Ei se mennytkään niin..

Ikävä iski illalla tai paremminkin iltayöstä.. tapahtui asioita joissa olisin kaivannut Jannen neuvoa ja apua, ei niinkään suuria asioita, mutta sellaisia missä läheisen ja rakkaan ihmisen syli olisi ollut kullanarvoinen. Tälläkin hetkellä istun ja kuuntelen Jerryn hengitystä joka on vaikeaa allergian takia, en oikein uskalla nukahtaa kun en tiedä miten pojan henki kulkee. Minua painaa, ahdistaa ja huolettaa muutkin asiat, ja ikävä on kova. Olen illan mittaan jutellut Jannelle paljon ja kysellyt mitä pitäisi tehdä nyt, miten toimia, vastauksia ei oikein tunnu tulevan. Olen taas kuin nurkkaan ajettu eläin, säikyn ja pelkään. Suuta kuivaa samalla tavalla kuin pahimpana ahdistusaikana, ja olo on kurja. Mietin jo lääkkeitä joita minulle on määrätty kurjimpaan oloon, mutta niitä ilman olen ollut jo muutaman viikon, josko voisin olla nytkin, josko en tarvitsisi niitä. Olen lähdössä, tulossa, menossa.. olen rauhaton, ja kaipaan että Janne tulisi ottaisi syliin ja sanoisi "nyt rauhotu ollaan ihan hiljaa tässä" yritän kuvitella kädet ympärilleni, mutta sekään ei onnistu. Pelottaa, voisiko joku auttaa minua. Kaipaan vastauksia joita en saa. Kaipaan tulevaisuutta jota en saanut enkä saa. Kaipaan ihmistä vierelleni, enkä saa. Tällä hetkellä yksinäisyys löi kuten kaksikuukautta sitten kun Janne meni pois. Miksi Jannen piti lähteä? Varmasti kaikki maailman enkelit ja Jumala näkevät miten hukassa ja ahdistunut olen ilman läheistä ihmistä, miksi hänet vietiin pois, voisinko saada tilalle jonkun, tai voisinko saada Jannen. En saa mutta toivon, epätoivo alkaa vaikuttaa koko ruumiiseeni ja minun on hirvittävän paha olla.. yritän itkeä, mutta sitäkään en voi tehdä.. Miksi, on se suurin kysymys mikä päässäni pyörii.. Monessakin asiassa miksi? Voisiko joku auttaa ja vastata , voisiko joku tulla ja sanoa miksi ja myös sen miten minä pärjään jatkossa kun en nyt oikein tunnu pärjäävän. Nyt jo huomaan pidätteleväni itkua, josko annan sen tulla ja viedä pahan mielen mennessään.. josko sitten voisin hengittää taas ilman kipua. Ainakin hetken.. Tiesin näitä tulevan, mutta toivoin että ei näin rajuna enää, vaikka ymmärrän että toive oli utopistinen koska Jannen kuolemasta on niin vähän aikaa. Silti toivoin.. ja petyin, pelkäsin ja juuri niin kävi. Matkaa olen Janne rakas taittanut nyt kaksi kuukautta ilman sinua ja tänä iltana ja yönä kun yksin mietin asioita, ikävä kasvaan maksimiin ja minun on annettava taas sen pelottavan surun tulla.. Luulin etten pelkäisi sitä, mutta ei se sitten niin mennytkään.. ei ollenkaan.. Hyvää yötä rakas <3 voisitko tulla auttamaan minua tänne, tule jos pystyt, tarvitsen sinua.