Anna rakas hali.

Eilen oli tosi mukava ilta. Päivällä sain hirveesti tehtyä hommia, talvivaatteet on laatikoissa ja parit haalarit narulla kuivumassa, mutta suurimmaksi osaksi muuttoa odottamassa. Tänään on vuorossa autotallin raivausta ja kaatopaikkakuorman tekoa. Olen tehnyt itselleni aikataulun.Kellonajoilla ei niin ole väliä vain sillä että tietyt asiat tulevat tehtyä sen tietyn päivän aikana. Olen alkanut organisoimaan elämääni, hyvä minä. Eilen mietin moneen kertaan, että miten mukava onkaan kun saa olla yksin. Tarkoitan sitä että on mukava olla ihan vaan perheenä, minä ja pojat. Ei ole apua päiviin, siivouksiin, muuttoon.. Saan sitä kyllä jos vain pyydän ja olen pyytänytkin, mutta on ihana olla YKSIN ja alkaa katsella että millaista tämä arki nyt sitten on tällaisessa tilanteessa kun yhtäkkiä on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Ei se oikeastaan ole ihan mahdotonta. Vaikka tietysti on nyt helppo sanoa kun pojat ovat terveinä, ilma on hyvä ja mieli korkealla, mutta vakaasti olen sitä mieltä että me selviämme kyllä, elämämme on alkanut kääntyä jo uusiin uomiinsa, alkaa tulla uusia tapoja, meidän perheen juttuja. Saan pojat ihan ajoissa nukkumaan, laitan ruuat, pesen pyykit, luen iltasadun, ihan sitä samaa arkea jota jokainen lapsiperhe tekee. Ilman isiä mutta kuitenkin.

Olen miettinyt myös paljon sellaista asiaa kun avioero. Seuraillut eronneita ihmisiä ja kuunnellut naisia jotka on jätetty, yhtäkkiä ilman varoitusta. Siihen verrattuna minulla on helpompaa yhteiskunnassa ja oman itseni kanssa. Ikäiseni ihminen tai vanhempikin kokee erossa usein että "ei kelpaa kellekkään" on todisteltava että on kaunis, saa jonkun, pärjää, pitää hakemalla hakea uutta kumppania. Minun ei tarvitse, kukaan ei oleta että teen niin eikä sitä minulta vaadi. Saan olla rauhassa. Minä sain kertaalleen jo kaiken, ja minä menetin sen mitä olin saanut. Mutta minä saan olla ja surra rauhassa. Olen hyvin sinut itseni kanssa, ulkonäköni on ok, ja päivä päivältä olen tyytyväisempi koska elämäntapamuutos on vähentänyt huomattavasti kiloja ja ne putoavat yhä, minun ei tarvitse todistaa olevani haluttava ja kelpaavani, minä olin ja kelpasin, juuri sille ihmiselle jota tässä maailmassa eniten rakastin ja rakastan. Joka oli minulle se oikea. Ei tarvitse hakemalla hakea tilalle ihmistä, ei halua edes, koska siihen tilalle ei voi kukaan tulla, ei vaikka aika kuluisi, Janne oli se oikea, kaikki Jannen jälkeen olisi niitä toisia vaihtoehtoja.  Ei välttämättä huonoja tai vääriä vaihtoehtoja, maailmassa on paljon ihania ihmisiä, ehkä minullekkin on vielä joku. Mutta se joku oli olemassa tai ei, ei ole Janne, joka oli se oikea. Kaipaan kuitenkin paljon asioita jotka olivat itsestäänselvyyksiä parisuhteessa, joita en ikinä enää pidä itsestäänselvyytenä, eniten kaipaan läheisyyttä. Kaipaan että saan käpertyä Jannen kainaloon illalla ja katsella leffaa, sarjoja tai vaikka jalkapalloa, nyt kävisi vaikka jalkapallo, jos vaan pääsisin viereen. Läheisyyden kaipuu yltyy iltaisin, kun pojat nukkuvat ja alkaa se oma-aika. Siihen alkaa tottua pikkuhiljaa, mutta silti ikävöin läheisyyttä. Ja niinkuin minulle sanottiin muutama ilta sitten, ei kannata tottua, kannattaa kaivata läheisyyttä. Joten minä kaipaan, kaipaan sitä omaa kainalopaikkaa, kaipaan Jannea. Iltaisin minun on ikävä.

Eilen illalla minulla oli seuraa. Sani tuli jo ennen poikien nukkumaan menoa ja jäi vielä sen jälkeenkin. Meillä oli hauskaa. Naurettiin miehille, itsellemme, elämälle, vaikka mille. Sani jutteli omista asioistaan, ja minä kerroin minun juttuja, myös minun ja Jannen juttuja ja se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Nauroin miten "nalkutin" Jannelle pikkujutuista ja mietin että olisi voinut olla sanomattakin ja toisaalta taas nauroin sille mielikuvalle kun Janne hyvin selkeästi antoi mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja kun sain asiani selväksi totesi vaan " anna rakas hali ja tuu kaikkuun" , sillätavalla Janne reagoi minun nalkutukseeni, tuskin edes kuuli mitä sanoin. Aina kaikki riidat päättyivät tuttuun lauseeseen "anna hali". Se on ehkä se suurin syy siihen että meillä ei jäänyt mitään sanomatta. Elimme ihanaa arkea, kaikkine arjen askareineen, riitoineen, hyvine hetkineen. Mutta me rakastimme, koko sydämmestä, emme menneet riidoissa nukkumaan, kumpikin tiesi miten tärkeä ja rakas toinen on, emme pitäneet koskaan itsestään selvyytenä onneamme. Olemme kokeneet kovia asioita ja suhdetta ravistelevia asioita liittomme aikana ja kaikesta selvisimme, voittajina ja yhdessä. Meillä oli hyvä vuosi takana, paremminkin hyvät kolmevuotta.. vai oliko niitä neljä.. meillä meni siis loistavasti. Erosimme pakon sanelemana, ja sillä hetkellä elimme ja olimme vain toisiamme ja perhettämme varten. Ei ole kauniimpaa hetkeä lähteä, eikä parempaa aikaa, kuin se jolloin kaikki on hyvin tai loistavasti. Minulle jäi vain kauniita ja hyviä asioita kerrottavaksi, ei katkeruutta tai kaunaa. Janne tiesi miten rakastin, ja minä tiesin miten Janne rakasti ja voin kertoa sen pojillekkin yhä uudestaan ja uudestaan, Janne rakasti poikiaan, oli suorastaan hulluna heihin, ja Janne rakasti Jonnia. Meidän perheessä rakastettiin ja se kerrottiin, halattiin, elettiin.. Ja sitä haluan jatkaa. Haluan halata poikia, pitää sylissä, kertoa miten rakastan heitä. Miten tärkeitä he ovat. Haluan jatkaa siitä yksin mihin Jannen kanssa jäimme. Ja joka hetki Janne on minun mukanani, elämässäni, sydämmessäni.

Kiitos lukijani <3 että jaksatte kulkea tätä matkaa ja lukea pohdintoja kanssani, kiitos kommenteista täällä ja muualla, kiitos ystävilleni, kiitos Sinulle. Muistakaa rakastaa, muistakaa kertoa se toisillenne, riidelkää riitanne mutta muistakaa myös sopia ja halata. Olette kaikki arvokkaita.