Onnellinen minä !

Jotain mukavaa ja positiivista tähän kuuhun. Se kamala päivä meni jo, ja hyvä niin!! Oli ehkä vaikeampi virallinen päivä kun viimevuonna, mutta selvisin mallikkaasti. En ehkä itkuitta, mutta ei kai sitä kukaan odotakkaan. Olen taas yhden vuoden vahvempi ihminen ja nainen.En voi kuitenkaan sanoa että olen taas selvinnyt yhdestä vuodesta. Minun vuodessani ei ollut mitään selviämistä, minulla oli hieno vuosi, ja nautin siitä ja olen onnellinen että sain sen elää. Viimevuonna tapahtui kaikkea kivaa, ja mahtavaa. Tänävuonna tapahtuu myös. Jokavuosi tapahtuu, jos vaan näkee asiat onnellisuuden kautta. Jotain hyvää tapahtuu aina, on se miten pientä tahansa. Olisi hyvä miettiä joka päivä edes yksi iloinen asia, parantaa mieltä ja vähentää ryppyjä. Minun iloinen asiani on tänään: NÄIN JÄÄTELÖKIOSKIN, se ei ollut vielä auki, mutta siinä se nökötti samassa paikassa kuin viimekesänä. Se on nyt sitten virallisesti kevät kun jäätelökin tulee katukuvaan, ihan mahtavaa!!

Minun siskoni Jenni, on valmistunut musiikin aineopettajaksi. Olen ylpeä hänestä! Kävin eilen heidän ryhmänsä päätöskonsertissa, ja oli aika mahtavaa. Toinen toistaan parempia kappaleita, ja kaikki aivan erilaisia. Nautin todella, ja aika kului kuin siivillä. Olisi voinut kuunnella lisääkin. Onnea Jenni, vielä kerran!! Siellä istuessani äidin ja toisen siskoni Riikan välissä mietin elämääni. Tässä minä nyt olen, pääsin siskoni konserttiin, asun lähellä kaikkia näitä ihmisiä, voin tavata heidät koska tahansa, ihan mahtavaa! Syy miksi muutin Raumalle on edelleen surullinen, se kaikki mitä tapahtui oli väärin ja liian aikaisin, mutta siitä seurasi minulle ja perheelleni paljon hyvää. Sain mahdollisuuden tähän mitä minulla on nyt. Jos en ihan sataa kertaa ole sitä vielä sanonut niin sanon nyt, olen valtavan onnellinen että muutin tänne. Ehkä tämän uuden elämäni ensimmäinen loistava päätös. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muitakin loistavia päätöksiä, luonnollisesti, mutta tämä oli ensimmäinen. Olen tehnyt ehkä huonojakin päätöksiä, mutta ne kuuluvat elämään. Tärkeimmät päätökseni ovat kuitenkin loistavia, ja sen takia minun on nyt hyvä olla ja elää.

Niin Sami, hän ansaitsee oman kiitoksensa. Olisin varmasti jossakin hullujen huoneella lepositeisiin kahlittuna ilman häntä. En varmasti olisi selvinnyt arjesta näin hyvin, enkä surutyöstäni ilman Samia. Eilen Jonni soitti kun olin matkalla Turkuun, että mopoauton kanssa on ongelmia, miten minä voisin auttaa, heti iski paniikki, en ole paikalla. Myöhemmin kyllä mietin etten olisi voinut auttaa vaikka olisinkin ollut paikalla. Sami oli Jerryn harkoissa ja Jaska oli mukana, tottakai kun minä olin reissussa. Hän siis hoiti molemmat pienet pojat, ja harkkojen jälkeen auttoi Jonnia mopoauton kanssa, ja hoiti pojat nukkumaan... Olin hämilläni tästä ajatuksesta. Minä olen konsertissa ja se on ihan ok, joku muu huolehtii arkisista asioista sinäaikana. Mietin myös että jos en olisi lähtenyt Raumalle, emme ehkä koskaan olisi tavanneet. Jotenkin vahvasti tuntuu siltä että näin piti tapahtua, minun piti lähteä, meidän piti tavata, kaikella on tarkoitus, niillä vaikeillakin asioilla, hyväksyi ne tai ei, niillä on tarkoitus. Jokaisella elämällä on tarkoitus.

Nyt minä odotan kevättä ja kesää ! Alan bongailla muitakin "muuttolintuja" kun jädekioskin, kukkia, perhosia, itikoita (yök) ja iloisempia ilmeitä ihmisten kasvoilla, kaikista poliittisista päätöksistä huolimatta. Toivoa, uskoa ja rakkautta <3 sitä kaikkea mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Toivoa teille tällepäivälle, uskoa huomiseen ja rakkautta jokaiseen hetkeen. Höpö höpö kirjoitus, onnelliselta ihmiseltä.

Yllä Jerry alla Jaska jädellä viimekesänä.

"Hei älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot..." Kuka minä olen?

Se on sitten kohta täällä, 19.3. on keskiviikkona. En saa ajatuksia siitä pois. Mieli palaa siihen mitä oli kaksivuotta sitten tähän aikaan. Muistan mitä Janne söi viimeisen kerran ruuaksi, muistan mitä tehtiin ja syötiin illalla, muistan sen tarkasti kuin eilisen päivän. Suurimpina tunteina ovat ehkä suru, ikävä ja yhtenä suurena on pelko. Suren pieniä poikiani, jotka kaipaavat isää. Varsinkin Jerry on viimeaikoina kovin kaivannut, suren sitä että en voi antaa pojille isää takaisin, vaikka he pyytäisivät, lasten ikävä sattuu. Pelko kuvastuu niistä hetkistä jotka muistan, muistan että kaiken piti olla hyvin, muistan iloiset pojat ja muistan onnellisen isän, sitten kaikki oli poissa. Jerry kertoi eilen muistonsa. Sanoi että hän muistaa miten Jaska aina sanoi "isi tulee pian kotiin" ja että äiti, mamma, täti kuka milloinkin kertoi ettei isi tule. Jerryä alkoi itkettää, minua itkettää, Jerry muistaa myös sen ajan millaista oli heti Jannen kuoltua. Se on surullista, en haluaisi, en halua että lapseni joutuu kokemaan sitä, jos ei ole pakko. Itsekästä ja moni voisi ajatella että on hyvä muistaa. Isä on hyvä muistaa, jos muistikuvia kerran on, mutta surua ja ikävää en toivoisi heidän muistavan. Äitinä se on vaikea kestää.

Olen miettinyt surutyötä muutenkin. Kriisiteorioissa kerrotaan että lähes kaikki tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset muuttuvat. Varsinkin elämänarvot menevät uusiksi. Itse koen sen hyvin vahvasti. Olen huomannut että jotkut ennen ehkä hassut ja hauskat jutut saattavat ärsyttää, ihmisten välinpitämättömyys ja itseriittoisuus ärsyttää, jotkut ystävät ovat nykyään vain kavereita, ja joistakin kavereista on tullut sydänystäviä. Osa vanhoista ystävistä on entistä läheisempiä, toisten kanssa en ole ollenkaan tekemisissä. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään näistä ystävistä. Se johtuu myös minusta. Minä en ole enää se sama ihminen, enkä tule koskaan olemaankaan. Minulle tapahtui jotain joka muutti kaiken, tällainen olen nyt ja hyvä niin. Mielestäni en missään nimessä ole muuttunut huonompaan suuntaan. Osaan arvostaa asioita joihin ennen en ehkä kiinnittänyt huomiota. Surutyön tekemisen lisäksi ihminen tai ainakin minä olen joutunut tutustumaan uuteen itseeni. Oppimaan elämän itseni kanssa tällaisena ihmisenä. Jokainen muuttuu elämän aikana, toiset vähemmän toiset enemmän, mutta varsinkin suuret tragediat muuttaa ihmistä vääjäämättä. Halusi tämä ihminen tai hänen ystävänsä muuta niin asialle ei voi mitään. Siksi toivon että mietitte ennen kun menette sanomaan toiselle " Voi kun sä oot muuttunut niin kauheesti, koska sä palaat ennalleen..." Vastaus tulee olemaan "En koskaan, olen nyt tällainen kuin olen, enkä voi sille mitään, enkä edes halua voida." . Joidenkin on vaikea hyväksyä muutos ihmisessä, joidenkin on vaikea hyväksyä muutos itsessään. Kuitenkin sen kanssa on opittava elämään, ja minä ainakin herään joka aamu tyytyväisenä siihen mitä olen nyt. Toivon sitä meille jokaiselle, hyväksyvää armollista asennetta omaa itseään kohtaan. Elämä muuttaa, mutta muutos voi olla positiivistakin.

Samin kanssa on mennyt edelleen hyvin. Ollaan nyt vuosi asuttu saman katon alla, ja jokapäivä tuntuu hyvältä. Eletään sitä normaalia lapsiperheen arkea, joka ei ehkä vielä parivuotta sitten Samille ollut niin normaalia. Hatunnosto hänelle siitä miten hyvin hän on paikkansa ottanut ja miten onnelliseksi tekee meidät kaikki. Minut ja pojat! Eniten ilahduttaa se että Sami sanoo usein "Meidän pojat" . Ei Jaska tai Jerry tai Jonni erikseen, vaan meidän pojat. Jään aina sitä miettimään kun hän niin sanoo, ei ehkä olisi itsestään selvyys kaikille, mutta hänelle on. Tuntuu aika hienolle, että senkin kautta tiedän että hän on todellakin ottanut koko paketin, ei vaan suhdetta minuun. Ymmärtänyt mitä siihen "kauppaan" kuuluu. Tuntuu aika hienolta että jos ihmien ei tiedä, ei hän voi mistään päätellä että me emme ole sellainen keskiverto ydinperhe jota kirjoissa kuvataan. Kaukana siitä, mutta olemme toimiva perhe, jossa asuu onnellisia ihmisiä joilla on lupa olla sitä mitä ovat. On paljon rakkautta ja lämpöä ja ennenkaikkea turvallisuutta. Tällaisen perheen avulla selviän tästäkin alkuviikosta ihan varmasti. Katsotaan millainen olo on vuoden päästä, millainen elämäntilanne. Mutta sen aika on vasta vuoden päästä, ei vielä ja hyvä niin <3 !

Ihanaa aurinkoista alkuviikkoa kaikille lukijoille. Olkaa rohkeasti sitä mitä olette, mutta muistakaa kunnitoittaa myös muitten oikeutta siihen!

Musta ja sateinen maaliskuu 2014

Maaliskuu, ja sataa vettä, taivaan täydeltä. Huomaan ahdistuvani taas tästä kuukaudesta. Samoin kun viimeksi, huomasin että ahdistus on tullut yllätten, hiipinyt pikkuhiljaa elämääni. Unina, tunteina, palana kurkussa, ikävänä, suurina kysymyksinä, suruna, tunteena siitä että elämä on epäreilua. Niinhän se onkin, ei elämä ole reilua, mikään ei iske kovemmin kuin elämä, ja silti se on kallisarvoista ja ihanaa, koska ihan aina, kaiken surun ja murheen keskellä jossakin siintää valoa ja lämpöä, minulla on aina ollut syytä elää, onneksi. Siksi olen päässyt elämässäni siihen mihin olen päässyt, onnellisuuden olotilaan, joka on pääsääntöisesti elämässäni läsnä nykyään.

Mikä minua sitten ahdistaa, tiedän sen itse, mutta tunteita on vaikea selittää tai kirjoittaa ulos. Suurin syy on pelko.Ajatukset kulkevat sinne mitä oli kaksivuotta sitten, huomaan pelkääväni Jannen kuolemaa nyt hieman samalla tavalla kuin joskus olen pelännyt omaani. Minua pelottaa ajatella tätä samaa hetkeä, mutta kaksi vuotta sitten, pelkään siis kuolemaa, elän ne hetket ja päivät yhä uudelleen, kunnes kaikki pystähtyy 19.3. aamulla ja kipu ja ahdistus helpottaa. En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui sen jälkeen, en edes halua muistaa mitä se teki perheellemme, mitä kaikkea poikien kanssa alettiin käydä läpi. On pelottava muistaa hetkiä jotka olivat niin mustia ja epätoivoisia, että pohjalta ei valoa näkynyt vaikka miten yritti katsoa. Niin pelottavia, ettei koskaan uskonut selviävänsä, kipua, vääryyttä, ahdistusta, ikävää. Tunteita jotka iskevät tajuntaan, halusit tai et. Siinä hetkessä kun syöminenkin vaati ponnisteluja, hengittäminen oli oma työnsä minun siskoni <3 tekivät keittoa, pakottivat syömään, totesivat kerta toisensa jälkeen vuoteeni vierellä että tämä ei ole unta, tämä on väärin mutta tämä on totta, tuntui julmalta, miksi sanoa noin kun sattuu, en tiedä miten kovasti heihin on sattunut toistaa samaa kerta toisensa jälkeen kun olisin toivonut että joku sanoisi että, tämä on unta, nuku pahamieli pois, sitten on kaikki hyvin. Minun siskoni ja äiti tekivät minulle valtavan palveluksen toistamalla kerta toisensa jälkeen kaiken olevan totta, pikkuhiljaa aloin uskoa sen itsekkin, missään vaiheessa he eivät jättäneet minua yksin selviämään totuuden kanssa, kokoajan joku tuki ja auttoi. Kertaakaan en muista kenenkään heistä itkenee vieressäni, he olivat lähellä, auttoivat ja tukivat. Tiedän kuitenkin heidän itkenee, tiedän Jennin pysähtyneen linja-autopysäkille matkalla luokseni, ikemään omaa suruaan, minulle näyttäytyi vain siskot ja äiti jotka kestävät kyllä, minun kipuni ja omansa kuin sankarit. Tukien, antaen turvaa, auttaen. Tänään koulussa opettaja sanoi, "vanhempi ei koskaan lakkaa olemasta vanhempi, jos lapsi tarvitsee hän auttaa" , tämä kävi toteen kun soitin äidilleni Jannen kuolleen, äiti kasasi hetken itseään puhelumme jälkeen, ja lähti ajamaan, nappasi Marjan mukaan Jyväskylästä ja tuli luokseni. 400km melkein samalta istumalta, auttamaan minua, mietin että samalla tavalla minä olin edelleen se lapsi, jotain hirveää on tapahtunut, kenelle soitan, kello on kuusi aamulla, vain yksi numero puhelimessa, äiti, vain pieni hetki siihen kun voin päästää kaiken käsistäni "äiti, Janne on kuollut, auta minua".

Kaikkia näitä tunteita ja ajatuksia käyn läpi näköjään myös tänävuonna ja ilmeisesti niin tulee olemaan myös ensivuonna. En pidä maaliskuusta, ei ole talvi, eikä ole kesä, ei edes kevät. Olen alkanut näkemään taas unia. Unia joissa menetän perheeni jonka taas olen saanut, herään omaan epätoivooni ja itkuuni, olen myös nähnyt unia asioista jotka jäivät selvittämättä. Asioista jotka jättivät syvät arvet sisälleni, jotka olisi pitänyt selvittää. Olen aina sanonut että kaikki tuli sanottua Jannelle ja hyvä niin, niin tulikin. Kaikkea ei kuitenkaan ollut selvitetty, miten olisi voitu, koska ne ovat heränneet vasta vuosien jälkeen kummittelemaan, toivoisin niin että voisin selvittää ne kasvotusten, kysyä kasvotusten, voisin saada edes jonkun vastauksen, toivoisin unien loppuvan. Tiedän että aikanaan nekin jättävät minut rauhaan, olen puhunut näistä asioista Samille ja Jennille, he tietävät, helpottaa kun saa ulos, joten joskus on niidenkin aika hävitä. Toivottavasti sen aika on pian, kun saan jättää nämä taakseni. Nekin siirtyvät muistoiksi joissa ehkä joskus on kultareunat ja kipeimmät häviävät. Voin taas hengittää vapaammin.

Minulla on ollut onnea, minä olen saanut tehdä surutyöni turvallisessa ympäristössä, läheisteni, ystävieni ja myöhemmin Samin kanssa. Nämä ihmiset ovat kuunnelleet mutta samalla "pakottaneet" elämään, ovat antaneet mahdollisuuden romahtaa, mutta "vaatineet" elämään kiinni tarrautumista. Minä en ole jäänyt suruni vangiksi ja sairastunut itse suruun. Minä katson tulevaa kevättä, katson tulevaa elämääni onnellisena. Voin sanoa löytäneeni sen mitä en ikinä uskonut löytäväni, olen löytänyt elämän jota en uskonut olevan olemassakaan. Silti ihmisen mielen koukeroista kertoo se että maaliskuun alku on minulle tänäkinvuonna todella rankka, ja on ehkä vielä ensivuonnakin. Kuitenkaan en pelkää sitä, sekin kuuluu elämään, jotta voi nauttia tulevaisuudesta on opittava hyväksymään menneisyys. Sitä minä opettelen vielä nyt kahdenkin vuoden jälkeen. Sen kuitenkin olen oppinut että elämä on kallisarvoinen, ja mikään "täydellisen" elämän tavoittelussa ei ole niin tärkeää että ikinä haluaisin satuttaa läheisiäni, tai pettää heidän luottamuksensa. Parasta mitä ihmisellä on , on ne läheiset ja rakkaat. Jos ajattelet mielessäsi tekeväsi jotain päätöntä, mieti, onko se sen arvoista. Haluatko satuttaa läheisiäsi ja sitäkautta itseäsi? Ihanaa viikonloppua kaikille !