Maaliskuu, ja sataa vettä, taivaan täydeltä. Huomaan ahdistuvani taas tästä kuukaudesta. Samoin kun viimeksi, huomasin että ahdistus on tullut yllätten, hiipinyt pikkuhiljaa elämääni. Unina, tunteina, palana kurkussa, ikävänä, suurina kysymyksinä, suruna, tunteena siitä että elämä on epäreilua. Niinhän se onkin, ei elämä ole reilua, mikään ei iske kovemmin kuin elämä, ja silti se on kallisarvoista ja ihanaa, koska ihan aina, kaiken surun ja murheen keskellä jossakin siintää valoa ja lämpöä, minulla on aina ollut syytä elää, onneksi. Siksi olen päässyt elämässäni siihen mihin olen päässyt, onnellisuuden olotilaan, joka on pääsääntöisesti elämässäni läsnä nykyään.
Mikä minua sitten ahdistaa, tiedän sen itse, mutta tunteita on vaikea selittää tai kirjoittaa ulos. Suurin syy on pelko.Ajatukset kulkevat sinne mitä oli kaksivuotta sitten, huomaan pelkääväni Jannen kuolemaa nyt hieman samalla tavalla kuin joskus olen pelännyt omaani. Minua pelottaa ajatella tätä samaa hetkeä, mutta kaksi vuotta sitten, pelkään siis kuolemaa, elän ne hetket ja päivät yhä uudelleen, kunnes kaikki pystähtyy 19.3. aamulla ja kipu ja ahdistus helpottaa. En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui sen jälkeen, en edes halua muistaa mitä se teki perheellemme, mitä kaikkea poikien kanssa alettiin käydä läpi. On pelottava muistaa hetkiä jotka olivat niin mustia ja epätoivoisia, että pohjalta ei valoa näkynyt vaikka miten yritti katsoa. Niin pelottavia, ettei koskaan uskonut selviävänsä, kipua, vääryyttä, ahdistusta, ikävää. Tunteita jotka iskevät tajuntaan, halusit tai et. Siinä hetkessä kun syöminenkin vaati ponnisteluja, hengittäminen oli oma työnsä minun siskoni <3 tekivät keittoa, pakottivat syömään, totesivat kerta toisensa jälkeen vuoteeni vierellä että tämä ei ole unta, tämä on väärin mutta tämä on totta, tuntui julmalta, miksi sanoa noin kun sattuu, en tiedä miten kovasti heihin on sattunut toistaa samaa kerta toisensa jälkeen kun olisin toivonut että joku sanoisi että, tämä on unta, nuku pahamieli pois, sitten on kaikki hyvin. Minun siskoni ja äiti tekivät minulle valtavan palveluksen toistamalla kerta toisensa jälkeen kaiken olevan totta, pikkuhiljaa aloin uskoa sen itsekkin, missään vaiheessa he eivät jättäneet minua yksin selviämään totuuden kanssa, kokoajan joku tuki ja auttoi. Kertaakaan en muista kenenkään heistä itkenee vieressäni, he olivat lähellä, auttoivat ja tukivat. Tiedän kuitenkin heidän itkenee, tiedän Jennin pysähtyneen linja-autopysäkille matkalla luokseni, ikemään omaa suruaan, minulle näyttäytyi vain siskot ja äiti jotka kestävät kyllä, minun kipuni ja omansa kuin sankarit. Tukien, antaen turvaa, auttaen. Tänään koulussa opettaja sanoi, "vanhempi ei koskaan lakkaa olemasta vanhempi, jos lapsi tarvitsee hän auttaa" , tämä kävi toteen kun soitin äidilleni Jannen kuolleen, äiti kasasi hetken itseään puhelumme jälkeen, ja lähti ajamaan, nappasi Marjan mukaan Jyväskylästä ja tuli luokseni. 400km melkein samalta istumalta, auttamaan minua, mietin että samalla tavalla minä olin edelleen se lapsi, jotain hirveää on tapahtunut, kenelle soitan, kello on kuusi aamulla, vain yksi numero puhelimessa, äiti, vain pieni hetki siihen kun voin päästää kaiken käsistäni "äiti, Janne on kuollut, auta minua".
Kaikkia näitä tunteita ja ajatuksia käyn läpi näköjään myös tänävuonna ja ilmeisesti niin tulee olemaan myös ensivuonna. En pidä maaliskuusta, ei ole talvi, eikä ole kesä, ei edes kevät. Olen alkanut näkemään taas unia. Unia joissa menetän perheeni jonka taas olen saanut, herään omaan epätoivooni ja itkuuni, olen myös nähnyt unia asioista jotka jäivät selvittämättä. Asioista jotka jättivät syvät arvet sisälleni, jotka olisi pitänyt selvittää. Olen aina sanonut että kaikki tuli sanottua Jannelle ja hyvä niin, niin tulikin. Kaikkea ei kuitenkaan ollut selvitetty, miten olisi voitu, koska ne ovat heränneet vasta vuosien jälkeen kummittelemaan, toivoisin niin että voisin selvittää ne kasvotusten, kysyä kasvotusten, voisin saada edes jonkun vastauksen, toivoisin unien loppuvan. Tiedän että aikanaan nekin jättävät minut rauhaan, olen puhunut näistä asioista Samille ja Jennille, he tietävät, helpottaa kun saa ulos, joten joskus on niidenkin aika hävitä. Toivottavasti sen aika on pian, kun saan jättää nämä taakseni. Nekin siirtyvät muistoiksi joissa ehkä joskus on kultareunat ja kipeimmät häviävät. Voin taas hengittää vapaammin.
Minulla on ollut onnea, minä olen saanut tehdä surutyöni turvallisessa ympäristössä, läheisteni, ystävieni ja myöhemmin Samin kanssa. Nämä ihmiset ovat kuunnelleet mutta samalla "pakottaneet" elämään, ovat antaneet mahdollisuuden romahtaa, mutta "vaatineet" elämään kiinni tarrautumista. Minä en ole jäänyt suruni vangiksi ja sairastunut itse suruun. Minä katson tulevaa kevättä, katson tulevaa elämääni onnellisena. Voin sanoa löytäneeni sen mitä en ikinä uskonut löytäväni, olen löytänyt elämän jota en uskonut olevan olemassakaan. Silti ihmisen mielen koukeroista kertoo se että maaliskuun alku on minulle tänäkinvuonna todella rankka, ja on ehkä vielä ensivuonnakin. Kuitenkaan en pelkää sitä, sekin kuuluu elämään, jotta voi nauttia tulevaisuudesta on opittava hyväksymään menneisyys. Sitä minä opettelen vielä nyt kahdenkin vuoden jälkeen. Sen kuitenkin olen oppinut että elämä on kallisarvoinen, ja mikään "täydellisen" elämän tavoittelussa ei ole niin tärkeää että ikinä haluaisin satuttaa läheisiäni, tai pettää heidän luottamuksensa. Parasta mitä ihmisellä on , on ne läheiset ja rakkaat. Jos ajattelet mielessäsi tekeväsi jotain päätöntä, mieti, onko se sen arvoista. Haluatko satuttaa läheisiäsi ja sitäkautta itseäsi? Ihanaa viikonloppua kaikille !
Ilman sinua! Miksi sinä lähdit ja minä jäin? Tiesit kyllä että halusin lähteä ensin, sillä minulle ei ollut milloinkaan epäselvää miten kehnosti kestäisin arkea ilman sinua, koko elämää ilman sinua. Etkö olisi voinut edes yhden ainoan kerran olla vähän vähemmän jääräpää ja kuunnella mitä minä sanoin?
