Olen ottanut aika ison askeleen eteenpäin, olen alottanut vanhojen valokuvien katselun. Ei kai missään lue tai ole sääntöä että "kuuluu katsella vanhoja valokuvia" mutta minä halusin, se oli sellainen yksi etappi taas ja olen katsellut, satoja valokuvia pitkin päivää. Valitettavasti taas olo on mennyt huonommaksi yhtä nopeasti kun kuvia on enemmän vilissyt silmissä. On niin paljon kaikkea mikä jäi kesken, ja pojat ovat menettäneet niin paljon. Ei ole oikein että lapset jäivät ilman isää, miten minä ikinä voin korvata molemmat vanhemmat. En mitenkään, tiedän sen ja silti yritän. Väsyttää.. haluaisin että olisi toisin, millätavalla tahansa toisin.. En edes tiedä mitä tarkoitan ja ajan takaa, en tiedä edes mitä haluan, näin en millään vaan jaksaisi. Olisi saatava taas puhua, puhua ja puhua.. Mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta, en voi enkä pysty. Mitä minä edes sanoisin?? Ymmärtääkö kukaan. Tiedän että ei ymmärrä, mutta voi kuunnella, voi olla läsnä ja voi auttaa. Miksi on niin kamalan vaikea sanoa "Tarvitsen sinua, auta!" , luulee että on vaan jaksettava ja esitettävä reipasta ja rohkeaa ja urheaa ja kaikkea.. on niin paljon esitettävä että enää ei jaksa, ja unohtaa itsekkin miten paljon sattuu. MIKSI ihmeessä hymyilen ja nauran ja olen niinkuin olisimme kuka tahansa perhe, perhe jolla kaikki on kunnossa, perhe jolla "homma on hallussa", me emme ole ollenkaan sellainen perhe, emme pääse lähellekkään sitä, ja silti minä esitän. Seuraavaksi haen varmaan teatterikorkeaan, pärjäisin varmaan loistavasti.
En halua uhrin asemaan missään nimessä, en halua sääliä, enkä halua voivotteluja. Haluan olkapään, ystävän, juttukaverin, haluan halauksen, haluan rohkaisevia sanoja jotka auttavat minua taas uskomaan seuraavaan päivään ja hetkeen. Haluan kuulla että minä selviän ja olen tärkeä. Silti haluan myös tavallista arkea, haluan kahvihetkiä ystävien kanssa, haluan pitää hauskaa, mökkeillä.. haluan tehdä kaikkea tavallistakin. Haluan niin paljon kaikkea, enkä tiedä mitä minulla on mahdollista saada. En haluaisi esittää, haluaisin juuri nyt vaan kertoa miltä tuntuu, mutta osaisinko, uskaltaisiko kukaan kuunnella. Tuleva kaksikuukautta tulee olemaan hyvin raskasta aikaa. Yritän valmistautua hääpäivään, omaan syntymäpäivääni, kaikenmaailman muistoja tulee ovista ja ikkunoista, kaikenmaailman merkkipäiviä, ja minä en millään kestä.. Vaikka tottakai minä kestän. Edelleenkään ei ole vaihtoehtoja minun on kestettävä.
Tänä iltana menen siskoni luokse.. Meilla on "Neljän siskon illallinen" kaikki siskoni siis ovat siellä, hyvää ruokaa ja jutustelua, ihanaa seuraa. Odotan kovasti, se saa ehkä pahan mieleni katoamaan, saakin, olen varma siitä. Toivon naurua ja hauskanpitoa, ja sekin varmaan toteutuu.. Onneksi on siskot <3 onneksi on ystäviä. Osan olen nähnyt aivan äskettäin, osan kanssa on pitempi aika. Kuitenkin juuri tänään minulla on niin kova ikävä teitä lähellä, kaukana , missä ikinä olettekin.. minä ikävöin teitä, minä ikävöin Jannea.. miten kummassa saisin kaikki lähelleni, heti, en mitenkään. Olen aloittanut siis valmistautumisen hääpäivään, ja tarvitsen teitä kaikkia PALJON <3 kiitos että olette .
Kaikki oli silloin vielä hyvin <3
