Viisi kuukautta on lyhyt aika, mitä kaikkea sinä aikana kuitenkin voi tapahtua.

Kaikki tapahtui viisi kuukautta sitten.. tähän aikaan aamulla olin silloin shokissa, odotin äitiä ja Marjaa meille, luonani oli ystäviä, mutta Janne ei enää ollut.. Janne oli jo lähtenyt Mikkeliin, eikä tullut enää koskaan kotiin. Seuraavaksi näkisin Jannen viiden päivän päästä Joroisten sairaalan kappelissa. Käsittämätöntä mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua, käsittämätöntä mitä kaikkea tuona päivänä tapahtui. Tänään en pystynyt palaamaan kuukauden takaiseen blokiin, enkä vanhempiin. En ole vähään aikaan pystynyt lukemaan vanhoja kirjoituksia ollenkaan. Tiedän niiden olevan siellä, mutta pikkuhiljaa alan olla vahvemmilla koko asian suhteen, niin olen ajatellut että en tee siitä kynnyskysymystä ja tahallani itselleni huonoa oloa , siellä ne tekstit on ja niihin voi palata kun siltä tuntuu. Juuri nyt haluan nauttia siitä että elämä alkaa tuntua elämältä, ja onnellisia hetkiä on paljon. Olen viimeisen viikon aikana alkanut löytää sen Sallan taas takaisin jonka kadotin tuona maaliskuisena aamuna. En varmaan ikinä tule olemaan sama ihminen mutta hyvin liki sitä. Olen nauranut ja tunnistanut itsestäni piirteitä jotka ovat olleet olemassa mutta vain hukassa. Suurin muutos tänä aikana on ehkä ollut se että minusta on tullut rohkeampi kertomaan tunteistani, pahasta olostani, kaikesta, se ei ole huono muutos.Ennen suljin paljon asioita sisääni, nyt olen oppinut jakamaan niitä silloin kun olo on kaikkein kamalin. Ikävä on muuttanut huomattavasti muotoaan, epätöivo ja kipu alkaa muuttua kaipaukseksi joka ei ikinä häviä. Näen Jannen pienten poikien kasvoilta, joskus Jonni sanoo jotakin mihin kumpikin toteaa jonkun jutun miten Janne asiaa olisi kommentoinut. Janne siis elää arjessa ja muistoissa ja valokuvissa, ja ennen kaikkea sydämmissä. Ei katoa minnekkään, ei nyt eikä ikinä. Janne täytti meidän elämämme ilolla ja onnella ja rakkaudella, se vietiin rajusti pois tuona aamuna, ja se kaikki jätti valtavan aukon, mutta elettävä on, on katsottava tulevaisuuteen, vaikka se ei tarkoita sitä että menneisyys unohtuisi. Janne ei unohdu, en  anna niin tapahtua, mutta en aio myöskään epätoivoisesti takertua muistoon ja unohtaa elää.

Viimeisen kuukauden aikana on tapahtunut tosi paljon kaikkia hyviä asioita. Tämä aamu ei ollut puoliksikaan niin paha kuin kuukausi sitten, ilahdutti myös että ystäväni näyttivät muistaneen tämän päivämäärän. Minä itse voin todeta että minulla ei ole hätää. Olen tehnyt isoja päätöksiä elämäni suhteen , ottanut ohjat omiin käsiini. Tehnyt päätöksiä ja asioita jotka olisivat olleet muutama kuukausi sitten täysin mahdottomia. Voin onnitella itseäni, hieno suoritus. Kuitenkaan en tähän kaikkeen olisi pystynyt yksin ilman tukea. Tiesittekö että halauksella on valtava voima, silloin kun se tehdään puhtaasti sen takia että niin haluaa tehdä ja sitä varten että toisen olisi parempi olo. Ilman toisen ihmisen tukea ja läheisyyttä ei tässä lyhyessä ajassa olisi tapahtunut näin valtavaa muutosta. Tuntuu hyvältä että joku jaksaa päivästä toiseen tsempata ja auttaa. Eilen tuntui hyvältä saada viesti jossa kyseltiin olenko kunnossa kun minusta ei kuulu mitään, missään.. Tuntuu hyvältä että joku on ajatellut minuakin. Vaikka tiedän että moni ajattelee, ystäväni, perheeni, hirveän moni miettii mitä meille kuuluu, ja tiedän monen ihmisen toivovan meille kaikkea hyvää. Kyllä olen ihastunut ja kovasti. Kun tajusin asian säikähdin, en tiedä mitä säikähdin, tunteitani, vai sitä että mietin onko se sopivaa. Jokatapauksessa pelkoni ja mietteeni eivät muuttaneet sitä asiaa mitä tunnen. Aika näyttää mitä elämällä on tarjottavana minulle, mutta nyt tunnen oloni  hyväksi. Ja jos minulla on hyvä olo on pojillakin hyvä olo. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä tuesta mitä tältä ihmiseltä olen saanut, on hyvä olla olemassa "se ulkopuolinen" on se sitten ystävä tai niinkuin tässä tapauksessa jotain ihan pikkuisen enemmän kuin ystävä. Ihminen joka tuntee vain sinut, ei menneisyyttäsi, ei miellä sinua parisuhteesi kautta. Ihminen jolle olet vain sinä, kaikkine huolinesi ja murheinesi ja iloinesikin. Ihminen joka ei häviä olet miten tyhmä  tahansa.. Ihminen jolle salaisuutesikaan eivät ole liikaa kestettäviksi. Tällaisia ihmisiä on harvassa, toivoisin että jokaisella teistä kanssakulkijoista olisi edes yksi tällainen ihminen tukenanne, niin pienemmissä kuin isoimmissakin asioissa. Jokainen tarvitsee jonkun "erityisen" jonka kanssa on samalla aaltopituudella, jonkun johon voi luottaa.

Luulen että selviän tästä päivästä hyvin. Enemmän minua pelottaa viikonpäässä häämöttävä hääpäivä. Silloin olen kuitenkin Varkaudessa Sanin luona. Sani on ihminen joka on myös jaksanut tsempata ja tukea päivittäin, ja Sani on ihminen jonka seurassa tahdon olla 26.8. kun tiedän elämäni hetkellisesti taas heittävän kuperkeikkaan.. Sen jälkeen tulee muita merkkipäiviä , niihin tarvitsen myös apua, mutta tämän tietyn päivän olen mieluiten Sanin kanssa. Haluan käydä haudalla ja päämääräni on vaan selvitä siitä päivästä. Huomaatteko minulla on perheeni lisäksi KAKSI todella tärkeää tukijaa . Olen hyvin onnellisessa asemassa. Lisäksi on isojoukko ihmisiä joita kaikkia voin kutsua enemmän kuin kavereiksi, minulla on YSTÄVIÄ, useita ystäviä, jotka välittävät. Kiitos heille että ovat olemassa.Joku kaunis päivä minä olen tarpeeksi vahva auttamaan jotkakuta heistä, toivon ainakin niin. Tiedän nyt miten tärkeää tuki on, osaan aivan eritavalla asennoitua elämään nyt kuin viisi kuukautta sitten.

Yhdessä selvitään surujen ja murheittenkin keskellä, mutta ei unohdeta että ilo ja onni on myös sallittua ja silloin kun tuntuu hyvälle, saa tuntua, elämän pieniä onnen ja ilon hetkiä ei koskaan ole liikaa. Kiitos te jotka olette olleet minua varten, kun olen teitä tarvinnut. Kiitos että minä saan vielä jatkaa elämääni, että minun päiviä on vielä jäljellä. Niiden määrästä en tiedä, mutta olen alkanut toivomaan että niitä olisi vielä paljon.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille kanssakulkijoille! Tämä päivämäärä toistuu 12 kertaa vuodessa ja joka kerta päivä on erilainen. Elämä voittaa vielä <3