Tunteiden vuoristorata..

Kuluva viikko on saanut minut nauramaan, itkemään, valvomaan, nukkumaan, ilahtumaan, pelästymään.. lista jatkuisi pitkälle vielä.. viikko on ollut todella tunteita herättävä. Olen miettinyt elämääni, ennen Jannen kuolemaa, kuoleman jälkeen, ja olen miettinyt sitä tällä hetkellä. Miten erilainen ihminen olenkaan, mitä olin vain pari kuukautta sitten muuttaessani Raumalle. Mitä kaikkea on tapahtunut, miten paljon vahvemmilla olen mitä olin silloin. Minulla on ollut aina positiivinen asenne elämään, kaiken tämän keskelläkin ja alun todella kovan synkkyyden jälkeen olen jatkuvasti yrittänyt löytää iloisia ja onnellisia asioita elämässä. Ja olen niitä löytänytkin. Nyt kuitenkin olen huomannut että vaikka miten olen löytänyt näitä asioita pienissä jutuissa, en kuitenkaan ole löytänyt luottamusta elämään. En ole osannut ajatella että minuakin varten saattaa olla jotakin vielä, jotakin jota ei tarvitse pelätä, jotakin hirmu hyvää ja sellaista että se saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Voiko sellaista kuitenkin olla?

Keskiviikkona minulla oli erikoinen päivä, se oli viimeinen päivä Alkossa töissä, ainakin tältä erää.. koskaan ei pidä sanoa "ei koskaan" ja minä pidin työpaikastani ja työstäni. Syy että lähdin ei ollut siinä ettenkö olisi viihtynyt. Syyt olivat ne tavalliset , ennen kaikkea raha, se ratkaisi loppujen lopuksi. Ehkäpä palaan vielä Alkoon, ehkä en se jää nähtäväksi, nyt kuitenkin siirryn toisiin tehtäviin. Uusia tuulia siis. Työpäivän aikana olin välillä haikein mielin, kuitenkin oli vaikea ymmärtää etten palaisi sinne enää. Ehkä se iskee todemmin kun arki uudessa paikassa alkaa.. Nyt vietän kuitenkin muutaman päivän "miniloman" ja sen jälkeen vasta siirrän ajatukseni kokonaan uusille urille. Miniloma tulee tarpeeseen, minua vähän väsyttää.

Keskiviikko ilta olikin sitten jotakin jota en osannut edes kuvitella.. Silloin tapahtui jotain, en osaa sanoa mitä, mutta jotakin sellaista mihin en ollut varautunut ollenkaan. Ei huonolla tavalla, jotakin minulle uutta ja outoa. Olin syömässä, ja viettämässä aikaa ystäväni kanssa.. takerrun sanaan ystävä.. ei hän ole ystävä ei enää, hän on jotakin enemmän, jotakin muuta ja hyvällä tavalla. Hän on hyvin tärkeä minulle, tänään olen ensimmäistä kertaa tunnistanut ikävän tunteen, kun tiedän että emme näe vähään aikaan. Mietin miksi on niin alakuloinen ja kurja olo, kunnes tajusin, minun on ikävä. Minulla oli niin mukava ilta hänen kanssaan että en olisi halunnut sen päättyvän lainkaan. Koko ilta oli niin hyvä ja täydellinen että yöllä ei uni meinannut tulla. Pelästyin kovasti, pelästyin tunteitani, pelästyin iloani, taas mietin onko se sopivaa vaikka tajuan että iloni ei ole Jannelta pois eikä se muuta tunteitani Jannea kohtaan. Silti pelotti, mitä nyt sitten, mitä jos... Jossittelun jalon taidon todellakin osaan. Miksi ei voi vaan olla ja nauttia hetkestä jos kerran juuri sillä hetkellä on onnellinen. Kaikki meni hienosti, minä olin hämmentynyt saamastani huomiosta ja kauniista sanoista, ja samalla olin onnellinen.. sanotaanko ne sanat minulle, kerrotaanko nämä asiat minulle, onko ne tarkoitettu minulle, voiko hymyillä? Minä hymyilin, minä juttelin, minä loikoilin sylissä ja kainalossa. Ja minä sain olla siinä, ja se tuntui hyvälle. Missään kohtaa silloin tai jälkeen ei tuntunut että se olisi ollut väärin. Minulla on oikeus onnellisiin hetkiin, ja minä haluan oppia luottamaan. Sain viestin illalla.. se oli hyvin kaunis, ilahduin, minua alkoi jopa itkettää, sen viestin säästän , haluan palata siihen jos tuntuu kurjalta ja synkältä.. haluan palata sen kauniisiin sanoihin, siihen miten asia on haluttu kertoa minulle. Haluan saada sen tunteen takaisin jonka sain ensimmäisen kerran viestin lukiessani. Kiitos SINULLE tiedät taas onnistuneesi, iltani oli loistava, tiedät että jotakin tapahtui, ehkä jonkun ajan päästä olemme viisaampia, mitä ja miksi. Olet hyvin tärkeä, tiedät sen, mutta en voi sitä liikaa sinulle kertoa. Kiitos ihan kaikesta, kiitos että onnistuit taas kerran, onnistut joka kerta. Kiitos <3

Tällaisten tunteiden näyttäytyminen tuo väistämättä sen huonomman olonkin paikalle. Sen asian kanssa on vielä selvitettävää.. En ole lakannut suremasta, en missään nimessä, surun kanssa kulkeminen jonkun kanssa on vain helpompaa kuin surun kantaminen yksin. Pikkuhiljaa, syksyn ollessa jo ovella, elämäni on alkanut muuttua ja toivo alkaa taas herätä. Ihminen on kummallinen, kun on pakko, muutos alkaa, ja kun olet vahvemmilla se samainen muutos palauttaa muistosi takaisin sinulle, silloin kun niihin ei ole liian vaikea palata. Kaikista huolista ja peloista ja jossitteluista huolimatta, aion katsoa tämänkin kortin, mitä sillä on tarjottavana, aion antaa elämälle uudestaan mahdollisuuden. Lopputulos on ylemmän hallussa, niin tapahtuu kuin pitikin tapahtua. Ihan kaikkien asioiden suhteen.

ISO HALAUS TEILLE KAIKILLE <3 livenä tai virtuaalisesti. Olette ihania. Unohtakaa muuten kirjoitusvirheet.. korjailen niitä huomenna, nyt silmät menee välttämättä kiinni.. en jaksa enää korjailla.