Jos jokin voi mennä pieleen se menee..

Tämä lausahdus on nyt sitten todettu ja todeksi huomattu!! On ollut taas melkoinen viikko. Työluvasta ei ihan hirveen kauan ollut hyötyä.. Ehdin olla kaksi tuntia töissä kun piti lähteä Jerryn kanssa piipaa autolla sairaalaan. Astma meni niin pahaksi että Mikkelin reissuhan siitä tuli. Säikähdin ihan hirmuisesti, vaikka järki sanoi että se on "vain" astma ja vaikka tilanne on huono se voisi olla huonompikin ja hengenvaaraa ei ole niin näin kuitenkin sieluni silmin Jerrynkin nukkumassa pois. En voinut sille olotilalle mitään. Vaikka järki sanoi että se on turhaa hermoilua, niin kun sydän hermoilee niin sille ei voi mitään.

Minulla oli maailman reippain pieni potilas. Kahdessa päivässä allergiatestejä ja verikoikeita, uusia lääkkeitä, lääkäreitä, hoitajia, astmapiippuja, happiviiksiä, karanteenia.. ja  vaikka oli lupa itkeä ja Jerry itkikin, hän antoi kiltisti tehdä kaiken, koska hänelle kerrottiin että se auttaa. Ja se auttoikin. Ensimmäisenä yönä happiviiksistä huolimatta hapetus oli huonoa, mutta siitä selvittiin onneksi, seuraavanakin yönä viikset oli laitettava vaikka päivä meni paremmin, ja pelkäsin että emme pääse tänäänkään kotiin. Onneksi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä että kotonakin selvitään.

Itse aloin ahdistua ambulanssissa. Yritin olla katsomatta kaikkia niitä laitteita jotka tunnistin samoiksi joita meillä kotona käyneillä kuskeilla oli mukana. Hoitajakin asian varmaankin huomasi koska paristi kyseli oloani ja vilkuili sivusilmällä ja jutteli. Onneksi Jerry alkoi hassuttelemaan niin asia unohtui. Seuraavan kerran vaivuin aatoksiini keskiviikko iltana, mietin jopa että laitan Jannelle viestin,että tietää mitä Jerrylle kuuluu. Ei siksi että luulin Jannen olevan vielä täällä vaan siksi että se olisi ehkä tehnyt minun oloni paremmaksi. En tiedä.. jotenkin vaan se puolison kaipuu nosti päätään kovasti tällaisessa tilanteessa. Ja suuremman mittakaavan se sai tänään kun ahdistus iski kovana, ja tunsin olevani jumissa josta en pääse pois.. Paniikkikohtaukset olivat jo helpottaneet, tänään liikuttiin siinä rajamailla, hyvin liki kovaa ahdistuskohtausta käytiin.. "Minulla ei ole ketään kotona jolle kertoa miten meillä meni ja jolle opettaa Jerryn hoitoa" se ajatus saa minut edelleen ahdistumaan. Tiedän että maailmassa on paljon vaikeampiakin sairauksia ja tilanteita, juuri tänään kuitenkin tämä tuntui maailman suurimmalta asialta ja sai yksinäisyyden nostamaan päätään. Kaipasin taas niin kovasti, puolisoa, kumppania, rakasta. Tänään tuntui epäreilulta.

Viimeviikkoina ollaan totuttu jo siihen että jos jokin voi mennä pieleen, se menee.. Joten siihen alkaa suhtautumaan jo huumorilla. Olen oppinut kehittelemään suunnitelman A, B, C ja D ja niillekkin vielä varasuunnitelmat koska aina sattuu jotakin. Muutto on seitsemän päivän päästä (APUA APUA) ja tavaratkin alkaa olla jo laatikoissa.. Pojat lähtevät lauantai-iltapäivänä joskus, tai mahdollisesti illansuussa. Mamma ajaa hakemaan, lähtee lauantai aamuna kohti savoa ja ajaa illalla pojat matkassaan rannikolle.. Itse jään hoitamaan muuton loppuun ja vielä ensi viikoksi töihin muutamaksi päiväksi. Mutta se on nyt sillätavalla että lähtölaskenta on alkanut, kohta olen poissa täältä Savosta ja uusilla kulmilla rannikolla. Sekavat tunteet, kirjoitan niistä enemmän huomenna.. Nyt halusin vaan kertoa miksi tällainen radiohiljaisuus ollut :). Loppuun  haluan laittaa vielä runon jonka äiti laittoi minulle. Se oli aika osuva ja ihana:

‎"Eli meren pohjassa meritähti tuhat tonnia vettä yllä. Minä jaksan kyllä! On terveet sakarat, litteät pakarat ja paineen kestävät kakarat! -Kirsi Kunnas-


Jaksetaan kaikki ja mukavaa alkavaa viikonloppua <3