Surun käsittely kulkee kaikilla samoja polkuja, kaikilla on samoja tunteita, kaikilla on samoja pelkoja. Se miten ja missä aikataulussa nämä tunteet tulevat, tai menevät on yksilöllistä. Siihen mihin toisella voi mennä 10 vuotta tai koko elämä, menee toisella 4kk tai vuosi, tai jotain näiden väliltä. Kaava on siis sama, mutta aikataulu vaihtelee.
Se miten surun kanssa selviää on myös yksilöllistä. On erilaisia asenteita jotka vaikuttavat, tulee myös kuvaan mahdollisesti masennusta ja sairaalahoitoa, toisilla taas näitä ei tule vaan selviää oikeinkin hyvin, ja se on asenteellista. Kuitenkin koen että välttämättä aina positiivinen elämänasenne ei ole helppoa. On kyllä helppoa yrittää pitää itsesääli kaukana, mutta joskus on täysin mahdoton pysyä positiivisena ja vahvana vaikka miten haluaisi. Joskus ei vaan voi. Jokainen päivä tuntuu silloin kamppailulta kohti parempaa aikaa, ja sitten jossain kohtaa se parempi aikakin koittaa.. Ihan jokaisella, ennemmin tai myöhemmin. Itse olen tänä lyhyenä aikana alkanut ymmärtämään surua eritavalla, en olekkaan ainut, en olekkaan yksin. Toivoisin että olisin "löytänyt" nämä ihmiset jo aiemmin, mutta hyvä että löysin edes nyt. Olen kiitollinen heidän avoimuudestaan ja "tarinoistaan" joista tajuan että minun tarinani ei olekkaan se ainut. Olen kiitollinen miten he jakavat niin hyvät kuin huonotkin päivät toisten "kaltaistensa" kanssa. Eniten lohduttaa selviytymistarinat, joita tuntuu olevan ihan jokaisella, jolla aikaa on kulunut enemmän.
Itse olen viimeisen parin viikon aikana ollut hyvinkin huonossa kunnossa. Olen oksennellut, itkenyt enemmän kuin aikoihin, silmät ovat jatkuvasti turvoksissa ja punaiset. Ahdistus on tuntunut puristavana vanteena rintani ympärillä, mutta olen edelleen tässä, pelosta ja itkusta huolimatta, olen hengissä ja kiitollinen jokaisesta päivästä jonka olen saanut.Tällä hetkellä suurin kiitos selviämisestä kuuluu Samille. En oikein aina tajua miten hän jaksaa. Olen välillä tosi huonossa kunnossa, enkä jaksa kuin itkeä, aina hän jaksaa halata ja pitää sylissä, antaa itkeä, ja kuunnella. Minulle on suuri merkitys sillä että hän on lähellä ja rakastaa, minulla on joku jota rakastaa. Eilen jouduin palaamaan rauhoittaviin, toivon että en joudu niitä kauan syömään, joulun tuoma ahdistus kärjistyi vaan niin että oksentelu ei lakannut, eikä itku. Oli parempi ottaa lääke jonka sain paiikkikohtauksia varten. En myöskään häpeä kertoa käyttäväni mielialalääkkeitä, tarvitsen niitä nyt, toivottavasti en kauan. Tilanteeni on tänään ja tällä hetkellä siis tämä, toivottavasti kohta taas erilainen.
Maanantaina on kuitenkin suuri päivä. Se päivä jota en kuvitellut edes tulevan, minä teen jotain sellaista elämässäni mitä ITSE olen aina halunnut tehdä, ja aion hoitaa sen hyvin ja "nauttia" tästä mahdollisuudesta elämään. Olen siitä onnellinen! Kiitos kanssakulkijoille, kiitos vertaistuelle, kiitos Samille, kiitos kaikille teille <3 ja ihanaa viikonloppua!
Sain ystävältäni kuvan joka oli mielestäni tosi hyvä, ja sopi tähän hetkeen.
