jotain ihan pikkuisen enemmän kuin ystävä. Ihminen joka tuntee vain sinut, ei menneisyyttäsi, ei miellä sinua parisuhteesi kautta. Ihminen jolle olet vain sinä, kaikkine huolinesi ja murheinesi ja iloinesikin. Ihminen joka ei häviä olet miten tyhmä  tahansa.. Ihminen jolle salaisuutesikaan eivät ole liikaa kestettäviksi. Tällaisia ihmisiä on harvassa, toivoisin että jokaisella teistä kanssakulkijoista olisi edes yksi tällainen ihminen tukenanne, niin pienemmissä kuin isoimmissakin asioissa. Jokainen tarvitsee jonkun "erityisen" jonka kanssa on samalla aaltopituudella, jonkun johon voi luottaa.

Luulen että selviän tästä päivästä hyvin. Enemmän minua pelottaa viikonpäässä häämöttävä hääpäivä. Silloin olen kuitenkin Varkaudessa Sanin luona. Sani on ihminen joka on myös jaksanut tsempata ja tukea päivittäin, ja Sani on ihminen jonka seurassa tahdon olla 26.8. kun tiedän elämäni hetkellisesti taas heittävän kuperkeikkaan.. Sen jälkeen tulee muita merkkipäiviä , niihin tarvitsen myös apua, mutta tämän tietyn päivän olen mieluiten Sanin kanssa. Haluan käydä haudalla ja päämääräni on vaan selvitä siitä päivästä. Huomaatteko minulla on perheeni lisäksi KAKSI todella tärkeää tukijaa . Olen hyvin onnellisessa asemassa. Lisäksi on isojoukko ihmisiä joita kaikkia voin kutsua enemmän kuin kavereiksi, minulla on YSTÄVIÄ, useita ystäviä, jotka välittävät. Kiitos heille että ovat olemassa.Joku kaunis päivä minä olen tarpeeksi vahva auttamaan jotkakuta heistä, toivon ainakin niin. Tiedän nyt miten tärkeää tuki on, osaan aivan eritavalla asennoitua elämään nyt kuin viisi kuukautta sitten.

Yhdessä selvitään surujen ja murheittenkin keskellä, mutta ei unohdeta että ilo ja onni on myös sallittua ja silloin kun tuntuu hyvälle, saa tuntua, elämän pieniä onnen ja ilon hetkiä ei koskaan ole liikaa. Kiitos te jotka olette olleet minua varten, kun olen teitä tarvinnut. Kiitos että minä saan vielä jatkaa elämääni, että minun päiviä on vielä jäljellä. Niiden määrästä en tiedä, mutta olen alkanut toivomaan että niitä olisi vielä paljon.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille kanssakulkijoille! Tämä päivämäärä toistuu 12 kertaa vuodessa ja joka kerta päivä on erilainen. Elämä voittaa vielä <3

Kliseitä ja urakalla ja näppäriä sananlaskuja..

Minä täällä taas, ois vissiin jotain fiksua tai vähemmän fiksua asiaa jaettavaks tänäänkin.. En oikeen osannut päättää kirjoitanko ollenkaan, vai kirjoitanko paljon ja jos niin mistäasiasta kirjoitan.. Tässä tulee siis taas enemmän tajunnanvirta tyylisesti kerrottua asioita. Miltä mikäkin milloinkin tuntuu ja mikä asia juolahtaa mieleen.

Oltiin TYKSissä Jonnin kanssa tänään. Eilen illalla kun katselin lähetettä siinä olivat sanat "diagnoosin varmistaminen" mietin sitä paljon. Yön aikana mietin hirveästi asioita joista yksi oli tämä.. diagnoosin varmistaminen.. Jotenkin se vaan iski kovasti tajuntaan. Taas uusia diagnooseja taas uudenlaisen elämän opettelu ja TAAS meille. Ei ole kovinkaan reilua minun mielestäni, mutta minkäs teet.. Tämä(kin) oli nyt sitten meidän ristiksemme tullut joten sen me sitten kannamme, emmekä asialle mitään voi. Emme kulje pää painuksissa marttyyreinä, kyllä asenne on nyt se että "leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä" jossain kohtaa sen on aivan pakko helpottaa, ja uskoa tulevaan löytyy kuitenkin niin minulta kun Jonniltakin. En ihan aina muista että Jonnilla on aika rankkoja kokemuksia myöskin, ei ainoastaan minulla. Moni ei koko elämänsä aikana käy läpi asioita joita Jonni on kohta neljääntoista vuoteen kokenut. Voi kliseitä olisi vaikka kuinka paljon heittää "mikä ei tapa, se vahvistaa" suosikkini on kuitenkin nyt "liika on liikaa" jos joku valopää sanoisi minulle nyt että "kaikki saavat vain sen minkä jaksavat kantaa" en olisi varma vetäisinkö turpaan vai alkaisinko kiljumaan. Kyllä NYT riittää , niin pienille pojille, minulle kun Jonnillekkin. Suomi on tulvillaan kaikkia ihania ja vähemmän ihania sananlaskuja jotka saavat minut kohta raivon partaalle. Niin TYKSin reissu meni kuitenkin hyvin, ja nyt sitten varmistellaan sitä diagnoosia epilepsiasta.

Toinen juttu.. Oma elämäni on aika sekaisin, tai ei ehkä ihan sekaisinkaan.. On vaan isoja muutoksia tapahtunut, ja myöskin positiiviseen suuntaan. Varovasti ja pikkuhiljaa.. Nyt käytämme sitten sitä yhtä kestosuosikkia "paistaa se päivä joskus risukasaankin" voi elämä näitten kaikkien kanssa.. vaikka itsekkin niitä olen viljellyt. Minä lähdin eilen illalla oluelle, yhdelle vaan.. Tosin menin siiderille , join kylläkin vain sen yhden. Ei keritty olla kauaa, valomerkki tuli ihan turhan aikaisin, mutta kappas se olikin sunnuntaipäivä, ei ne baarit vissiin yötä myöten auki ole. No niin.. ajelulle siis.. ja rannalle.. istuskelemaan kallioille ja juttelemaan. Tässä on käynyt niin että ihminen joka maaliskuun 19. päivä oli minulle täysin tuntematon, on muuttunut yhdeksi tärkeimmistä voimavaroistani jaksaa arkea ja kaikkea, ihmiseksi joka saa minut puhumaan ja nauramaan ja ihmiseksi joka tietää kaiken tästä hetkestä, ja tuntemuksistani. Monesti olen asiaa ihmetellyt, miten niin vieras tuntuu kaikkein tutuimmalta, miksi on niin helppo puhua? Tämän ihmisen voin päästää lähellekkin, saa halata, eikä tunnu pahalta, päinvastoin, saa pitää sylissä ja sekin tuntuu pelkästään hyvältä. Eniten pidän siitä että voi päästää lähelle ja toinen haluaa siinä olla.. ei ole kiire eikä ahdista tai pelota. Kumpikin on hukassa enemmän tai vähemmän, mutta kumpikin haluaa antaa elämälle mahdollisuuden, minkään suuren aika ei ole nyt, mutta kuka sanoo että pienistä asioista voisi nauttia ja katsoa tuleeko niistä suuria. Olla vaan ja saada pahamieli ulos, saa olla oma itsensä ja itkeä tai nauraa, miltä tuntuu. Hyvää mieltä ei liikaa ole jaossa, onneksi on edes vähän, onneksi on ihmisiä jotka välittävät ja haluavat auttaa, onneksi on rohkeita ihmisiä. Kiitos sinulle siitä, tiedän sinun tämän kuitenkin lukevan. Niinkuin aina ennenkin. Kiitos että tässä hetkessä olet se ihminen joka kantaa eteenpäin, tänään ja huomenna, viikon päästä ja ehkä vielä kuukausienkin päästä, siitä ei kukaan tiedä. Tämä hetki on kuitenkin se joka auttaa jaksamaan ja tässä hetkessä olet olemassa minulle ja minua varten jos vain tarvitsen. KIITOS <3

Olen miettinyt muutenkin paljon ihmisten kiirettä. Kiirettä saada kaikkea, tehdä kaikkea, saavuttaa kaikkea.. Mihin kaikilla on niin kiire? Minä olisin voinut jäädä sinne kalliolle, ei minulla ollut kiire, tosin ne miljoona itikkaa pitivät huolen että sinne ei sitten jääty, onneksi jokapaikassa ei ole itikoita.. :)! Entäs jos koitettaisiin elää tässä hetkessä, nauttia pienistä asioista ja elämästä, tarviiko aina olla niin hirveästi listalla mitä pitää saada ja saavuttaa.. odotan lomaa.. odotan töitä.. odotan lottovoittoa.. odotan odotan odotan.. mitenkäs olisi jos miettisi mitä on jo saanut mikä tässä hetkessä on hyvää , ei sitä mikä ehkä joskus tulevaisuudessa tulee olemaan hyvää, EHKÄ, odotamme niin kovin jotakin että unohdamme nauttia asioista jotka saimme ja joita ehkä jossain kohtaa myös odotimme. Voisimmeko ihan oikeasti ajatella että asiat ovatkin hyvin ehkä jopa hienosti ja nauttia siitä.

Minä olen nyt pysähtynyt.. tottakai odotan vaikka ja mitä mutta opettelen nauttimaan hetkestä, hyvä mieli on häviävä luonnonvara, nautitaan siitä kun se on läsnä. Unohdetaan kliseet ja korulauseet ja aletaan elää tätä päivää eikä eilistä tai huomista. Olette ihania kun jaksatte lukea.



Ettei se totuus pääsis unohtumaan :D mukavaa loppuviikkoa kaikille teille!!

Diagnooseja, festejä ja isoja juttuja

Oliskohan taas aika kirjotella blogia, on ollut nyt niin paljon kaikkea että ei ole edes tänne ehtinyt tuntojaan ja tuntemuksiaan laittamaan. Viimeisestä blogista on aikaa vain muutamia päiviä mutta sinä aikana on tapahtunut todella paljon kaikkea minulle ja myöskin läheisilleni. Isoja ja pieniä asioita, eteen ja taakseppäin menoja, ja todellakin vain muutamassa päivässä. Päällimmäisenä kuitenkin varmaan hyvä mieli ja hyvä fiilis kaikesta tapahtuneesta, yhtä lukuunottamatta.

Oltiin Jonnin kanssa Aura-festeillä viikonloppuna. Ja voi että meillä oli eilen kivaa. Jonni tykkäs ja  minäkin tykkäsin, ihan todella. Hyviä esiintyjiä ja sitten kaamein esiintyjä ever mun mielestä :D! Aurinko paistoi, syötiin pitsaa, ja minä join siiderin Jonni limpparia. Valokuvia katsellessa huomaan että hymyilen lähes kaikissa. Jossain kohtaa mietin että Janne olisi pitänyt siitä tapahtumasta ihan todella. Siitä fiiliksestä ja siitä että aurinko paistoi, ja oli tosi kivaa. Mutta se ei aiheuttanutkaan surua, ajattelin asiaa iloisena, ja juttelin siitä Evelle ja Jonnillekkin. Seuranani siis oli Jonnin lisäksi Jannen sisko Eve, ja sitten minun siskoni Riikka ja hänen poikaystävänsä Pasi, jonka ansiosta Jonni sai nimmaritkin lippikseen. Meillä oli siis aivan ihana , mahtava ja loistava päivä. Me menemmen ensivuonna taas, satoi tai paistoi.

Nimmareita saamassa ja pikkusen juttelemassakin festeillä. Niin hienoa !!

Perjantaina oli pelottava päivä.. Jonni oli mennyt siskoni kanssa festaamaan jo aiemmin, minä olin kanssa menossa kun saan tavarat ja auton Even luokse. Siskoni jätti Jonnin hetkeksi yksin, ennen kuin minä ja Eve päästään paikalle.. Ja tottakai 14 vuotiaan jolla on puhelin ja joka istuskelee nurmikolla , kuuntelee bändejä ja nauttii auringosta, voi jättää hetkeksi yksinkin. Oltiinhan minä ja Eve tulossa aivan pian. Seuraavaksi saan puhelun ambulanssikuskilta että Jonni on kouristellut ja ollut tajuttomana jonkun aikaa, minuutin oli kestänyt kova kouristus ja sen jälkeen "yhteyttä" Jonniin ei oikein saatu, mutta kaikki oli kuitenkin hyvin. Ihminen kysyi.. "haluanko tulla sairaalaan" outo kysymys minusta, HALUAN, ja me lähdimme Even kanssa Tyksiin Jonnin luokse. Siellä otettiin testejä ja mittauksia, epilepsia, sanoi lääkäri. Tuntui mahassa pahalta, näytin reippaalta.. Tiedän voisi olla paljon pahempaa mutta silti ajattelin, tämäkin vielä, mitäs sitten, antaa tulla vaan. Onneksi aika pian sain kasattua itseni, se se sitten on ja näillä mennään. Onneksi on hyviä lääkkeitä, mietin kuitenkin että jos minulla on sopeutumista miltä tuntuu Jonnista, hänelläkin on kyllä ollut jo enemmän kuin tarpeeksi. Huomenna mennään sitten taas Tyksiin käyrille ja mietitään lääkityksen täsmäämistä.. Nyt kotona on jotkut estolääkkeet. Näillä mennään nyt sitten tässä kohtaa ja katsotaan mitä seuraavaksi. Tämän(kin) kanssa oppii elämään.

EVE <3 kiitos sinulle, meillä oli kuitenkin kaikesta huolimatta aivan mahtavaa. Ehkä jo lauantaina nähdään taas. Mikään ei ole ihanampaa kuin se että seura on loistavaa, se nostaa fiilistä ja omaa oloakin kummasti, ja meillä oli kivaa. Naurettiin, muisteltiin, juteltiin tulevista ja menneistä. Perjantai-iltana parannettiin maailma, ja silti lauantaiaamuna tuntui että ei se oikeen ole parantuntu, päinvastoin, olo oli hieman nuutunut. Mutta mitäpä ei suihku ja meikki korjaisi, ja lauantaina taas hyvillä fiiliksillä festailemaan. Meillä oli aivan mahtavaa <3 kaikesta huolimatta.

Nää on ne festaajat jotka ei iän puolesta oikeen natsanneet, mutta mukana oltiin kympillä..

Sitten on vielä yksi juttu.. aika isokin juttu.. mutta se on enemmän henkilökohtainen. Sellainen "menin taas yhden askeleen eteenpäin" minua pelottaa en voi sitä kieltää..aika näyttää mitä elämä tuo tullessaan, mutta jokatapauksessa olen huomannut ajattelevani tätähetkeä ja tulevaisuuttakin enemmän kuin ennen. Olen iloinen asiosta joita on tapahtunut, ja siitä että kaikki on tuntunut ihan hyvältä, tai jopa tosihyvältä. Silloin se tarkoittaa että aika on ollut valmis siihen uuteen asiaan taas. En ole pitänyt kiirettä minkään kanssa, asioita vaan tapahtuu ja olen antanut tapahtua. Olen tehnyt isoja päätöksiä myös tulevaisuuden suhteen ihan arkisissa asioissa. Elämä tuntuu hyvältä, ja mieli on positiivinen. Kyllä tästä todellakin tulee vielä hyvä elämä, niin paljon on vielä kesken ja niin paljon on vielä tehtävää. Kohtalo ohjailee jokaista, omat valintamme ratkaisevat miten mikäkin asia muuttaa meitä. Onko muutos positiivinen vai negatiivinen, oma asenne on hirveän tärkeässä asemassa. Uskallatko heittäytyä, uskallatko olla rohkea,  ja antaa asioiden tapahtua, vai jäätkö paikoillesi, uskaltamatta elää.

Haluaisin rutistaa jokaista läheistä joka on ollut tässä muutaman päivän muutoksessa mukana. Ja haluan sanoa jokaiselle lukijalleni että paljon on itsestä kiinni, sinä valitset minkälaisen asenteen elämääsi otat. Vanhan sanonnan mukaan onko muki puoliksi täysi vai tyhjä.. Minulla se on puoliksi täysi. Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille teille!


Mä kävin siiderillä ja mulla ja Evellä oli raidalliset paidat koska ne tekee ihmisestä reippaamman :D

Kiinnostaakohan tämä ketään?

Mietin kirjoitanko.. mietin sitä että kiinnostaako ketään oikeasti kun kerron mitä on sanottavana. Pohdin sitä ysätävällenikin.. Mutta tässäpä minä kirjoitan kaikesta huolimatta. Minulla on hyvä olo. Pikkuhiljaa elämässä alkaa palaset loksahdella, jos ei ihan paikoilleen asti niin ovat edes liki.. tai että näen niitä palasia. Minulla on tulossa ihan hyvä elämä. Tiedän huonojen päivien vielä seuraavan toisiaan, mutta samalla tiedän että hyvätkin päivät tekevät niin. Ja nyt minulla on ollut sellainen. Eilenkin oli..

Mikä tekee päivistäni hyviä.. Ihan ensiksi olen saanut tehtyä ison päätöksen tulevaisuuttani ajatellen, ja olen ylpeä päätöksestäni ja siitä että sen pystyin oikeasti tekemään ihan itse ja vielä seison tekemäni päätöksen takana. Toiseksi olen tutustunut "uudestaan" ihmiseen jonka luulin tuntevani, mutta en oikein saanut otetta hänestä, tuntui että hän tietää kaiken ja minä en mitään. Eilen kuitenkin tajusin, ja ymmärsin asioita, ja minulle tuli valtavan hyvä mieli, opin tuntemaan uudestaan jonkun jonka luulin jo tuntevani ja uudella tavalla enkä ole ollenkaan pettynyt siihen millaiseen ihmiseen tutustuin. Olen iloinen ja hyvilläni, enkä enää niin epävarma kaikesta mitä hän ajattelee.. ei tarvitse varmistella niin paljoa kokoajan. Kolmanneksi olen vihdoin näyttänyt ikävälle ihmiselle että olen tosissani. Tein vihdoin sen mitä olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Hän huomasi että rajansa kaikella, joskus kun mitta tulee täyteen sanon että NYT riittää, en enää olekkaan niin mukava. En anna enää terrorisoida millään tavalla, enkä anna hänen vaikuttaa mielialaani tai pilata päivääni. En voi olla kokomaailman ystävä, enkä voi ajatella kokoajan "mitä minusta ajatellaan" "en kai vaan ole suututtanut.." "Voinko tehdä näin.." HITTO OIKEESTI.. minun elämäni, minun päätökseni, minun tahtoni.. Paljon kuuluu muille..

Tällä hetkellä olen siis suht onnellinen ja iloinen. En ole unohtanut Jannea, edelleen muistan joka päivä ja varmasti tulen muistamaan koko loppuelämäni. Mutta olen alkanut muistaa millainen Janne oli. Iloinen, positiivinen elämässä kiinni oleva ihminen, joka olisi nyt varmasti iloinen jos/kun näkisi minut. Janne toivoisi että minä olen onnellinen, ja toivoisi myös että voin suhtautua luottavasti tulevaisuuteen. Tiedän.. kuun lopussa on meidän hääpäivä.. sen piti olla kuudes. Tiedän että romahdus tulee, mutta olen varautunut siihenkin ennakkoon. Sitä en tiedä miten kovasti sattuu.. siihen ei voi ennakkoon varautua, mutta näinä ilon ja onnen hetkinä voi kerätä voimia sitä varten kun kaikki kaatuu hetkeksi. Ja joka kerta olen valmiimpi vastaanottamaan pahan olon ja tiedän sen menevän pois. Lisäksi minulle sanottiin taas kerran hienosti mikä lämmitti sydäntä.. aina joku onnistuu niin tekemään sanottiin että "olen kerännyt voimia, luulen että loppukuusta tarvitset taas tukea" TOTTA en ajatellut asiaa itse.. tiedän että tarvitsen, mutta miten hyvätä tuntuu että joku muukin on asian tiedostanut. Jopa ennen kuin minä olen koko asiaa sisäistänyt.

Jokatapauksessa elämä on tässä hetkessä nyt ja huomenna, ei viikonpäästä tai kuukauden, jos sinulla on hyvä olla, niinkuin minulla on nyt NAUTI, älä mieti mitä sitten kun pahamieli iskee. Opetellaan nauttimaan hetkestä pelkäämättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuunnellaan toisiamme, kerrotaan asioita, puhutaan ja puhutaan. Halataan ja välitetään. Siitä on hyvä taas alottaa seuraava aamu. Mieti voitko sinä sanoa jotain sellaista jollekkin että se ilahduttaa häntä. Ei kliseistä vaan jotakin aitoa. Minä olen oppinut arvostamaan niitä sanoja ja lauseita, ne lämmittävät ja saavat luottamaan seuraavaan päivään ja viikkoonkin.

Ihanaa torstai päivää rakkaat kaikki <3! Muistakaa kertoa jos välitätte, se on tärkeää!!

Tässä on nyt vähän kaikkee.. anteeksi!

Olen ollut tosi kiireinen.. ja jos muuten ei ole kiire ollut niin olen ollut niin hermostunut että olen sitä itse itselleni luonut. Välillä väsyttää ja huolella, mutta eteenpäin sano mummo lumessa, vai miten se menikään.Ikävä on ollut edellen kova. Kaipuu siihen mikä oli ennen, ettei tarvitsisi ajatella uusia asioita, eikä tarvitsisi muuttua, tai ottaa askelta eteenpäin. Olisi niin paljon helpompaa vaan viettää sitä tavallista arkea. Sitä mikä oli silloin ennen. Minä rakastin tavallista arkea. En koskaan ole halunnut mitään suurta ja erityistä. Minulle koti-illat saunomisineen ja makkaranpaistoineen ovat riittäneet luksukseksi. En ole ollut kova matkustamaan, minusta kotona ja Suomessa on ihan hyvä, ei ole ollut tarve. Joskus oli kiva käydä jossakin, useimmin kävimme joko Jannen kisamatkoilla tai katsomassa kavereitten kisoja. Sekin oli mukavaa. En valittanut niistä reissuista koskaan, en tietenkään minä pidin niistä. Jos voisin lähteä nyt jonnekkin, valitsisin todennäköisesti mökin. Hyvässä seurassa rauhassa meren rannalla, miten ihanaa. Olen tajunnut että se on se mitä kaipaan. En haluaisi olla levoton ja miettiä kokoajan mitä seuraavaksi, ihminen joka ei osaa asettua aloilleen. Haluaisin mennä ja olla, ystävieni kanssa, rauhassa. Mutta nyt en osaa, nyt olen levoton, ja se johtuu siitä että minulla ei ole paikkaa. En kuulu mihinkään, tunnen olevani ulkopuolinen monessa aivan tutussakin porukassa, en vaan sovi kuvaan, vaikka tiedän olevani tervetullut, niin en osaa olla kuin kotonani tai kuten ennen. Olen se joka on yksin poikien kanssa, ja olen tosi väsynyt, se minä olen. Kokoajan menossa jonnekkin, tekemässä jotakin, ja mitään ei tule valmiiksi. Haluaisin kuulua johonkin , tuntea kuuluvani.

Olen alkanut taas puhua puhelimessa.. Se on uutta. Ennen vastasin pakollisiin, nyt saatan vastata ei niin pakollisiinkaan puheluihin. Soitan varmasti takaisin jos minulle on soitettu, ja ilahdun kun saan joltain hyvältä ystävältä tai sikoltani, äidiltäni puhelun. Tänään juttelin todella pitkään, ja minusta se oli mukavaa. Joittenkin kanssa on helpompaa myös puhelimessa, "osaa" jutella on asiaa. Puhelin oli se ensimmäinen josta luovuin Jannen kuoleman jälkeen. En kestänyt yhtään puhelua tai viestiä, en mitään mikä liittyi puhelimeen. En halunnut keskustella samoista asioista aina uudestaan ei ollut voimia. Nyt vastaan ja puhun, minulla on aivan uusi hieno puhelin. Anteeksi vaan jos en heti vastaa.. en osaa ihan kaikkia hienouksia sujuvasti vielä, kuten puheluun vastaamista :D ! Puhelin on myös viimeviikkoina ollut stressitekijä. Olen saanut viestejä ja soittoja ihmiseltä jota olen pyytänyt jättämään minut rauhaan. Sydämmeni jättää lyönnin väliin ja mahassa kouraisee aina kun näen viestin joka on tullut tältä ihmiseltä. Miten vaikea on ymmärtää jos sanoo EI, onko mahdotonta lopettaa kiusaaminen, onko mahdotonta uskoa että EI on EI. Olen kuullut että olen "säälittävä ja tulen aina olemaan yksin", paljon muutakin olen kuullut. Tuo oli se joka osui ja upposi, SILLOIN illalla kun sen viestin sain, olin pahoillani ja itkuinen, joten jos sinä joka näitä viestejä laitat luet tätä, onnistuit silloin hetkeksi. Onneksi minulla on elämässäni myös ihmisiä jotka ovat oikeita ystäviä, tämänkin tapahtuessa en ollutkaan yksin, ehkä täällä kotona yksin mutta en kuitenkaan yksin. Minulla oli tukea, oikeanlaista sellaista ja ilkeät ikävät viestit eivät tavoittaneetkaan sitä mitä ehkä oli tarkoitus. Minä olinkin vahvempi, en tarvitse sinua, enkä halua tavata tai kuulla sinusta, minulla on muita ihmisiä joita tarvitsen ja jotka ovat minun tukenani. Vihdoinkin jaksan taistella sinua vastaan, ja tiedän että et ole minun arvoiseni, et nyt etkä koskaan. Jos olet viimeinen ihminen maailmassa, olen mielummin yksin. Enää en kärsi ja itke sinun sanojasi tai tekojasi. Asia on nyt loppuun käsitelty, ei enää puhelinterrorismia ei enää yhteydenpitoa , se on loppu ny!!!

Minusta on mukava jutella.. en kuitenkaan soita aina heti takaisin, soitan kun minulle sopii.. jos minusta ei kuulu soita uudestaan. Kyllä minä vastaan jos näen tulevan puhelun, ja jos pystyn vastaamaan. Jutellaan vaan.. minulla on vaan ollut niin paljon kaikkea, että en ole ehtinyt soittaa kaikille, enkä vastata, enkä viestittää. Olen kuitenkin täällä ja ajattelen teitä kaikkia ystäviäni, päivittäin. Jutellaan kahvikupin ääressä , nähdään oikeasti, sitä minä haluan puhelujen lisäksi. Haluan olla lähellä teitä jokaista, haluan että jokainen teistä tietää että minua kiinnostaa mitä teille kuuluu, minä haluan kuunnella ja osallistua elämäänne. Aina en jaksa mutta haluan silti. Minä haluan löytää paikkani uudestaan elmässä, paikkani ystäväpiirissäni, paikkani perheessäni, haluan tietää mihin minä kuulun. Ja pikkuhiljaa alan sitä oppia. Pienin askelin päivä päivältä eteenpäin.

Hyvää yötä ystävät rakkaat <3 huomenna on uusi päivä, nähtäisiinkö, juteltaisiinko, välitettäisiinkö? Halauksia kaikille !!

Muistoja

No niin.. aika kirjoittaa. Nyt onkin hyvä hetki koska liikkuminen on hieman hankalaa. Kipeä jalka on vaivannut nyt muutaman päivän ja tänäaamuna ilahduin sen suht hyvästä kunnosta ja otin muutaman tanssiaskeleen, itseasiassa aika monta, takapihan terassilla.. No sen sitten todistivat muutamat remonttireiskatkin, joten mukavaa päivää vaan heillekkin, mahdoin olla näky :D , mutta jalka ei sitten ollutkaan ihan kunnossa ja sen jälkeen onkin ollut päiväni sohvalla.. Oma syy, mutta oli kiva tanssahdella.

Olen ottanut aika ison askeleen eteenpäin, olen alottanut vanhojen valokuvien katselun. Ei kai missään lue tai ole sääntöä että "kuuluu katsella vanhoja valokuvia" mutta minä halusin, se oli sellainen yksi etappi taas ja olen katsellut, satoja valokuvia pitkin päivää. Valitettavasti taas olo on mennyt huonommaksi yhtä nopeasti kun kuvia on enemmän vilissyt silmissä. On niin paljon kaikkea mikä jäi kesken, ja pojat ovat menettäneet niin paljon. Ei ole oikein että lapset jäivät ilman isää, miten minä ikinä voin korvata molemmat vanhemmat. En mitenkään, tiedän sen ja silti yritän. Väsyttää.. haluaisin että olisi toisin, millätavalla tahansa toisin.. En edes tiedä mitä tarkoitan ja ajan takaa, en tiedä edes mitä haluan, näin en millään vaan jaksaisi. Olisi saatava taas puhua, puhua ja puhua.. Mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta, en voi enkä pysty. Mitä minä edes sanoisin?? Ymmärtääkö kukaan. Tiedän että ei ymmärrä, mutta voi kuunnella, voi olla läsnä ja voi auttaa. Miksi on niin kamalan vaikea sanoa "Tarvitsen sinua, auta!" , luulee että on vaan jaksettava ja esitettävä reipasta ja rohkeaa ja urheaa ja kaikkea.. on niin paljon esitettävä että enää ei jaksa, ja unohtaa itsekkin miten paljon sattuu. MIKSI ihmeessä hymyilen ja nauran ja olen niinkuin olisimme kuka tahansa perhe, perhe jolla kaikki on kunnossa, perhe jolla "homma on hallussa", me emme ole ollenkaan sellainen perhe, emme pääse lähellekkään sitä, ja silti minä esitän. Seuraavaksi haen varmaan teatterikorkeaan, pärjäisin varmaan loistavasti.

En halua uhrin asemaan missään nimessä, en halua sääliä, enkä halua voivotteluja. Haluan olkapään, ystävän, juttukaverin, haluan halauksen, haluan rohkaisevia sanoja jotka auttavat minua taas uskomaan seuraavaan päivään ja hetkeen. Haluan kuulla että minä selviän ja olen tärkeä. Silti haluan myös tavallista arkea, haluan kahvihetkiä ystävien kanssa, haluan pitää hauskaa, mökkeillä.. haluan tehdä kaikkea tavallistakin. Haluan niin paljon kaikkea, enkä tiedä mitä minulla on mahdollista saada. En haluaisi esittää, haluaisin juuri nyt vaan kertoa miltä tuntuu, mutta osaisinko, uskaltaisiko kukaan kuunnella. Tuleva kaksikuukautta tulee olemaan hyvin raskasta aikaa. Yritän valmistautua hääpäivään, omaan syntymäpäivääni, kaikenmaailman muistoja tulee ovista ja ikkunoista, kaikenmaailman merkkipäiviä, ja minä en millään kestä.. Vaikka tottakai minä kestän. Edelleenkään ei ole vaihtoehtoja minun on kestettävä.

Tänä iltana menen siskoni luokse.. Meilla on "Neljän siskon illallinen" kaikki siskoni siis ovat siellä, hyvää ruokaa ja jutustelua, ihanaa seuraa. Odotan kovasti, se saa ehkä pahan mieleni katoamaan, saakin, olen varma siitä. Toivon naurua ja hauskanpitoa, ja sekin varmaan toteutuu.. Onneksi on siskot <3 onneksi on ystäviä. Osan olen nähnyt aivan äskettäin, osan kanssa on pitempi aika. Kuitenkin juuri tänään minulla on niin kova ikävä teitä lähellä, kaukana , missä ikinä olettekin.. minä ikävöin teitä, minä ikävöin Jannea.. miten kummassa saisin kaikki lähelleni, heti, en mitenkään. Olen aloittanut siis valmistautumisen  hääpäivään, ja tarvitsen teitä kaikkia PALJON <3 kiitos että olette .


Kaikki oli silloin vielä hyvin <3

Luottamuksella Sinulle!

Nyt ei ehkä kannattais kirjottaa ollenkaan.. En tiedä mitä sanoisin ja kenelle. Jokatapauksessa kivi on pudonnut sydämmeltä, ja se salaisuus mikä minua on vaivannut on sanottu ääneen toiselle ihmiselle. Hyvä niin.. ei se tee oloa helpommaksi se ei vie surua pois, mutta se auttaa taas. Joku tietää, en olekkaan yksin. En ole asiaa vielä valmis jakamaan eteenpäin, en likimainkaan, mutta nyt se on sanottu ja kerrottu, ja se mitä eniten pelkäsin, että ihmiset ajattelevat että ylireagoin, että asia ei ole ehkä niin ikävä mitä luulen sen olevan, että asiaa väheksytään, ei käynytkään toteen. En ainakaan kokenut niin. Sain ymmärrystä, ja se on paljon se, turhaan murehdin, taas kerran huomasin valinneeni oikean ihmisen jolle kertoa. En tarkoita että minua pitäisi säälitellä, ei niin tapahtunut tässäkään tapauksessa, pelkään kuitenkin että minun suruani väheksytään, ja niin ei käynyt, ei ollenkaan. Jos löytää jonkun sellaisen ihmisen jolle uskaltaa kertoa, ja saa ymmärrystä se auttaa kaikkein vaikeimpien hetkien yli. Se että uskaltaa luottaa, se on iso askel joka kannattaa harkita tarkkaan. Kaikki eivät ole sen arvoisia. Minulla näitä ihmisiä on muutamakin, ihmisiä joihin luotan kuin kiveen, luotan että he eivät puhu. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, kenenkään kohdalla, se varmasti saisi minut masentumaan ja vetäytymään taas taaksepäin. Niin paljon he tietävät, ja he ymmärtävät. Minä siis luotan, koko sydämmestäni, näihin omiin "valittuihini" ja toivon että jonain päivänä hekin voivat kääntyä puoleeni jos on "tiukka paikka". Toivoisin että jokaisella ihmisellä olisi tällainen ihminen lähellään riippumatta siitä onko elämässäsi tapahtunut jokin tragedia vai ei, jokainen tarvitsee sen luotettavan ystävän, ihanne tilanne olisi jos se ihminen olisi puolisosi, mutta jos se ei ole mahdollista tarvitset jonkun. Yksi riittää mainiosti, minun onneni on että heitä on enemmän kuin yksi. Olen huomannut kuitenkin uskoutuvani eniten vain kahdelle, toinen täällä lähellä ja toinen vähän kauempana, lisäksi on siskot jotka tietävät paljon lähes kaiken, ja äiti ja muita ystäviä. Edelleen haluan siis korostaa että yksinäisyyden tunteesta huolimatta en ole yksin, en ollenkaan. Minusta välitetään, ja minulta kysytään "Mitä sinulla on sydämmelläsi" , mietin miten rohkeaa.. Ihminen joka tietää lähes kaiken, uskaltaa silti esittää tämän kysymyksen, pelkäämättä vastausta. Suomalainen haluaa aina vastauksen "Kaikki on hyvin, ei tässä hätää.." ettei tarvitse ruveta puhumaan ikävistä asioista, miten joku joka tietää että vastaus ei ole mitään mukavaa, uskaltaa sen kysyä. Uskaltaisitko sinä??  Mietippä oikeasti, uskaltaisitko.. ei ole helppo kysymys tilanteessa jossa vastaus saa todennäköisesti vastaajan itkemään, ja sinä tiedät sen. Hatunnosto jos niin voit tehdä, se merkitsee paljon ihmiselle jolle kysymys vilpittömästi esitettiin, pelkäämättä vastausta!

Jannen kuolema on tuonut paljon uusia ulottuvuuksia elämään. Olen rohkeampi puhumaan tunteistani, ennen en ollut, Janne opetti minut sanomaan "Rakastan sinua.." ja sai minut uskomaan nuo sanat kun ne minulle lausutaan. Ne on lausuttu minulle Jannen kuoleman jälkeenkin, "Salla rakas, on ikävä.." tyyliin, EI UPPOA, niitä sanoja ei sanota sen takia että toinen haluaa kuulla ne, sano kun tarkoitat tai ole sanomatta. Olen tutustunut uudenlaisiin ihmisryhmiin, juoruilijat ja tietojen kalastelijat ovat aivan uusi tuttavuus tässä häikäilemättömyydessään missä he ovat esittäytyneet, säälittelijät ovat toinen tuttavuus, voivotellaan ja itketään, saa sääliä mutta älä sääli minua ja poikia ajattelemalla että "mitä jos minulle kävisi näin.." jos aidosti olet pahoillasi, kiitos sinulle tunteistasi, me selviämme kyllä, meidän on pakko. Sitten on ryhmä nimeltä muistelijat, jotka eivät osaa kuin hokea muistoja minusta ja Jannesta ja meistä, se on kaunis ajatus mutta ei auta ketään, muistelu on kivaa ja tärkeää pieninä annoksina, ei silloin kun siitä tehdään koko keskustelun keskipiste.. Tässä muutamia esimerkkejä erilaisista ryhmistä, toki osassa niistä tarkoitus on hyvä, mutta ei saisi jäädä samaan asiaan vellomaan, en minäkään jää.. Hei miten päivä meni, miten pojilla on tarhassa alkanut mennä, mitäs töihin, oletko käynyt uimassa?? Saa kysyä ja pitää kysyä, jutellaan Jannesta ja tilanteesta sen verran mitä on tarve, mutta jutellaan kiltit muustakin, eikö?

Sitten on tullut tämä uskomaton ryhmä jota kutsutaan YSTÄVIKSI, jotka ovat valmiita tekemään mitä vaan koska vaan miten vaan, minun takia, poikien takia, meidän takiamme. Ystävissäkin on erilaisia ja hyvä niin, minulla on ystävä joka tilanteeseen ja voisin melkein sanoa joka sormelle. Toiset muistuttelevat naamakirjapostilla että ovat siellä, ja osaavat toimia luonnostaan hienosti, ennakoivat tunteitani,. Toiset lähtevät kaupungille kahville, syömään, pitämään hauskaa. Järjestetään juttuja, annetaan tilaa ja aikaa, luulen että tämä tilanne mikä minulla on sai todelliset ystävät nostamaan päätään, eivät he ole kaikki päivittäin tai edes viikoittain tekemisissä, mutta he ovat siellä, jos tarvitsen. Siskot ovat oma ystäväryhmäsä, verisukulaisia, ja niin rakkaita ja tärkeitä, ryhmä jonka tarkoitusperiä ei tarvitse koskaan miettiä, ne ovat pelkästään hyvät <3 ! Sitten ovat nämä kaksi joista kerroin alussa jo.. hirmuisen rakas ystävä Varkaudesta, joka toivottaa huomenet joka aamu ja iltaisin hyvätyöt, joka on läsnä elämässämme jatkuvasti, vaikka onkin kaukana. Muut Varkauden ystävät, ette ole yhtään vähempiarvoisia, olette todella rakkaita myös aivan kaikki <3 ! Ja sitten se toinen, se joka tietää kaiken Jannen kuolemasta tähän päivään.. ei ehkä kaikkea ennen Jannen kuolemaa, jotakin sieltäkin, minun luottohenkilöni täällä, se jota ilman en selviäisi, se jonka kanssa olen vain Salla. Se joka uskaltaa kysyä, vaikka tietää mihin kaikki johtaa.

Minulla on siis käynyt valtava onni onnettomuudessa, että juuri minä olen tutustunut juuri tiettyihin ihmisiin. He ovat tulleet elämääni jonkun takia, ei vahingossa. Kaikella on tarkoitus, ja heidän oli tarkoitus tutustua minuun ja minun heihin. Tulee vielä uusia ihmisiä elämääni, ja varmasti vanhoja jää poiskin, mutta tietyt ihmiset jäävät, tavalla tai toisella, he tietävät paljon, ja he välittävät, vaikka elämä kuljettaisi, minun sydämmestäni he eivät häviä. He ovat olleet paikalla kun heitä tarvitsin. Olen aina paikalla jos he tarvitsevat minua <3


Muistakaa ystäviänne, he tarvitsevat teitä, ehkä juuri nyt kipeämmin kuin koskaan. Soita, mene käymään, ole lähellä, ole ystävä, ole luotettava.