Ihan aluksi haluan kiittää kaikkia niitä jotka laitoitte viestiä blogin kirjoittamisen jälkeen. Vaikka vaan muutaman sanan tai lauseen, tekstarilla, Whats Upilla, mesellä.. niitä viestejä tuli paljon, ja olen tosi kiitollinen ja onnellinen jokaisesta niistä. Hämmästyin kun niitä alkoi tulla. Mikään blogini, Jannen kuolinaamun läpikäyntiä lukuunottamatta, ei ole saanut aikaan moista reaktiota ja samanlaista lukijamäärää. Parasta kaikessa oli se että viestejä tuli paljon sellaisia joissa sanottiin jotenkin näin, että : "ihana kun uskallat sanoa ääneen tästä, meilläkin on..." ja sitten kerrottiin mitä omassa perheessä ja omien lapsien kanssa on ollut. Moni pahoitteli kuormittamisestani, kun omia asioitaan jakaa, mutta ei se niin ole, tuntui hyvältä, en ole varmastikkaan maailman ainoa äiti joka elämäntilanteen takia tai jonkun muun syyn takia ei vaan yhtäkkiä enää vaan jaksakkaan. Blogin jälkeiset yhteydenotot tutummilta ja vieraammilta todisti sen. Minua pelotti kertoa aiheesta, mutta nyt olen tyytyväinen. Kaikenlisäksi Jonnin asiat ovat nyt lähteneet hienosti liikkeelle. Pitkä matka on edessä, mutta apua saadaan, toivoa on ja ennenkaikkea tukea on. Helille Rantasalmelle vielä erityiskiitos. Sinä kommentoit parilla lauseella, mutta ne olivat tosi rohkaisevia ja tärkeitä minulle <3 muistan ne aina!! Sitävarten minä tätä blogia kirjoitan. Itselleni terapiana ja toivon että jollekkin toiselle apuna, ehkä joskus..
Olen lukenut viimeaikoina paljon kirjallisuutta tällaisen trauman käsittelystä, ja se on avannut silmiäni. Pelkoni tulevaisuutta kohtaan, ja se että en uskalla tehdä suunnitelmia onkin aivan normaalia. Niin kuuluukin olla. Joskus pieninä palasina, usko tulevaan ja toivo tulevasta, ennen kaikkea luottamus tulevaa kohtaan palaa, mutta ei vielä, tai sitten käy niin että se ei kokonaan palaa ikinä, mutta kaikki tämä onkin normaalia, pakko olla kun luin itse siitä kirjasta. Eikö se silloin ole totta? Silti on paljon matkaa jäljellä, mutta helpottaa tietää ettei ole hullu. Joskus tuntuu että olen, sekaisin kuin seinäkello, mutta sitten tulee rauhallisempi aika, jossain tuolla, se varmasti tulee.
Minun pitää keskittyä niihin asioihin jotka tuovat tässä hetkessä onnellisuutta. Rauhallinen ilta kotona, lasi viiniä, hyvää ruokaa, rakkaat ihmiset ja sitten se minun juttuni, eli koulu. Koulu on arkipäivän pakopaikka johonkin omaan. Juuri juttelin ystäväni kanssa ja hän taas kerran ihmetteli, miksi tein näin, miksi jätän urani kaupanalalla miksi tyydyn opintotukeen, miksi menen vaikeimman kautta kun helpommallakin pääsisi. Vastasin että jos menen helpoimman kautta en ikinä pääse tekemään työtä jota tahdon tehdä, enkä ikinä valmistu sairaanhoitajaksi. Olen 37 vuotias, minun on aika tehdä jotain mitä itse haluan ja tahdon. Kyllä minä vielä töihinkin ehdin. Kaikille se ei sovi, en tiedä mistä se johtuu että jotkut kokevat olevansa sellaisessa asemassa että voivat arvostella valintojani. En minäkään arvostele heidän.
Nyt meillä tuntuisi olevan rauhallisempi viikonloppu.. Sitä olen toivonut jo pitkään. Nautin siis siitä täysin rinnoin. Mukavaa lauantaita myös kaikille lukijoille, ystäville ja besser wissereille, ihan jokaiselle. Nauttikaa vapaista ja elämästä.
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
