Joulu tulee, OLENKO valmis?

No näköjään nyt kirjoitan sitten jatkuvasti, liekkö liikaa aikaa.. Siivotakkin pitäisi, pikkuhiljaa niin ei taas saa jotakin paikkaa jumiin ja tulehtuneeksi, ja joudu sairaslomailemaan. Vähän kurja kun kaikkea pitää suunnitella niin tarkasti, että ei nyt vaan taas tulisi jotain uutta. Yritän kuitenkin pitää positiivista virettä yllä, tosin läheiset sitten saavat "kärsiä" ei niin positiivisesta ja reippaasta Sallasta. Toisaalta ei kai se kitiseminen ja valittaminen auta ja kaikki vaivat häviävät aikanaan. Joskus vaan tuntuu että riittäisi jo, mutta on niitä isompiakin vaivoja kun minun ongelmani.

Joulu on tulossa, ihmiset (minä mukaan lukien) tekevät listaa mitä on tehty, ja hoidettu ja miten paljon olisi vielä tekemistä. Joulun lähestyessä listojen määrät kasvavat ja kasvavat. Hassua listata kaikkea mahdollista naamaakirjaan (muistakaa nyt että itse olen tehnyt samoin, en vain "arvostele" muita ) koska ne samat hommat ovat edessä kaikilla muillakin. Ei se sinun tai minun joulun tekeminen ole sen helpompaa tai hankalampaa kun muidenkaan. Kaikilla on omat hommansa. Ajoissa kun alkaa , ehtii hyvin vielä nauttiakkin joulun ajasta. Minä siis yritän olla listaamatta ja kertomatta mitä tein ja montako lahjaa hankin, ja joko olen leiponut, saattaa olla kuitenkin että siihenkin syyllistyn, ainakin jossain määrin. En kuitenkaan aio kommentoida yhtään joulusiivous päivitystä naamakirjassa tai piparien teko talkoita tai muutakaan.. Jokainen tekee joulun näköisekseen, toiset helpommalla toiset vähän marttyyrimaisesti , toiset innolla touhuten. Jokatapauksessa joulu tulee , ihanaa. Minä olen ehdottomasti jouluihminen, ja nautin joulun tuoksuista, ja tunnelmasta, ja yhdessä olosta.

Olen odottanut tätä joulua. Vaikka hiukan pelonsekaisin tuntein, silti odottanut. Alkusyksystä sovittiin jo että mennään Jennille kaikki, ja tällä viikolla sovittiin että minä ja pojat voidaan jäädä sinne yöksikin. Tuntuisi aika kurjalta tulla kotiin, ja laittaa pojat nukkumaan ja olla yksin. Se ei ehkä ole vaihtoehto tällä kertaa. Silti olen odottanut kovasti. Tänään kuitenkin kun vein pojat hoitoon ja sen jälkeen kävin kaupassa, minulla iski ensimmäinen joulu paniikki. Sydän löi kovasti rinnassa ja hengittäminen vaikeutui. Minulle iski se ahdistus mitä aika-ajoin olen saanut kokea, mutta onneksi yhä harvemmin. Tajusin että kaiken keskellä alitajuntani työskentelee sen kaiken kanssa miten selviän joulusta ilman Jannea. Minua alkoi pelottaa ja nyt tätä kirjottaessani minua itkettääkin. Joulu on lähellä, ehkä liiankin lähellä, haluan nauttia siitä mutta pystynkö? En ole mennyt moneen moneen vuoteen jouluyönä yksin nukkumaan, onneksi on Jenni ja Kalle joitten kanssa illan voi viettää, mutta siltikin pelottaa ja ahdistaa, miten minä selviän ja jos minä murrun miten selviää pojat? Onneksi tässä on aikaa, yritän keskittyä kaikkeen kivaan, jouluvaloihin, kynttilöihin, tuoksuihin, mutta minun pitää kuitenkin työstää tätäkin asiaa.. On oltava valmiina jos kaikki ei menekkään niin kuin suunnittelin.

Vien aattona Jannelle kynttilän, josko sitten tuntuisi että ei olekkaan yksin, josko saisi taas olon että Janne on meidän kanssa. Rakastan perhejoulua, rauhallista yhdessä olemista. Tänäkin jouluna saan sellainen, mutta jokaisen meidän sisällä on tieto siitä että yksi puuttuu, yksi jonka pitäisi olla siellä ei olekkaan. Onneksi meitä on monta, ja kukaan ei voi olla nauttimatta lasten jouluilosta. Minulla alkaa valmistautuminen hieman erilaiseen jouluun tänävuonna ja se vaatii töitä kovasti.

Rauhallista joulun odotusta. Tehkää siitä näköisenne, olette sitten kotona, matkoilla tai missä tahansa joulun, nauttikaa rakkaittenne seurasta. Älkää stressatko (helppo sanoa) vaan tehkää yksi asia kerrallaan, nauttien. Mukavaa viikonloppua kanssakulkijat!

Totutellaan uuteen

19.11. meni jo.. Kuolemasta oli siis 8kk ja päivä meni oikeastaan aika hyvin. Muistin asian edellisenä päivänä, ja huomasin ettei se aiheuta mitään valtavaa ahdistusta, pienen nipistyksen vain sydämmessä tai mahassa, jossain syvällä kuitenkin. Aamulla kun heräsin olin itsekseni. Pojat nukkuivat juuri sinä aamuna pitkään.. Sattumaako? Ehkä niin ehkä ei. Nukkuivat jokatapauksessa. Mietin aamulla kovasti Jannea, mitä kaikkea hyvää meidän elämässä oli ja mitä meille kuului. Mietin kovasti myös omaa oloani ja huonoa itsetuntoani, joka on seurausta niin monista asioista. Mietin Jannea jolle kelpasin sellaisena kuin olin, ja vihdoin olin alkanut uskoa siihen itsekkin että kelpaan.. Olin vihainen, miksi hän lähti, juuri kun aloin uskoa, juuri kun asiat olivat paremmin ja hyvin. Elämä oli mallillaan ja näytti valoisalta, miksi silloin piti lähteä? En kuitenkaan palannut enään kuolinaamuun. Jälkeenpäin olen taas miettinyt sitäkin mutta juuri sinä aamuna en siihen palannut. Olen siirtynyt surussani asteen eteenpäin. Minut sai itkemään ne asiat jotka olivat iloisia. Muistelin lämmöllä hyviä asioita ja taisin muutaman kyyneleenkin kyynelehtiä, saatoin sanoa Jannelle sanan pari, mielessäni tai ääneen. Taisin jopa tokaista Jannelle: "Sillä lailla rakas, näetkös nyt mitä teit, tässä olen yksin, ilman sinua.." Silloin tunsin valtavan lämpimän aallon sisälläni, asiat selkiytyivät ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Tajusin että ei Janne minua ole jättänyt, enkä minä ole edes yksin, uskalsin ajatella ensimmäistä kertaa oikeasti että minä en olekkaan yksin, minulla on muisto Jannesta, Janne on läsnä jokapäivä, ja minulla on Sami joka on konkreettisesti ja oikeasti läsnä ihan joka päivä. En minä voi enää hokea olevani yksin.

Me opettelemme elämään uudelleen, erilaisena perheenä, ei sen kummallisempana kuin mikään muukaan perhe, mutta erilaisena mitä meidän perhe oli vielä vuosi sitten. Opettelemme pitkän ajan jälkeen taas tavallisia asioita, kuka tekee, mitä tekee, milloin tekee, miten puhutaan äidille, mitä saa tai ei saa tehdä, opettelemme kaikkea. Kun voimat ovat aivan loppu ei jaksa edes pitää säännöistä kiinni, edes vaikka tietää niiden helpottavan omaa arkea. Nyt viikon ajan olemme ottaneet taas ison askeleen "normaaliin elämään" siinäkin suhteessa. Voisi sanoa että äiti on tullut takaisin, enää ei asioita hoideta vaan sinnepäin vaan oikeasti sääntöjä noudatetaan. Ilman Samia tämäkään ei olisi onnistunut, ei ainakaan vielä. Yksin ainoana aikuisena, oman surun kanssa, minusta ei olisi vieläkään ollut tähän, en olisi vieläkään pystynyt ja meillä edelleen elettäisiin kuin "pellossa", onneksi niin ei ole vaan elämä palaa uomiinsa joka saralla. Jannen kuolemasta on se kahdeksan kuukautta ja ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta tänään ja eilen on ollut ensimmäinen kerta kun joku muu on vienyt pojat hoitoon ja eilen jopa hakenut. Se olin aina minä tähänasti, nyt sen teki Sami, ja kamala miten vaikeaa minun oli olla..Miten vaikeaa on ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja miten kiitollinen olin ja tuntui että kiitos ei edes riitä, vaikka tiesin että edes kiitosta ei vaadita, mietin että se sana yksinään ei vaan riitä. Niin onnellinen olin tämän aamun ylimääräisestä omasta ajasta kun sain vaan laittaa pojat matkaan. En edes muistanut miltä se tuntuu, enkä ennen edes osannut olla iloinen siitä, mutta nyt olin olin iloinen ja kiitollinen ja hämmentynyt. Minä sain jäädä vielä kotiin, minun ei tarvinnutkaan viedä poikia.

Olen myös sairastellut aikatavalla. Tuntuu että saan kaikki maailman flunssat ja mahataudit ja tulehdukset mitä ikinä vaan on tarjolla. Puhuttiin lääkärin kanssa ja puhuttiin kotona. Kuulin että joskus elimistö vaan sanoo että liika on liikaa ja nyt tarvitaan lepoa. Minä olen sairastellut kokoajan. Minä en tarvitse masennuslääkkeitä, enkä ahdistukseenkaan mitään, mutta minä olenkin erilainen kuin joku toinen. Minulla stressi ja paine purkautuu toisella tavalla, minä olen alkanut sairastamaan. Toivon että se menee pian ohi, ahdistaa olla jatkuvasti kipeä, mutta toivon että se ei jatku enää kauaa.. Toivon että kohta olen senkinpuoleen kunnossa. Kuitenkin olen huomannut, että ilman mitään "oireita" ei tämänkaltaisesta traumasta selviä. Jos pää kestää ei kestä ruumis, toisella ei kestä pää mutta muuten on kunnossa, joku taas oireilee kaikella tapaa. Nyt on vaan nöyrryttävä ja tajuttava että olankohautuksella tästä ei selvitä, kaikella on hintansa.

Olen löytänyt uuden runoilijan, ihania runoja.. Pidän kovasti runoista ja hänen runonsa osuvat todella usein syvälle minun sieluuni. Tässä yksi joka tällä hetkellä kuvaa hyvin olojani:

''

Ihanaa loppuviikkoa rakkaat, anteeksi ehkä sekavatkin pohdintani,toivottavasti löysitte punaisen langan sieltä joukosta.

Ohi on.. taas kerran!

Elämä on taas helpompaa. Ei ahdista ja satu kokoajan, ja ilo on palannut minuun, kotiin, koko perheeseen, minuun ja poikiin. Jälleen kerran niin tapahtui, vaikka koville se otti. Mieli on parempi taas, tuntuu että jaksaa taas arkea paremmin, ja elämä hymyilee jälleen. Kauankohan taas mennään näillä? Kukaan ei tiedä eikä osaa arvata, me ihmiset olemme erilaisia ja koemme ja tunnemme asioita eritavalla. Kukaan ei osaa vastata, koska minulla on viimeinen kerta kun sattuu niin kovin ja ahdistaa, mutta sekin kerta tulee, ei vielä mutta tulee. Ja tieto siitä että elämä voittaa auttaa taas jaksamaan sen ahdistuksen yli. Huomaan että olen edelleen huono pyytämään apua, mutta onneksi ihmiset ympärilläni ovat kokoajan tuntosarvet kohollaan, kun ei jaksa niin ei jaksa, edes pyytää apua. Kun oma ahdistus on ohi niin miettii heti olisiko joku jota minä voisin auttaa, nyt minulla on voimia.. Tällä kertaa mietin että voin minäkin auttaa, poikiani, voin olla enemmän läsnä, sillon kun on voimia ja jaksaa. Aina ei ole eikä jaksa, aina ei ole aikaa vaikka muuten jaksaisi. Mutta JOS on voin auttaa omia lapsiani. Meillä oli kiva vapaapäivä tällä viikolla. Haettiin leffa, käytiin parturissa ja hesellä ja ostamassa tarhan kuvaukseen uudet vaatteet. Vieläpä käytiin kaupassakin.. keskenään, minä ja pojat. Meillä oli tosi kivaa. Ei se ihmeitä vaadi, josko kerran viikkoon olisi aikaa irrottaa kaiken keskellä hetki pojille, ei tarvitse järjestellä mitään kummallista vaan pienistäkin asioista voi tulla hyvä mieli, ihan kaikille.

Muutenkin on ollut hyvä viikko. Mamma vei pojat katsomaan Fröbelin palikoita torstaina ja minä sain vapaaillan, IHANAA, en muista koska olisin saanut vaan olla. Mietin kuinka ihanaa on kun saa olla vielä joskus niin ettei tarvitse edes katsoa kelloa, voi vaan nauttia, elämästä. Toisaalta minun elämässäni ei ole mitään vikaa nytkään, surun kanssa opettelen elämään, se vie aikaa, mutta kaikki on nyt hyvin, tai oli viimeviikollakin ja sitä edelliselläkin, mutta ahdistus valtasi mielen silloin niin etten pystynyt ajattelemaan surun läpi hyviä asioita. Olen tänään saanut nukkua päikkärit, enkä vaan yksiä vaan kahdet päikkärit, olen saanut univelkoja pois, jota on ehkä 500 tuntia vielä jäljellä, mutta nukuin kuitenkin. Oli ihana vaan maata toisen sylissä ja kuunnella kun sydän lyö. On sanottu että on kolme asiaa jotka rauhoittavat, ne kolme ovat : Meri, tuli ja nukkuva lapsi, näitä kolmea voi katsella pitkiä aikoja ja vaan nollata päätään. Olen huomannut että näitten sekaan voisi lisätä neljännen asian jota ei voi nähdä mutta tuntea ja kuulla voi, ja se jokin on läheisen ja rakkaan ihmisen sydämmen syke. Se rauhoittaa ja saa tuntemaan olon hyväksi, sydän lyö, hän on siis oikeasti elossa ja hän on siinä lähelläni, en kuvittele vaan kaikki on hyvin.

Minulla on kaiken jälkeen käynyt uskomaton onni elämässäni. Olen löytänyt uudestaan onnen ja ilon elämääni. Olen löytänyt ihmisen joka ajattelee asioista samalla tavalla kuin minä, ja on samalla aaltopituudella kaikessa. Joskus elämä kuljettaa vaikeimman kautta, ja antaa kuitenkin uuden mahdollisuuden onneen. Minä löysin ihmisen joka tuntui alusta asti tutulta "liian tutulta" jopa hämmentävän tutulta. Niin se on jatkunut edelleenkin, tunsinko sinut aiemmin, olemmeko nähneet? Emme ole emmekä tunteneet, mutta nyt tapasimme, ja minä olen onnellinen. Ehkä meidän pitikin tavata, ehkä meidän tiemme eivät kohdanneet sattumalta, tapahtuuko tämän kaltaisia sattumia? Jos tapahtuu, minun on varmasti harkittava lottoamista, koska sitten voin saada myös seitsemän oikein lotossa. En olisi uskonut että minuakin varten olisi vielä joku, joku niin rohkea joka uskaltaa tulla meidän elämäämme, eikä koe sitä rasitteena. Olen uudestaan löytänyt mahdollisuuden sellaiseen elämään josta aina haaveilin, ja olen onnekas kaiken keskellä, hyvin onnekas. Näin ei tapahdu kaikille ikinä elämän aikana ja minulle tapahtui uudestaan. Luotan tulevaan, ja minulla on siellä monia hyviä asioita, uusia asioita, ja ennen kaikkea voin odottaa tulevaa yhdessä jonkun kanssa, jutella pahasta ja hyvästä olosta, saan olla sylissä, saan olla heikko ja vahva, saan olla minä, pitkästä aikaa oikeasti minä. Kiitos siitä, kiitos kaikesta, minä rakastan sinua <3 !

Halatkaa rakkaintanne tänään, laittakaa pää rinnanpäälle ja kuunnelkaa.. Se on sydän <3 ja se kertoo että hän on elossa ja voi jakaa elämääsä kanssasi. Rutista lujaa ja kerro että rakastat, vielä kun ehdit, vielä kun sydän lyö!



Pojat ja uudet ITSE valitut vaatteet. Niin hienot pienet suuret miehet <3

Voinko nukkua kevääseen?

Mietin eilen että kirjoitan kun on parempi mieli, kun on taas kivoja juttuja kerrottavana, kun ei itketä eikä masenna. Entäs jos ei ole.. Entäs jos vieläkin vaan itkettää, entäs jos piti ajaa pieni lenkki ennen kuin haki pojat kun itkuisena ei voinut mennä, entäs jos ei vaan lähde..? Haluan ajatella positiivisia asioita, niitä minulla on elämässäni tosi paljon tälläkin hetkellä, ja kerron niistäkin, mutta en nyt, edelleen on paha olla , on ikävä ja on väsymys. Vieläkin pyhät painavat vaikka ne ovat takana päin, vieläkin ahdistaa. Kiukuttaa itseäkin, toinen tällainen blogi peräkkäin, minulta joka haluan hakea kaikkea positiivista ja hyvää elämästä ja asioista, minulta joka kaivamalla yritän kaivaa sen esille. Minä en nyt vaan jaksa. Hoidan työni, haen pojat, hoidan pojat, hoidan kodin, enempää en jaksa, tuskin sitäkään, ja sitten itken, itken paljon ja jokapäivä, minä olen kamalan väsynyt ja minä haluaisin vaan mennä sänkyyn ja nukkua päivän, viikon, ehkä kuukauden, joulun yli, uudenvuoden yli, kevääseen, saisinko tehdä niin? Pelottaa , miten selviän kaikesta jouluhulinasta, miten selviän uudestavuodesta. Mitä tapahtuu jos en kuitenkaan selviäkkään, ja minun on luovutettava.. Sanon usein pojille "se ei ole vaihtoehto" nyt sanon itselleni, SE EI OLE VAIHTOEHTO, ei ole vaihtoehtoa etten seliväisi, etten jaksaisi, minun on selvittävä ja jaksettava, halusin tai en.Normaalisti kohauttaisin olkapäitä väsymykselle ja alkaisin hommiin, tehtävä on.. viimeaikoina en ole pystynyt tarttumaan toimeen, asiat jäävät tekemättä. Raivostuttavaa.. En tahdo olla tällainen, tahdon olla reipas ja vahva ja rohkea, mutta nyt en ole vaikka miten yritän.

Isänpäivä sitten meni, se meni ihan hyvin. Oli kivaa tekemistä, saatiin olla yhdessä kaikki. Selvisin hyvin. Illalla olo huononi.. miksi minä en voi laittaa aivoja off asennolle ja antaa olla, lopettaa ajattelu ja yksinkertaisesti olla vaan. Mutta en minä. Alan miettiä, pohtia ja kelata asioitoa. Sami meni illalla kotiin, on ollut viikon meillä taas. Sekin tuntui kurjalta, kumpa olisi voinut olla vielä, edes muutaman yön tai muutaman lisätunnin. Asiat ei kuitenkaan aina mene niin kuin minä haluan, mutta tällä kertaa ne eivät menneet edes niin kuin pojat haluavat.. Samin lähtö sai Jerryn hysteeriseksi. Kerrottiin että Sami tulee kyllä takaisin, ei tänään eikä huomenna, mutta tulee, lohduttelin itkevää poikaa tunnin verran, onneksi Turtles filmi pelasti tilanteen. Aamulla Jerry kysyi, miksi Sami ei halua olla meidän kanssa aina niinkuin isi oli? Miten selittää viisivuotiaalle, että ei siitä ole kyse, haluaa kyllä mutta aina kaikki ei ole mahdollista. Joskus ehkä mutta ei juuri sillä hetkellä. Mietin myös että miten minä saatoin unohtaa, mitä pojat ovat menettäneet, miten saatoin unohtaa että hekin pelkäävät, en vain minä , myös lasteni sydämmeen sattuu. Tämä aika on rankkaa meille, koko perheelle, ja varmasti myös ihmisille tässä lähellä, ja kaukana, jotka niin haluaisivat auttaa mutta eivät voi. Olen kuitenkin kiitollinen kaikista niistä viesteistä ja lämpimistä sanoista jotka sain viikonlopun aikana, olen kiitollinen siitä että ihmiset muistavat, ovat aidosti empaattisia ja välittävät. He eivät voi aina auttaa, kuten sanoin, mutta he voivat olla siinä ja samalla he auttavat.

Meidän perhe on rikki, ja palasten kerääminen vie voimia ja aikaa. Onneksi niitä ei tarvitse kerätä yksin. Onneksi tällaisena aikana on olemassa ihmisiä jotka auttavat, pitävät sylissä, sanovat kaiken järjestyvän, uskovat myös siihen, vaikka minä en jaksaisi, ja niin kaikki järjestyy, aina järjestyy, tiedän sen, aina en vaan jaksa uskoa. Nytkin järjestyy ja seuraavalla kerralla kun aallonpohja tavoitetaan, kyllä järjestyy ja minun elämästä, meidän elämästämme tulee päivä päivältä parempi ja onnellisempi. Joskus surun on annettava tulla, joskus on nostettava kädet pystyyn ja annettava virran kuljettaa. Luotettava siihen että joku muu ohjaa "laivaa" jos omat voimat eivät riitä. Kiitos tästä viikonlopusta Jenni-siskolle ja Samille, jotkut ihmiset ovat vaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja osaavat esittää ne oikeat kysymykset ja kertoa ne oikeat vastaukset.

Väsyneenä tänään, mutta tulevaisuuteen luottaen aloitan tämänkin viikon. Ystävilleni suuri kiitos että välitätte, olette missäpäin Suomea tahansa, perheelle suuri kiitos ja äidille sekä kaikille muistaneille, kiitos myös mielessä mukana oleville, kiitos kun jaksoit lukea. Kiitos Sami <3 ilman sinua olisin aika hukassa ! Muistakaa pitää huolta niistä jotka eivät jaksa, minustakin on pidetty.

Tämä aika ei ole helppo!

On ollut aika vaikeaa, ja vaikeammaksi tuntuu menevän. Yritän olla reipas ja olla ajattelematta, yritän ajatella iloisia asioita ja "unohtaa", mutta en pysty. Miten voi unohtaa kun jokapaikassa on kortteja isille, televisiot, lehdet , mainokset, kaikki täynnä "muista isää". Tiedän että pojat eivät reagoi isänpäivään, jos heille ei kerro.. Miksi minä sitten itken.. eilen aamulla itkin, tänään tuntui hetken hyvältä, sitten se iski valtava itku ja epätoivo. Aaltona tuli ylitse ja vei mennessään. Yritän ajatella positiivisesti, mutta en voi. Minun on hirveä suru. Suren poikia joiden kortit ovat isän haudalla, eivät isän kädessä. Suren valtavasti Jannea joka jäi paitsi kaikesta. Rakkaudella, isää ajatellen tehdyistä liimaapursuavista korteista, itse maalatuista mukeista, siitä kun uninen poika onnittelee aamulla.. Suren miten Janne menetti rakkaitten poikiensa kasvun, synttärit, koulunalun, valmistumisen, naimisiinmenon. Suren Jannen menetettyä elämää, ei Janne ollut vielä valmis. Juuri kun kaikki oli hyvin Jannen oli lähdettävä. Missä on oikeus ja kohtuus, miksi minun pojillani ei ole isää, miksi minä olen yksin vastuussa lapsistani? Minkä takia, osaako joku vastata?

Olen tuntenut viimeaikoina myös katkeruutta. Minä en vaan jaksa, aina pienenkin menon takia on soitettava lapsenvahtia, järjestettävä ja sumplittava. Minä yritän kovasti, läheiseni yrittävät, mutta voimat alkavat loppua, alan olla väsynyt ja itkuinen. Pelkään että kohta en pääse enää sängystä ylös. Olen katkera kun muut voivat mennä ja tulla, sopia puolisoidensa kanssa, tai lähteä koska ei ole mitään mikä sitoo kotiin. Rakastan poikiani, enemmän kuin mitään, olen vain hyvin väsynyt siihen että olen yksin vastuussa. Olen vihainen Jannelle.. hullua mutta olen minä.. Miksi Janne jätti meidät, miksi pakeni vastuuta, miksei tule takaisin ja auta. Samalla tunnen piston ja ikävän sydämmessä, ei Janne halunnut lähteä, ei vielä. Ei halunnut että me jäämme keskenämme ja minä selviämään yksin. Tuntuu vaan että minun elämäni koostuu pyyhkimään, lue, anna vettä, laita filmi, en sitä, en tätä ja haluan haluan haluan.. Sitähän se on, lapsiperheen arki, mutta yksin se on hyvin raskasta. En ole aivan yksin, mutta vastuu on yksin minun ja se on pelottavaa, en halunnut sitä vastuuta yksin, enkä tiedä miten pärjään nyt kun ei ole vaihtoehtoja. Minun pojat, minun rakkaat pojat <3 mietin heitä ja tunnen valtavaa rakkautta, äidin rakkautta, ja samalla pakokauhua, minusta ei ole siihen, en jaksa. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, minun on jaksettava, minun on pystyttävä, minä olen vastuussa, ja minä haluan näyttää pojille, ei ole mitään hätää äiti on tässä, äiti hoitaa ja korjaa ja auttaa. Kaikki on hyvin rakkaat <3 !

Ahdistuksen kasvaessa olen taas alkanut enemmän pelkäämään tulevaa. Pelkään haaveilla, tai tunnen haaveilun ahdistavaksi. Haluaisin, mutta en pystykkään.. en vielä. Haluan että kaikki mitä luvataan ja mistä puhutaan on asioita joita voi toteuttaa tässä ja nyt, haluan että jos puhutaan tulevasta tiedän koska, en pysty ajattelemaan "sitten joskus kun" se on liian ahdistavaa, ja pelkään että se ei toteudu. Sitten joskus kun en enää itke, sitten joskus kun ei ahdistus vie voimia, sitten joskus kun.. MINUA VÄSYTTÄÄ, haaveilu väsyttää, Nyt minulla on voimia vain tähän hetkeen, ja sen kestämiseen, olen ihminen jonka haaveet ja unelmat karkaavat nopeasti, en ole realisti, mutta nyt haluan yrittää sitäkin. On helpompi kestää raskaana aikana, niinkuin nyt, asiat jotka ovat faktoja ja varmoja kuin asioita jotka ovat ehkä asteella.. Kohta tulee joulu ja uusivuosi ja sitten pian jo vuosipäiväkin.. Nyt keskitän kaiken voimani selviämiseen. Tarvitsen voimiani, mutta tarvitsen teitä läheiseni, ihan jokaista teistä.. Taas tuli aallonpohja ja suru, mutta pohjalta on hyvä taas ponnistaa ylöspäin ja sen minä varmasti teen, tälläkin kertaa, ja onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin.

Inhoan katkeruutta, ja inhoan että tunnen sitä nyt itse. Haluan siitä eroon niin pian kuin mahdollista, ja etsin keinot että pääsen sen yli ja voitan sen tunteen. Selviän isänpäivästä, selviän kaikesta. Halatkaa läheisiännie, isäänne ja ukkianne, kaikki jotka voitte, tehkää se, päivä voi olla viimeinen jonka vietätte yhdessä, kertokaa että rakastatte ja miten tärkeä toinen on, jos mahdollisuutta ei enää tulekkaan. Halauksia pyhäänne <3 ! Minä sain itkiessäni kädet kaulanympäri ja poikani sanoi "äiti olet rakas" ja taas minä jaksan seuraavaan hetkeen ja jaksan vielä huomiseen ja ensiviikkoon, selviän kyllä.

"Vannomatta paras"

Olen aina ollut kovin "tunteva" ihminen. Ihmisten pahamieli tuntuu pahalta minustakin, varsinkin läheisten , mutta myös vieraiden. Jannen kuoleman myötä tämä piirre minussa on vaan vahvistunut. Tunteet kulkevat aallonpohjaan ja taas ylös, salaman nopeudella. Tottakai kyseessä on vielä myös se että Jannen kuolemasta on vain vähän aikaa, mutta samalla luulen että se on pysyvästi muuttanut minut tuntevammaksi. En väitä että olisin empaattisempi kuin yleensä ihmiset. Olen toki empaattinen ihminen , mutta varmasti samalla tavalla kun moni muukin. Samaistun ihmisten suruun helpommin kuin ennen, tosin taas en tiedä jatkuuko se loputtomiin vai onko se vaan tämän elämänvaiheen tekosia. Senkin näyttää aika. Jokatapauksessa olen huomannut että trauma elämässä vahvistaa piirteitä joita sinussa oli jo ennestään. Ei ehkä saa sinussa aikaan uutta vaan saa vahvemmin esille sen mitä olet jo ollut. En ole muuttunut, mutta olen silti erilainen. Olen sama ihminen enkä kuitenkaan ole. Kaikki jotka ovat menettäneet jotain tärkeää ja rakasta, tietävät varmasti mistä puhun. Kaikki käänteet elämässä muokkaavat ihmistä johonkin suuntaan, toiset vahvemmin kuin toiset ja toisia vahvemmin kuin toisia. Minua tämä on muokannut tuntevammaksi, mutta toisaalta taas huonona puolena pelokkaammaksi. Pelkään menettämistä ja epäonnistumista ja tulevaisuutta, mutta en enää kokoaikaa ja välillä unohdan pelätä, joskus en pelkää enää ollenkaan, tai ainakaan niin että se vaikuttaisi niin paljon. Päivä päivältä olo on turvallisempi.

Syy miksi halusin kirjoittaa nyt on se että minulta on yksityisesti kyselty jonkunverran mitä minulle oikeasti kuuluu. On vaikea kertoa omasta elämästään kovin kattavasti täällä.. Blogi on kuitenkin enemmänkin selviytymistarina ja Jannea varten, ja minun ja poikien menetystä varten. Ei kuitenkaan varmaan ole väärin kertoa kuitenkin mitä kuuluu. Kuuluuhan se osana tarinaani, minun tarinaani, kaikkien samassa tilanteessa olevien elämä ei mene aivan samalla tavalla, eikä varmaan kenenkään.. Jokaisen tarina on omanlaisensa.

Minä luulin etten voi koskaan enää rakastua, etten voisi koskaan enää ajatella tulevaa, ainakaan kenenkään toisen ihmisen kanssa. Ajattelin että tämä oli tässä, olen yksin, en halua ketään ikinä ja näillä mennään. Olen ollut parisuhteissa ja olen ollut rakastunut, Jannen kuoltua ajattelin että se vaihe elämässä on ohi, en halua ketään, nautin elämästäni ihan yksin. Niin minä ajattelin.. minä joka kaipaan läheisyyttä ja toista ihmistä enemmän kuin mitään. Ja kuten moni muukin ajatus, tämäkin osoittautui vääräksi. Taas tuli todettua että "vannomatta paras". Niinhän siinä sitten kävi.. minä kiinnostuin, tutustuttiin, pian huomasin olevani ihastunut, ajattelin että nyt jos lopettaa, ehtii vielä, mutta kuka sellainen ihminen joka on ollut ihastunut on ikinä oikeasti pystynyt lopettamaan, en minä ainakaan ?!? Sitten minä rakastuin, niin siinä kävi, minä joka olin päättänyt "ei ikinä enää". Nyt olen onnellinen että niin kävi, en minä halua elää ja olla yksin, se ei ole minua varten. Elämäni sisältö on sen myötä muuttunut hirmuisesti. Paha mieli ja ahdistus ei pelota enää niin kovasti, on syli ja on turva, en olekkaan ihan niin yksin. Nyt vasta tajuaa miten tärkeää on että tällaisessa tilanteessa on se joku joka on ihan lähellä, vaikka ystäväni ja perheeni ovat tukeneet kovasti, ei se ole sama asia, on hyvä että minulla on se "oma ihminen" se joka on minua varten, ihminen joka tietää kaiken ja jaksaa silti olla siinä, vieressä ja lähellä. Kaikki eivät sellaista ihmistä tarvitse, minä tarvitsen.

Ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Ei hän ole elämässäni sitä varten että minä selviäisin.. Pelkästään tukena kun Jannea kaipaan, ei sinnepäinkään. Se on vaan lisänä siihen että hän yleensäkään on. Meillä on ihan oma elämä, olen rakastunut häneen itseensä, en siihen että hän voi lohduttaa minua, vaan siihen että hän antaa uutta sisältöä elämääni, ja että minä voin tehdä samoin hänelle. Olen seurannut muiden elämää ja alkanut tajuta miten harvinaista tämä kaikki, mitä olen saanut, on. Pitää muistaa olla kiitollinen kun saa mahdollisuuden onneen, ei ole sanottu että niin käy aina. Pitää olla kiitollinen jos löytää jonkun sellaisen jonka minä olen löytänyt, ihminen joka voi olla jollekkin täysin väärä voi olla juuri sinulle se täysin oikea, sattumaa ja kohtaloa on sitten se jos tiet kohtaavat. Meidän kohtasivat, ja nyt sitten pitää opetella miten sitä jatketaan yhdessä. Toistaiseksi kaikki on tuntunut helpolta ja suuremmilta törmäyksiltä on säästytty. Niitäkin kyllä tulee varmasti joskus, ja sitten selvitään niistä. Nyt kuitenkin on mukava nauttia siitä että elämä on helpompaa ja tuntuu että sillä on tarkoitusta.

Ikävöin ja kaipaan edelleen, toivon etten loukkaa kirjoituksellani ketään, en unohda Jannea ikinä, enkä halua unohtaa. Jaoin 12 vuotta elämästäni Jannen kanssa, ja silloin kun jouduin päästämään Jannen pois, hän oli koko maailmani, rakkain ihminen, minun perheeni, lasteni isä. Se ei unohdu, rakkaus ei unohdu, ikävä ei häviä. Mutta rakastua voi uudestaankin, voi tuntua hyvältä uudestaankin, voi luottaa tulevaan ja olla onnellinen uudestaankin.

Minulla oli onnea, löysin jonkun erityisen, ja olen siitä kiitollinen. Rakastan ja minua rakastetaan, elämä on ottanut minulta paljon, mutta joskus se antaakin paljon, kohtaloa, sattumaa, ennalta suunniteltua, ihan mitä vaan. Nyt olen rakastunut ja minun on helpompi ajatella tulevaa, yhdessä toisen kanssa. Siinä se mitä minulle kuuluu.. Minulle kuuluu kaiken keskellä hyvää. Mukavaa tiistaita kaikille kanssakulkijoille.

Onnen avaimet ja kaiken kieltämistä.

On mennyt viikko viimeisestä tekstistä. Olen meinannut kirjoittaa lähes joka ilta mutta sitten taas hylännyt ajatuksen. Minusta on tullut oikea itkupilli. Aivan hirvittävä pillittäjä!! Vaikka asia olisi iloinen itken sitä, itken väärää tai oikeaa kappaletta radiosta, itken väsymystä, itken onnea, itken nykyään ihan joka päivä. On hirveästi isoja asiota tapahtunut ja on myöskin ahdistavia asioita ollut ja on tulossa. Olen joutunut käsittelemään hirveästi menneisyyden murheita jotka ovat tehneet minusta sellaisen mikä olen, olen murehtinut tulevaa isänpäivää ja huomasin eilen ahdistuvani myös tästä viikonlopusta. Välillä pelkään että olen ahdistumassa taas niin etten pysty toimimaan ja välillä huomaan kaiken olevan hyvin. Onneksi pääsääntöisesti huomaan juuri sen, että asiat ovat ihan hyvin. Kuitenkin minun on tullut aika kasvaa elämässä eteenpäin. On tullut aika kohdata peikkoja ja haamuja menneisyydestä ja "taisteltava" niitä vastaan, etteivät ne pääsisi vaikuttamaan siihen elämään mitä minulla on tällä hetkellä. Etten "syyttäisi" vääriä ihmisiä jostakin, joka on jonkun toisen aikaansaannos. On opittava taas luottamaan ja uskomaan, olemaan pelkäämättä ja lopetettava pirujen maalailu, unohdettava ajatusmaailma "jossa jotain kuitenkin sattuu.." ! On, taas kerran, muistutettava itseään siitä että elämälle on annettava mahdollisuus, minun on annettava itselleni mahdollisuus.

Pyhäinpäivä on tänään, on lupa kaivata, vein hautausmaalle kynttilän Jannelle, sytytin keittön pöydälle kynttilän, tänään sitä sytyttäessäni ajattelin Jannea, vaikka kynttilä palaa siinä lähes joka ilta, juuri tänään se oli Jannelle ja Jannen muistolle. Viimeaikoina minun on ollut vaikea ymmärtää tapahtunutta. Janne on siis poissa, ymmärrän, Janne ei tule taikaisin, ymmärrän, Janne on kuollut, EN YMMÄRRÄ, miten niin on kuollut?? Olen huomannut että edelleen kun puhun Jannesta, miellän kaikki asiat vahvasti elävään Janneen, niinkuin pitää ollakkin, mutta en oikeen usko kuolemaan vieläkään. Vasta viimepäivinä olen tajunnut sen.. Jannen kuva olohuoneessa ja yöpöydällä, siinä hän on, miten joku voi sanoa että Janne on kuollut, hänhän on hyvin elävänä kuvissa, toissakesäiset kuvat huokuvat lämpöä ja onnea, miten niin se ei ole enää totta. Ei Janne hävinnytkään hetkeksi, Janne lähti pois, kokonaan ja lopullisesti, ihan oikeastikko?? On kuollut, en ymmärrä sitä vieläkään.. ajatus siitä ahdistaa, en halua että Jannella on haudassa kylmä, vaikka eihän Janne siellä ole, ei ollut enää silloinkaan kun ensikerran näin sairaalan kappelissa, Janne oli poissa, mutta voisiko joku kuitenkin varmistaa että ei ole kylmä.. on tullut syksy ja kelit ovat koleat, onhan Jannen lämmin? Olen ajatuksissani luopunut Jannesta, ja olen jatkanut elämääni ilman Jannea, kuitenkaan vielä en ole valmis uskomaan että Janne on kuollut eikä voi koskaan palata, se on liian vaikeaa...vielä. Joskus sitten.. ei tänään, eikä huomenna, mutta joskus ymmärrän, Janne on kuollut, vielä kuitenkin on huoli siitä, onhan nyt hyvä, eihän ole kylmä?

Olen kuitenkin myös hyvin onnellinen. Olen löytänyt viereeni ihmisen jota rakastan ja kunnioitan, jonka seurassa on hyvä olla, jolle voi kertoa jos on paha mieli, ja jonka kanssa haluan tulevaisuuteni ja elämäni jakaa. Ihminen jota minulla on ikävä kun hän on poissa, ja kun hän on paikalla tuntuu että mikään ei voi mennä väärin. Minulle on annettu se kovasti puhuttu toinen mahdollisuus ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen. Päivä päivältä olen rauhallisempi, ja luotan tulevaan. Tiesittekö että on olemassa oikeasti hyviä ihmisiä, sellaisia jotka rakastavat ehdoitta, juuri sinua, juuri sellaisena kuin olet, ja sinä kelpaat ja riität juuri niinkuin olet, ja kaikki on hyvin <3. Minä sain sellaisen ihmisen ja hän on avain kaiken selviämiseen, ollut jo pitkään. Osaan olla onnellinen ja osaan haaveilla, ehkä jopa liikaakin viimeaikoina, joskus ahdistan itseänikin kun maalailen niin paljon tulevaa. Mutta minä ajattelen, meillä on kaikki vielä edessä ja minulla on uusi mahdollisuus. Se on iso lahja, josta olen kiitollinen.

Minusta tuli äiti 14 vuotta sitten. Jonnilla on synttärit tänään. Olen kiitollinen esikoisestani, joka on ollut seuranani, minulla ei ole ollut yksinäisiä iltoja, eikä hetkiä ilman juttukaveria. Minulla on Jonni <3. Onnea Jonnille syntymäpäivänä <3 ! Minulla on siis pojat, minulla on Sami, minulla on siskot ja perhe, minulla on ystävät, minulla on kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään ja sen aion saada. Muistelkaa tänään pois nukkuneita, sytyttäkää kynttilä ja itkekää muutama kyynel tai vaikka vuolaan joen verran, kunhan muistatte että avain onneen on teillä itsellänne, käyttäkää sitä! Ihanaa viikonloppua kaikille !!