Kuka nyt on meidän isi?

Kysymykseen "Kuka nyt on meidän isi?" olen saanut vastata päivittäin. Aluksi se satutti kovasti, satuttaa vieläkin, mutta vastaamisesta on ehkä tullut jo rutiinia koska tuntuu että pojat hokevat samalla kun minä kerron: "Teidän isi on teidän isi, vaikka hän ei ole täällä, niin hän on täällä (näytetään aina sydäntä)" Pojat sanovat aina saman litanian kuin minäkin, mutta silti asia mietityttää. Se on ehkä vaikea käsittää ja ymmärtää. "Voiko sen ja sen kaverin isi olla minunkin..?" Ei voi olla ei.. tunnen epätoivoa joskus kun joudun kerta toisensa jälkeen toteamaan että isi on kuollut ja isi on isi kuolleenakin. Ei ole toista isiä kuin isi, kukaan ei voi ryhtyä teidän isiksi, yhtäkkiä tuosta vaan. Varsinkin Jerry on kovin riippuvainen mieskontakteista. Jos meille tulee miehiä kylään, Jerry haluaa olla liki ja istua sylissä, Jerry haluaa leikkiä juuri miesten kanssa. Ehkä pojat ovat saaneet yliannostuksen voimakasta naisenergiaa, ystävieni ja perheeni naisten häärätessä kotona. Tämä Jerryn ripustautuminen miehiin on saanut minutkin miettimään että miten poikien tulevaisuus ilman isää järjestyy. Onko lähelläni tarpeeksi miespuolisia ihmisiä joista voi ottaa miehen mallia, jota kasvavat pojat tarvitsevat, jääkö helle kasvussa jotain puutteita kun ei ole sitä läsnäolevaa isiä. Näitä asioita kun pyörittelee päässään, miettii väistämättä myös sitä että, voiko elämääni koskaan tulla enää pysyvää suhdetta, ihmistä joka täyttäisi sen tyhjiön jonka Janne jätti, ihmistä jonka itsetunto olisi tarpeeksi vahva että kestäisi mahdottoman "kilpailun" kuolleen kanssa, kilpailun jota ei oikeasti ole ja jota ei kuitenkaan voi voittaa. Ja ennenkaikkea voinko minä päästää elämääni uuden ihmisen, ihmisen joka pääsisi liki haluaisi olla osa elämäämme, murtaisi sen rakennetun muurin.. Ja koska niin voisi tapahtua.. viikkojen, kuukausien, vuosien vai mahdollisesti vanhempana kymmenien vuosien jälkeen.. Ja koska kaikki on soveliasta, kärsinkö huonosta omastatunnosta? Osaanko enää edes seurustella, osaanko päästää ihmisen lähelle, voinko kuvitella sitä edes.. Vastaus viimeiseen on, kyllä voin kuvitella, se ei vähennä ikävääni Jannea kohtaan, valintani on aina ollut Janne ja tulee aina olemaan, mutta vaikeampaa on kuvitella että kukaan ei pitäisi sylissä ja jakaisi iltoja koskaan enää.. Ehkä vielä nyt tai lähitulevaisuudessakaan ei ole aika ajatella sitä asiaa konkreettisesti, mutta sekin hetki tulee kun olen valmis katsomaan olisiko hän se. Ihan pysyvästi, niin että pojatkin tutustuisivat. Tai sitten ei .. voi olla että sellaista tilannetta ei tule enää koskaan, ja silti voin olla onnellinen siitä mitä sain kokea Jannen kanssa. Ihminen ei voi lakata elämästä, tuntemasta, ihminen tarvitsee toista ihmistä, yksin ei ole hyvä. Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja turvaa toisesta ihmisestä. Myös minä tarvitsen.

Meillä on alkanut yöllinen itkurumba.. se on parhaillaan tätä kirjottaessani käynnissä. Jaska näkee paljon unia, ja unissaan ikävöi isää. Herää useita kertoja yössä itkemään ikäväänsä, ja herättää joka kerta myös Jerryn joka nukkuu muutenvaan huonosti allergian takia.Toivon että näistä valvotuista tunneista alkuyöstä ei tule jatkuvaa tapaa vaan kestävät aikansa ja häviävät pois. Aikuiset ja lapset ovat surutyössään hyvin erilaisia mutta reaktiot ovat lopulta samat kaikilta.. Itku, suru, ikävä, pahamieli, kaikki meille niin tuttuja.

Näin yöllä ollaan siis suurten tunteiden ja kysymysten äärellä, kuka on nyt meidän isi.. ?? Kenessä olisi tarpeeksi voimaa ja vahvuutta tullakseen osaksi elämäämme vai onko meidän määrä elää pienempänä perheenä? Se ihminen saattaa olla tuolla jossain tai sitten ei ole.. Vain aika näyttää miten elämän polut kulkevat. Siinä ei auta kuin itse olla matkustajana, elämä kuljettaa, ja jokapäivä tapahtuu jotain uutta, jokainen päivä on lähempänä sitä päivää kun kipu on väistynyt suruksi. Jokaiseen päivään mahtuu jo iloa ja onnea, surun keskelle.

Pitäkää huolta toisistanne <3 lukijamääräni on valtava.. ihanaa <3 kiitos teille <3