Pojat ikävöivät.

En olekkaan vähään aikaan kirjoittanut pienten poikien ikävästä. Ikävä on läsnä jos ei päivittäin niin viikottain ainakin. Iltaisin jutellaan isille mitä päivän aikana on tehty ja toivotaan että nähtäisiin "isi unia". Lapset ovat vahvoja selviytijiä, mutta olen huomannut että neljä- viisivuotias ikävöi jo aivan toisella tavalla mitä pienempi, kolmevuotias. Jerry palaa usein iltaan "ennen kuin isi sairastui ja kuoli" muistaa hyvin yksityiskohtaisesti sählypelin terassilla ja jätskin syönnin.. muistaa myös kun aamulla kerroin miten isi ei enää tule kotiin. Mietin tarvitsisikohan pojat tunteittensa käsittelyyn myös jotain muuta apua kuin minut. Siinä tein jo ratkaisun Raumalle muuttaessani ja hakiessani poikia hoitoon kerroin huolestani pienten miesten surun käsittelyssä. Pojat pääsivät pieneen ryhmään aivan ihanaan tarhaan Rauman keskustaan. Siellä on mahdollista leikkien lomassa ammatti-ihmisten seurata poikien tilannetta ja sitä "oireilevatko" he jollain tavalla. Toistaiseksi esiin ei ole tullut kuin tyypilliset luonne-erot. Jerry on arka ja varautunut haaveilija, oli jo ennen Jannen kuolemaa, olen miettinyt kuitenkin onko itkuherkkyys lisääntynyt nyt. Huomionhaku ainakin on, Jerry "kostaa" helposti ikävän minulle. Jenni on hoitanut paljon poikia, kiitos siitä hänelle <3, ja aina kaikki on mennyt hyvin, kuitenkin minun tullessa paikalle alkaa Jerryn mielenosoitus ja huuto sekä kiukuttelu. Ehkä asia on niin että Jerry kaipaa minua nyt enemmän kun toista vanhempaa ei ole jäljellä ja nähdessään minut ikävä tulee kovana. Jaska on sitten aivan toista maata. Hän on selvinnyt asiasta ehkä hieman helpommalla. Johtuen varmastikkin iästä. Jaska ei muista niin paljon mitä Jerry. Jaska on kuin tulta ja tappuraa, aivan erilainen luonne kuin veljensä. Jaska on selviytyjä vahvasti, tosin me kaikki olemme koska olemme vielä tässä. Eniten olen Jaskan huomannut kaipaavan Jannea silloin kun hän tekee jotain kivaa jonkun miespuolisen kanssa. Usein olen yhdistänyt sen että Jaska touhuaa siskoni miehen Kallen kanssa jotakin, siihen että tulee kova ikävä jälkeenpäin. Kerran jopa sanoi että "kun Kalle on Eeron ja Niilon isi, ei minun.." kuitenkin on ihana seurata miten Jaska Kallen kanssa viihtyy ja nauttii miehen huomiosta. On ihana että on olemassa ihminen joka voi edes osalta korvata menetetyn isin. Iso kiitos siis kuuluu Jennin ja Kallen perheelle johon olemme aina tunteneet olevamme tervetulleita, ovathan he osa meidänkin perhettämme.

Eilen illalla Jerryn tuli yllättäen ikävä. Ehkä osasin odottaa sitä, niin paljon Jerry oli viimepäivinä isästään puhunut. Jerry katsoi telkkaria ja sieltä tuli Nicorette purkka mainos. Jerry oli ihan hiljaa ja sitten kysyi: "Muistatko kun iskä lupasi ostaa tota purkkaa, mikä lopettaa tupakanpolton, mutta ei ostanut.. Kuoliko isi sen takia?" Tämän jälkeen seurasi kova itku ja tarve syliin. Nämä tilanteet ovat sellaisia että äiti on sanaton, ei auta kun kertoa että ei isi sen takia kuollut, isi sairastui muuten. Tämän jälkeen seuraa vakuuttelut ettei Jerry sairastu ensi yönä samalla tavalla ja kuole, ja sitten istutaan vaan sylikkäin, niin kauan kuin on tarve. Nämä hetket ovat niitä jotka saavat minut yhä uudelleen itkemään, itkemään sitä miten epäreilu maailma on. En halua uskoa että pojilla ei ole isää, ja mietin miten minä pärjään. Tämä kaikki menee kuitenkin ohi ja minä tiedän ja me tiedämme että pärjäämme. Aurinko nousee taas seuraavana aamuna tai jos ei aurinko niin päivä valkenee. 

Jäljelle jääneen vanhemman osa on aika raskas. Pitää jaksaa oman surunsa ja ikävänsä kanssa alkaa rakentaa uudestaan elämää, jossa mielestäni olen aika hyvin onnistunutkin, koska olen hyvin iloinen , toiveikas ja onnellinen aika usein. Pitää kuitenkin kantaa sydämmessään surua pienistä lapsista jotka surevat. Se taakka tuplaa oman surun kun suree rakkaittensa takia. Moni on sanonut miten surettaa ja itkettää kun ajattelee minua ja poikia, varsinkin alkuaikoina.. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta ymmärtävätköhän ihmiset oikeasti asettua asemaani, tai niiden muiden saman kokeneiden asemaan. Moni suree ajatellen tyyliin "mitä jos sama tapahtuisi minulle miten minä selviäisin" .. se onkin täysin luonnollinen tapa ajatella asiaa, mutta se ei ole lähelläkään sitä miten perhe joka suree kuollutta isää, äitiä, aviopuolisoa, veljeä, siskoa.. ketätahansa läheistä, kokee asian. Vanhempi joutuu kantamaan oman surunsa ja huolen ja murheen siitä ettei voi auttaa lapsiaan, vaan heidänkin on käytävä sama läpi. Jokainen äiti haluaisi lapsilleen parasta ja elämää ilman murheita. Paljon voi tehdä sen eteen, mutta ei tässä asiassa, tällaiset asiat on jokaisen kohdattava aivan itse. Äitinä voin vaan pitää sylissä ja kertoa että aika auttaa. 

Onneksi pojat ovat kuitenkin pääsäänöisesti iloisia ja onnellisia pikku-ukkoja, ikävä tulee aaltoina ja aaltojen välit harvenevat kokoajan. Elämä kantaa myös pieniä miehiä. Jonnin ikävään palaan myöhemmin, se on hyvin erilaista, Jonnin iän takia. Onneksi minulla on lähellä ihmisiä joitten seurassa viihdyn, joille voin purkaa omaa oloani. Niin jaksan taas kantaa poikien murheet ja olla heille tukena kun he sitä tarvitsevat. Yksin en pärjäisi tässäkään asiassa. Minulla on todellakin ollut onnea kun näitä ihmisiä on, he saavat minut tuntemaan että elämä on elämisen arvoista ja tulevaisuudella on minulle annettavaa jos vaan itse osaan ottaa vastaan. Kukaan ei selviä tällaisista asioista yksin, ei edes vuosien päästä. Toivon että poikani selviävät tästä voittajina, isin paikka on aina sydämmessä, mutta toivon että ikävä helpottaa joskus, ja luottoa tulevaan löytyy. Teen parhaani, ja onneksi saan siinä apua, äidiltäni, siskoiltani ja kaikilta läheisiltäni. Tiedän että on olemassa yhteisö "leijonaemot" eiköhän meistä jokainen ole lapsilleen sellainen, toivon ainakin. 

Muistetaan taas välittää ja rakastaa ja kuunnella ystäviä ja läheisiä. Halauksia loppuviikkoon kaikille <3 !