Onnen etsintää.

Normaaliin elämään palaaminen.. Helpommin sanottu kuin tehty. Odotin arkea, ja todellakin, olen tylsä arki-ihminen. Parasta on sujuvasti kulkeva elämä, ei sen suurempaa draamaa, jännitystä ja eksotiikkaa. Ihan tavallista tallaamista päivästä toiseen. Odotin että koulujen alku, joulun ja uudenvuoden ohi meno, kaikki se tavallinen joka alkaa tammikuussa toisi vihdoin meidänkin perheelle sen "normaalin" elämän. Tai ainakin sillä normilla jota minä ajattelen normaaliksi. Ihan niin asiat eivät kuitenkaan ole menneet. "Unohdin" ottaa huomion että perheessäni jokainen on kokenut valtavan trauman, en vain minä. Se että minä alan innolla elää "uutta elämää" ja pääsen tavoittelemaan haavettani, ei tarkoita sitä että suru olisi väistynyt, tai että se napin painnalluksella häviäisi omasta tai läheisteni elämästä. Vielä on matkaa, ja toivon todella että jaksan, ja jaksanhan minä, ei ole vaihtoehtoja, on elettävä hetkissä, ei päivissä tai viikoissa, on oltava onnellinen kun siltä tuntuu, koska se häviää taas, tullakseen jonakin toisena hetkenä takaisin, aina jääden pidemmäksi aikaa, ja joskus tulevaisuudessa se ei ehkä lähdekkään pois, onnellisuus, se syrjäyttää surun, ahdistuksen, pelon ja huolen, ja saa kaiken tuntumaan taas kerran paremmalta.

Jonni suree kovasti, on ollut ongelmia, kotona ja koulussa, käytöksessä ja jaksamisessa. On ollut paljon huolta ja murhetta. Joululoman jälkeen Jonnin koulu ei ole startannut kovin hyvin, ja minua pelottaa. Miksi en osaa auttaa lastani. Hän sanoo että on kamala olo kotona, sanoo että on tunne ettei kuulu perheeseen, on ikävä Jannea.. Jonni on menettänyt jo niin paljon elämässään. Jonni mielsi Jannen perheeseen ja isäkseen, toiseksi sellaiseksi, vaikka ei biologinen ollutkaan. Jonni kaipaa Jannea, jopa riitelyjä ja kinoja Jannen kanssa, kumpa vain saisi takaisin, äksyilemään sohvalle, mutta kuitenkin tuomaan turvallisuutta elämään. Murrosiän kynnyksellä olevan teinin elämään. Jonni pitää kovasti Samista, mutta taas hänen elämässään on uusi ihminen, mitä sitten jos taas sattuu jotain, Jonnikin mietti. Haen apua, tänään käyn taas nurisopsykalla kyselemässä, yritän tehdä jotakin, mutta en kuitenkaan osaa. Äitinä ahdistaa. On repivää katsoa kärsivää lastaan, eikä osaa auttaa, mietin kovasti, missä tein virheen..

Olin niin väsynyt viimevuoden, Jannen kuoleman jälkeisen ajan, ja Joulu pahensi kaikkea, tutui että maailma kaatuu, itkin ja voin huonosti, samalla unohdin lapseni surutyön.. Iloitsin kun Jerry ja Jaska jaksavat eteenpäin, ovat palanneet normaaliin, mutta unohdin että teini-ikäisen surutyö ei ole lapsen surutyötä enää. Kaipaus on kovempaa, suru on konkreettisemmin läsnä.. Olenko aiheuttanut omalle lapselleni tämän, olisinko voinut tehdä jotain?

Jälleen kerran on todettava että meidän perheemme on edelleen rikki, ja haavat ovat auki. Meillä ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta normaaliin arkeen. Arkipäiväinen elämä väsyttää minua tällä hetkellä. On paljon kestettäviä asioita, hoidettavia ylimääräisiä asioita, surua ja pelkoa. Olen äärirajoilla, tiedän sen itsekkin. Onneksi on koulu, se tuo normaaliutta ja hyvää mieltä elämääni. Sellaista se joskus on, koko elämä, sellaista miltä se tuntuu koulussa. Nyt ei ole hyvä aika, mutta ehkäpä jo ensiviikolla tai ensikuussa huomaan että on mennyt useampi päivä kun ei ole joutunut pelkäämään, tai ei ole ahdistunut. Kyllä se sieltä vielä tulee. Kunhan selvitään tästä ajasta eteenpäin.

Onnellista loppuviikkoa rakkaat lukijat ja kanssakulkijat. Kun tunnette onnen sydämmessänne, nauttikaa siitä, pelkäämättä että se menee pois, ja kun ahdistaa ja pelottaa muistakaa se menee varmasti pois, joku hetki tai päivä se on poissa. Halauksia kaikille!