APUA!

On ollut vähän hankalaa kotona. Olen ollut ihan loppu kaiken surun ja pahanmielen ja huolen keskellä. Tuntuu että ainut asia mikä pitää järjissään on se että voin käydä koulussa. Se on "pakopaikka" kaiken keskellä. Jonnin kanssa on hirmu vaikeaa, seinät kaatuvat päälle ja joutuu venymään ja paukkumaan, repimään itselleen voimia joita ei oikeasti edes ole. Mutta äidin on pakko, vai onko, voiko nostaa kädet pystyyn ja sanoa en jaksa, enkä pysty, auttakaa meitä. Jokainen joka on äiti tietää että se että myöntää olevansa sillä hetkellä liian heikko olemaan paras mahdollinen vanhempi lapselleen, myöntää että tästä en nyt selviä, tarvitsen apua, on valtava kynnys. Voisi jopa ajatella että jonkinlainen tabu Suomessa. Täällä jokainen hoitaa omat ongelmansa, apua pyydetään ehkä perheeltä, mutta ammattiapua pelätään.. Niin pelkäsin minäkin.

Maanantai-iltana kaikki romahti, tuli se seinä eteen jonka yli ei päässyt kiipeämään, eikä sitä voinut ohittaakaan. Voimat loppuivat, istuin ja itkin, toivoin että kuolisin pois ettei olisi niin paha olla, että olisi jo minun vuoroni. Myöhemmin pelästyin, minunkin elämäni on arvokas, miten voin ajatella noin, silti siinä istuessani ja itkiessäni, odotin epätoivoisesti että jotain tapahtuu, minä pääsisin pois. "Puhuin" Jannelle, pyysin kotiin, käskin lopettaa leikkimisen ja tulisi vaan kotiin, auttaisi edes.. Mutta siinä minä istuin, eikä se ollut vielä minun aikani, ja toivottavasti ei ole vielä pitkään aikaan. Ahdstus kasvoi, tajusin että jos lapseni tarvitsee, minun on autettava, mutta samalla tajusin että en pysty, en jaksa. Pelottava tunne sisällä.. kuka jaksaa kuka pystyy.. keneltä voi pyytää apua? Soitin äidilleni, en tee sitä mielelläni, hänellä on omat murheensa, mutta mihinkä muualle sitä 37 vuotias tytär soittaisi hädän tullen kuin äidilleen. Onneksi äiti ymmärsi heti, että olen tosissani, etten enää jaksa. Äiti alkoi järjestää apua, ja jo tänään oli ensimmäinen psyka, jossa Jonnin lääkitystä tarkastettiin, aika psykoterapiaan tulossa ja perhetyökin saatu aluilleen. Jokapaikassa ollaan oltu valtavan ystävällisiä, ihmetelty miten olemme selvinneet, tai miten minä olen yleensäkin järjissäni, apua saa siis, on oltava vaan ehdoton ja vaativa, on tehtävä kaikkensa, ja jos ei voimat riitä on pyydettävä apua.

Meillä on paljon vielä edessä, ja olen hiukan katkera kaikesta.. Minulle on tullut miksi minä? miksi juuri nyt? miksi ikinä? kysymyksiä. Toivon että olisin ollut rehellisempi läheisilleni, siskoilleni, perheelleni, olisin oikeasti kertonut mikä tilanne on, en ole vaan pystynyt, olen hymyillyt ja ollut "onnellinen" ja hokenut "kyllä tämä tästä". Ei se nyt ihan mennyt kuin elokuvissa, ei likimainkaan. Olen ollut todella kovilla esikoiseni kanssa, jolla on oma surunsa ja omat ongelmansa, olen joutunut perumaan menoja viimehetkellä, olen elänyt veitsenterällä.. mitä nyt taas, mitä seuraavaksi, ja samalla olen surrut ja ikävöinyt Jannea. Syyttänytkin, miksi teki näin ja miksi ei tule kotiin.

Olen ollut mahdoton, ja ilkeä, ja kurjaa seuraa, iloton ja itkuinen kotona. Haluan pyytää anteeksi kaikilta niiltä joita tiedän että käytökseni on loukannut, eniten Samilta joka kaikesta huolimatta on pysynyt vierelläni. Kaikille haluan sanoa että ei ole väärin pyytää apua, eikä lastesuojelua, sosiaalitoimea tai muita tahoja tarvitse pelätä, muistakaa että siellä on ihmisiä jotka aidosti haluavat auttaa.

Sami, siskot, äiti, isä, ystävät, koulukaverit, olette kaikki hienoja ihmisiä, on tärkeää että juuri te olette elämässäni, on tärkeää että ihmiset välittävät, nauravat ja tukevat toisiaan. Inhoan lausetta, kukaan ei saa enempää kuin jaksaa kantaa, PASKAN MARJAT sanon minä, mutta yhdessä selviää monesta. Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja hei mikä ei tapa se vahvistaa.. ;) !



Kuva on toissajuhannukselta <3 tällaisena haluan Jannen muistaa <3