tiistai 29. toukokuuta 2012

Auts, kun tuntuu pahalle..

Nyt ei ole oikeen kiva ilta.. tai yöhän tuo jo alkaa olla. En osaa päättää lähdenkö jo huomenna töitten jälkeen vai mahdollisesti vasta torstaiaamuna. Väistämätöntä ei ehkä kannata pitkittää eikä se sen helpommaksi tule. Mutta miksi musta tuntuu että , sydän revitään rinnasta irti.. miten ihmeessä selviän huomisen päivän töissä järjissäni.. en varmaan mitenkään.. Miten kummassa pystyn ajamaan Raumalle yksin. Kumpa olisi jo niin pitkällä aika että olisin Raumalla, koti olisi kunnossa ja "elämä järjestyksessä" ainakin niin järjestyksessä miten sen nyt ikinä saankaan. Kumpa ei olisi tätä kamalaa ikävän tunnetta joka ahdistaa kokoajan ja itkettää. Kaipaan ja ikävöin kokoajan mutta en tiedä mitä ja ketä eniten. Toivoisin omistavani kristallipallon joka näyttäisi ja kertoisi tulevan, onko siellä jotakin minkä takia kannattaa jatkaa.. Onhan siellä pojat, tottakai jaksan poikien takia, nyt vaan haluan hetken itkeä yksin itsekseni ja ajatella ystäviäni ja Jannea. Haluan antaa itselleni aikaa toipua taas tästäkin. Jokupäivä huomaan miten vahvaksi tämä kaikki on minut tehnyt mutta sen aika ei ole juuri nyt, ei tänäyönä, eikä tulevina päivinä...

maanantai 28. toukokuuta 2012

Vähiin käy ennen kun loppuu!

Se olis sitten ensimmäinen kokonainen työpäivä takana.. Ei onneksi sattunut mitään, eikä pitänyt kesken lähteä pois eikä muutakaan ikävää. Oli tosi kivaa. Hirveän utopistista vaan miettiä muuttoa. En oo tainnut sitä vieläkään oikein sisäistää siitäkään huolimatta että työpäiviä on nyt jäljellä kaksi ja viimeistään torstaiaamuna olen matkalla kohti länsirannikkoa. En ole vielä osannut tehdä päätöstä lähdenkö keskiviikko iltana vai torstai aamuna mutta eiköhän sekin asia kirkastu minulle tässä parin päivän aikana. Kova ikävä alkaa tulla, minulla on aivan mahtava työpaikka ja aivan loistavat työkaverit jotka ovat samalla ystävi jotka jakavat ilot ja surut ja tukevat ja ovat iloisista asioista vilpittömästi iloisia puolestani. Sellaisia on harvassa. Keskiviikkona saattaa tunnelma olla todella haikea. Hui kun alkaa heti itkettää kun ajattelenkin, joten en ajattele vielä..

Tänään hain viimeisen pussin tavaraa (tyhjiä pulloja) vanhasta kodista.. Jätin sinne avaimet ja lähdin pois. Voi mikä tunne sydämmessä, ei halunnut ajatella koko sitä asiaakaan.. Se oli melko pysäyttävä kokemus ja imi kaikki mehut. Väsähdin totaalisesti, varmaan työpäivän ja tämän asian takia. Olin kaverin luona ja olin aivan poikki, halusin vaan Annelle ja Samille nukkumaan. Tuntuu käsittämättömältä että vain neljäkuukautta sitten muutimme koko perhe onnellisena ja iloisena sinne ja nyt olen lähdössä pois, pois koko kylästä ja kaupungista, kauas rannikolle "kotiin". Sydämmessäni kannan mukana Jannen muistoa ja ystäviäni, joita minulla on niin kovin ikävä.

Sain kuitenkin puhelun siskoltani, jolla oli vaikka mitä suunnitelmia uuteen kotiini tai minun ja poikien kotiin, voi miten se ilahdutti. Ihana kun on ihminen jolla on niin hienot visiot.. minä voin vaan kuunnella ja valita minulle ja meille sopivimmat :) Marjalle iso kiitos <3 tulen kyllä käyttämään taitoasi sumeilematta hyväkseni kun pääsen sinne!!

Tunteet ovat siis kovin ristiriitaiset, huominen työpäivä jännittää koska tuntuu että mehut on imetty tänään jo pois mutta toisaalta odotan innolla. Ihana mennä sinne, siellä se arki odottaa minua, kunhan vaan annan arjelle luvan astua taas elämääni. Viimeyönä nukuin ensimmäisen kerran Jannen kuoleman jälkeen kokonaisen yön. Ehkä sekin saa väsymään jos keho alkaa ottaa univelkoja takaisin. Sitä ei tiedä, mutta aika näyttää. Tulevaisuudessa on muitakin kivoja asioita, kunhan vaan saisin sen tulevaisuuden nyt tähän hetkeen ja tähän päivään. Minä selviän kyllä, jos romahdus tulee tai kun se tulee minä selviän silti.  

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Koditon!

Muutto on saatu tehtyä, viimeisen bloggauksen jälkeen olen voinut aika hyvin. Kun selvisin lauantaiaamuun alkoi asiat olla taas paremmin. Ehkä vain hetkeksi mutta kuitenkin. Sain Sanin ja lapset heti lauantaiaamuna kylään ja sitten koko päivä oli matalalentoa paikkaan jos toiseenkin. Tuijotin malttamattomana puhelinta koska tiesin että äiti olisi iltapäivällä Japen kanssa meillä. Odotin niin kovin, ja ikävä kasvoi kun tiesin heidän olevan kokoajan lähempänä. Kävin Jannen luona, olin haudalla aika pitkään, kerroin Jannelle mihin olemme lähdössä ja uskon että hän sen jo tiesi. Kerroin ikävästäni ja edellisestä yöstä, senkin hän tiesi: Vein kukkia kaksi ruusukimppua kuten aina, toisen punaisen ja toisen valkoisen. Viimeisenä päivänä Varkaudessa ollessani vien taas kukat ja hyvästelen vielä kerran, ja "otan Jannen mukaani" Raumalle. Kerroin Jannelle muitakin asioita, ja minulle tuli olo että kaikki järjestyy ja Janne kuulee ja ymmärtää. Olen tuijottanut Jannen kuvaa viimepäivinä todella paljon ja kokenut läheisyyttä aivan kuin Janne olisi kanssani. Ehkä onkin, toivon ja uskon niin.

Kun Jape tuli meille oli kuin iso kivi olisi pudonnut sydämmeltäni, minä niin odotin ja siinä hän nyt oli. Ja olo muuttui hetkessä toiveikkaaksi, kyllä tästä selvitään, oloksi.. Laitettiin loput tavarat laatikoihin, ja kaikki muuttovalmiiksi, kello oli jo pitkällä iltapäivässä kun lauantain urakka oli valmis, ja päätettiin mennä kaljalle. Oli tosi kivaa, juteltiin kaikesta mahdollisesta, Jannesta paljon myös. Ilta meni rennosti Samin ja Annen luona, varmasti kaikilla oli kivaa. Minä huomasin olevani iloisempi ja nauravampi. Huomasin että ajattelen Raumalle lähtöä asteen positiivisemmin. On oikein hyvä että joku sieltä tuli tänne, tuli olo että minut halutaankin sinne, vaikka siinä ei ole epäselvyyttä ollut niin kaikki tuli konkreettisemmaksi. Hyvä mieli on iso asia. Tänä aamuna laitoimme tavarat rekkaan ja kuorma lähti kohti länsirannikkoa. Silloin ikävä kouraisi taas, katsoin rekan perään ja minulle tuli tunne että on lähdettävä mukaan. Minä jäin kuitenkin vielä tänne. Annen ja Samin nurkkiin, nyt "kodittomana" hoitamaan työni loppuun ja hyvästelemään ystäväni.

Huomasin käydessäni Ninnun luona syömässä illalla että minulla on kova tarve sopia tapaamisia seuraaville päiville. En halua ajatella että tämä on viimeinen kerta kun nähdään vähään aikaan. Haluan että kertoja on vielä edessä, että vielä ei ole hyvästien aika, vielä ollaan ja istutaan jutellaan arkisista asioista, vielä ei sanota hyvästi. Sen aika on lähellä ja joudun niin monelle rakkaalle sanomaan sen, ja joudun hyväksymään sen tosiasian että nyt minun on aika lähteä eteenpäin. Ihanat muistot ja ystävät sydämmessäni, ja varmasti tapaamme vielä ja monesti, vaikka emme voikkaan viikottain kahvitella. Kerron näistä tunteista kun sen aika on, nyt tämä koditon menee nukkumaan,.. yrittää ainakin.

Kiitos Anne ja Sami tuntuu mukavalta olla teillä, saa olla "kuin kotonaan" <3

perjantai 25. toukokuuta 2012

Koska sattuu tarpeeksi?

Tämä ilta on hirveä, ehkä Jannen kuoleman jälkeen yksi hirveimmistä. Todellisuus iskee tosi rajusti jokapuolelta. Kaapit ovat tyhjät, tavarat pakattuna muuttoa varten. Omat vaatteet pitäisi vielä jaksaa laittaa, mutta minulle tuli toppi. Sattuu liian kovin, ahdistaa ja pelottaa. En pysty taas tekemään mitään. Mistä tällainen kipu tulee. Voin väittää jopa ymmärtäväni niitä jotka satuttavat itseään fyysisesti ettei henkinen kipu olisi niin kova. En minä niin tekisi, mutta voisin kuvitella tekeväni. Samoin kun kuvittelin miten helppoa olisi ohjata auto vastaan tulevan rekan eteen, kaikki kipu loppuisi hetkessä. En tee niinkään mutta ajattelen tekeväni, ja pelästyn itseäni. Onneksi olen Jerryn sairaslomalla nyt kotona, minusta ei olisi huomenna töihin lähtijäksi, ei onnistuisi millään. En usko että pystyn yöllä nukkumaan, haluaisin laittaa Jannen tavarat takas kaappiin ja kuvitella että Janne tulee kotiin, leikkiä että se on vaan reissutöissä ja tulee ihan just.. Aamuun on valovuosi aikaa ja minä pelkään joka sekuntia ja minuuttia jo nyt. En halua luopua Jannesta niin kuin joudun luopumaan nyt, kodista, missä Janne asui ja minne kuoli, kaikesta. EN ole ihan vielä valmis, en haluakkaan tätä, miten aikaa käännetään taaksepäin?? Koska on tarpeeksi, koska joku ylempi taho päättää, nyt riittää ja auttaa minua voimaan taas hyvin, ilman tätä kipua. Koska on sattunut tarpeeksi??

"Halju olo"

Mikäs ihme nyt on kun oikeen mikään ei luista.. oottelen oottelen ja oottelen.. Hommaa olisi aika paljon mutta mihinkään en osaa tarttua. Kuiva-aineet jo pakkasin ja pyykit laitoin peseytymään.. Kuitenkin vaan tuntuu että kaikki tök tök tökkii. En oikein osaa enkä halua olla yksin, pojat tappelee kokoajan, tuntuu että olen maailman huonoin äiti enkä oikein saa mistään otetta. Korvat piippaa jatkuvasta huudosta, riehumisesta ja kiljumisesta, on kamalan vaikea keskittyä yhtään mihinkään ja pitäisi tehdä ja hoitaa.

Odotan huomista.. Äiti ja Jape lähtevät jo aamulla ajelemaan. Äiti tulee hakemaan poikia Uuteenkaupunkiin ja Jape jää mun avuksi tänne vanhalle kodille. Saadaan kasattua huonekaluja ja lamput pois katosta ja kaikki laatikoihin sunnuntaita varten kun on oikea virallinen muuttopäivä. Mun on tosi kova ikävä Japea, on ollut kiva jutella puhelimessa , mutta on eriasia nähdä kasvotusten. Ihanaa että juuri Jape on hakemassa minua "kotiin" tuntuu että yhteys Janneen säilyy vahvasti. Jape oli yksi Jannen parhaista kavereista ja Jape on Jaskan kummisetä ja Jape on nyt yksi minun parhaista ystävistäni. Tärkeä ihminen joka hoitaa asiat niinkuin lupaa, ilman että jäisin kiitollisuuden velkaan, vaikka isosti hänelle olen kiitollisuuden velassa. Hän tekee asiat koska on ystäväni, aivan kuten moni täällä Varkaudessakin on tehnyt.

Tulevisuus on alkanut pelottaa.. minun uusi elämäni, onko tämä virhe kuitenkin, pitäisikö kaikki pysäyttää ja päättää että ei nyt, muutan sittenkin joskus toiste. EI PITÄISI mutta silti mietin teenkö nyt suuren virheen, tulenko kuitenkin yksinäiseksi siellä rannikolla kaikesta huolimatta. Miten minä pärjään kun pitäisi aloittaa arjessa eläminen. Lääkärikin niistä tunteista varoitteli, mutta ajattelin että ne tulevat vasta sitten kun menen Raumalle, en ajatellut että ne ovat niin voimakkaasti läsnä jo täällä vanhassa tyhjenevässä kodissa. Minun on tosi kova ikävä Jannea, tuntuu kokoajan siltä että Janne olisi läsnä ehkä hän haluaisi sanoa jotain, mutta ei pysty, vai olisiko tämä Jannestakin hyvä ratkaisu.. kumpa Janne pääsisi sen minulle kertomaan, muutenkin kuin ystävien ja läheisten puheissa joissa he kertovat että Janne olisi halunnut vain minun parastani, sen että minulla olisi hyvä olla. Minulla on sydämmelläni myös yksi suuri salaisuus joka on ahdistava ja silti mukava, asia on hyvin kesken ja riekaleina, mutta sekin on jotain mitä Janne olisi halunnut, ja mitä minä olen itsekkin kovasti huomannut haluavani.Asia josta haluaisin puhua, mutta en voi, en nyt vielä, en ehkä koskaan, mutta joskus saatan sen sivulauseessa mainita. Voi miten vihaan epäselviä ja keskeneräisiä asioita, kaiken pitäisi olla niin ihanasti ja hyvin kokoajan, mutta se on utopiaa se. Asiat elämässä ei vaan mene aina niin kun itse haluaisi. Välillä tuntuu että ne eivät mene ikinä niin. Mietin että nämä blogit edustaa ehkä minun juttutuokioitani niin teille . itselleni, kuin myös Jannelle.. Kirjoitan ylös sen mitä en voi kasvotusten sanoa. Sisälläni kasvava möykky sanomattomista asioista alkaa aina kirjoituksen myötä pienetä, vaikka en saanut sanoa suoraan Jannelle, pystyin kuitenkin korjoittamaan pahan olon pois ja kertomaan tällätavalla asiat Jannelle.

Tänään on kurja päivä ja minun oloni on huono, mutta huomenna on taas uusi päivä, "eespäin sano mummo lumessa" niin se on tehtävä.. Asiat järjestyvät niin kuin niiden kuuluu, tavalla tai toisella.. en sitä ehkä tänään huomaa, mutta huomenna tai ensiviikolla tai joskus sen kuitenkin huomaan, joskus tajuan kaiken miksi näin. Nyt olen tämän päivän huono  ja laiska äiti "äiti on vähän väsynyt" nyt.

Jos jokin voi mennä pieleen se menee..

Tämä lausahdus on nyt sitten todettu ja todeksi huomattu!! On ollut taas melkoinen viikko. Työluvasta ei ihan hirveen kauan ollut hyötyä.. Ehdin olla kaksi tuntia töissä kun piti lähteä Jerryn kanssa piipaa autolla sairaalaan. Astma meni niin pahaksi että Mikkelin reissuhan siitä tuli. Säikähdin ihan hirmuisesti, vaikka järki sanoi että se on "vain" astma ja vaikka tilanne on huono se voisi olla huonompikin ja hengenvaaraa ei ole niin näin kuitenkin sieluni silmin Jerrynkin nukkumassa pois. En voinut sille olotilalle mitään. Vaikka järki sanoi että se on turhaa hermoilua, niin kun sydän hermoilee niin sille ei voi mitään.

Minulla oli maailman reippain pieni potilas. Kahdessa päivässä allergiatestejä ja verikoikeita, uusia lääkkeitä, lääkäreitä, hoitajia, astmapiippuja, happiviiksiä, karanteenia.. ja  vaikka oli lupa itkeä ja Jerry itkikin, hän antoi kiltisti tehdä kaiken, koska hänelle kerrottiin että se auttaa. Ja se auttoikin. Ensimmäisenä yönä happiviiksistä huolimatta hapetus oli huonoa, mutta siitä selvittiin onneksi, seuraavanakin yönä viikset oli laitettava vaikka päivä meni paremmin, ja pelkäsin että emme pääse tänäänkään kotiin. Onneksi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä että kotonakin selvitään.

Itse aloin ahdistua ambulanssissa. Yritin olla katsomatta kaikkia niitä laitteita jotka tunnistin samoiksi joita meillä kotona käyneillä kuskeilla oli mukana. Hoitajakin asian varmaankin huomasi koska paristi kyseli oloani ja vilkuili sivusilmällä ja jutteli. Onneksi Jerry alkoi hassuttelemaan niin asia unohtui. Seuraavan kerran vaivuin aatoksiini keskiviikko iltana, mietin jopa että laitan Jannelle viestin,että tietää mitä Jerrylle kuuluu. Ei siksi että luulin Jannen olevan vielä täällä vaan siksi että se olisi ehkä tehnyt minun oloni paremmaksi. En tiedä.. jotenkin vaan se puolison kaipuu nosti päätään kovasti tällaisessa tilanteessa. Ja suuremman mittakaavan se sai tänään kun ahdistus iski kovana, ja tunsin olevani jumissa josta en pääse pois.. Paniikkikohtaukset olivat jo helpottaneet, tänään liikuttiin siinä rajamailla, hyvin liki kovaa ahdistuskohtausta käytiin.. "Minulla ei ole ketään kotona jolle kertoa miten meillä meni ja jolle opettaa Jerryn hoitoa" se ajatus saa minut edelleen ahdistumaan. Tiedän että maailmassa on paljon vaikeampiakin sairauksia ja tilanteita, juuri tänään kuitenkin tämä tuntui maailman suurimmalta asialta ja sai yksinäisyyden nostamaan päätään. Kaipasin taas niin kovasti, puolisoa, kumppania, rakasta. Tänään tuntui epäreilulta.

Viimeviikkoina ollaan totuttu jo siihen että jos jokin voi mennä pieleen, se menee.. Joten siihen alkaa suhtautumaan jo huumorilla. Olen oppinut kehittelemään suunnitelman A, B, C ja D ja niillekkin vielä varasuunnitelmat koska aina sattuu jotakin. Muutto on seitsemän päivän päästä (APUA APUA) ja tavaratkin alkaa olla jo laatikoissa.. Pojat lähtevät lauantai-iltapäivänä joskus, tai mahdollisesti illansuussa. Mamma ajaa hakemaan, lähtee lauantai aamuna kohti savoa ja ajaa illalla pojat matkassaan rannikolle.. Itse jään hoitamaan muuton loppuun ja vielä ensi viikoksi töihin muutamaksi päiväksi. Mutta se on nyt sillätavalla että lähtölaskenta on alkanut, kohta olen poissa täältä Savosta ja uusilla kulmilla rannikolla. Sekavat tunteet, kirjoitan niistä enemmän huomenna.. Nyt halusin vaan kertoa miksi tällainen radiohiljaisuus ollut :). Loppuun  haluan laittaa vielä runon jonka äiti laittoi minulle. Se oli aika osuva ja ihana:

‎"Eli meren pohjassa meritähti tuhat tonnia vettä yllä. Minä jaksan kyllä! On terveet sakarat, litteät pakarat ja paineen kestävät kakarat! -Kirsi Kunnas-


Jaksetaan kaikki ja mukavaa alkavaa viikonloppua <3

tiistai 22. toukokuuta 2012

Työlupa!

Minulla oli tänään lääkäri, ja nyt minulla on virallinen työlupa ! Juteltiin paljon kaikkea, aika oli pitkä ja lääkäri ei ollut kiireinen vaan selvästi keskittyi minuun. Tuli hyvä mieli. Kerroin muutamasta romahduksesta viimepäivinä rehellisesti mutta kerroin myös hyvistä päivistäni, ja ilon hetkistä, jotka ovat olleet isona osana elämääni viimeaikoina. Onnellisuuden määrä on kasvussa. Lääkäri kertoi minulle miten edessä olevat muutokset saattavat vaikuttaa, esimerkiksi se kun muutan ja kaikki asiat on hoidettu ja virallinen arki, meidän perheenä ilman isiä alkaa. Kertoi että saatan tarvita uudessa kodissani, kun kaikki on laitettu paikoilleen, olkapäätä ja tukea että selviän siitä tilanteesta, mutta minulla on siellä olkapäitä ja tukihenkilöitä, joitten tiedän tätä blogiakin lukevan tiedän että ihmiset ovat jo ajatelleet asiaa, ja tiedän että en ole yksin vaikka minua vähän jännittääkin. Jokatapauksessa minä menen huomenna töihin ja toivon että aika on nyt parempi ja oikeampi kuin viimeksi, viimeksi menin liian aikaisin ja romahdus tuli kovana. Nyt odotan työpäivää, hiukan jännittää mutta ei ahdista niinkuin edellisellä kerralla, en tunne pelkoa, ainoastaan on perhosia vatsassa vähän niinkuin ensimmäisenä työpäivänä uudessa työpaikassa. On ihana mennä takaisin vanhaan vielä, on niin ikävä työkavereita ja ikävä jääkin, en haluaisi sanoa hyvästejä, ja ne ovat vain reilun viikon päässä. Minulla on siellä niin monta tärkeää ihmistä ja niin hyvä työympäristä, ikävä tulee varmasti, mutta huomenna nautin työpäivästä iloisena siitä että olen valmis. Jos en kuitenkaan ole, se on sen ajan murhe, mutta oma luottamukseni on kova. Minä selviän ja osaan nauttia työpäivistänikin taas.

Tänään on saatu paljon aikaiseksi Marja-siskon kanssa , ja Annen avustuksella saatiin pakattua kaikki varaston tavarat, ja muutama jätesäkki taas kaatopaikka kuormaan laitettua. Minä sain vihdoin ja viimein osoitteenmuutoksen tehtyä, olen virallisesti Raumalainen 29.5. vaikka todennäköisesti itse olen Raumalla vasta 30.5. jokatapauksessa sekin asia on järjestyksessä. Ikävämpi homma oli että auto hajosi.. siitä meni laturi taijokinmistäenymmärrämitään.. Onneksi on Sami olemassa, joka alkoi asiaa hoitaa ja tuntuu ymmärtävän paremmin kuin minä. Mihin minä joudun ilman Samia, on löydettävä Raumalta samanlainen ihminen, joka on yhtä helposti valmis auttamaan aina kun vain pystyy olemaan avuksi. Samalla tavalla jään kaipaamaan Annea, aina hoituu ja järjestyy kaikki asiat. Annen kanssa sitä Jonnia sitten Mikkeliin lähdettiin viemään, koska Passat seisoo nyt niin kauan että osa on vaihdettu. Marja sitävastoin oli meidän reissun aikana pakannut kaikki Jonnin huoneen tavarat. Uskomaton tehopakkaus.. Kyllä " hoidan homman" saa taas aivan uudenlaisen merkityksen. Ihan uskomattomia ihmisiä ympärilläni!! Ei voi kun ihmetellä ja kiittää.. kaikista ihanista ystävistä ja perheen jäsenistä jotka oikeasti ovat avuksi ja välittävät niin valtavan paljon. Kumpa voisin minäkin tehdä jollekkin vastaavanlaisen palveluksen joskus.

Kaikesta kiireestä ja touhusta huolimatta olen huomannut että sydäntä puristaa tänään erityisen paljon verrattuna muihin hyviin päiviin. Se epämukava tunne aina tekee yllätyshyökkäyksiä ja kokoajan mieli on levoton. Mietin varmaankin liikaa asioita, pohdin ja tuumailen. Olen miettinyt Jannea aikapaljon viimepäivinä , kaiken kaaoksen keskellä, ja tajunnut että todellakin olen menettänyt parhaan ystäväni. Sen jolle pystyi kertomaan aivan kaiken. Olen miettinyt sitä miten tärkeää on että se elämänkumppani mikä siinä rinnalla on, on se parasystävä myös, ja miten tärkeää on kohdella häntä arvonsa mukaisesti. Olisin itse todella kiitollinen jos sellaisen vielä löytäisin rinnalleni, jolle voisin kertoa synkimmätkin salaisuudet tulematta tuomituksi niistä, suurimmat murheet ja ennen kaikkea iloiset asiat, ja hän olisi iloinen kanssani, minun ilostani. Ehkä haen tällä takaa sitä että ihmisten pitäisi olla rehellisiä, kertoa asioiden oikea laita, ja elää reilusti kumppaniaan kohtaan, nauttia siitä että on saanut rinnalleen ihmisen, se kaikki saattaa sekunnissa olla pois. Toivon että itse osasin arvostaa Jannea niin paljon kun hän ansaitsi, uskon niin koska olin hyvin ylpeä Jannesta, ja kerroin miten rakastan. Meillä ei toinen ihminen ollut itsestään selvyys koskaan. Voinkohan kuulla vielä jonkun ihmisen suusta sanat " mitä minä tekisin ilman sinua, olet niin tärkeä ja rakas minulle, olen niin onnellinen kanssasi" ehkä voin, ja siihen luotan. Nyt ikävöin Jannea, ja tulen aina ikävöimään, tänään kuitenkin luin lehtijutusta niin totta olevat sanat " ei surun määrä vähene, mutta onnellisuus lisääntyy" niin se on ja tulee olemaan. Onnellisuus lisääntyy päivä päivältä ja viikko viikolta.

Rakastakaa toisianne ja rakastakaa itseänne <3 , muistakaa elämän rajallisuus, mutta älkää eläkö ajattelemalla sitä, vaan päivä kerrallaan onnellisena siitä että se teille annettiin !!

Halauksia huomiseen !!

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Aurinko nousi tänäänkin..

Hyvää huomenta! Olenkohan nukkunut kuin tunnin kaksi tai ehkä kolme, samon meni toissayönä.. Missä vaiheessa unet rupesivat taas käymään vähiin?? Milloinka olo alkoi mennä huomaamattani kurjemmaksi? Varmasti Jannen kuoleman "merkkipäivä" vaikuttaa asiaan. Kaipaus on käsinkosketeltava, itku on herkässä, mahassa tuntuu ikävältä ja rinnassa on möykky. Ne ovat täällä taas nämä ikävän voimakkaat tunteet jota myös suruksi kutsutaan. Kaikki tuntuu epäreilulta. Ei ole oikein että minua tällä tavalla koetellaan, vaikka ei se olisi sen reilumpaa kenenkään muunkaan kohdalla. Juuri nyt olisin valmis vaihatamaan "saappaita" jonkun sellaisen kanssa joka painiskelee sellaiseten asioiden kanssa jotka voidaan vielä selvittää. Minulla ja Jannella ei ole enää selvitettävää.. Ei ollut 19.3. aamulla vaan kaikki oli loistavasti mutta sen jälkeen olen miettinyt usein eri tilanteissa miten Jannen kanssa tästä selvittäisiin.. Olen huomannut että jatkuvasti eri ongelmien edessä palaan ajatuksissani Janneen, mitä Janne sanoisi, teksi, kehottaisi tekemään.. Minä haluaisin että Janne olisi täällä rakastamassa, riitelemässä, kinaamassa, tekemässä päätöksiä, olemassa isi, olisi olemassa. Itku kuristaa kurkussa ja kyyneleet valuvat, miksi aurinko nousi tänäänkin, eikö voisi sataa?

Minulla on rankka viikko takana. Olen kuullut asioita jotka on pahoittaneet mieleni todella kovasti, jopa niin kovasti että en tiedä miten niiden asioiden kanssa tulisi edetä. Nämä ihmiset jotka niin ovat tehneet eivät ehkä tänäpäivänä edes tiedä mitä ovat tehneet, mutta jonakin päivänä kerron heille. En haudo "kostoa" mistään sellaisesta ei ole kyse, ei niin suurista asioista. Lähinnä ihmisten kaksinaamaisuudesta, kateudesta ja rahasta, ei kaikkien kohdalla näistä kaikista mutta eri ihmisten kohdalla ne täyttyvät. Minä en pidä että minulle ollaan ystävällisiä kasvotusten ja väillömästi kun en ole paikalla alkaa se haukkuminen, olen todella pettynyt ihmisiin jotka näin tekevät. Minä en myöskään pidä siitä että elämääni sotkeutuvat ihmiset joille se ei kuulu, en edes siihen että jotkut katsovat oikeudekseen puuttua minun tai meidän perheen keskinäisiin omiin juttuihin ja oikeuttaa tekonsa jollain keksityllä syyllä, vaikka todellinen syy on ahneus tai kateus, siitä en ole varma kumpi. Olen useasti miettinyt näinä viikkoina että miten on edes mahdollista että joku on kateellinen minulle? Se joku voisi tulla kokeilemaan edes päiväksi miltä tuntuu olla minä, harmi kun sellaista mahdollisuutta ei ole, että niin voisi tehdä. Päiväkin saattaisi olla liikaa , jos tätä ei olisi pakko kestää. Antaisin pois kaiken mitä minulla on jos vaan saisin Jannen sillä takaisin, voisin elää "kädestä suuhun" , mielummin kuin näin, voisin ottaa kaikki maailman velat harteilleni jos Janne sillätavalla tulisi takaisin. Mikään ei merkitse niin paljon kuin se että sinulla on se joku siinä jota rakastaa ja joka rakastaa. Minäkin haluan sellaisen elämän, muulla ei ole merkitystä, kunhan on rakkautta.

Ehkä minullekkin on vielä tulossa sellainen elämä jossa on se joku erityinen ihminen joka saa minun sydämmeni tuntemaan vahvasti, ehkä se on vuosien päässä tai nurkantakana, mutta kaipaan hirveästi sitä että minua pidetään lähellä ja sylissä. Nyt juuri se auttaisi eniten tähän kaikkeen ja nyt juuri minulla ei ole sellaiseen mahdollisuutta ja olen niin pahalla mielellä. En ole koskaan ennen ajatellut miltä tuntuu olla yksin, ja surullinen, en ennen Jannen kuolemaa.. Aina kun olen ollut surullinen tätä tapausta ennen, minulla on ollut joku johon tukeutua ja joka on pitänyt huolta. Sen ihmisen tahtoisin nytkin takaisin, surun ja ikävän käsittely on hyvin raskasta ja näköjään näitä takapakkeja tulee enemmän ja vähemmän kokoajan, pahin on ehkä ohi, mutta se ei selvästikkään tarkoittanut sitä että kaikki kova kipu on ohi. Näköjään se palaa aika-ajoin voimakkaana, ja nyt minun on keskityttävä siihen ja siitä selviämiseen. En pysty elämään taas kuin minuutin kerrallaan ja tuntuu kuin maailma olisi taas romahtanut. Siitäkö tämä oksettava olo johtuu, vai univelasta vai mistä.. Kauhulla odotan kesäkuun 19. päivää jos silloin käy näin taas kerran, ja toivon että siihen mennessä välissä on ollut taas iloisia ja hyviä päiviä.

Pitäkää huolta rakkaistanne, puolisostanne, kumppanistanne, kun teillä on vielä siihen mahdollisuus. Älkää pilatko elämäänne jatkuvalla riitelyllä tai toisen loukkaamisella, älkää eläkö suhteessa joka on myrkyllinen, mutta muistakaa tehdä kaikkenne ennen kuin eroatte, muistakaa että sinä yksilönä olet arvokas myös, ja sinulla on oikeus onneen. Näitä asioita kannattaa miettiä, ja sen jälkeen halata kovasti sitä rakasta.. Minäkin haluaisin.

Ei se mennytkään niin..

Ikävä iski illalla tai paremminkin iltayöstä.. tapahtui asioita joissa olisin kaivannut Jannen neuvoa ja apua, ei niinkään suuria asioita, mutta sellaisia missä läheisen ja rakkaan ihmisen syli olisi ollut kullanarvoinen. Tälläkin hetkellä istun ja kuuntelen Jerryn hengitystä joka on vaikeaa allergian takia, en oikein uskalla nukahtaa kun en tiedä miten pojan henki kulkee. Minua painaa, ahdistaa ja huolettaa muutkin asiat, ja ikävä on kova. Olen illan mittaan jutellut Jannelle paljon ja kysellyt mitä pitäisi tehdä nyt, miten toimia, vastauksia ei oikein tunnu tulevan. Olen taas kuin nurkkaan ajettu eläin, säikyn ja pelkään. Suuta kuivaa samalla tavalla kuin pahimpana ahdistusaikana, ja olo on kurja. Mietin jo lääkkeitä joita minulle on määrätty kurjimpaan oloon, mutta niitä ilman olen ollut jo muutaman viikon, josko voisin olla nytkin, josko en tarvitsisi niitä. Olen lähdössä, tulossa, menossa.. olen rauhaton, ja kaipaan että Janne tulisi ottaisi syliin ja sanoisi "nyt rauhotu ollaan ihan hiljaa tässä" yritän kuvitella kädet ympärilleni, mutta sekään ei onnistu. Pelottaa, voisiko joku auttaa minua. Kaipaan vastauksia joita en saa. Kaipaan tulevaisuutta jota en saanut enkä saa. Kaipaan ihmistä vierelleni, enkä saa. Tällä hetkellä yksinäisyys löi kuten kaksikuukautta sitten kun Janne meni pois. Miksi Jannen piti lähteä? Varmasti kaikki maailman enkelit ja Jumala näkevät miten hukassa ja ahdistunut olen ilman läheistä ihmistä, miksi hänet vietiin pois, voisinko saada tilalle jonkun, tai voisinko saada Jannen. En saa mutta toivon, epätoivo alkaa vaikuttaa koko ruumiiseeni ja minun on hirvittävän paha olla.. yritän itkeä, mutta sitäkään en voi tehdä.. Miksi, on se suurin kysymys mikä päässäni pyörii.. Monessakin asiassa miksi? Voisiko joku auttaa ja vastata , voisiko joku tulla ja sanoa miksi ja myös sen miten minä pärjään jatkossa kun en nyt oikein tunnu pärjäävän. Nyt jo huomaan pidätteleväni itkua, josko annan sen tulla ja viedä pahan mielen mennessään.. josko sitten voisin hengittää taas ilman kipua. Ainakin hetken.. Tiesin näitä tulevan, mutta toivoin että ei näin rajuna enää, vaikka ymmärrän että toive oli utopistinen koska Jannen kuolemasta on niin vähän aikaa. Silti toivoin.. ja petyin, pelkäsin ja juuri niin kävi. Matkaa olen Janne rakas taittanut nyt kaksi kuukautta ilman sinua ja tänä iltana ja yönä kun yksin mietin asioita, ikävä kasvaan maksimiin ja minun on annettava taas sen pelottavan surun tulla.. Luulin etten pelkäisi sitä, mutta ei se sitten niin mennytkään.. ei ollenkaan.. Hyvää yötä rakas <3 voisitko tulla auttamaan minua tänne, tule jos pystyt, tarvitsen sinua.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Tasan kaksi kuukautta tänään!

Tämä on vain päivämäärä muiden joukossa, mutta tänäaamuna 5:55 sinä olit ollut pois kaksi kuukautta. Käsittämätöntä.. aika tuntuu niin pitkältä mutta on kuitenkin niin lyhyt. Kaksikuukautta ihmiselämässä sinne tai tänne.. Mutta minun elämässäni viimeiset kaksikuukautta ovat olleet uskomattomat. Minä menetin Jannen, rakkaan aviomieheni, lasteni isän, minä hautasin hänet, vietin pääsiäisen, vapun, Jannen synttärit, Jaskan synttärit, Äitienpäivän, minun piti järjestellä muuttoa, vaihdan työpaikkaa, vaihdan kaupunkia, entisistä kaukaisista ystävistä tulee niitä joiden kanssa voi nähdä päivittäin, ja taas ystävistä täällä varkaudessa tulee niitä kauempia ystäviä, Jonnin hoitoa on järjestelty ja kouluasioita, sekä päivähoitopaikkoja Jaskalle ja Jerrylle, vaikka mitä on mahtunut tähän pieneen aikaan, lisäksi samalla opettelin uudestaan pitämään huolta perheestäni yksin, omin voimin. En sano että kaikkea olen tehnyt aivan yksin .. en ole .. mutta paljon olen minäkin tehnyt ja siitä huolimatta että koen itseni välillä saamattomaksi, voin kai sanoa että olen pannut tuulemaan , enkö voikkin?

Kuukausi sitten kaikki oli vielä aika synkkää, itkua oli usein ja paljon. Nyt itkun määrä on vähentynyt, ikävä kirpaisee aika-ajoin, ja suru tulee voimakkaammaksi, mutta paljon enemmän on iloisia ja onnellisia hetkiä. Joka päivä kumpiakin mutta sanoisin että plussan puolella ollaan. Se ilahduttaa minua ja minulle itsellenikin on tästä blokista nyt hyötyä.. voin "palata ajassa taakseppäin" kun tuntuu oikein kurjalta ja katsoa millainen tilanne oli vain vähän aikaa sitten ja samalla huomata että paljon ollaan menty jo eteenpäin.. Vieläkin unohtelen välillä että Janne on kokonaan poissa, niin ettei voi ikinä palata fyysisesti tänne, mutta tiedän Jannen olevan läsnä, jossakin seuraamassa ja odottamassa kun minun aikani tulee ja kun tulee poikien aika. Jerry sanoi vähän aikaa sitten että "Kun mamma kuolee hänen ei tarvitse ostata mitään kun isi voi neuvoa, kätevää" Niimpä kun meidän Jannen läheisten aika on lähteä, meille on oikein kätevää kun on oma opas odottamassa.

Kaikenkaikkiaan sirpaleista alkaa pikkuhiljaa pala kerrallaan kasaantua uusi sydän, ei samanlainen, ei parempi eikä huonompi vaan sydän jossa Jannen muisto kulkee jokapäivä mukana. Vielä on edessä vaikeita aikoja surun täyttämiä päiviä, mutta tulevaisuudessa on edessä myös kivoja juttuja, matka, kesä, meri, aurinko, kesäsade, pehmis, lista on loputon. Se sydän voi myös taas tuntea surun lisäksi muitakin tunteita, ilon tunnetta , onnistumisen tunnetta, tulevaisuuden toivoa, ehkäpä vielä vaikka rakkauttakin. Jokatapauksessa minun sydämmeni on alkanut tuntemaan, muutakin kun ikäviä tunteita, ja olen siitä onnellinen. Minulla on toivoa ja meillä perheenä on toivoa, juuri niinkuin Janne olisi halunnut!

Pitäkää lippu korkealla tilanteesta kuin tilanteesta huolimatta <3 se parempi päivä on aivan nurkan takana.

torstai 17. toukokuuta 2012

Tähän päivään!

Helteistä huomenta Savosta! Heräilin jokuaika sitten tyhjässä talossa.. Jännä olo kun ketään ei ole kotona. Lähdin eilen pitkän empimisen ja jossittelun jälkeen Pieksämäelle rokkitapahtumaan, ja hyvä on että kuitenkin lähdin. Minulla oli mukava ilta Ninnun ja Mishkan kanssa , näin Riksua ja Samiakin. Oli tosi hauskaa. Mietin kovasti olisinko mennyt Ninnulle yöksi, vähän hirvitti tulla yöllä tyhjään kotiin, mutta onneksi en mennyt. Ei se ollutkaan niin vaikeaa olla yksin yöllä ja herätä yksin aamuun. Tosin huomaan että jumittaa aika pahasti vieläkin, enkä oikeen osaa tarttua toimeen, mutta muuten olen kutakuinkin kunnossa. Olen huomannut että minulla on hirmuisesti ihmisiä ympärillä jotka haluavat ilahduttaa minua vuorokaudenajasta riippumatta, joten kiitos naamakirja :) siellä löytyy aina joku ihana ihminen joka saa mielen iloiseksi. Olen myös huomannut että minulla on hirveästi todelleisia ystäviä, ihmisiä jotka ovat valmiita olemaan, tekemään, tulemaan. Olen aika onnekas kaikesta huolimatta.

Jannen kuolema on avannut silmät pienillekkin asioille, ja isoillekkin joita on pitänyt ennen itsestään selvyyksiä. Tai ei ehkä itsestäänselvyyksinä mutta ei ole niihin kiinnittänyt huomiota. Isotkin asiat ovat muuttuneet isommiksi, ja toisen onni tai pahamieli tuntuu voimakkaammin. Ystäväni tyttö oli kovin kipeä viimeviikolla ja joutui sairaalaan, huomasin jatkuvasti ajatuksissani miettiväni miten he pärjäävät onko kaikki hyvin, onneksi syy löytyi ja tyttö sai oikeanlaista hoitoa ja parani. Olen ruvennut nauttimaan sateen ropinasta peltikattoon yöllä, aivan ihana nukahtaa se rauhoittaa. Olen iloinen että aurinko paistaa, tai vaikka ei paistaisikaan, siellä se on pilven takana, tullakseen esiin joku toinen tunti tai päivä. Olen oppinut nauttimaan enemmän asioista joihin en kiinnittänyt huomiota ennen, olen ehkä jopa tässä asiassa onnellisempi kuin ennen. Olen aina ollut kova tekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Nyt olen lopettanut senkin. Tottakai pakolliset asiat on hoidettava ja suunniteltava mutta pienemmät asiat , en enää tee niistä niin suurta kynnyskysymystä kuin ennen, on pakko elää hetkessä ja päivä kerrallaan. Tässäkin olen mennyt eteenpäin, ennen elin minuutti ja tunti kerrallaan nyt se on muuttunut jo päiviksi. Päivä kerrallaan eläminen on hyvä.. Kunhan muistaa tehdä asiat jotka on pakko hoitaa, sen jälkeen kannattaa opetella nauttimaan päivistä. Jos sinulla on vapaapäivä, aurinko paistaa ja linnut laulaa, ei kannata tuhlata päivää siihen että miettii miten seuraavana päivänä on mentävä töihin. On muistettava nauttia.

Minulla on tälle päivälle ohjelmaa.. Kohta haen pojat, käydään Ninnun luona, ja sitten tullaan kotiin ja lähden hakemaan Jonnia, joten olen kyllä suunnitellut tähänkin päivään paljon, mutta kaikkea kivaa.. Jonni tulee kotiin, pojat pääsevät Ninnulle tapaamaan Ninnun lapsia, minä voin juoda kupin teetä.. On tässä päivässä muutakin mitä mietin kovasti, mutta siihen palaan ehkä joskus myöhemmin jos palaan.. onhan tässä koko elämä aikaa , on se sitten miten pitkä tai lyhyt tahansa.

Nauttikaa tästä torstaista rakkaat !!

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Jumissa!

Tuntuu että kaikki on jumissa, mihin mennä, mitä tehdä, odotus ilmassa on käsinkosketeltavaa.. Mieli on hirmu levoton, huolestuttaako joku, vai mikä nyt on. Asiat eivät mene eteenpäin en osaa tarttua mihinkään, kaikki tuntuu vaikealta ja hankalalta. Elämäni on jumissa.. Juuri tänäpäivänä, aivan lukossa ja joku heitti avaimen pois. Se joku saisi tulla avaamaan tämän lukon että tietäisin mitä tehdä ja minne mennä, joku voisi tulla kertomaan mitä kuuluu tehdä, kun ei ole hyvä olla missään. Ei minua itketä, eikä kyllä nauratakkaan, ei tunnu oikein miltään ja silti levottomuus on kokoajan täällä. Mistä tämä kaikki johtuu, muutosta, elämästä, mistä ihmeestä tämä umpisolmu on saanut alkunsa. Raivostuttaa jopa, kun tekisi mieli huutaa, mutta kun ei tiedä mille huutaa. Katselin Jannen kuvaa.. mietin mielessäni, että voisiko Janne ratkaista tämän ongelman ja umpisolmun.. Voisihan Janne, jos olisi täällä, minä en nyt tänäpäivänä olisi niin Jumissa ja eksyksissä. Mutta enää Janne ei voi.. mielessäni juttelen hiljaa.. Kerron mikä on hätänä, ja samalla sanon että jos hän voi asioihin vaikuttaa, auttaisi minua. Janne oli kova puhumaan, jos joku niin hän voi vinkata "ylemmälle taholle" että nyt "meijän äiti" tarttis vähän apua. Mitä tehdään silloin kun ei ole enää ihmistä jolle puhua aivan kaikki asiat.. On ystäviä ja kavereita, perhettäkin, mutta kun ei ole sitä jota eniten tarvitset. Nyt juuri minä tarvitsisin sylin, halauksen, jonkun pitäisi sanoa että "kyllä tämä tästä, huomenna on uusi päivä, ja asiat muuttuvat taas parempaan". Haluaisin että joku tulisi avaamaan tämän lukon, kertoisi mitä nyt sitten... Mikä on hätänä ja mitä pitää tehdä.. Itse en nyt oikeen osaa. Voisiko joku tulla??? Minun pääni on aivan jumissa.

Apua!! Se on kuu puolessavälissä..

MITÄ IHMETTÄ mihin kummaan tämä aika on hurahtanut.. toukokuu on jo puolessavälissä ja mulla iski just nyt tänäiltana paniikki.. Mähän muutan ihan just, mä en oo tehny mitään, kaikki hyvät suunnitelmat on menny sekasin.. Uskomatonta, missä on mun "lukujärjestys" JENNNIIIII apua apua apua.. oisko alettava tehä asialle jotakin, ehkäpä. Miksi mua ei oo luotu organisoimaan tällasia hommia, mä vaan miihailen kun aikaahan on.. just just mutta nyt sitä ei ihan hirveesti enää ole.. Joten "jottai tarttis tehrä" aloitan siis kirjoittamalla blogiani. Hyvä se on siitä vaikka alotella..

Oikeestaan odotan muuttoa, mutta se tuntuu vieläkin vaan hyvin epätodelliselta.. Se asia on kuin kokonaan irrallaan minusta. Kai tässä kävi niin että minä ajattelin aikaa olevan valtavasti mutta päiväpäivältä ollaankin lähempänä kesäkuuta. Puhun ystävien kanssa täällä ja siellä uudella suunnalla miten sitten kun joskus.. mutta se sittenkunjoskus on ihan nurkan takana. Minulla on siellä aivan ihana asunto, mutta sekin on epätodellinen, hassua minä Raumalaisena.. Nyt ihan hirvittää, tunnen itseni perussavolaiseksi, vaikka täällä en ole kun vajaa yhdeksän vuotta asunut. Mulla ei oo ees purjehdustakkia, saankohan mä mennä koko kaupunkiin :) !! Voisiko joku rakkaista Raumalaisista kanssakulkijoistani tehdä minulle kauppalistan.. Aloita : 1. Purjehdustakki 2. Purjehdukengät 3. tästä sitten jatkatte niin käyn ostoksilla. Osaan sitten pukeutua ja käyttäytyä oikein , kiitos jo etukäteen..

Ja voihan murhe miten kova ikävä mulla tulee mun ystäviä ja tukijoukkoja täällä.. Joittenkin ihmisten kohdalla tiedän että en halua uskoa, sitten kun on se viimeinen yhteinen kahvi tai teehetki, että se todella sitä on. Voi itkun paikka sanon minä. Voi minun rakkaat ystävät, miten ikinä selviän ilman teitä. Sitä tottuu siihen että ystävä on aina lähellä, saatavissa, mutta sitten kun on aika sanoa hyvästit tuntuu kuin sydän puristuisi kasaan, ja itku tulee väkisin. Ja taas saan sanoa päivää tunteelle nimeltä ikävä , sille tutulle kalvavalle tunteelle joka saa keskittymisen herpaantumaan ja olon huonoksi, se on läsnä kaikella voimallaan ja niin todellisena. Se oli läsnä viikkoja Jannen kuoleman jälkeen, siitten se siirtyi taka-alalle, tullakseen aika-ajoin kurkkaamaan minua, mutta nyt se on taas tainnut istahtaa sohvalleni, minun tulee niin ikävä teitä kaikkia ystäviä.

Sitten on se kolikon kääntöpuoli.. IHANAA <3 minun uusi koti, minun uusi elämä, minun rakkaat siskot, äiti, isä, Elina täti jonka kanssa illan viettoja on jo sovittu, Minnan kanssa kahvittelua, Juhan ja Lauran oluiden juontia Laitilassa ( mähän lupasin niitä tulla juomaan) , Laura ja Jani, Jonski ja Kalle.. voi minun kaikki rakkaat ihmiset rannikolla, miten minä odotan että nähdään. Pääsen oikeasti halaamaan, ja pitämään kädestä.. teitä on siellä loppujen lopuksi paljon odottamassa.. Miten maltan odottaa. Näitten samojen ihmisten takia ikävä istui sohvalla kun lähdin Varkauteen, muistan itkeneeni koko matkan.. mitenhän nyt käy.. Onneksi Jape ja Utrila tulevat hakemaan minut.. On ihan sellainen olo että välitetään ja pidetään huolta. Jape on juuri se ihminen jonka vain ja ainoastaan halusin hakemaan minua kotiin, Jape on vahva linkki minun ja Jannen välillä, Jape istui hautajaisissa vieressäni, jaksoi soittaa hautajaisten jälkeen, sanoi ensimmäisenä ääneen "Salla kyl sun tarttis kotti tulla" niin se on niin tarttis.Ihanaa että Utrila lähtee Japen kanssa, toinenkaan muuttomiehistä ei ole vieras, en halua vieraita ihmisiä näkemään pahaamieltäni ja kaikkia niitä tunteita. Olen onnellinen että minulla on tällaisia ihmisiä. Minulla on tunne että Jape pitää huolta <3 ystäväni, perheeni, kaikki pitävät huolta.. Minulla oli paha mieli tänään.. huomasin soittavani isälleni, isäkin on soittanut minulle lähes jokapäivä Jannen kuoleman jälkeen, ja itkun keskellä halusin soittaa "isi, mulla ois vähän asiaa" ja voi miten tuntui kuin olisi ollut pikkutyttö kun isi lohdutti ja kertoi miten kaikki järjestyy ja miten ei saa olla pahalla mielellä, minua odottaa siellä siis myös isä.

Minulla on siis täällä paljon rakkaita mutta minulla on myös siellä paljon rakkaita. Ja Suomihan on todella pieni maa, me näemme kyllä.. Mikähän olisi seuraava urakka.. Hmmm, pitäisiköhän alotella tyhjentämällä noita pepsimaxeja jääkaapista.. Hyvä idea.. Muutto etenee loistavasti, huomaatteko miten kätevä emäntä?
MISTÄ = Varkaus
MIHIN = Rauma
NOPEUS = 80

Välimatka on 418 km
Nopeus on 80 km/h
Ajoaika on 5 h 13 min

Ihan vaan vinkkinä kaikille ystäville rakkaille ;)

Turvallisia ajokilometrejä kylään tulijoille <3

tiistai 15. toukokuuta 2012

Nyt ottaa päähän..

Taas yö blokkausta.. tän jälkeen menen nukkumaan.. Mutta siis lyhyesti ja ytimekkäästi, mua ottaa päähän ja rankasti. Tänään ärsyyntymiskynnys on ollut todella matala ja tuntuu että aika pienetkin asiat ovat ottaneet ikäänkuin pattiin. Ja just nyt ottaa tosi kovasti päähän. Sillä ei ole väliä miksi ja mikä, vaan sillä että tiedostan tämän tunteen. Se on tunne siinä missä muutkin ja voimakas sellainen.. Hyvää tässä on se että kun tämä olo menee ohi, voin olla tyytyväinen että tämäkin tunne tuli, ei olis onnistunut lähihistoriassa.. Kaikki oli vaan "ihan sama", nyt saatan mennä takapihalle potkimaan seinää ja pelottelemaan kuistin alla asuvaa siiliä kiroilemalla ääneen.. Ihan pikkusen vaan voi tulla ärräpäitä. Niin minua ottaa päähän että olen niin tyhmä tyhmä tyhmä... on asioita joista varotetaan, ja ne tietää, ja silti sitä onnistuu olemaan tyhmä.. ketäpä tästä syyttää.. kas peilikuvaa. Joskus vaan asiat on niin että " Salla ei tajuu.." Ai että on ärsyttävää...

Juu ja edelleen kuuluu pääsääntöisesti hyvää.. haluaisin vaan pystyä potkimaan itseäni perseelle.. osko sitä sitten muistaisi..

Nyt hyvää yötä rakkaat kaikki tutut ja tuntemattomat älää unohtako tätä :

Minäkin yritän muistaa.. vaikka olen erityisen hölmö juuri nyt !!!

maanantai 14. toukokuuta 2012

Hei, mitä sinulle nyt kuuluu?

Arkipäiväinen kysymys. Vastaus riippuu täysin kysyjästä.. Kuka tätä asiaa kysyy vaikuttaa siihen mitä siihen vastataan. Jo ennen Jannen kuolemaa eri ihmisille vastattiin eritavalla, nyt kuoleman jälkeen sekin on korostunut. Tuntuu että kaikki arkipäiväiset asiat korostuu, eivät oikeastaan ole muuttuneet mutta korostuneet. Jos "hyvänpäivän tuttu" kysyy kaupassa tämän kysymyksen vastaus on selvä " Ihan hyvää, kyllä tämä tästä" tai "päivä kerrallaan.." . Sitten on niitä jotka saavat tarkemman selonteon olotilastani, niitä ovat ystäväni, läheiseni, perheeni, mutta heistäkään kukaan ei saa aivan samanlaista vastausta, toisille kerron toisista asioista enemmän, ja toisille jotakin muuta. Pääpiirteittäin sama vastaus mutta jokaiselle kuitenkin omansa. En minä keksimällä keksi vastauksia. Ei kukaan niin tee, korostan vain erilaisia asioita eri ihmisten kohdalla.

Mitä minulle kuuluu nyt? Mitä voisin vastata näin julkisesti ajateltuna.. Minulle kuuluu .. hyvää .. se on aivan rehellinen yksinkertainen vastaus josta on hyvä lähteä liikkeelle. Kuukausi sitten vastaus olisi ollut joku toinen. Kuitenkin tämän yksinkertaisen vastauksen ympärille on sitten ruvettava kasaamaan sitä isompaa vastausta. Eihän kukaan jää vaan siihen että selvä sinulle kuuluu hyvää, vaan siitä alkaa se selventäminen ja syventäminen, miksi, miten , kuka, tai mikä.. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan. No siis.. minulle kuuluu hyvää , aurinko paistaa, on luvannut aivan loistavaa keliä jatkossakin, en enää itke kokoajan, tai tunne oloani kurjaksi, sen lisäksi suru yllättää välillä nurkan takaa, tai teen "kärpäsestä härkäsen" jossain pikkuasiassa mutta pääsääntöisesti minulle kuuluu oikein hyvää <3 ! Minulle kuuluu niin hyvää että pelkän mustan vaatetuksen lisäksi puin tänään turkoosin paidan päälleni, se on jopa haastavaa ottaen huomioon yleisvärityksen vaatekaapissani. Annan "värien palata elämääni" vaikka paita tai housut kerrallaan ! Pikkuhiljaa käytössä ovat kaikki entiset vaatteet. Silloin olen antanut elämän kaikkien värien palata takaisin. Antanut surulle aikaa, epätoivolle aikaa, mutta haluan antaa myös ilolle ja onnelle aikaa. Aikaa nauttia elämästä, jonka olen saanut, aikaa uskoa että kaikki tapahtuu jostain syystä, se että elämme ja kuolemme ei ole vain sattuman kauppaa, kaikella on tarkoitus. Sen kuitenkin tiedän että minun elämäni tarkoitus ei ole pelkästään surra ja murehtia, minun elämäni tarkoitus on jatkaa eteenpäin, en halua että olen kävelevä huutomerkki "tuo on se jolta kuoli mies, ihan pienet lapsetkin oli.." Tähän asiaan voin vaikuttaa omalla käytökselläni paljon.. Jos en itse kokoajan asiaa hoe, muutkin sen unohtavat. Tämä asia tulee jäämään aina elämääni, eriasia on kuitenkin miten se sinne jää, minun kohdallani on vain yksi vaihtoehto, Olen se sama Salla jolle tapahtui tämä iso asia, mutta en aio sitä jokakäänteessä mainostaa ja kertoa, kerron ihmisille jotka koen näiksi tuki-ihmisiksi, se riittää, en aio elää Jannen kuoleman kautta, vaan aion elää Sallana joka olin jo ennen Jannen kuolemaa, jolla on tällainen haava sydämmessä. Toivon että osaan selittää asiat niin että te kanssakulkijat ymmärrätte mitä tarkoitan. Elämä on valintoja täynnä, se minkä ympärille omansa rakentaa riippuu sinusta itsestäsi. Annatko asioiden olla osana elämääsi, on ne hyviä tai huonoja, vai annatko niiden olla elämäsi, hallita ja kontrolloida sitä? Ihmisten kannattaisi pysähtyä useammin miettimään näitä asioita. Surulle pitää antaa aikansa, se kontrolloi ja hallitsee, mutta lopullista valtaa sille ei pidä mennä antamaan, sen yläpuolelle on päästävä. Itse olen huomannut että välillä toimin niin "keinolla millä hyvänsä" periaatteella.. sekään ei ole kovin viisasta.. ja siinä piilee omat vaaransa. Pitää vaan keksiä se kultainen keskitie, ja yrittää pysytellä sillä. Minä olen omalleni joinkuin saanut itseni kammettua takaisin.

Juuri tänään siis kuuluu hyvää, mitä sinulle kuuluu ??

Terveisin Salla <3

Kuka nyt on meidän isi?

Kysymykseen "Kuka nyt on meidän isi?" olen saanut vastata päivittäin. Aluksi se satutti kovasti, satuttaa vieläkin, mutta vastaamisesta on ehkä tullut jo rutiinia koska tuntuu että pojat hokevat samalla kun minä kerron: "Teidän isi on teidän isi, vaikka hän ei ole täällä, niin hän on täällä (näytetään aina sydäntä)" Pojat sanovat aina saman litanian kuin minäkin, mutta silti asia mietityttää. Se on ehkä vaikea käsittää ja ymmärtää. "Voiko sen ja sen kaverin isi olla minunkin..?" Ei voi olla ei.. tunnen epätoivoa joskus kun joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan että isi on kuollut ja isi on isi kuolleenakin. Ei ole toista isiä kuin isi, kukaan ei voi ryhtyä teidän isiksi, yhtäkkiä tuosta vaan. Varsinkin Jerry on kovin riippuvainen mieskontakteista. Jos meille tulee miehiä kylään, Jerry haluaa olla liki ja istua sylissä, Jerry haluaa leikkiä juuri miesten kanssa. Ehkä pojat ovat saaneet yliannostuksen voimakasta naisenergiaa, ystävieni ja perheeni naisten häärätessä kotona. Tämä Jerryn ripustautuminen miehiin on saanut minutkin miettimään että miten poikien tulevaisuus ilman isää järjestyy. Onko lähelläni tarpeeksi miespuolisia ihmisiä joista voi ottaa miehen mallia, jota kasvavat pojat tarvitsevat, jääkö helle kasvussa jotain puutteita kun ei ole sitä läsnäolevaa isiä. Näitä asioita kun pyörittelee päässään, miettii väistämättä myös sitä että, voiko elämääni koskaan tulla enää pysyvää suhdetta, ihmistä joka täyttäisi sen tyhjiön jonka Janne jätti, ihmistä jonka itsetunto olisi tarpeeksi vahva että kestäisi mahdottoman "kilpailun" kuolleen kanssa, kilpailun jota ei oikeasti ole ja jota ei kuitenkaan voi voittaa. Ja ennenkaikkea voinko minä päästää elämääni uuden ihmisen, ihmisen joka pääsisi liki haluaisi olla osa elämäämme, murtaisi sen rakennetun muurin.. Ja koska niin voisi tapahtua.. viikkojen, kuukausien, vuosien vai mahdollisesti vanhempana kymmenien vuosien jälkeen.. Ja koska kaikki on soveliasta, kärsinkö huonosta omastatunnosta? Osaanko enää edes seurustella, osaanko päästää ihmisen lähelle, voinko kuvitella sitä edes.. Vastaus viimeiseen on, kyllä voin kuvitella, se ei vähennä ikävääni Jannea kohtaan, valintani on aina ollut Janne ja tulee aina olemaan, mutta vaikeampaa on kuvitella että kukaan ei pitäisi sylissä ja jakaisi iltoja koskaan enää.. Ehkä vielä nyt tai lähitulevaisuudessakaan ei ole aika ajatella sitä asiaa konkreettisesti, mutta sekin hetki tulee kun olen valmis katsomaan olisiko hän se. Ihan pysyvästi, niin että pojatkin tutustuisivat. Tai sitten ei .. voi olla että sellaista tilannetta ei tule enää koskaan, ja silti voin olla onnellinen siitä mitä sain kokea Jannen kanssa. Ihminen ei voi lakata elämästä, tuntemasta, ihminen tarvitsee toista ihmistä, yksin ei ole hyvä. Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja turvaa toisesta ihmisestä. Myös minä tarvitsen.

Meillä on alkanut yöllinen itkurumba.. se on parhaillaan tätä kirjottaessani käynnissä. Jaska näkee paljon unia, ja unissaan ikävöi isää. Herää useita kertoja yössä itkemään ikäväänsä, ja herättää joka kerta myös Jerryn joka nukkuu muutenvaan huonosti allergian takia.Toivon että näistä valvotuista tunneista alkuyöstä ei tule jatkuvaa tapaa vaan kestävät aikansa ja häviävät pois. Aikuiset ja lapset ovat surutyössään hyvin erilaisia mutta reaktiot ovat lopulta samat kaikilta.. Itku, suru, ikävä, pahamieli, kaikki meille niin tuttuja.

Näin yöllä ollaan siis suurten tunteiden ja kysymysten äärellä, kuka on nyt meidän isi.. ?? Kenessä olisi tarpeeksi voimaa ja vahvuutta tullakseen osaksi elämäämme vai onko meidän määrä elää pienempänä perheenä? Se ihminen saattaa olla tuolla jossain tai sitten ei ole.. Vain aika näyttää miten elämän polut kulkevat. Siinä ei auta kuin itse olla matkustajana, elämä kuljettaa, ja jokapäivä tapahtuu jotain uutta, jokainen päivä on lähempänä sitä päivää kun kipu on väistynyt suruksi. Jokaiseen päivään mahtuu jo iloa ja onnea, surun keskelle.

Pitäkää huolta toisistanne <3 lukijamääräni on valtava.. ihanaa <3 kiitos teille <3

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Hyvää äitienpäivää!

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, mummeille, mammoille, kaikille jotka joskus ovat tulleet äideiksi. Auringon paistetta myös niiden päivään jotka eivät ole saaneet tulla äidiksi vaikka haluaisivat, heille päivä on varmasti vaikea. Minullekkin on, tänävuonna erityisen vaikea. Luulin että voin unohtaa ja olla ajattelematta, mutta eihän se onnistu, ei tällaisena sosiaalisen median aikakautena kun tietokoneelle kirjautuessa lehtien otsikot, naamakirja päivitykset, kaikki muistuttavat että nyt on jokin erityinen päivä. Päivä on erityinen myös minulle, minäkin olen äiti. En kaipaa juuri nyt kukkia, tai en kaivannut kahvia sänkyyn, en mitään äitienpäivä perinteitä, kaipasin sitä että Janne olisi kotona ja ottaisi syliin ja toivottaisi hyvää äitienpäivää. Ulkona on ihana auringonpaiste. Varmaan kohta lähdetään ulos, kyllä tämä tästä. Mutta juuri nyt olen kovin pahalla mielellä ja kovin ikävissäni. Nyt ei tunnu hyvältä "hyvää äitienpäivää" toivotukset kuin ehkä omien lasteni suusta.

Toivoisin jokaisen lukijan miettivän tänä äitienpäivänä tai miksei minä päivänä tahansa, että mikä täällä elämässä on arvokasta. Aarvokasta on se että sinulla on joku jota halata, joku jolle kertoa huolet ja murheet, joku joka toivottaa sinulle hyvää äitienpäivää tai vaikkapa hyvää maanantaita. Olen paljon miettinyt asiaa että jokainen päivä on lahja meille, Käytetään ne päivät hyvin, ei turhia riitoja, ei pahoiteta toisten mieltä tahallisesti, ei satuteta tahallisesti. Jos sinulla joku siellä kotona, joku sinulle erityinen ja rakas. Mene NYT hänen luokseen ja kerro se hänelle!! Sinulla ei ole ehkä enää mahdollisuutta tämän jälkeen. Miettikää millainen juuri sinun suhteesi on oletko onnellinen onko hän onnellinen? Toimikaa nyt, uutta mahdollisuutta ette ehkä saa. Älkää satuttako, älkää olko ilkeitä.

Halauksia kaikkien äitienpäivään , olit sitten äiti tai et, tai vaikkapa isi..

lauantai 12. toukokuuta 2012

Kaikki kotona?!

Hyvää huomenta kanssakulkijat ! Lauantai aamu, ja minulla on hyvä mieli. Oli jo torstai-iltana ja eilisen päivänkin. Pidin päivänmittaisen blogi tauonkin, kun oli kaikenlaista. Tai kaikenlaista ja kaikenlaista, hain Jonnin kotiin viikonlopuksi ja minulla oli seuraa, joten en bloggaillut ja hyvä niin. Nyt kuitenkin heti aamutuimaan ajattelin että tulen tänne kertomaan tämänhetkisiä tuntemuksia ja olotiloja, koska meillä on ohjelmaa iltapäiväksi ja illaksi, kiva päivä siis tiedossa kun näemme rakkaita ystäviä ihan roppakaupalla.

Ihana kun Jonni on kotona. Enää muutama viikko ja sitten hän on aina kotona, tai niin aina kun tuollainen teini-ikäinen nyt vain voi olla kotona. Kaupungilla kavereiden kanssa on tässä tapauksessa yhtä kuin kotona. Mutta hän on seuranani illat ja aamut, ihana herätä koko perheen kanssa saman katon alta. Tosin tämä vaatii hirveästi totuttelua. Se että meidän perhe on minä ja pojat, Jonni, Jerry, Jaska ja minä.. Ihan normaalikokoinen perhe, menee varmaan aivan Suomalaisen keskivertoperheen mittoihin, mutta siltikin , vaikka kaikki ovat kotona, kaikki eivät ole. Isin paikka on tyhjä, ja se vaatii hirveästi ajatustyötä ja asian sisäistämistä, että sen hyväksyy ja oppii elämään pienenä perheenä, ilman isiä niin konkreettisesti kuin fyysisesti. Koen että minulle on tosi helpottavaa että on olemassa Jonni. Joka on jo niin iso että hänen kanssaa voi katsoa leffoja, (muitakin kun lastenleffoja), seurata jääkiekko-otteluita niin että voi jutella ja jännittää jonkun kanssa, vaikka se ei tosin eilen illalla auttanut vaikka miten jännitettiin ja pidettiin peukkuja. Kanada voitti kuitenkin.

Jonni kaipaa kovasti Jannea vielä, ehkä vähän samalla tavalla kuin minä. Isompi lapsi , niin ikävä on lähempänä aikuisen ikävää. Toisin kuin pikkupoikia auttaa arjen rutiinit, Jonnille ne tuovat Jannen konkreettisemmin mieleen. Jääkiekko-ottelu eilen illalla oli hänelle aika raskas, sanoi useasti miten tylsää on kun Janne ei ole mukana jännittämässä.. Sanoi että ei oteta illalla jätskiä kun Janne aina otti ja tulee paha mieli. Kuuntelee musiikkia ja etsii sitä Jannelle, kertoo että tykkää kuunnella nykyään surullista ja rauhallista musiikkia, että se rauhoittaa. Sanoin että kuuntelen itsekkin, ja välillä jopa sitä "menevämpääkääni" mutta se rauhallinen musiikki tuntuu paremmalle rauhoittaa myös mielen. Jonnissa näen paljon itseäni, ja Jonnin ikävä surettaa minua, koska tiedän millainen möykky hänen sisällään on. Ja jos oma lapsi kärsii on syy mikä tahansa, se satuttaa äitiä. Kuitenkin tiedän että Jonni selviää ja hänen on käytävä tämä asia omassa päässään itse läpi. Ja hienosti hän siitä on suoriutunutkin. Ja suoriutuu.. Olemme olleet onnekkaita kun olemme saaneet niin loistavia ihmisiä Jonnin ja perheemme ympärille auttamaan, ja olemaan tukena ja etsimään ratkaisuja. Heitä on paljon niin ammatillisella, kuin ystäväpuolella. Me selviämme , ja joka kerta kun Jonni tulee näen jo tapahtuneet muutokset ja aina pelkästään parempaan suuntaan. Ja äitinä on vielä lisättävä että poikani joka on aina ollut se joka menee kokeista rimaa hipoen läpi, on oikeissa olosuhteissa ja oikean diagnoosin saatuaan, saanut viimeisimmistä kokeista 8, 7, 7 !! Ja olen siitä hyvin ylpeä, nyt Jonnillakin on mahdollisuus.

Me olemme siis kaikki kotona, vaikka emme olekkaan.. miten kauan vielä se että koko perhe on kasassa aiheuttaa pienen haikeuden tunteen, piston sydämmessä.. Olemme mutta emme ole. Isi puuttuu.

torstai 10. toukokuuta 2012

Sieltä se sitten tuli, SE päivä.

Tänään ei tunnukkaan niin kivalta.. Aamulla kaikki oli ihan hyvin, ystävä piipahti kahvilla ihan extempore ilmoittamatta, ja tuntui että kaikki on ihan hyvin. Ilahdutti saada kahviseuraa Päivistä. Kokoajan alitajunnassa pyöri että mikä minulla on hätänä, olo oli levoton, mutta ajattelin että se menee ohi. No se ei mennyt, vaan kasvoi, Päivin lähdettyä piti jo ihan istahtaa alas kun tuntui että henki salpautuu. Mietin päässäni "ei nyt, nyt paniikkikohtaus ei saa tulla, pojat ovat kotona, en voi itkeä ja vajota maahan" mutta se tuli.. Minulla oli kännykkä kädessäni, miksi en soittanut Päiviä takaisin, hän ei ollut kaukana, olisi varmasti tullut jos olisin pyytänyt. Siinä minä istuin, keittiön lattialla, yöpuku päällä ja itkin. Pahaolo otti koko kehoni valtaan ja tuntui että vajoan lattian läpi johonkin syvään monttuun. Kokoajan päässäni ajatus "ei nyt, nyt ei saa, pojat huolestuvat". Voi kumpa olisi ollut joku joka olisi pitänyt minua sylissä ja rutistanut, kuiskinut korvaan että se menee ohi sinä selviät, edellisestä on aikaa, sinulla on monta hyvää päivää takana.. Tällä hetkellä kaipaan syliä enemmän kuin mitään. Minulla on niin ikävä.

Eilen pohdiskelin sitä miten helpolta kaikki alkaa tuntua ja tuntuu kun lapset on terveitä. Viimeyönä ei uni tullut, kuuntelin rauhallista musiikkia ja vähän muunlaistakin, olo oli levoton, ja tiesin että nukkuminen ei onnistu. Kuuntelin Jerryn yskää omassa huoneessaan, mietin joko on aika lähteä lääkäriin kun allergioiden takia astma yskä vain yltyi, aamuyöstä annoin toisen annoksen lääkettä, avaavaa ja antihistamiinia, ja poika oli aamulla edelleen turvoksissa ja silmät punaisena. Tuntui lämpöiseltä vaikka kuumetta ei varmaankaan ole.. Päätin että tänään jäädään kotiin, Jerry ei voi mennä ulos siitepölyn takia, joten ei voi mennä hoitoonkaan. On saatava paremmat lääkkeet. Mietin että miten minä selviänkään, kenelle minä soitan, kuka kuuntelee töiden jälkeen millainen päivä meillä on ollut kun Jerry on "kipeänä", kuka ottaa osansa huolehtiakseen arjesta? Ennen olisin voinut mennä hetkeksi nukkumaan kun Janne tulee kotiin.. Olen nukkunut yöllä kaksi tuntia ja olen aivan poikki, minun on kuitenkin pakko hoitaa tämänpäiväinen arki, ihan yksin. Kukaan ei ole jakamassa huolta "kipeästä" lapsesta, kukaan ei ole päättämässä kannssani milloin on aika mennä lääkäriin. Minusta tuntuu että ketään ei kiinnosta. Vaikka se ei ole totta, ystäviäni, läheisiäni varmasti kiinnostaa, mutta haluaisin jakaa asian Jannen kanssa, Jerryn isin kanssa, ja hän ei ole täällä, ja minun on paha mieli.

Selviän tästäkin, tämä on se askel taakse kun on menty jo kolme eteen, tiesin tämän hetken tulevan, ja näitä tulee vielä monta. Mutta silti se satuttaa. Haluan että joku jakaa kanssani arjen, lasten sairastelun, tukee ja auttaa, iloitsee kun pojat oppivat jotain uutta, Haluan että se joku on Janne, vain Janne olisi voinut ajatella pojista samalla tavalla. Haluaisin että meitä olisi vielä kaksi. Haluaisin syliin, ja itkeä pahan mielen pois ja silti minun on vaan jatkettava ja jaksettava. Epäreilua!!

Olen iloinen kuitenkin siitä että jopa yön tunteina minulla on ollut "seuraa" , päivin, illoin ja vaikka yöllä on olemassa ihmisiä jotka välittävät, pohtivat, kuuntelevat, ja kun päivä muuttuu paremmaksi, se auttaa jaksamaan, tietoisuus siitä että vaikka olen yksin en ole aivan yksin. Ja yksinäisyyttäkin on niin monenlaista, minun yksinäisyyteni on vain yksi lajiaan. Kiitos ystäväni että välitätte <3 ! Ja täältä minä taas ponnistan montun pohjalta kohti aurinkoa. Tämä on vain hetki elämästä, tulee se parempikin hetki.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Anna rakas hali.

Eilen oli tosi mukava ilta. Päivällä sain hirveesti tehtyä hommia, talvivaatteet on laatikoissa ja parit haalarit narulla kuivumassa, mutta suurimmaksi osaksi muuttoa odottamassa. Tänään on vuorossa autotallin raivausta ja kaatopaikkakuorman tekoa. Olen tehnyt itselleni aikataulun.Kellonajoilla ei niin ole väliä vain sillä että tietyt asiat tulevat tehtyä sen tietyn päivän aikana. Olen alkanut organisoimaan elämääni, hyvä minä. Eilen mietin moneen kertaan, että miten mukava onkaan kun saa olla yksin. Tarkoitan sitä että on mukava olla ihan vaan perheenä, minä ja pojat. Ei ole apua päiviin, siivouksiin, muuttoon.. Saan sitä kyllä jos vain pyydän ja olen pyytänytkin, mutta on ihana olla YKSIN ja alkaa katsella että millaista tämä arki nyt sitten on tällaisessa tilanteessa kun yhtäkkiä on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Ei se oikeastaan ole ihan mahdotonta. Vaikka tietysti on nyt helppo sanoa kun pojat ovat terveinä, ilma on hyvä ja mieli korkealla, mutta vakaasti olen sitä mieltä että me selviämme kyllä, elämämme on alkanut kääntyä jo uusiin uomiinsa, alkaa tulla uusia tapoja, meidän perheen juttuja. Saan pojat ihan ajoissa nukkumaan, laitan ruuat, pesen pyykit, luen iltasadun, ihan sitä samaa arkea jota jokainen lapsiperhe tekee. Ilman isiä mutta kuitenkin.

Olen miettinyt myös paljon sellaista asiaa kun avioero. Seuraillut eronneita ihmisiä ja kuunnellut naisia jotka on jätetty, yhtäkkiä ilman varoitusta. Siihen verrattuna minulla on helpompaa yhteiskunnassa ja oman itseni kanssa. Ikäiseni ihminen tai vanhempikin kokee erossa usein että "ei kelpaa kellekkään" on todisteltava että on kaunis, saa jonkun, pärjää, pitää hakemalla hakea uutta kumppania. Minun ei tarvitse, kukaan ei oleta että teen niin eikä sitä minulta vaadi. Saan olla rauhassa. Minä sain kertaalleen jo kaiken, ja minä menetin sen mitä olin saanut. Mutta minä saan olla ja surra rauhassa. Olen hyvin sinut itseni kanssa, ulkonäköni on ok, ja päivä päivältä olen tyytyväisempi koska elämäntapamuutos on vähentänyt huomattavasti kiloja ja ne putoavat yhä, minun ei tarvitse todistaa olevani haluttava ja kelpaavani, minä olin ja kelpasin, juuri sille ihmiselle jota tässä maailmassa eniten rakastin ja rakastan. Joka oli minulle se oikea. Ei tarvitse hakemalla hakea tilalle ihmistä, ei halua edes, koska siihen tilalle ei voi kukaan tulla, ei vaikka aika kuluisi, Janne oli se oikea, kaikki Jannen jälkeen olisi niitä toisia vaihtoehtoja.  Ei välttämättä huonoja tai vääriä vaihtoehtoja, maailmassa on paljon ihania ihmisiä, ehkä minullekkin on vielä joku. Mutta se joku oli olemassa tai ei, ei ole Janne, joka oli se oikea. Kaipaan kuitenkin paljon asioita jotka olivat itsestäänselvyyksiä parisuhteessa, joita en ikinä enää pidä itsestäänselvyytenä, eniten kaipaan läheisyyttä. Kaipaan että saan käpertyä Jannen kainaloon illalla ja katsella leffaa, sarjoja tai vaikka jalkapalloa, nyt kävisi vaikka jalkapallo, jos vaan pääsisin viereen. Läheisyyden kaipuu yltyy iltaisin, kun pojat nukkuvat ja alkaa se oma-aika. Siihen alkaa tottua pikkuhiljaa, mutta silti ikävöin läheisyyttä. Ja niinkuin minulle sanottiin muutama ilta sitten, ei kannata tottua, kannattaa kaivata läheisyyttä. Joten minä kaipaan, kaipaan sitä omaa kainalopaikkaa, kaipaan Jannea. Iltaisin minun on ikävä.

Eilen illalla minulla oli seuraa. Sani tuli jo ennen poikien nukkumaan menoa ja jäi vielä sen jälkeenkin. Meillä oli hauskaa. Naurettiin miehille, itsellemme, elämälle, vaikka mille. Sani jutteli omista asioistaan, ja minä kerroin minun juttuja, myös minun ja Jannen juttuja ja se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Nauroin miten "nalkutin" Jannelle pikkujutuista ja mietin että olisi voinut olla sanomattakin ja toisaalta taas nauroin sille mielikuvalle kun Janne hyvin selkeästi antoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja kun sain asiani selväksi totesi vaan " anna rakas hali ja tuu kaikkuun" , sillätavalla Janne reagoi minun nalkutukseeni, tuskin edes kuuli mitä sanoin. Aina kaikki riidat päättyivät tuttuun lauseeseen "anna hali". Se on ehkä se suurin syy siihen että meillä ei jäänyt mitään sanomatta. Elimme ihanaa arkea, kaikkine arjen askareineen, riitoineen, hyvine hetkineen. Mutta me rakastimme, koko sydämmestä, emme menneet riidoissa nukkumaan, kumpikin tiesi miten tärkeä ja rakas toinen on, emme pitäneet koskaan itsestään selvyytenä onneamme. Olemme kokeneet kovia asioita ja suhdetta ravistelevia asioita liittomme aikana ja kaikesta selvisimme, voittajina ja yhdessä. Meillä oli hyvä vuosi takana, paremminkin hyvät kolmevuotta.. vai oliko niitä neljä.. meillä meni siis loistavasti. Erosimme pakon sanelemana, ja sillä hetkellä elimme ja olimme vain toisiamme ja perhettämme varten. Ei ole kauniimpaa hetkeä lähteä, eikä parempaa aikaa, kuin se jolloin kaikki on hyvin tai loistavasti. Minulle jäi vain kauniita ja hyviä asioita kerrottavaksi, ei katkeruutta tai kaunaa. Janne tiesi miten rakastin, ja minä tiesin miten Janne rakasti ja voin kertoa sen pojillekkin yhä uudestaan ja uudestaan, Janne rakasti poikiaan, oli suorastaan hulluna heihin, ja Janne rakasti Jonnia. Meidän perheessä rakastettiin ja se kerrottiin, halattiin, elettiin.. Ja sitä haluan jatkaa. Haluan halata poikia, pitää sylissä, kertoa miten rakastan heitä. Miten tärkeitä he ovat. Haluan jatkaa siitä yksin mihin Jannen kanssa jäimme. Ja joka hetki Janne on minun mukanani, elämässäni, sydämmessäni.

Kiitos lukijani <3 että jaksatte kulkea tätä matkaa ja lukea pohdintoja kanssani, kiitos kommenteista täällä ja muualla, kiitos ystävilleni, kiitos Sinulle. Muistakaa rakastaa, muistakaa kertoa se toisillenne, riidelkää riitanne mutta muistakaa myös sopia ja halata. Olette kaikki arvokkaita.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Saanko esitellä, siskoni Jenni!

Aina on hyvä pitää mielessä muutama elämän perusasia kuten "itseäni olen kiittänyt ja kiitosta on riittänyt" , mutta haluaisin tässä kaiken arkisen ja päiväkohtaisen bloggaamisen ohella taas nostaa esille muitakin koko tilanteeseen liittyviä ihmisiä, asioita, huomioita ja havaintoja, ihan vaikka vaan pieninä palasina. Pikkuhiljaa käydä läpi myös erilaisten tilanteiden ja henkilöiden vaikutus elämässä.

Kukaan joka tuntee siskoni Jennin, ei varmaankaan ole yllättynyt kun kerron että Jenni juuri on ollut tässä kaaosmaisessa tilanteessa jota elämäksi kutsutaan "operaatio aivot" . Sellainen Jenni vaan on, jos asiat ei suju ja muilta ei onnistu niin Jenni hoitaa. En tiedä miten raskasta se hänelle itselleen on, vai tuleeko se niin luonnostaan. Jenni osaa setviä ihmisten välisiä suhteita, olla tukena vieressä, hoitaa jos ei itse pysty, lausahdus minkä Jenni sanoi tullessaan Jannen kuolemaa seuranneena perjantaina luokseni, kun hän pohti tilannettani, ja ihmisten käytöstä, saa vieläkin hymyn huulilleni "Mulla ei o kiviäkään kiinni, me hoidetaan tää asia ens viikolla jos se ei muuten hoidu.." . Sellainen Jenni on. Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin, Jenni on äärimmäisen empaattinen ja tunteva ihminen, Jennin oikeuden taju on järkähtämätön, ja organisointi kyky on loistava. Jenni laittaa asiat järjestymään. Joskus väsyneenä ja laiskana ennen tätä kaikkea, olen miettinyt että miten Jenni aina jaksaa touhuta, puuhata, harrastaa lasten kanssa, harrastaa itse.. RAIVOSTUTTAVAA miksi en minä :D! Ja nyt olen huomannut että meissä jokaisessa on tietyntyylisiä vahvuuksia jotka saattavat jossain asiassa olla ehkä rasittavia, mutta ne pääsevät kriisin keskellä oikeuksiinsa. Olen miettinyt monesti miten Jenni on ehkä saanut tämän taidon lahjaksi jo ennen syntymäänsä, ehkä hänestä piti tulla juuri sellainen Jenni juuri siksi että me ja minä selviäsimme tästä hänen avullaan. Minulta otettiin pois se ihminen johon nojasin ja luotin hädän hetkellä ja joka järjesti kaiken, mutta minulle annettiin tilalle jotakin aivan yhtä arvokasta, minä sain Jennin. Minulla on edelleen ihminen johon nojaan ja luotan, jolle uskallan sanoa ja kertoa. Minä en olekkaan yksin.

Meillä on siskojen kesken todella hyvät välit, ja meillä kaikilla on omat vahvuutemme, ja samalla heikkoutemme. Yhdessä täydennämme toisiamme ja meistä tulee niin tiivis yksikkö että kestämme mitä vaan. Me itkemme, nauramme, väittelemme, olemme hiljaa, juomme viiniä, suunnittelemme juhannusta, yhteisiä illanistujaisia, kahvihetkiä. Olen miettinyt että pitääkö aina tapahtua jotakin ikävää että huomaa mikä on todella arvokasta.. Ei pidä minulle on ollut aina selvää miten korvaamattomia ja arvokkaita siskoni ovat, mutta elämänmuutos, valtava sellainen saa huomaamaan heidän vahvuutensa elämässä.. Miten toimii ihminen joka rakastaa toista, sen toisen puolesta kun ei vaan jaksa, näin tutustuin siskooni nimeltä Jenni <3 uudella tavalla, eri suunnalta, ja tämän jälkeen aina sydämmessäni on varattuna paikka Jennille, sitä paikka ei voi kukaan viedä, se on hänen paikkansa, aivan Jannen vieressä jopa hiukan limittäin ja lomittain Jannen kanssa, siellä sijaitsee siskoni Jenni.

Aurinkoinen päivä!

Huomenta, aurinko paistaa, kahvi on keitettynä, odotan ystävää aamukahville. Minulla on hyvä mieli. Eilen oli kiva päivä, kävin kaupassa, ostin itselleni hajuvettä, koska olin sen ansainnut, kävin haudallakin VIIDENpäivän tauon jälkeen ja ilahduin miten kauniita kukat vieläkin olivat, Vein uuden kimpun mutta vanhat jätin vielä myös, ne olivat aivan kuin uusia. Mieli oli hirmu hyvä kokopäivän. Olen huomannut pienen edistysaskeleen itsessäni, tajusin että muutamaan aamuun aamuherääminen ei ole ollut enää niin vaikeaa. Toki minua väsyttää kun illat tuntuvat vaan venyvän, mutta aamulla kun avaan silmäni alan miettiä "mitäs tänään olikaan.." ja sadasosasekunnissa ei iske se karu totuus mitä on tapahtunut. Tiedostan sen jo herätessäni, ja se tuntuu luontevalta. Näin on tapahtunut ja se on osa elämääni. Voihan se olla että niitä "shokki-aamuja" tulee vielä, mutta luulempa että tämä on ensimmäinen iso askel asian hyväksymisen ja sisäistämisen kannalta. Tajuan ja ymmärrän heti aamulla asian ja samalla pohdin mitä kello on, mihin aikaan poikien on oltava pukeissa, ehdinkö meikata heti vai myöhemmin.. arkisia asioita. Minua ei ole vedetty heti herättyäni takaisin suon pohjaan, vaan nousen ja alan "normaaleihin" aamutoimiin.

Pienissä asioissa näkyy se miten elämä kantaa. Niitä ei huomaa heti, ne huomaa sattumalta kun niin on tapahtunut jo hetken aikaa. Oli hirveän helpottavaa tajuta ja ymmärtää että selvisin ilman suurempia omantunnon tuskia, vaikka en useaan päivään käynyt haudalla, ja että aamut ovat alkaneet helpottumaan. Uskon iltojenkin helpottuvan kun ei tarvitse pelätä niin kovin aamuja. Myös toissailtainen oli vapauttavaa, kun annoin surun tulla, ovista ja ikkunoista, annoin sen tulla ylle ja lyödä maahan. Huomasin että ei siinäkään ole pelättävää, selvisin siitä ja selviän uudestaankin. Suru saa tulla, ja surun jälkeen jatkuu elämä, se ei minulle pärjää vaikka miten yrittäisi, minä en enää pelkää niitä tunteita ja sitä kipua. Huomasin että selviän, olin yksin, tai perheeni kanssa, ja minä selvisin, selviän vastaisuudessakin. Pakkasin eilen Jannen tavarat, siinä isona apuna oli Ninnu. Ehkä suurempana kuin hän osasi arvatakkaan. Hän mietti monta kertaa että eihän hän nyt osaa tehdä mitään.. Ehkä ei, mutta ilman häntä olisin jämähtänyt valokuvien kanssa tunneiksi lattialle itkemään, tai pukenut Jannen vaatteita päälleni, nyt asia on hoidettu, ja samalla pakattiin olohuoneen tavaroitakin. Muutto on siis käynnistynyt.

Tulevaisuus ei ole enää niin iso mörkö mitä se oli.. Minulla oli eilen ja tuntuu olevan tänäänkin hyvä päivä. Hyvään päivään kuuluu myös huonoja hetkiä, itken lähes joka päivä, mutta se ei tarkoita sitä etteikö päivä pääsääntöisesti olisi hyvä. Olen iloinen ihmisistä jotka ovat viimepäivinä naurattaneet minua, ja olen iloinen kun huomasin osaavani nauraa ja hymyillä kokoajana enemmän ja enemmän. Jaska sanoi illalla että "nauraisit äiti aina noin paljon" <3 lapsenikin huomaavat minussa tapahtuvaa muutosta. On ihana kun saa nauttia auringosta, keväästä, kahvihetkistä ystävien kanssa (tulisipas se Anne nyt jo :D) ja siitä kun luonto herää henkiin, nauttia siitä miten hienoa tämä elämä kuitenkin on ja miten paljon minulla on sille vielä annettavaa ja sillä minulle.

Pitäkää huoli toisistanne, ja nauttikaa tänään, täysin rinnoin, kesä on tulossa!!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Onko viisasta kirjoittaa?



Tämä blogin kirjoittaminen on mietityttänyt itseäni, ja se on mietityttänyt muita.. Lietsonko itseäni huonoon oloon kirjoittamalla, tai auttaako se.. Tätä asiaa olen psykoterapeuttini kanssa käynyt kovasti läpi, reaktioitani, jotka saavat kirjoittamaan, tai olemaan kirjoittamatta. Lopputuloksena on se että on hyvä että kirjoitan, saan asiat pääni sisältä ulos, ihmisten nähtäville. Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, minua hävettää itkeä julkisesti, sanon "kaikki on hyvin" "päivä kerrallaan" vaikka mikään ei ole hyvin ja päivät tuntuvat vuosilta. Kirjoittamalla saan sanottua mitä oikeasti tunnen. Ehkä se on säikäyttänyt ihmisiä, saanut ihmiset ajattelemaan että lietson itseni pahaan mieleen ja kirjoitan, tai kirjoitus lietsoo minut epätoivoon. Niin ei kuitenkaan ole, kirjoitan niistä tunteista joita minulla oikeasti on, ja se on hyvä, jos niitä ei muuten saa ulos saan ne kirjoitettua itsestäni ulos, se ei satuta ketään, sen ei pitäisi loukata ketään, se on se mitä minä tunnen. Terapeuttini sanoi jutellessamme aiheesta, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää mitä käyn läpi ja he ehkä ajattelevat että teen pahaa itselleni, ja vellon pahassa mielessä kun kirjoitan itkusta, epätoivosta ja ikävästä. Minusta on aivan ihanaa että ihmisten on vaikea ymmärtää, se kertoo että heillä asiat ovat paremmin, he eivät ole joutuneet käymään niitä tunteita läpi. Jokainen kohtaa menetyksiä elämässään, jokainen saa kärsiä elämässään, jokainen selviää omalla tavallaan. Minä kirjoitan kun en osaa asioista muuten puhua. Edes näin saan ihmiset ymmärtämään mitä sisälläni tapahtuu. Olen näiden viikkojen aikana tullut useasti vääriymmärretyksi, minua on tulkittu sanoilla "pahin taitaa olla takana" sellaiset ihmiset ovat sanoneet ja miettineet näitä jotka ovat vaan nähneet minua muutaman kerran eivät lukeneet tekstejäni. Siksi on äärimmäisen tärkeää että edes osa ihmisistä tietää mitä minulle oikeasti kuuluu, olen todella hyvä näytteliä, harvoin romahdan kaupan kassajonossa tai muuten julkisella paikalla, kotona romahdan yksin, pimeässä ikäväni kanssa. Hymyilen ja kerron kaiken järjestyvän, vaikka en edes itse usko siihen. Annan ristiriitaista viestiä ympäristölleni, kaikki on hyvin ja sitten ei olekkaan.. ehkä siksi olen saanut kommentteja siitä että onko tämä sittenkään viisasta, ihmiset ehkä ajattelevat että pahaolo tulee vaan kirjoittaessa. Totta on että kun kirjoitan, itken paljon, mutta myös nauran, käyn vaikeita kipeitä asioita läpi, mutta jälkeenpäin tunnen oloni helpottuneeksi ja väsyneeksi, se siis myös auttaa minua. Tulipahan taas sanottua mitä oikeasti kuuluu. Ystäväni, läheiseni, kanssakulkijani tietävät mitä MINULLE kuuluu ilman että minun tarvitsee asiaa kasvotusten käydä läpi.. Se helpottaa oloani, he tietävät ja se on hyvä. He tietävät myös että jos kirjoitan hyvästä mielestä, sekin on totta, ja he voivat luottaa että silloin minulla on ollut parempi päivä. Haluan kirjoittaa ja jatkan kirjoittamista niin kauan kun siitä on minulle apua kuitenkin. Blogini on edelleen julkinen ja sellaisena haluan sen pitää. Ehkä joku jolle sattuu samanlainen tilanne löytää tekstini ja saa lohtua. Eniten itseäni lohduttaa kun saan tietoa miten, mitä ja miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn, ja että se on normaalia vaikka itse luulen tulleeni hulluksi.

Heli ja Nanna kävivät eilen <3 kiitos heille siitä, se merkitsi minulle paljon, juttelin asioista, kerroin mitä tapahtui, taas kerran palasin siihen maanantaiaamuun ja huomasin että edelleenkään en voi asiasta kunnolla puhua. Kyyneleet nousevat pintaan, kurkkua kuristaa ja yritän kasata itseni. Näen kuitenkin että ystävänikin itkevät, voi miten se helpottaa, minäkin ehkä voin itkeä, ei haittaa vaikka he näkevät. Puhumme erilaisuudesta, erilaisista perheistä, vaikka mistä, tunnen saavani "vertaistukea" vaikka en sanan varsinaisessa merkityksessä vaan vähän eritasolla. Puhumme paljon lapsista, lasten ennakkoluulottomuudesta, ja mietin että tosiasiassa ennakkoluulot, pelot, asenteet ovat aikuisten juttu, lapset ovat avoimia, ennakkoluulottomia, samalla kovin viisaita. Aikuinen ajattelee "mitähän nuo ja nuo meistä ajattelevat" lapsi ei sellaista ajattele, asenteet tulevat aikuisilta. Toivoisinkin itse osaavani kasvattaa lapseni niin että ennakkoluulot ja ennakkoasenteet eivät kuuluisi heidän elämäänsä. Että he oppisivat pitämään kaikista ikään, sukupuoleen, ihon väriin, mihin tahansa ihmisen ominaisuuteen viittaavasta, huolimatta, sellaisesta mille tämä ihminen ei voi mitään. En halua kasvattaa lapsiani hyväksymään kaikkea ehdoitta, haluan antaa heille vaan avaimet avarakatseisempaan elämään. Eilen olen miettinyt kovasti, sitä että nyt kasvatan lapseni yksin, ilman isää, mietin mitä Janne olisi halunnut, mietin miten haluan heidän kasvavan, millaisiksi lapsiksi, ja samalla lämmin läikähdys käy ahdistuksen keskellä.. Huomaatteko, minä suunnittelen myös tulevaa, suunnittelen sitä millaiset eväät haluan lapsilleni elämäänsä antaa. Kaikki ei ole kiinni tässä hetkessä, ja ahdistuksessa, osaan ajatella myös tulevaa.

Kiitän kaikista ihanista ja niin erilaisista ystävistäni <3 monella on ollut rankkoja aikoja, mutta he ovat selvinneet, jotkut joutuvat selvittämään taustojaan jatkuvasti, joitakin pidetään suurennuslasin alla, minä kuitenkin olen onnellinen jokaisesta teistä, teitä on monenlaisia, ja moneen junaan, ja minä olen saanut tutustua teihin <3 kiitos siitä.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Salivaatteet kuivaa narulla!

Olen ollut urhea nainen tänään.. Olen tehnyt Jannen muistolaakon valmiiksi, minulle ja pojille, sinne löysi tiensä myös meidän vihkiraamattu, jotakin Jannen lempivaatteita, hautajaiskortit., kirjoja, levyjä, Jannen tauluja, vaikka mitä.. Se on nyt valmis ja siinä ovat kaikki ne asiat jotka minua muistuttaa Jannesta, muistuttaa siitä millainen mies ja isä Janne oli, muutenkin kuin vaan että "paras mahdollinen" meille. Siinä on asioita ja esineitä joilla jokaisella on oma tarinansa, joista jokaisessa elää muisto Jannesta. Voin kertoa milloin se nimenomainen esine on saatu tai hankittu, koska isi piti tuota korua, passista voin näyttää että isi oikeasti oli, ihan elävä ihminen joskus, ei vaan muisto sydämmessä. Hänellä oli henkilötunnus, puhelinnumero, oma puhelin, kaiken sen voin näyttää pojilleni ja kertoa asioita isästänsä, minun rakkaimmasta, heidän rakkaimmastaan. Urakka oli sydäntärepivä ja ahdistava mutta se on nyt tehty, minä selvisin. Mitä sen on väliä että nyt itken täällä koneen takana ja mietin ja suren ja koen pakokauhua ja pelkoa, minä tein sen ja selvisin voittajana.

Toinen iso asia mitä tein.. Pesin viimein Jannen salivaatteet, ne ovat olleet koskematta Jannen kuolemasta asti, kassi on kerran siirretty suojaan ihmisiltä mutta sen jälkeen se on ollut koskematon. Niissä oli konkreettisesti se mitä Janne oli.. tänään otin vaatteet kassista, itkin kun laitoin koneen pyörimään, itkin kun kävin laukkua läpi, löysin kisaohjelmia, löysin suunnitelmia seuraaviin kisoihin, kaikki Jannen itsensä kirjoittamina, niin elävinä. Voi miten ylpeä olin Jannesta, sen lisäksi että Janne oli minulle hyvin rakas, olin myös ylpeä miehestäni, ja olen edelleen. Janne oli minulle koko maailma ja minä olin hänelle, sellaista saa kokea vaan harvoin. Kun ripustin salivaatteet narulle kuivumaan mietin että viimeisen kerran ripustan narulle jotakin Jannelle kuulunutta, nyt kaikki on pesty ja huomenna laitettu myös sivuun. Iso askel eteenpäin..

Olen miettinyt taas kerran paljon luopumista.. miten surutyö on sarja luopumisia toinen toisensa jälkeen.. Luopumista tutusta elämästä, mutta samalla luopumista myös konkreettisista asioista, luopumista toisen tavaroista, luopumista kaikesta. Kaikki muuttuu koko elämä, ympäristö muuttuu kaikki on toisin, silmänräpäyksessä elämä muuttuu ja saa uuden suunnan vaikka sitä ei haluaisikaan. Jossain kohtaa luopumisen lisäksi tulee jonkun uuden saaminen tilalle.. uusi ystävä, uusi koti, uusi elämä.. Kaikki ei ole eikä saakkaan olla vaan luopumista, jossain kohtaa asia nimeltä ELÄMÄ tulee taas jostakin nurkantakaa kuin varkain, siihen uskon ja luotan sen avulla jaksan. Elämä auttaa eteenpäin kun itse ei edes huomaa, aika parantaa, kyllä se siitä.. niin kaukaista vielä mutta lohdullista.

Tänä iltana, ensimmäisenä iltana keskenään poikien kanssa,, en ole yksin vaan pienet pojat ovat täällä, nukkuvat sängyissään, minulle ei tullut ketään illaksi kylään.. tänä iltana aion antaa surun ja kyynelten tulla, tänä iltana annan kivun musertaa alle, tänä iltana ajattelen Jannea, kaipaan ja itken, tänä iltana yksin, annan kaiken tulla ylitseni, tänä iltana olen päättänyt olla pelkäämättä sitä kipua ja pahaa oloa.. tänä iltana min olen vielä kerran rohkea tälle päivälle.

Suunnittelua

"Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" , niinhän se on, nyt on aika ajatella muuttolaatikoiden täyttämistä.. Tänään aion tehdä "Jannen laatikon" mihin kerään Jannen levyjä, tauluja, palkintoja, kaikkea konkreettista Jannesta, pojille katsottavaksi sitten joskus. Laatikon joka laitetaan vaatehuoneeseen, helposti saataville.. Aloitin jo ja sinne menivät adressit, lompakko, passi, työkortit.. vielä sinne menee paljon tavaraa, ja joka tavaran kohdalla sydämmeen sattuu ja ikävä kouraisee. Tämä on se asia minkä haluan tehdä aivan itse yksin, miettiä mitä haluan Jannesta jättää pojille muistoksi, missä konkretisoituu se millainen Janne oli, kuka isi oli. Se on koko pakkaamisen vaikein vaihe.. Sitten seuraa osa kaksi, Jannen vaatteet.. Siihen olen saanut jo apulaisen. Ninnun kanssa sovimme että maanantai-iltana tavalla tai toisella Jannen tavarat pakataan.. Osa laatikoihin säilytykseen, että ne voi laittaa pois kun sen aika on, vielä ei ole, mutta joskus.. Jokatapauksessa niitä ei kukaan tarvitse ne voi pakata jo nyt. Rikkinäiset vaatteet jätesäkkiin ja roskikseen.. En tiedä pystynkö itse tavarat pakkaamaan, siksi etukäteen sovittu on hyvä vaihtoehto, sovimme että se on tehtävä jos minä en tee sitä Ninnu tekee, huomenillalla olen käynyt läpi Jannen vaatteet ja henkilökohtaiset tavarat. Voi kun olisi jo se hetki että se olisi tehty.

Sen jälkeen kun "Tapaus Janne" on saatu laitettua laatikoihin , helpottuu pakkaaminen.. Arkisten tavaroiden pakkaaminen on helpompaa, ne olivat ennen Jannen kuolemaa käytössä, mutta ovat olleet sen jälkeenkin. Ne ei ehkä aiheuta itkua joka käänteessä..Tiedän että edessäni on elämäni vaikein pakkaussavotta, toisaalta toivon että se on myös viimeinen. Josko minun tuleva kotini olisi minun lopullinen kotini, ehkä en enää kerää tavaroita pahvilaatikkoon muuttaakseni taas jonnekkin, ehkä asun koko elämäni Raumalla, kauniissa kodissani, ehkä tämä on viimeinen pinnistys entistä elämää ja ehkä sitten aloitan päivä kerrallaan uuden elämän.

Janne tulee olemaan vahvasti elämässämme läsnä aina. Juhlien aikaan käyn läpi mitä tehtiin isin kanssa, kerron millainen isi oli, olen huomannut iltaisin sängyssä katselevani Jannen kuvaa, käyväni läpi kasvojen piirteet, korvien mallin, sormet jopa varpaat ja jalanpohjat, Jannella oli ihanat jalanpohjat <3 hassua millaisia asioita sitä miettii.. Kävin eilen yöllä mielessäni taas kerran läpi kaikki Jannen piirteet, mietin miltä hän tuoksui illalla vieressäni ja taas itkin.. Pelkään näyttää miten paha olla minulla on, en näytä sitä päivisin ihmisille, en edes läheisille, illalla ja yöllä käyn läpi kaipuutani ja ikävääni, juttelen Jannelle, kysyn miksi ja kukaan ei vastaa, odotan niitä hiljaisia hetkiä ja kuitenkin pelkään, pelkään sitä tunnetta mitä muistot nostavat pintaan, ja kuitenkin haluan muistaa. Voi miten ikävä minulla onkaan..

En haluaisi suunnitella taas seuraavaa tapausta.. Ensin suunnittelin hautajaiset, sitten pidin ne, sitten suunnittelin ja järjestelin asuntoasioita, sen jälkeen oli vuorossa työpaikan vaihtoasiat, eläkkeiden hakemiset, vakuutukset, perunkirjoitukset, kaikki mikä liittyy kuolemiseen, sitten selvisin vapusta ja Jannen synttäreistä, sen jälkeen oli vuorossa nämä Jaskan synttärit ja juhlien järjestely, nyt aloitan muuton järjestelyn. Olen aivan loppu, miksi ei vaan saa maata sängyssä ja surra ihan rauhassa, kamalasti järjestettävää, hoidettavaa huolehdittavaa.. KIITOS perheelleni.. Jennille, Marjalle, Riikalle ja äidille, mistään ei olisi tullut mitään jos te ette olisi organisoineet.. Kiitos ystävilleni. Tunnen pakokauhun nousevan kun ajattelen tulevaa viikkoa olen YKSIN miten siitä selviän?? On niin ikävä..

lauantai 5. toukokuuta 2012

Synttäreitä ja ikävää!



Vielä ei ole 6.5.2012, mutta ihan kohta on.. Kuopuksemme Jaska täyttää aamulla kolme vuotta. Juuri hän syntyi ja nyt on jo "suuri pieni mies" tulta ja tappuraa, aivan ihana kolmevuotias. Olen miettinyt kovasti Jannea tänään ja sitä millaista oli silloin kun Jaska syntyi, millaista ensimmäisillä synttäreillä "Rosson-talossa" toisilla synttäreillä "Antinpuistossa" ja nyt kolmansilla synttäreillä "Latotiellä" ja ilman isää.. Miten vuodentakaisista "PuuhaPete"-juhlista on niin kuin puolivuosisataa olisi mennyt ja miten ne toisaalta taas olivat aivan juuri. Miten onnellisia me tietämättämme olimme silloin vuosi sitten, puolivuotta sitten, kolmekuukautta sitten, kaksikuukautta sitten.. mutta mitä tapahtui sen jälkeen, miksi maailma romahti, miksi isi lähti?

Huomaan että juhlat kuin juhlat saavat minut alakuloiseksi, pahalle mielelle, kaipaan Jannea ihan hirmuisen kovasti. Kaipasin Jannen omina syntymäpäivinä, mutta nyt tuntuu että kaipaan vielä enemmän, lapsemme syntymäpäivänä, meidän yhteisenä onnenpäivänä.. Olen katkera siitä että pojilla ei ole isää joka on läsnä elämässä, olen katkera että Janne ei saanut mahdollisuutta olla läsnä poikien elämässä, olen vihainen ja surullinen. Hän tuolla jossain ylhäällä on minulle selityksen velkaa, mitä järkeä tässä on ollut, miksi juuri meille?? Ei ole kauaa siitä kun juttelin Jannen kanssa ja Janne kertoi että "hänellä on tunne että meidän elämä on pikkuhiljaa kääntymässä parempaan, kaikkien ongelmien ja vaikeuksien jälkeen" meillä on ollut kovia aikoja, vaikeita aikoja, mutta rakkautta meiltä ei ole puuttunut, ja illalla on aina sylikkäin nukahdettu. Jokainen vanhempi haluaisi lapsensa syntymäpäivän iltana käpertyä sylikkäin ja jutella siitä miltä tuntui kun se pieni ihme syntyi, MIKSI minä en saa tai voi tehdä enää niin.

Erityisesti minua harmittaa se , miten ylpeä Janne olisi ollut Jaskasta, tottakai myös Jonnista ja Jerrystä, mutta nyt Jaskan syntymäpäivän aattona mietin enemmän Jannen ja kuopuksen suhdetta. Janne halusi aina että hänen pojastaan tai pojistaan tulee jotain samanlaista kun hänestä, pelataan kiekkoa, ajellaan mopoilla, Jaska on juuri sellainen Jaska olisi ollut sellainen lapsi josta Janne olisi saanut kaverin metsälle, hallille, mihintahansa.. Kun kolmevuotias poikani illalla kysyy "Kuka nyt on meidän isi..??" Ja jokailta joudun hänelle vastaamaan että teidän isi on teidän isi aina, ja joka ilta mietin miten mieletöntä tämä kaikki on.. Miten kauan lapseni miettii sitä kysymystä? Miten kauan minun pitää vastata siihen samaan kysymykseen?? Miten kauan se satuttaa joka kerta?? Koska meidän elämä voi alkaa uudestaam?? Montako syntymäpäivää vielä jotka ilon keskellä on ahdistavia?? Kuka osaa vastata, kuinka kauan äiti jaksaa??

Isi ja Jaska kesällä 2011 katselemassa tuttiritaria ja on kuuma.. voi miten kova ikävä <3

perjantai 4. toukokuuta 2012

Koti on siellä missä sydän on!

Olen alkanut miettiä lähestyvää muuttoa, kauas, pois täältä Savosta, "kotiinpäin". Miten ristiriitaisia tunteita elämän muutos aiheuttaa. Sisälläni on iloa, saan lähelleni siskoni, äitini, Elina tätini, muun perheeni. Myös poikien serkut tulevat lähemmäs, niin minun puoleltani kuin moni serkku Jannenkin puolelta, voidaan tavata ja kahvitella, ilman mitään suurempia suunnitelmia. Mielessäni on kovasti liikkunut asia, KOTI, ja millainen merkitys sillä on.. Olen kotoisin Uudestakaupungista, Kalannin kylästä, mutta missä on koti.. Tällä hetkellä minun kotini on täällä Savossa, rakastan tätä seutua, näitä maisemia, ystäviäni, ja silti minun kotini on myös Raumalla, Satakunnassa, siellä on helpompi elää jo aivan käytännönsyistä, poikien kanssa toimiminen sosiaalinen verkko kaikki ovat siellä rannikolla, kyllä luulempa että olen menossa KOTIIN. Minä luulen että sanonta "Koti on siellä missä sydän on" pitää hyvin paikkansa, minun ei tarvitse olla vain Raumalainen, Savolainen, Turkulainen, tai muuten olla vaan jostakin konkreettisesta paikasta. Minun pysyvä kotini tulee olemaan Raumalla, kun lähdemme kotiin menemme Raumalle, mutta voin aivan yhtä hyvin tulla kotiin Varkauteen, Annen ja Samin luokse, Sanille, Jannen haudalle.. Varkauteen jää minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, ja uskon että tulevaisuudessa kun heidän luokseen palaan, tunnen tulevani kotiin. Jotenkin olen alkanut käsitellä asioita eritavalla, erilaisesta perspektiivistä.. Loppujen lopuksi Marjan kanssa Jyväskylään ajaessamme, siskoni sanoi tosi hienosti, joka avasi minunkin silmäni.. Hän sanoi "Olen asunut tarpeeksi kauan, muualla kuin kotiseudullani huomatakseni miten pieni maa Suomi on" ja se on asian ytimessä ja naulan kantaan. Olen miettinyt tuota lausetta ja hakenut siitä lohdutusta. Ja sitä se on minulle antanut, Suomi on pieni maa ja todelliset ystävyyssuhteet säilyy.

Tällä hetkellä odotan kovasti muuttoa, haikeana mutta innokkaana.. Eniten odotan sitä kertaa kun ensimmäisen kerran soitan Jennille ja sanon, "voitko tulla kahville" ja hän voi.. ehkä ei sinäiltana mutta seuraavana.. Matkaan menee 10min entisen kuuden tunnin sijaan.. Voin tehdä Riikan kanssa bataattikeittoa, kutsua Marjaa kylään, kyläillä mammalla, soittaa Elinaa kanasalaatille ja viinille ja yökylään, tutustua uudestaan Lauran ja Jonskin kanssa muutenkin kun puhelimessa, voi minä odotan sitä niin kovasti.. Silti minulle jää kova ikävä, ihmisiä ja rakkaita täällä, ja minä tulen varmasti Varkaudessa käymään, ja te olette tervetulleita minun ja poikien luokse Raumalle, tulettehan? Muuttoni tapahtuu pian.. 1.6. olen töissä jo rannikon suunnalla, näemmehän Varkauden ystävien kanssa vielä sitä ennen??

Raumalaisille lukijoilleni haluan sanoa että tietyt ihmiset saavat varmasti olla seurassani enemmän kuin on edes tarpeen ;) ! Korvat höröllä kuuntelen milloin Jennillä ja Kallella on kivoja pipatsuja ja kutsun itseni kylään , ja ainahan voi seinäkalenteriakin vilkuilla. Jennin ja Kallen ystävät ovat kaikki hyvin avoimia ja ihania, ja tiedän että tunnen oloni vielä pitkään yksinäiseksi Raumalla, ilman omaa tukiverkostoa, henkilökohtaisia ihmisä, mutta sitä oloa helpottaa se että te olette aina ottaneet minut ja perheeni avosylin vastaan, koskaan en ole kokenut olevani ulkopuolinen. Kiitos sitä ja siihen luotan kovasti, ja odotan kesää.

torstai 3. toukokuuta 2012

ADHD

Tänään saimme Jonnille ihan aikuisten oikeasti diagnoosin. Lapsellani on ADHD, tai ehkä paremminkin ADD ilman H (hypoa) ja lääkitys aloitetaan tänän samaisena iltana. Toivottavasti siitä on apua hänelle yhtä paljon kun on apua minulle siitä että sain tietää että en ole epäonnistunut äitinä tai kasvatuksessani, vaan mikään ei olisi voinut muuttaa tilannetta nyt kun testit on tehty. Aion ajankanssa tutkia kyseistä "muotisairautta" ja tutustua sen erilaisiin ilmenemis muotoihin. Olen aina ollut sitä mieltä että näitä diagnooseja tehdään vähän liiankin helposti, mutta nyt ei niin ollut. Jonni oli pitkällä tutkimusjaksolla nuorisopsykiatrisella, jossa ensin hoidettiin kriisi isäpuolen rakkaan "melkein kuin isän" poismenosta, surutyö tosin jatkuu mutta shokkivaihe on ohi ja asiaa voidaan käsitellä. Sen jälkeen päästiin tutkimaan taustalla olevaa ongelmaa. Jolle löytyi selitys kaikissa testeissä, jopa aivosähkökäyrä tuki vahvasti ADHD diagnoosia, siinä ei ole mitään epäselvää, vaan tilanne on yksinkertainen. Lapseni on sairas ja hän saa apua ja mieleni on rauhoittunut sen suhteen. Paljon on edessä vielä mutta nyt Jonni ei ole vaan se huonosti käyttäytyvä poika luokassa, häntä voidaan hoitaa, hänellä on diagnoosi. Äitinä olen iloinen Jonnin puolesta, VIHDOINKIN joku kuunteli meitä ja auttoi, ja minussa ei olekkaan mitään vikaa.

Olen miettinyt tämän päivän aikana että Janne lupasi aina järjestää meidän asiat, tuli mitä tahansa ja ahdisti minua miten paljon tahansa, hän lupasi niin tehdä.. Hän tekee niin yhä edelleen, hän järjesti Jonninkin asian.. Ilman Jannen pois menoa , ei olisi siskoni Jenni ollut meillä ja nähnyt kohtausta, ilman Jenniä ei olisi soitettu apua, ilman apua, joka tässä tapauksessa oli poliisi Jonni ei olis päässyt tarvitsemaansa hoitoon.. Ehkä joskus mutta ei vielä.. Janne pärjäsi Jonnin raivarien kanssa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti, me emme siskoni kanssa pärjänneet ja pienet pojat jäivät yksinään kun jouduimme Jonnia pitelemään pahan olon ja raivon aikana.. Nyt kuitenkin yhtäkkiä kaikki avautui, me saamme apua, siitä kiitän Jannea, Janne rakstaa meitä niin kovin että jopa kuolemansa jälkeen, tai ehkä sen avulla hän auttaa perhettään. Sellaista rakkautta ei moni perhe saa kokea. Eikä pidäkkään saada kokea, sitä että yksi perheenjäsenistä lähtee pois, mutta se että joku rakastaa perhettään niin kovasti että kirjaimellisesti auttaa heitä, jopa ajan ja rajan takaa.

Hetken aikaa minun oli helpompi olla, ja nytkin kun ajattelen Jonnia, onni ja ilo läikähtää rinnassani. Minun rakas esikoinen on vihdoin saanut apua ongelmaan ja vaivaan joka on kiusannut häntä neljävuotiaasta. Olisin toki toivonut että apu tulee aiemmin kun ongelma on niin selvä, mutta ehkä en osannut sitä yhtä määrätietoisesti hakea kuin olisi pitänyt, ja parasta tässä on että "parempi myöhään kun ei milloinkaan", minun rakas esikoiseni sai vihdoin sen avun mitä on pyytänyt ja mitä ollaan haettu, Sen suhteen suunta ei voi olla kuin ylöspäin <3 !
Jonni ja "serkkupoika" Jasper , ihania kumpikin <3

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Isin haudalla!

Käytiin Jaskan ja Jerryn kanssa isin haudalla.. Pojat olivat piirtäneet kortin kumpikin. Jerryn kortissa oli isi-enkeli ja Jerry ja Jaskan kortissa oli saippuakuplia isille. Ihania kortteja.. sinne jätettiin, toivotaan että isi käy katsomassa. Käyhän isi, varmaan näki kun pojat niitä teki. Miten iloisia pojat ovat aina haudalla.. miten minun sydän meinaa rusentua kun näen pienet poikani juoksemassa "isin luokse" huikkaamassa "hei hei isi" kun lähdetään pois. Voi miten ihanaa on lapsen usko, miksi se on itselle niin vaikeaa, miksi tuntuu niin kamalan katkeralta ja surulliselta , miksi en minä huikkaa hei hei rakas, pian nähdään. Pienet poikani ovat niin urheita, niin reippaita, miksi äiti ei ole.. Äiti on väsynyt ja äitiä pelottaa.

Vein siskoni tänään Jyväskylään.. Kotiin ajoin kaksi ja puolituntia, koska oli pakko pysähtyä itkemään välillä. Itkin ikävääni, itkin menetettyä yhteistä elämää, itkin sitä että minä en pärjää.. en ole vieläkään oppinut pyörittämään arkea yksin, en osaa tehdä mitään yksin, minulla on kolme alaikäistä lasta ja minua pelottaa. En halunnut yksinhuoltajaksi, en halunnut äidiksi ja isäksi, miten ikinä pärjään. Sattuu ja ahdistaa..

Jonni kävi haudalla jo eilen.. Jonnia en niin paljon ole maininnut koska halusin jutella hänen itsensä kanssa asiasta ensin. 13 vuotiaalta on kysyttävä lupa, ettei puhu asioita salassa. Hän sanoi että hänestäkin saa puhua. Tämän lisäsin tähän siksi että olen maininnut pienet pojat useasti, joku saattaa ihmetellä miksi kolmannesta ollaan niin hiljaa. Jonni kaipaa Jannea samalla tavalla kuin minä. Kaipuu tulee kipuna, musertavana suruna ja itkuna. Äitinä olen voimaton, voin pitää vaan lastani sylissä ja silittää hiuksia, kättä ja jalkaa. Sanoa että kaikki on hyvin, uskotella itselleni ja lapselleni että selvitään, muuten huomisesta ei ole toivoakaan. Jonni kertoi että ikävöi Jannea, miettii usein miten ensikesänä piti ostaa yhdessä mopo ja laittaa kuntoon, miten piti touhuta miesten juttuja uudessa ihanassa kodissa.. Jonni kertoi että katsoo Jannen kuvaa ja itkee, Jonni kertoo että sisin puristuu.. Voi miten tiedän sen tunteen, enkä voi auttaa. Voimme auttaa vain toisiamme, olemalla yhdessä elämällä minuutti ja sekunti kerrallaan.. koittaen jotenkin selvitä.

Huomenna saattaa olla parempi päivä, tänään olen taas surun omana, toivon lapsilleni kaikkea parasta ja hyvää, toivon että onnistun edes hitusen siinä mihin on työhön on tarkoitettu kaksi vanhempaa. Toivon että onnistun olemaan äiti joka muistetaan lämmöstä , toivon että opin olemaan myös isä.. Tällä hetkellä pelottaa ja ahdistaa.. en tiedä miten selviän.

Keskipäivän kirkkauden
Hellin käsin vaikka sulkee
Rintaa vasten aina kulkee
Se läpi sormien

Juokset olohuoneeseen
Kannat suurta pahvimiekkaa
Jalanjälkes täynnä hiekkaa
Maton poikki oikaisten

Katson kuinka vaieten
Urheasti kivun nielet
Päättäväiset leukapielet
Värähtää, ja ihmeeseen

Herätät mut loistaen
Poikki aamun ensivalon
Alta puiden, taakse talon
Juoksi kettu poikineen

Tiellä vastaan tulee monta
Kiiltävää ja arvotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Find More lyrics at www.sweetslyrics.com
Niissäkin lie kultahippu

Hiipiessä pimeyden
Vain vähän ennen unta
Lisää hyppyrille lunta
Tahdot vauhdin takaisin

Uni saapuu pyyhkien
Vakaat mietteet kasvoiltasi
Toivon ettet vuorollasi
Havahtuisi aikaisin

Tiellä vastaan tulee monta
Hymyilevää armotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Niissäkin lie kultahippu

Tiellä vastaan tulee monta
Kiiltävää ja arvotonta
Kyyneleitä kertyy nippu
Niissäkin lie kultahippu
Juha Tapio Kultahippu

Hyvää syntymäpäivää rakkaani!

Tänään on sinun syntymäpäiväsi! Minua sattuu kovemmin kun pitkään aikaan. Tuntuu että ahdistus alkoi heti kun kello ensimmäisen kerran herätti, en jaksa enkä halua nousta, en halua tehdä mitään, haluaisin että on jo huominen tai ylihuominen. Ikävä on niin valtava. En kuvitellut vuosi sitten että tämä syntymäpäivä on tällainen.. juuri tänään en ilahdutakkaan sinua pienellä lahjalla, juuri tänään ei syödä yhdessä sinun ja poikien kanssa kakkua kun tulet töistä, juuri tänään on ensimmäinen kerta kun sinun syntymäpäiväsi "juhlitaan" ilman sinua. Tiedän että minun on kerättävä kaikki voimani että selviän, enkä tiedä miten kauan kestää että huomaan selvinneeni. Luulen että tulen inhoamaan vappua koko lopun elämääni. Voi olla että niin ei ole, mutta juuri nyt tuntuu että vappuun kulminoituu sinun elämäsi, on sinun syntymäpäiväsi, päivä jolloin sait tulla tähän maailmaan. Miksi vain vajaa 35 vuotta myöhemmin oli sinun aika lähteä, ja miksi et ottanut minua mukaan? Tahtoisin antaa sinulle syntymäpäivähalauksen, tahtoisin lähettää tekstiviestin töihin "Hyvää syntymäpäivää rakas!" mutta ei enää en voi sitä tehdä, voin ostaa kukkia ja mennä haudallesi, voin ajatella sinua, voin taas katsoa niitä kuvia jotka tekevät kipeää, voin yrittää selvitä voittajana tästä päivästä. Voin toivoa että juuri tänään olisin tarpeeksi vahva, että en musertuisi tämän ikävän ja surun alle, en saisi paniikkikohtausta, selviäisin. Olo on kuitenkin jo nyt niin ahdistunut että siihen tarvitaan paljon että selviän. Olen jo elänyt tunteja kerrallaan.. tänään on siirryttävä taas aikaan minuutti kerrallaan, enempään en pysty enkä voi ajatella. Tätäkö tämä elämä on nyt.. saan muutaman hyvän päivän joiden jälkeen tipahdetaan taas aallon pohjaan. Miksi minulle näin, minähän rakastin tavallista arkea, en odottanut suuria, vaan nautin kaikesta siitä mitä meillä oli, en kaivannut koskaan mitään enempää, en ollut mielestäni liian vaativa, miksi sinut vietiin pois miksi minä en saanut pitää sinua, miksi minä olen leskenä tämän ikäisenä, miksi minulla ei ollut oikeutta ihmiseen jota rakastin ja rakastan, miksi me emme saaneet enempää aikaa? Voisiko joku vastata?

Hyvää syntymäpäivää rakkaani, olet tänään mielessä vahvemmin kuin pitkään aikaan, haluaisin sinut lähelleni, en saa, mutta mielessäni olet joka ainoa minuutti. Olet niin rakas, voi miten inhoan sitä päätöstä että sinun aikasi oli lähteä, se ei ole oikein, minä olisin halunnut lähteä ensin, minä kaipaan ja ikävöin ja suren, tule takaisin, edes hetkeksi <3 RAKASTAN <3 !

Viimesyntymäpäivillä sait lahjakortin kalastustarvikeliikkeeseen.. en tiedä mitä olisin keksinyt tänävuonna.. Olisin halunnut keksiä mielummin lahjan.. en kukkia haudalle. IKÄVÄ <3