Ihana kun Jonni on kotona. Enää muutama viikko ja sitten hän on aina kotona, tai niin aina kun tuollainen teini-ikäinen nyt vain voi olla kotona. Kaupungilla kavereiden kanssa on tässä tapauksessa yhtä kuin kotona. Mutta hän on seuranani illat ja aamut, ihana herätä koko perheen kanssa saman katon alta. Tosin tämä vaatii hirveästi totuttelua. Se että meidän perhe on minä ja pojat, Jonni, Jerry, Jaska ja minä.. Ihan normaalikokoinen perhe, menee varmaan aivan Suomalaisen keskivertoperheen mittoihin, mutta siltikin , vaikka kaikki ovat kotona, kaikki eivät ole. Isin paikka on tyhjä, ja se vaatii hirveästi ajatustyötä ja asian sisäistämistä, että sen hyväksyy ja oppii elämään pienenä perheenä, ilman isiä niin konkreettisesti kuin fyysisesti. Koen että minulle on tosi helpottavaa että on olemassa Jonni. Joka on jo niin iso että hänen kanssaa voi katsoa leffoja, (muitakin kun lastenleffoja), seurata jääkiekko-otteluita niin että voi jutella ja jännittää jonkun kanssa, vaikka se ei tosin eilen illalla auttanut vaikka miten jännitettiin ja pidettiin peukkuja. Kanada voitti kuitenkin.
Jonni kaipaa kovasti Jannea vielä, ehkä vähän samalla tavalla kuin minä. Isompi lapsi , niin ikävä on lähempänä aikuisen ikävää. Toisin kuin pikkupoikia auttaa arjen rutiinit, Jonnille ne tuovat Jannen konkreettisemmin mieleen. Jääkiekko-ottelu eilen illalla oli hänelle aika raskas, sanoi useasti miten tylsää on kun Janne ei ole mukana jännittämässä.. Sanoi että ei oteta illalla jätskiä kun Janne aina otti ja tulee paha mieli. Kuuntelee musiikkia ja etsii sitä Jannelle, kertoo että tykkää kuunnella nykyään surullista ja rauhallista musiikkia, että se rauhoittaa. Sanoin että kuuntelen itsekkin, ja välillä jopa sitä "menevämpääkääni" mutta se rauhallinen musiikki tuntuu paremmalle rauhoittaa myös mielen. Jonnissa näen paljon itseäni, ja Jonnin ikävä surettaa minua, koska tiedän millainen möykky hänen sisällään on. Ja jos oma lapsi kärsii on syy mikä tahansa, se satuttaa äitiä. Kuitenkin tiedän että Jonni selviää ja hänen on käytävä tämä asia omassa päässään itse läpi. Ja hienosti hän siitä on suoriutunutkin. Ja suoriutuu.. Olemme olleet onnekkaita kun olemme saaneet niin loistavia ihmisiä Jonnin ja perheemme ympärille auttamaan, ja olemaan tukena ja etsimään ratkaisuja. Heitä on paljon niin ammatillisella, kuin ystäväpuolella. Me selviämme , ja joka kerta kun Jonni tulee näen jo tapahtuneet muutokset ja aina pelkästään parempaan suuntaan. Ja äitinä on vielä lisättävä että poikani joka on aina ollut se joka menee kokeista rimaa hipoen läpi, on oikeissa olosuhteissa ja oikean diagnoosin saatuaan, saanut viimeisimmistä kokeista 8, 7, 7 !! Ja olen siitä hyvin ylpeä, nyt Jonnillakin on mahdollisuus.
Me olemme siis kaikki kotona, vaikka emme olekkaan.. miten kauan vielä se että koko perhe on kasassa aiheuttaa pienen haikeuden tunteen, piston sydämmessä.. Olemme mutta emme ole. Isi puuttuu.
