Hei, voisitko sinä tulla..? Tai sinä, jolla on niin vahva mielipide kaikkeen?

Olis ihan hirveesti asiaa ja toisaalta taas ei mitään järkevää. Ollaan kotona, Jonni on sairastellut jo viimeviikosta asti ja eilen tuli Jerry kipeäksi ja tänään näyttää Jaskan kuumemittari 37,2 eli vasta lämpöä, mutta varmaan se tauti Jaskallekkin tulee. Itsellä on lämpöä ja jäätävä päänsärky, mutta suht tolpillani kuitenkin olen. Melko haastavaa tämä sairastelu, ihan esimmäisenä on se että olisi niin kiva kun voisi soittaa Jannelle ja kertoa mikä on tilanne. Voisi laittaa tekstiviestiä jos oikein tuntuu itsestä kurjalta. Voisi sopia, ole sinä tänään kotona, minä hoidan huomenna, kun sinulla on tärkeä meno.. Nytpä ei voi.. Minulla on huomenna tentti, jonne pitää mennä jos ei halua alottaa koulua uusinnoilla. Laitoin kuudelle lapsenvahdille viestin, joille ei sopinut kellellään, ja se on normaalia, hehän ovat koulussa ja töissä myös. Valjastin perheeni, ja Samin auttamaan minua, ja lopulta sainkin lapsenvahdin. Kiitos ihanien apujoukkojen <3 ! Kuitenkin olin aivan poikki, miksi kaiken pitää olla niin kamalan vaikeaa, miksi ei vaan voi sopia lasten isän kanssa, "minun on mentävä, ole sinä tänään kotona.." ! Tuntuu epäreilulta ja ahdistavalta. Nyt kuitenkin asiat on hyvin ja kaikinpuolin tämä oli muuten hyvä viikko sairastua, kouluakin ajatellen.

Tavallisia arjen asioita todella osaa arvostaa sitten kun ne on viety lopullisesti pois. Ei tarvitsekkaan selvitä viikosta, kun mies on töissä jossain muualla joskus, tarvitsee selvitä ihan kaikesta aina rakas ja isi ei tule enää kotiin kantamaan omaa osaansa. Onneksi on tukijoukkoja jotka ovat valmiita auttamaan. Muuten olisin todella pulassa.

Haluaisin niin taas perheen kasaan.. haluaisin ajatella tulevaisuutta luottavaisena. Joskus häviävän pienen hetken, ajattelen että kohta Janne tulee kotiin, kohta minä voin lähteä kauppaan, kampaajalle, mihin tahansa ilman valtavia järjestelyjä ja avun pyytelyjä. Ei Janne kuitenkaan tule, ei voi vaikka haluaisikin.

Eniten on viimeaikoina alkanut rasittaa arvostelu. Minun puolituttuni, jotkut Jannen kaverit ovat aika ilkeästikkin arvostelleet elämääni. Aloitetaan viesti "tiedän että sinulla on vaikeaa, mutta.." Sitten kerrotaan että on aika kurjaa huomata että olen unohtanut Jannen ja siirtynyt eteenpäin, ja että on tekopyhää joskus kertoa kaipaavansa kun todellisuudessa on uudessa suhteessa. Nämä viestit ovat lisääntyneet hirveästi, ja yritän olla välittämättä, mutta aina ei pysty. Pelottaa tehdä suunnitelmia ja haaveilla tulevasta kun tietää että jostain tulee "puukkoa selkään" heti. Kuitenkaan kukaan näistä ei ole käynyt luonani, auttanut minua, vienyt poikia luistelemaan, tehnyt yhtään mitään, eikä tarvitse, mutta minun mielestäni heillä ei ole oikeutta puuttua elämääni. Mielestäni on jopa julmaa vetää mattoa kun vihdoinkin yritän suunnitella elämääni eteenpäin ja olen saanut mahdollisuuden olla onnellinen. Luulen että se kun aikaa on kulunut kohta vuosi saa ihmiset puhumaan suunsa puhtaaksi, ajattelevat että enää en sure ja minulle voi sanoa kaikkea.. En ole näihin viesteihin vastannut enkä niistä kellekkään kertonutkaan, ennen kuin nyt.. ohimennen viitannut niihin joskus. Jokaisen olen kuitenkin lukenut ja jokainen on minua satuttanut.

Olen kerännyt voimia, ja aion lähitulevaisuudessa tehdä asioita joita itse haluan. Haluan ajatella tulevaisuutta, suunnitella ja haaveilla ja toteuttaa haaveitani. Olen päättänyt että en anna arvostelun loukata, vaikka tiedän että se loukkaa.. mutta yritän olla välittämättä. Rakastan Jannea aina, mutta Janne ei ole täällä. En ole unohtanut häntä, ja suren ja ikävöin, mutta jos joku kaveri jostain tai muutamakin, on valmis arvostelemaan ja puhumaan jeesustelusta, tervetuloa auttamaan meidän arkea, tervetuloa katsomaan miten Janne on elämässämme mukana.

Kiitos Jennille, Samille, perheelle, avusta jota sain tänään kun sitä tarvitsin. Kiitos teille jotka ette katso tarpeelliseksi tuomita minua ja arvostella. Tai jos haluatte niin tehdä, pyydän tehkää se selkäni takana, en halua enää niitä viestejä..

Mukavaa viikkoa kaikille, pysykää terveinä !!

APUA blogin jälkeen sitten sopii KIITOS !

Ihan aluksi haluan kiittää kaikkia niitä jotka laitoitte viestiä blogin kirjoittamisen jälkeen. Vaikka vaan muutaman sanan tai lauseen, tekstarilla, Whats Upilla, mesellä.. niitä viestejä tuli paljon, ja olen tosi kiitollinen ja onnellinen jokaisesta niistä. Hämmästyin kun niitä alkoi tulla. Mikään blogini, Jannen kuolinaamun läpikäyntiä lukuunottamatta, ei ole saanut aikaan moista reaktiota ja samanlaista lukijamäärää. Parasta kaikessa oli se että viestejä tuli paljon sellaisia joissa sanottiin jotenkin näin, että : "ihana kun uskallat sanoa ääneen tästä, meilläkin on..." ja sitten kerrottiin mitä omassa perheessä ja omien lapsien kanssa on ollut. Moni pahoitteli kuormittamisestani, kun omia asioitaan jakaa, mutta ei se niin ole, tuntui hyvältä, en ole varmastikkaan maailman ainoa äiti joka elämäntilanteen takia tai jonkun muun syyn takia ei vaan yhtäkkiä enää vaan jaksakkaan. Blogin jälkeiset yhteydenotot tutummilta ja vieraammilta todisti sen. Minua pelotti kertoa aiheesta, mutta nyt olen tyytyväinen. Kaikenlisäksi Jonnin asiat ovat nyt lähteneet hienosti liikkeelle. Pitkä matka on edessä, mutta apua saadaan, toivoa on ja ennenkaikkea tukea on. Helille Rantasalmelle vielä erityiskiitos. Sinä kommentoit parilla lauseella, mutta ne olivat tosi rohkaisevia ja tärkeitä minulle <3 muistan ne aina!! Sitävarten minä tätä blogia kirjoitan. Itselleni terapiana ja toivon että jollekkin toiselle apuna, ehkä joskus..

Olen lukenut viimeaikoina paljon kirjallisuutta tällaisen trauman käsittelystä, ja se on avannut silmiäni. Pelkoni tulevaisuutta kohtaan, ja se että en uskalla tehdä suunnitelmia onkin aivan normaalia. Niin kuuluukin olla. Joskus pieninä palasina, usko tulevaan ja toivo tulevasta, ennen kaikkea luottamus tulevaa kohtaan palaa, mutta ei vielä, tai sitten käy niin että se ei kokonaan palaa ikinä, mutta kaikki tämä onkin normaalia, pakko olla kun luin itse siitä kirjasta. Eikö se silloin ole totta? Silti on paljon matkaa jäljellä, mutta helpottaa tietää ettei ole hullu. Joskus tuntuu että olen, sekaisin kuin seinäkello, mutta sitten tulee rauhallisempi aika, jossain tuolla, se varmasti tulee.

Minun pitää keskittyä niihin asioihin jotka tuovat tässä hetkessä onnellisuutta. Rauhallinen ilta kotona, lasi viiniä, hyvää ruokaa, rakkaat ihmiset ja sitten se minun juttuni, eli koulu. Koulu on arkipäivän pakopaikka johonkin omaan. Juuri juttelin ystäväni kanssa ja hän taas kerran ihmetteli, miksi tein näin, miksi jätän urani kaupanalalla miksi tyydyn opintotukeen, miksi menen vaikeimman kautta kun helpommallakin pääsisi. Vastasin että jos menen helpoimman kautta en ikinä pääse tekemään työtä jota tahdon tehdä, enkä ikinä valmistu sairaanhoitajaksi. Olen 37 vuotias, minun on aika tehdä jotain mitä itse haluan ja tahdon. Kyllä minä vielä töihinkin ehdin. Kaikille se ei sovi, en tiedä mistä se johtuu että jotkut kokevat olevansa sellaisessa asemassa että voivat arvostella valintojani. En minäkään arvostele heidän.

Nyt meillä tuntuisi olevan rauhallisempi viikonloppu.. Sitä olen toivonut jo pitkään. Nautin siis siitä täysin rinnoin. Mukavaa lauantaita myös kaikille lukijoille, ystäville ja besser wissereille, ihan jokaiselle. Nauttikaa vapaista ja elämästä.

APUA!

On ollut vähän hankalaa kotona. Olen ollut ihan loppu kaiken surun ja pahanmielen ja huolen keskellä. Tuntuu että ainut asia mikä pitää järjissään on se että voin käydä koulussa. Se on "pakopaikka" kaiken keskellä. Jonnin kanssa on hirmu vaikeaa, seinät kaatuvat päälle ja joutuu venymään ja paukkumaan, repimään itselleen voimia joita ei oikeasti edes ole. Mutta äidin on pakko, vai onko, voiko nostaa kädet pystyyn ja sanoa en jaksa, enkä pysty, auttakaa meitä. Jokainen joka on äiti tietää että se että myöntää olevansa sillä hetkellä liian heikko olemaan paras mahdollinen vanhempi lapselleen, myöntää että tästä en nyt selviä, tarvitsen apua, on valtava kynnys. Voisi jopa ajatella että jonkinlainen tabu Suomessa. Täällä jokainen hoitaa omat ongelmansa, apua pyydetään ehkä perheeltä, mutta ammattiapua pelätään.. Niin pelkäsin minäkin.

Maanantai-iltana kaikki romahti, tuli se seinä eteen jonka yli ei päässyt kiipeämään, eikä sitä voinut ohittaakaan. Voimat loppuivat, istuin ja itkin, toivoin että kuolisin pois ettei olisi niin paha olla, että olisi jo minun vuoroni. Myöhemmin pelästyin, minunkin elämäni on arvokas, miten voin ajatella noin, silti siinä istuessani ja itkiessäni, odotin epätoivoisesti että jotain tapahtuu, minä pääsisin pois. "Puhuin" Jannelle, pyysin kotiin, käskin lopettaa leikkimisen ja tulisi vaan kotiin, auttaisi edes.. Mutta siinä minä istuin, eikä se ollut vielä minun aikani, ja toivottavasti ei ole vielä pitkään aikaan. Ahdstus kasvoi, tajusin että jos lapseni tarvitsee, minun on autettava, mutta samalla tajusin että en pysty, en jaksa. Pelottava tunne sisällä.. kuka jaksaa kuka pystyy.. keneltä voi pyytää apua? Soitin äidilleni, en tee sitä mielelläni, hänellä on omat murheensa, mutta mihinkä muualle sitä 37 vuotias tytär soittaisi hädän tullen kuin äidilleen. Onneksi äiti ymmärsi heti, että olen tosissani, etten enää jaksa. Äiti alkoi järjestää apua, ja jo tänään oli ensimmäinen psyka, jossa Jonnin lääkitystä tarkastettiin, aika psykoterapiaan tulossa ja perhetyökin saatu aluilleen. Jokapaikassa ollaan oltu valtavan ystävällisiä, ihmetelty miten olemme selvinneet, tai miten minä olen yleensäkin järjissäni, apua saa siis, on oltava vaan ehdoton ja vaativa, on tehtävä kaikkensa, ja jos ei voimat riitä on pyydettävä apua.

Meillä on paljon vielä edessä, ja olen hiukan katkera kaikesta.. Minulle on tullut miksi minä? miksi juuri nyt? miksi ikinä? kysymyksiä. Toivon että olisin ollut rehellisempi läheisilleni, siskoilleni, perheelleni, olisin oikeasti kertonut mikä tilanne on, en ole vaan pystynyt, olen hymyillyt ja ollut "onnellinen" ja hokenut "kyllä tämä tästä". Ei se nyt ihan mennyt kuin elokuvissa, ei likimainkaan. Olen ollut todella kovilla esikoiseni kanssa, jolla on oma surunsa ja omat ongelmansa, olen joutunut perumaan menoja viimehetkellä, olen elänyt veitsenterällä.. mitä nyt taas, mitä seuraavaksi, ja samalla olen surrut ja ikävöinyt Jannea. Syyttänytkin, miksi teki näin ja miksi ei tule kotiin.

Olen ollut mahdoton, ja ilkeä, ja kurjaa seuraa, iloton ja itkuinen kotona. Haluan pyytää anteeksi kaikilta niiltä joita tiedän että käytökseni on loukannut, eniten Samilta joka kaikesta huolimatta on pysynyt vierelläni. Kaikille haluan sanoa että ei ole väärin pyytää apua, eikä lastesuojelua, sosiaalitoimea tai muita tahoja tarvitse pelätä, muistakaa että siellä on ihmisiä jotka aidosti haluavat auttaa.

Sami, siskot, äiti, isä, ystävät, koulukaverit, olette kaikki hienoja ihmisiä, on tärkeää että juuri te olette elämässäni, on tärkeää että ihmiset välittävät, nauravat ja tukevat toisiaan. Inhoan lausetta, kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa, PASKAN MARJAT sanon minä, mutta yhdessä selviää monesta. Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja hei mikä ei tapa se vahvistaa.. ;) !



Kuva on toissajuhannukselta <3 tällaisena haluan Jannen muistaa <3

Onnen etsintää.

Normaaliin elämään palaaminen.. Helpommin sanottu kuin tehty. Odotin arkea, ja todellakin, olen tylsä arki-ihminen. Parasta on sujuvasti kulkeva elämä, ei sen suurempaa draamaa, jännitystä ja eksotiikkaa. Ihan tavallista tallaamista päivästä toiseen. Odotin että koulujen alku, joulun ja uudenvuoden ohi meno, kaikki se tavallinen joka alkaa tammikuussa toisi vihdoin meidänkin perheelle sen "normaalin" elämän. Tai ainakin sillä normilla jota minä ajattelen normaaliksi. Ihan niin asiat eivät kuitenkaan ole menneet. "Unohdin" ottaa huomion että perheessäni jokainen on kokenut valtavan trauman, en vain minä. Se että minä alan innolla elää "uutta elämää" ja pääsen tavoittelemaan haavettani, ei tarkoita sitä että suru olisi väistynyt, tai että se napin painnalluksella häviäisi omasta tai läheisteni elämästä. Vielä on matkaa, ja toivon todella että jaksan, ja jaksanhan minä, ei ole vaihtoehtoja, on elettävä hetkissä, ei päivissä tai viikoissa, on oltava onnellinen kun siltä tuntuu, koska se häviää taas, tullakseen jonakin toisena hetkenä takaisin, aina jääden pidemmäksi aikaa, ja joskus tulevaisuudessa se ei ehkä lähdekkään pois, onnellisuus, se syrjäyttää surun, ahdistuksen, pelon ja huolen, ja saa kaiken tuntumaan taas kerran paremmalta.

Jonni suree kovasti, on ollut ongelmia, kotona ja koulussa, käytöksessä ja jaksamisessa. On ollut paljon huolta ja murhetta. Joululoman jälkeen Jonnin koulu ei ole startannut kovin hyvin, ja minua pelottaa. Miksi en osaa auttaa lastani. Hän sanoo että on kamala olo kotona, sanoo että on tunne ettei kuulu perheeseen, on ikävä Jannea.. Jonni on menettänyt jo niin paljon elämässään. Jonni mielsi Jannen perheeseen ja isäkseen, toiseksi sellaiseksi, vaikka ei biologinen ollutkaan. Jonni kaipaa Jannea, jopa riitelyjä ja kinoja Jannen kanssa, kumpa vain saisi takaisin, äksyilemään sohvalle, mutta kuitenkin tuomaan turvallisuutta elämään. Murrosiän kynnyksellä olevan teinin elämään. Jonni pitää kovasti Samista, mutta taas hänen elämässään on uusi ihminen, mitä sitten jos taas sattuu jotain, Jonnikin mietti. Haen apua, tänään käyn taas nurisopsykalla kyselemässä, yritän tehdä jotakin, mutta en kuitenkaan osaa. Äitinä ahdistaa. On repivää katsoa kärsivää lastaan, eikä osaa auttaa, mietin kovasti, missä tein virheen..

Olin niin väsynyt viimevuoden, Jannen kuoleman jälkeisen ajan, ja Joulu pahensi kaikkea, tutui että maailma kaatuu, itkin ja voin huonosti, samalla unohdin lapseni surutyön.. Iloitsin kun Jerry ja Jaska jaksavat eteenpäin, ovat palanneet normaaliin, mutta unohdin että teini-ikäisen surutyö ei ole lapsen surutyötä enää. Kaipaus on kovempaa, suru on konkreettisemmin läsnä.. Olenko aiheuttanut omalle lapselleni tämän, olisinko voinut tehdä jotain?

Jälleen kerran on todettava että meidän perheemme on edelleen rikki, ja haavat ovat auki. Meillä ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta normaaliin arkeen. Arkipäiväinen elämä väsyttää minua tällä hetkellä. On paljon kestettäviä asioita, hoidettavia ylimääräisiä asioita, surua ja pelkoa. Olen äärirajoilla, tiedän sen itsekkin. Onneksi on koulu, se tuo normaaliutta ja hyvää mieltä elämääni. Sellaista se joskus on, koko elämä, sellaista miltä se tuntuu koulussa. Nyt ei ole hyvä aika, mutta ehkäpä jo ensiviikolla tai ensikuussa huomaan että on mennyt useampi päivä kun ei ole joutunut pelkäämään, tai ei ole ahdistunut. Kyllä se sieltä vielä tulee. Kunhan selvitään tästä ajasta eteenpäin.

Onnellista loppuviikkoa rakkaat lukijat ja kanssakulkijat. Kun tunnette onnen sydämmessänne, nauttikaa siitä, pelkäämättä että se menee pois, ja kun ahdistaa ja pelottaa muistakaa se menee varmasti pois, joku hetki tai päivä se on poissa. Halauksia kaikille!

Ensiaputuntia ja synninpäästö !

No niin.. pitänyt ja pitänyt kirjoittaa.. EI OLE JAKSANUT, ajattelu työ on vaativaa ja raskasta, olen huomannut, ainakin "vanhoille" aivoille. Olen ollut viikon verran opiskelija, minusta tulee isona sairaanhoitaja jos luoja suo. Toivon todella että tulee, ja että pää ei hajoa ennen sitä, siis tiedonmäärästä. Näin vanhan opiskelijan aivoissa on jo niin paljon tietoa, että olen huomannut että tiedonkulku oikeaan osoitteeseen on hieman hidasta ja vaatii ponnisteluja. Olen kuitenkin tuudittautunut ajatukseen että kyllä se sinne perille löytää ennemmin tai myöhemmin, ja minun päähäni mahtuu vielä aikalailla tietoa, on tyhjää tilaa!

Niin palataksemme ensimmäisen viikon ohjelmaan.. pari ensimmäistä päivää oli tutustumista ja "diipa daapaa" ... eikö jo mennä eteenpäin.. Mutta sitten katsoin lukujärjestystä.. ENSIAPUA, kääk ja heti ensimmäisessä modulissa. Eipä sillä, kiva että on ammattiaineita heti alkuunkin, meille noviiseille, opitaan siltä alalta jotakin mitä tultiin lukemaan.. Hyvä valinta opettalajta tai kuka ikinä opintosuunnitelman onkin tehnyt. Minua kuitenkin hirvitti torstai päivä.. MITÄ SIELLÄ PUHUTAAN, vaikka tottakai tiesinhän minä.. hätäensiavusta aina aloitetaan ja kyllä sen keskeinen sisältö on osata elvyttää. Siitä kun olin tositoimissa ei tunnukkaan sillähetkellä olevan niin pitkä aika.. oliko se koska.. 9,5kk sitten, elvytin, osasinkin ja silti Janne kuoli, kotiin minun viereeni, kaikesta huolimatta. Katsoimme videota, oli yllättävän aidon näköinen potilas, ihon harmaata väriä myöten, minua hikoilutti ja hieman ahdisti, sitten tulee kysymys, onko kukaan koskaan elvyttänyt.. Siinä se sitten oli "kyllä olen" opettaja jatkaa kysyen miten kävi, vastaan taas "huonosti".. Pelkään jatkokysymyksiä, niitä ei tulekkaan.. HUH ! Kaikki luokassa tietävät minun olevan leski, se ei ole salaisuus, mutta suurin osa ei tiedä mitä tapahtui, massiivinen sydäninfarkti 34 vuotiaalla.. Palaamme tilastoihin, ja vihdoin saan annettua itselleni synninpäästön.. Jannen selviämismahdollisuus prosenttuaalisestikkin oli suht huono, näen tekstejä ja prosentteja toisensa perään. Näen mitä olisi pitänyt tehdä, miten ohjeistetaan, toimin juuri niin, minä osasin ja minä soitin apua, minä elvytin, minä tein kaikkeni. Parasta kaikessa oli tieto siitä että ihminen menee tajuttomaksi 15 sekuntia sydänpysähdyksen jälkeen.. Janne ei ollut tajuton kun minä heräsin ja soitin apua, MINÄ HERÄSIN AJOISSA, en olisi voinut tehdä mitään vaikka olisin herännyt tunnin aiemmin, heräsin kun kohtaus tuli. Minä en olisi voinut auttaa rakastani enempää. Olin helpottunut, kotimatkalla tuli kyyneleet, helpotuksen kyyneleet, mietin mielessäni, olin ajoissa, hälytin apua, elvytin.. kaiken tein oikein oli vain Jannen aika lähteä, halusin tai en. Opettajan sanat "kaikkien meidän maallinen vaellus loppuu joskus, joskus ei paraskaan elvytys auta" jäivät mieleeni, nyt voin jatkaa, ja rauhassa, minä osasin ja tein kaikkeni, mina autoin rakastani, mutta se ei riittänyt, ei edes ammattiapu riittänyt.

Tänään testasimme ensiaputaidot käytännössä, oloni parani entisestään.. Minä TODELLA osaan elvyttää. Puhaltaessa ilma kulkee keuhkoihin, ja painellessa osaan painaa oikeasta kohtaa ja tarpeeksi, kaikki hyvin tälläkin saralla.

Minulla on hyvä mieli, odotan innolla tulevia koulupäiviä, luokka ja ryhmä ovat huippu kivoja ja harjoittelu on jo tulevana keväänä. Hyvä tästä tulee. Hyvää viikonloppua rakkaat kanssakulkijat <3 nautitaan vapaista ja nautitaan töistä. Halaus kaikille!

Taas oksettaa, ja itkettää.. mutta en olekkaan ainut.

Olen jutellut viimeaikoina muiden "nuorien leskien " kanssa ja ehkä vielä enemmän lukenut heidän kokemuksiaan kuolemasta, elämästä, perheestä, arjesta ja selviämisestä. Tällaisessa, tai oikeastaan millaisessa tahansa tilanteessa vertaistuki on vailla vertaa, :D voiko niin sanoa.. Omat pelottavaltakin tuntuvat olot ja ahdistukset ja "hulluksi tulemisen" tunteet ovatkin tuttuja muillekkin, ei olekkaan outo tai erilainen, ei olekkaan tulossa hulluksi. Minulle tästä on ollut valtavasti apua.

Surun käsittely kulkee kaikilla samoja polkuja, kaikilla on samoja tunteita, kaikilla on samoja pelkoja. Se miten ja missä aikataulussa nämä tunteet tulevat, tai menevät on yksilöllistä. Siihen mihin toisella voi mennä 10 vuotta tai koko elämä, menee toisella 4kk tai vuosi, tai jotain näiden väliltä. Kaava on siis sama, mutta aikataulu vaihtelee.

Se miten surun kanssa selviää on myös yksilöllistä. On erilaisia asenteita jotka vaikuttavat, tulee myös kuvaan mahdollisesti masennusta ja sairaalahoitoa, toisilla taas näitä ei tule vaan selviää oikeinkin hyvin, ja se on asenteellista. Kuitenkin koen että välttämättä aina positiivinen elämänasenne ei ole helppoa. On kyllä helppoa yrittää pitää itsesääli kaukana, mutta joskus on täysin mahdoton pysyä positiivisena ja vahvana vaikka miten haluaisi. Joskus ei vaan voi. Jokainen päivä tuntuu silloin kamppailulta kohti parempaa aikaa, ja sitten jossain kohtaa se parempi aikakin koittaa.. Ihan jokaisella, ennemmin tai myöhemmin. Itse olen tänä lyhyenä aikana alkanut ymmärtämään surua eritavalla, en olekkaan ainut, en olekkaan yksin. Toivoisin että olisin "löytänyt" nämä ihmiset jo aiemmin, mutta hyvä että löysin edes nyt. Olen kiitollinen heidän avoimuudestaan ja "tarinoistaan" joista tajuan että minun tarinani ei olekkaan se ainut. Olen kiitollinen miten he jakavat niin hyvät kuin huonotkin päivät toisten "kaltaistensa" kanssa. Eniten lohduttaa selviytymistarinat, joita tuntuu olevan ihan jokaisella, jolla aikaa on kulunut enemmän.

Itse olen viimeisen parin viikon aikana ollut hyvinkin huonossa kunnossa. Olen oksennellut, itkenyt enemmän kuin aikoihin, silmät ovat jatkuvasti turvoksissa ja punaiset. Ahdistus on tuntunut puristavana vanteena rintani ympärillä, mutta olen edelleen tässä, pelosta ja itkusta huolimatta, olen hengissä ja kiitollinen jokaisesta päivästä jonka olen saanut.Tällä hetkellä suurin kiitos selviämisestä kuuluu Samille. En oikein aina tajua miten hän jaksaa. Olen välillä tosi huonossa kunnossa, enkä jaksa kuin itkeä, aina hän jaksaa halata ja pitää sylissä, antaa itkeä, ja kuunnella. Minulle on suuri merkitys sillä että hän on lähellä ja rakastaa, minulla on joku jota rakastaa. Eilen jouduin palaamaan rauhoittaviin, toivon että en joudu niitä kauan syömään, joulun tuoma ahdistus kärjistyi vaan niin että oksentelu ei lakannut, eikä itku. Oli parempi ottaa lääke jonka sain paiikkikohtauksia varten. En myöskään häpeä kertoa käyttäväni mielialalääkkeitä, tarvitsen niitä nyt, toivottavasti en kauan. Tilanteeni on tänään ja tällä hetkellä siis tämä, toivottavasti kohta taas erilainen.

Maanantaina on kuitenkin suuri päivä. Se päivä jota en kuvitellut edes tulevan, minä teen jotain sellaista elämässäni mitä ITSE olen aina halunnut tehdä, ja aion hoitaa sen hyvin ja "nauttia" tästä mahdollisuudesta elämään. Olen siitä onnellinen! Kiitos kanssakulkijoille, kiitos vertaistuelle, kiitos Samille, kiitos kaikille teille <3 ja ihanaa viikonloppua!



Sain ystävältäni kuvan joka oli mielestäni tosi hyvä, ja sopi tähän hetkeen.

Miten niin viimevuonna?

Joulusta ja uudestavuodesta selvitty. Huomasin että päivä päivältä ärsytyskynnys madaltui ja madaltui. Oli kurja olo ilman mitään syytä, ahdisti, oli tunne että jotain pahaa tapahtuu. En kuitenkaan juurikaan itkenyt, ja uudenvuoden vastaanotto meni hyvin ja lämpimissä merkeissä. Oli oma perhe ja mamma siskon poikien kanssa. Ammuttiin raketteja, syötiin hyvin ja juotiin shamppanja lasilliset uuden vuoden kunniaksi. Mamma lähti serkkupoikien kanssa yhdeksänpintaan ja me laitettiin Jaska ja Jerry nukkumaan  pian sen jälkeen. Sitten vaan istuttiin, juteltiin, otettiin vähän lisää skumppaa ja pidettiin seuraa Jonnille. Oli tosi kiva ilta. Nukkumaan mennessäkin oli hyvä mieli ja seuraavana päivänäkin vielä aamulla herätessä.

Olo rupesi huonontumaan eilen alkuiltapäivästä. Ahisti hirmuisesti eikä itkukaan ollut kaukana. Ensimmäinen itkukohtaus tuli illansuussa ja oli kova ja kesti kauan. Ajattelin että nyt se oli siinä, nyt helpottaa. Nukkumaan mennessä se iski. Pahamieli, ikävä, tulevaisuuden pelko, pelko että menettää rakkaansa, valtava ahdistus. Vuosi sitten kaikki oli hyvin, elämä oli normaalia, enää se ei ole, kaikki tuntui epävarmalta, uusi koulu, uusi elämä, ei Jannea vieressä eikä missään, ei muuta kuin muistona sydämmessä. Edelleenkään en ole valmis luopumaan elävästä Jannesta, luulin että tein sen jo mutta en ollutkaan valmis, en suostu uskomaan että Jannea ei enää ole ja samalla pelkään hirveästi kaikkien rakkaiden puolesta, eihän kukaan sairastu, eikä joudu onnettomuuteen, miten oma tulevaisuuteni, entä jos rahat loppuu, entä jos pojat kärsivät kun tavoittelen unelmaani toisenlaisesta elämästä, olisiko sittenkin pitänyt pitää vakituinen työpaikka, olisiko niin ollut parempi..? Hirveästi avoimia kysymyksiä, joihin kukaan ei voi vastata.. Pelotti ja pelottaa.

Lisäksi tuli uusi asia elämään joka on mietityttänyt. Olen aina sanonut "Janne kuoli maaliskuussa" ajatellut että Janne kuoli tänävuonna.. Päivä vain ja se kaikki tapahtui viimevuonna.. Ei edelleenkään ole mennyt vuottakaan ja silti kaikki tapahtui VIIMEvuonna.. Kuuluuko nyt olla vahva, saako enää itkeä ja kaivata, olenko tulossa hulluksi? Minun on ikävä en haluakkaan päästää irti. Miksi se kipu ei helpota?

Onneksi on Sami, ilman olisin pulassa.. olisin ehkä sairaalassa tai sairaslomalla tai en edes tiedä.. aina olen selvinnyt mutta nyt tuntuisi mahdottomalta ajatella että yrittäisin selvitä ilman Samia. Kun ahdistus tulee ja maailma pyörii ja oksettaa tuntuu hyvältä että joku pitää kiinni ja hokee "olen tässä, älä pelkää, anna sen tulla ulos.." en tiedä miten selviäisin yksin.. en mitenkään. Onneksi en ole yksin.

Hyvää uuttavuotta 2013 kaikille teille kanssakulkijoille <3 selvisin päivään 2. tänävuonna ja selviän edelleen .. välillä paremmin ja välillä huonommin mutta joka päivä olen  lähempänä sitä kun kipu viimein lakkaa lopullisesti.



Kynttilä paloi Kalannin hautausmaalla Jannelle, jouluna 2012