Sieltä se sitten tuli, SE päivä.

Tänään ei tunnukkaan niin kivalta.. Aamulla kaikki oli ihan hyvin, ystävä piipahti kahvilla ihan extempore ilmoittamatta, ja tuntui että kaikki on ihan hyvin. Ilahdutti saada kahviseuraa Päivistä. Kokoajan alitajunnassa pyöri että mikä minulla on hätänä, olo oli levoton, mutta ajattelin että se menee ohi. No se ei mennyt, vaan kasvoi, Päivin lähdettyä piti jo ihan istahtaa alas kun tuntui että henki salpautuu. Mietin päässäni "ei nyt, nyt paniikkikohtaus ei saa tulla, pojat ovat kotona, en voi itkeä ja vajota maahan" mutta se tuli.. Minulla oli kännykkä kädessäni, miksi en soittanut Päiviä takaisin, hän ei ollut kaukana, olisi varmasti tullut jos olisin pyytänyt. Siinä minä istuin, keittiön lattialla, yöpuku päällä ja itkin. Pahaolo otti koko kehoni valtaan ja tuntui että vajoan lattian läpi johonkin syvään monttuun. Kokoajan päässäni ajatus "ei nyt, nyt ei saa, pojat huolestuvat". Voi kumpa olisi ollut joku joka olisi pitänyt minua sylissä ja rutistanut, kuiskinut korvaan että se menee ohi sinä selviät, edellisestä on aikaa, sinulla on monta hyvää päivää takana.. Tällä hetkellä kaipaan syliä enemmän kuin mitään. Minulla on niin ikävä.

Eilen pohdiskelin sitä miten helpolta kaikki alkaa tuntua ja tuntuu kun lapset on terveitä. Viimeyönä ei uni tullut, kuuntelin rauhallista musiikkia ja vähän muunlaistakin, olo oli levoton, ja tiesin että nukkuminen ei onnistu. Kuuntelin Jerryn yskää omassa huoneessaan, mietin joko on aika lähteä lääkäriin kun allergioiden takia astma yskä vain yltyi, aamuyöstä annoin toisen annoksen lääkettä, avaavaa ja antihistamiinia, ja poika oli aamulla edelleen turvoksissa ja silmät punaisena. Tuntui lämpöiseltä vaikka kuumetta ei varmaankaan ole.. Päätin että tänään jäädään kotiin, Jerry ei voi mennä ulos siitepölyn takia, joten ei voi mennä hoitoonkaan. On saatava paremmat lääkkeet. Mietin että miten minä selviänkään, kenelle minä soitan, kuka kuuntelee töiden jälkeen millainen päivä meillä on ollut kun Jerry on "kipeänä", kuka ottaa osansa huolehtiakseen arjesta? Ennen olisin voinut mennä hetkeksi nukkumaan kun Janne tulee kotiin.. Olen nukkunut yöllä kaksi tuntia ja olen aivan poikki, minun on kuitenkin pakko hoitaa tämänpäiväinen arki, ihan yksin. Kukaan ei ole jakamassa huolta "kipeästä" lapsesta, kukaan ei ole päättämässä kannssani milloin on aika mennä lääkäriin. Minusta tuntuu että ketään ei kiinnosta. Vaikka se ei ole totta, ystäviäni, läheisiäni varmasti kiinnostaa, mutta haluaisin jakaa asian Jannen kanssa, Jerryn isin kanssa, ja hän ei ole täällä, ja minun on paha mieli.

Selviän tästäkin, tämä on se askel taakse kun on menty jo kolme eteen, tiesin tämän hetken tulevan, ja näitä tulee vielä monta. Mutta silti se satuttaa. Haluan että joku jakaa kanssani arjen, lasten sairastelun, tukee ja auttaa, iloitsee kun pojat oppivat jotain uutta, Haluan että se joku on Janne, vain Janne olisi voinut ajatella pojista samalla tavalla. Haluaisin että meitä olisi vielä kaksi. Haluaisin syliin, ja itkeä pahan mielen pois ja silti minun on vaan jatkettava ja jaksettava. Epäreilua!!

Olen iloinen kuitenkin siitä että jopa yön tunteina minulla on ollut "seuraa" , päivin, illoin ja vaikka yöllä on olemassa ihmisiä jotka välittävät, pohtivat, kuuntelevat, ja kun päivä muuttuu paremmaksi, se auttaa jaksamaan, tietoisuus siitä että vaikka olen yksin en ole aivan yksin. Ja yksinäisyyttäkin on niin monenlaista, minun yksinäisyyteni on vain yksi lajiaan. Kiitos ystäväni että välitätte <3 ! Ja täältä minä taas ponnistan montun pohjalta kohti aurinkoa. Tämä on vain hetki elämästä, tulee se parempikin hetki.