Tämä blogin kirjoittaminen on mietityttänyt itseäni, ja se on mietityttänyt muita.. Lietsonko itseäni huonoon oloon kirjoittamalla, tai auttaako se.. Tätä asiaa olen psykoterapeuttini kanssa käynyt kovasti läpi, reaktioitani, jotka saavat kirjoittamaan, tai olemaan kirjoittamatta. Lopputuloksena on se että on hyvä että kirjoitan, saan asiat pääni sisältä ulos, ihmisten nähtäville. Olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, minua hävettää itkeä julkisesti, sanon "kaikki on hyvin" "päivä kerrallaan" vaikka mikään ei ole hyvin ja päivät tuntuvat vuosilta. Kirjoittamalla saan sanottua mitä oikeasti tunnen. Ehkä se on säikäyttänyt ihmisiä, saanut ihmiset ajattelemaan että lietson itseni pahaan mieleen ja kirjoitan, tai kirjoitus lietsoo minut epätoivoon. Niin ei kuitenkaan ole, kirjoitan niistä tunteista joita minulla oikeasti on, ja se on hyvä, jos niitä ei muuten saa ulos saan ne kirjoitettua itsestäni ulos, se ei satuta ketään, sen ei pitäisi loukata ketään, se on se mitä minä tunnen. Terapeuttini sanoi jutellessamme aiheesta, että joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää mitä käyn läpi ja he ehkä ajattelevat että teen pahaa itselleni, ja vellon pahassa mielessä kun kirjoitan itkusta, epätoivosta ja ikävästä. Minusta on aivan ihanaa että ihmisten on vaikea ymmärtää, se kertoo että heillä asiat ovat paremmin, he eivät ole joutuneet käymään niitä tunteita läpi. Jokainen kohtaa menetyksiä elämässään, jokainen saa kärsiä elämässään, jokainen selviää omalla tavallaan. Minä kirjoitan kun en osaa asioista muuten puhua. Edes näin saan ihmiset ymmärtämään mitä sisälläni tapahtuu. Olen näiden viikkojen aikana tullut useasti vääriymmärretyksi, minua on tulkittu sanoilla "pahin taitaa olla takana" sellaiset ihmiset ovat sanoneet ja miettineet näitä jotka ovat vaan nähneet minua muutaman kerran eivät lukeneet tekstejäni. Siksi on äärimmäisen tärkeää että edes osa ihmisistä tietää mitä minulle oikeasti kuuluu, olen todella hyvä näytteliä, harvoin romahdan kaupan kassajonossa tai muuten julkisella paikalla, kotona romahdan yksin, pimeässä ikäväni kanssa. Hymyilen ja kerron kaiken järjestyvän, vaikka en edes itse usko siihen. Annan ristiriitaista viestiä ympäristölleni, kaikki on hyvin ja sitten ei olekkaan.. ehkä siksi olen saanut kommentteja siitä että onko tämä sittenkään viisasta, ihmiset ehkä ajattelevat että pahaolo tulee vaan kirjoittaessa. Totta on että kun kirjoitan, itken paljon, mutta myös nauran, käyn vaikeita kipeitä asioita läpi, mutta jälkeenpäin tunnen oloni helpottuneeksi ja väsyneeksi, se siis myös auttaa minua. Tulipahan taas sanottua mitä oikeasti kuuluu. Ystäväni, läheiseni, kanssakulkijani tietävät mitä MINULLE kuuluu ilman että minun tarvitsee asiaa kasvotusten käydä läpi.. Se helpottaa oloani, he tietävät ja se on hyvä. He tietävät myös että jos kirjoitan hyvästä mielestä, sekin on totta, ja he voivat luottaa että silloin minulla on ollut parempi päivä. Haluan kirjoittaa ja jatkan kirjoittamista niin kauan kun siitä on minulle apua kuitenkin. Blogini on edelleen julkinen ja sellaisena haluan sen pitää. Ehkä joku jolle sattuu samanlainen tilanne löytää tekstini ja saa lohtua. Eniten itseäni lohduttaa kun saan tietoa miten, mitä ja miksi käyttäydyn niinkuin käyttäydyn, ja että se on normaalia vaikka itse luulen tulleeni hulluksi.
Heli ja Nanna kävivät eilen <3 kiitos heille siitä, se merkitsi minulle paljon, juttelin asioista, kerroin mitä tapahtui, taas kerran palasin siihen maanantaiaamuun ja huomasin että edelleenkään en voi asiasta kunnolla puhua. Kyyneleet nousevat pintaan, kurkkua kuristaa ja yritän kasata itseni. Näen kuitenkin että ystävänikin itkevät, voi miten se helpottaa, minäkin ehkä voin itkeä, ei haittaa vaikka he näkevät. Puhumme erilaisuudesta, erilaisista perheistä, vaikka mistä, tunnen saavani "vertaistukea" vaikka en sanan varsinaisessa merkityksessä vaan vähän eritasolla. Puhumme paljon lapsista, lasten ennakkoluulottomuudesta, ja mietin että tosiasiassa ennakkoluulot, pelot, asenteet ovat aikuisten juttu, lapset ovat avoimia, ennakkoluulottomia, samalla kovin viisaita. Aikuinen ajattelee "mitähän nuo ja nuo meistä ajattelevat" lapsi ei sellaista ajattele, asenteet tulevat aikuisilta. Toivoisinkin itse osaavani kasvattaa lapseni niin että ennakkoluulot ja ennakkoasenteet eivät kuuluisi heidän elämäänsä. Että he oppisivat pitämään kaikista ikään, sukupuoleen, ihon väriin, mihin tahansa ihmisen ominaisuuteen viittaavasta, huolimatta, sellaisesta mille tämä ihminen ei voi mitään. En halua kasvattaa lapsiani hyväksymään kaikkea ehdoitta, haluan antaa heille vaan avaimet avarakatseisempaan elämään. Eilen olen miettinyt kovasti, sitä että nyt kasvatan lapseni yksin, ilman isää, mietin mitä Janne olisi halunnut, mietin miten haluan heidän kasvavan, millaisiksi lapsiksi, ja samalla lämmin läikähdys käy ahdistuksen keskellä.. Huomaatteko, minä suunnittelen myös tulevaa, suunnittelen sitä millaiset eväät haluan lapsilleni elämäänsä antaa. Kaikki ei ole kiinni tässä hetkessä, ja ahdistuksessa, osaan ajatella myös tulevaa.
Kiitän kaikista ihanista ja niin erilaisista ystävistäni <3 monella on ollut rankkoja aikoja, mutta he ovat selvinneet, jotkut joutuvat selvittämään taustojaan jatkuvasti, joitakin pidetään suurennuslasin alla, minä kuitenkin olen onnellinen jokaisesta teistä, teitä on monenlaisia, ja moneen junaan, ja minä olen saanut tutustua teihin <3 kiitos siitä.
