ADHD

Tänään saimme Jonnille ihan aikuisten oikeasti diagnoosin. Lapsellani on ADHD, tai ehkä paremminkin ADD ilman H (hypoa) ja lääkitys aloitetaan tänän samaisena iltana. Toivottavasti siitä on apua hänelle yhtä paljon kun on apua minulle siitä että sain tietää että en ole epäonnistunut äitinä tai kasvatuksessani, vaan mikään ei olisi voinut muuttaa tilannetta nyt kun testit on tehty. Aion ajankanssa tutkia kyseistä "muotisairautta" ja tutustua sen erilaisiin ilmenemis muotoihin. Olen aina ollut sitä mieltä että näitä diagnooseja tehdään vähän liiankin helposti, mutta nyt ei niin ollut. Jonni oli pitkällä tutkimusjaksolla nuorisopsykiatrisella, jossa ensin hoidettiin kriisi isäpuolen rakkaan "melkein kuin isän" poismenosta, surutyö tosin jatkuu mutta shokkivaihe on ohi ja asiaa voidaan käsitellä. Sen jälkeen päästiin tutkimaan taustalla olevaa ongelmaa. Jolle löytyi selitys kaikissa testeissä, jopa aivosähkökäyrä tuki vahvasti ADHD diagnoosia, siinä ei ole mitään epäselvää, vaan tilanne on yksinkertainen. Lapseni on sairas ja hän saa apua ja mieleni on rauhoittunut sen suhteen. Paljon on edessä vielä mutta nyt Jonni ei ole vaan se huonosti käyttäytyvä poika luokassa, häntä voidaan hoitaa, hänellä on diagnoosi. Äitinä olen iloinen Jonnin puolesta, VIHDOINKIN joku kuunteli meitä ja auttoi, ja minussa ei olekkaan mitään vikaa.

Olen miettinyt tämän päivän aikana että Janne lupasi aina järjestää meidän asiat, tuli mitä tahansa ja ahdisti minua miten paljon tahansa, hän lupasi niin tehdä.. Hän tekee niin yhä edelleen, hän järjesti Jonninkin asian.. Ilman Jannen pois menoa , ei olisi siskoni Jenni ollut meillä ja nähnyt kohtausta, ilman Jenniä ei olisi soitettu apua, ilman apua, joka tässä tapauksessa oli poliisi Jonni ei olis päässyt tarvitsemaansa hoitoon.. Ehkä joskus mutta ei vielä.. Janne pärjäsi Jonnin raivarien kanssa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti, me emme siskoni kanssa pärjänneet ja pienet pojat jäivät yksinään kun jouduimme Jonnia pitelemään pahan olon ja raivon aikana.. Nyt kuitenkin yhtäkkiä kaikki avautui, me saamme apua, siitä kiitän Jannea, Janne rakstaa meitä niin kovin että jopa kuolemansa jälkeen, tai ehkä sen avulla hän auttaa perhettään. Sellaista rakkautta ei moni perhe saa kokea. Eikä pidäkkään saada kokea, sitä että yksi perheenjäsenistä lähtee pois, mutta se että joku rakastaa perhettään niin kovasti että kirjaimellisesti auttaa heitä, jopa ajan ja rajan takaa.

Hetken aikaa minun oli helpompi olla, ja nytkin kun ajattelen Jonnia, onni ja ilo läikähtää rinnassani. Minun rakas esikoinen on vihdoin saanut apua ongelmaan ja vaivaan joka on kiusannut häntä neljävuotiaasta. Olisin toki toivonut että apu tulee aiemmin kun ongelma on niin selvä, mutta ehkä en osannut sitä yhtä määrätietoisesti hakea kuin olisi pitänyt, ja parasta tässä on että "parempi myöhään kun ei milloinkaan", minun rakas esikoiseni sai vihdoin sen avun mitä on pyytänyt ja mitä ollaan haettu, Sen suhteen suunta ei voi olla kuin ylöspäin <3 !
Jonni ja "serkkupoika" Jasper , ihania kumpikin <3