Se on sitten kohta täällä, 19.3. on keskiviikkona. En saa ajatuksia siitä pois. Mieli palaa siihen mitä oli kaksivuotta sitten tähän aikaan. Muistan mitä Janne söi viimeisen kerran ruuaksi, muistan mitä tehtiin ja syötiin illalla, muistan sen tarkasti kuin eilisen päivän. Suurimpina tunteina ovat ehkä suru, ikävä ja yhtenä suurena on pelko. Suren pieniä poikiani, jotka kaipaavat isää. Varsinkin Jerry on viimeaikoina kovin kaivannut, suren sitä että en voi antaa pojille isää takaisin, vaikka he pyytäisivät, lasten ikävä sattuu. Pelko kuvastuu niistä hetkistä jotka muistan, muistan että kaiken piti olla hyvin, muistan iloiset pojat ja muistan onnellisen isän, sitten kaikki oli poissa. Jerry kertoi eilen muistonsa. Sanoi että hän muistaa miten Jaska aina sanoi "isi tulee pian kotiin" ja että äiti, mamma, täti kuka milloinkin kertoi ettei isi tule. Jerryä alkoi itkettää, minua itkettää, Jerry muistaa myös sen ajan millaista oli heti Jannen kuoltua. Se on surullista, en haluaisi, en halua että lapseni joutuu kokemaan sitä, jos ei ole pakko. Itsekästä ja moni voisi ajatella että on hyvä muistaa. Isä on hyvä muistaa, jos muistikuvia kerran on, mutta surua ja ikävää en toivoisi heidän muistavan. Äitinä se on vaikea kestää.
Olen miettinyt surutyötä muutenkin. Kriisiteorioissa kerrotaan että lähes kaikki tällaisessa tilanteessa olevat ihmiset muuttuvat. Varsinkin elämänarvot menevät uusiksi. Itse koen sen hyvin vahvasti. Olen huomannut että jotkut ennen ehkä hassut ja hauskat jutut saattavat ärsyttää, ihmisten välinpitämättömyys ja itseriittoisuus ärsyttää, jotkut ystävät ovat nykyään vain kavereita, ja joistakin kavereista on tullut sydänystäviä. Osa vanhoista ystävistä on entistä läheisempiä, toisten kanssa en ole ollenkaan tekemisissä. Se ei kuitenkaan johdu pelkästään näistä ystävistä. Se johtuu myös minusta. Minä en ole enää se sama ihminen, enkä tule koskaan olemaankaan. Minulle tapahtui jotain joka muutti kaiken, tällainen olen nyt ja hyvä niin. Mielestäni en missään nimessä ole muuttunut huonompaan suuntaan. Osaan arvostaa asioita joihin ennen en ehkä kiinnittänyt huomiota. Surutyön tekemisen lisäksi ihminen tai ainakin minä olen joutunut tutustumaan uuteen itseeni. Oppimaan elämän itseni kanssa tällaisena ihmisenä. Jokainen muuttuu elämän aikana, toiset vähemmän toiset enemmän, mutta varsinkin suuret tragediat muuttaa ihmistä vääjäämättä. Halusi tämä ihminen tai hänen ystävänsä muuta niin asialle ei voi mitään. Siksi toivon että mietitte ennen kun menette sanomaan toiselle " Voi kun sä oot muuttunut niin kauheesti, koska sä palaat ennalleen..." Vastaus tulee olemaan "En koskaan, olen nyt tällainen kuin olen, enkä voi sille mitään, enkä edes halua voida." . Joidenkin on vaikea hyväksyä muutos ihmisessä, joidenkin on vaikea hyväksyä muutos itsessään. Kuitenkin sen kanssa on opittava elämään, ja minä ainakin herään joka aamu tyytyväisenä siihen mitä olen nyt. Toivon sitä meille jokaiselle, hyväksyvää armollista asennetta omaa itseään kohtaan. Elämä muuttaa, mutta muutos voi olla positiivistakin.
Samin kanssa on mennyt edelleen hyvin. Ollaan nyt vuosi asuttu saman katon alla, ja jokapäivä tuntuu hyvältä. Eletään sitä normaalia lapsiperheen arkea, joka ei ehkä vielä parivuotta sitten Samille ollut niin normaalia. Hatunnosto hänelle siitä miten hyvin hän on paikkansa ottanut ja miten onnelliseksi tekee meidät kaikki. Minut ja pojat! Eniten ilahduttaa se että Sami sanoo usein "Meidän pojat" . Ei Jaska tai Jerry tai Jonni erikseen, vaan meidän pojat. Jään aina sitä miettimään kun hän niin sanoo, ei ehkä olisi itsestään selvyys kaikille, mutta hänelle on. Tuntuu aika hienolle, että senkin kautta tiedän että hän on todellakin ottanut koko paketin, ei vaan suhdetta minuun. Ymmärtänyt mitä siihen "kauppaan" kuuluu. Tuntuu aika hienolta että jos ihmien ei tiedä, ei hän voi mistään päätellä että me emme ole sellainen keskiverto ydinperhe jota kirjoissa kuvataan. Kaukana siitä, mutta olemme toimiva perhe, jossa asuu onnellisia ihmisiä joilla on lupa olla sitä mitä ovat. On paljon rakkautta ja lämpöä ja ennenkaikkea turvallisuutta. Tällaisen perheen avulla selviän tästäkin alkuviikosta ihan varmasti. Katsotaan millainen olo on vuoden päästä, millainen elämäntilanne. Mutta sen aika on vasta vuoden päästä, ei vielä ja hyvä niin <3 !
Ihanaa aurinkoista alkuviikkoa kaikille lukijoille. Olkaa rohkeasti sitä mitä olette, mutta muistakaa kunnitoittaa myös muitten oikeutta siihen!