Tämä aika ei ole helppo!

On ollut aika vaikeaa, ja vaikeammaksi tuntuu menevän. Yritän olla reipas ja olla ajattelematta, yritän ajatella iloisia asioita ja "unohtaa", mutta en pysty. Miten voi unohtaa kun jokapaikassa on kortteja isille, televisiot, lehdet , mainokset, kaikki täynnä "muista isää". Tiedän että pojat eivät reagoi isänpäivään, jos heille ei kerro.. Miksi minä sitten itken.. eilen aamulla itkin, tänään tuntui hetken hyvältä, sitten se iski valtava itku ja epätoivo. Aaltona tuli ylitse ja vei mennessään. Yritän ajatella positiivisesti, mutta en voi. Minun on hirveä suru. Suren poikia joiden kortit ovat isän haudalla, eivät isän kädessä. Suren valtavasti Jannea joka jäi paitsi kaikesta. Rakkaudella, isää ajatellen tehdyistä liimaapursuavista korteista, itse maalatuista mukeista, siitä kun uninen poika onnittelee aamulla.. Suren miten Janne menetti rakkaitten poikiensa kasvun, synttärit, koulunalun, valmistumisen, naimisiinmenon. Suren Jannen menetettyä elämää, ei Janne ollut vielä valmis. Juuri kun kaikki oli hyvin Jannen oli lähdettävä. Missä on oikeus ja kohtuus, miksi minun pojillani ei ole isää, miksi minä olen yksin vastuussa lapsistani? Minkä takia, osaako joku vastata?

Olen tuntenut viimeaikoina myös katkeruutta. Minä en vaan jaksa, aina pienenkin menon takia on soitettava lapsenvahtia, järjestettävä ja sumplittava. Minä yritän kovasti, läheiseni yrittävät, mutta voimat alkavat loppua, alan olla väsynyt ja itkuinen. Pelkään että kohta en pääse enää sängystä ylös. Olen katkera kun muut voivat mennä ja tulla, sopia puolisoidensa kanssa, tai lähteä koska ei ole mitään mikä sitoo kotiin. Rakastan poikiani, enemmän kuin mitään, olen vain hyvin väsynyt siihen että olen yksin vastuussa. Olen vihainen Jannelle.. hullua mutta olen minä.. Miksi Janne jätti meidät, miksi pakeni vastuuta, miksei tule takaisin ja auta. Samalla tunnen piston ja ikävän sydämmessä, ei Janne halunnut lähteä, ei vielä. Ei halunnut että me jäämme keskenämme ja minä selviämään yksin. Tuntuu vaan että minun elämäni koostuu pyyhkimään, lue, anna vettä, laita filmi, en sitä, en tätä ja haluan haluan haluan.. Sitähän se on, lapsiperheen arki, mutta yksin se on hyvin raskasta. En ole aivan yksin, mutta vastuu on yksin minun ja se on pelottavaa, en halunnut sitä vastuuta yksin, enkä tiedä miten pärjään nyt kun ei ole vaihtoehtoja. Minun pojat, minun rakkaat pojat <3 mietin heitä ja tunnen valtavaa rakkautta, äidin rakkautta, ja samalla pakokauhua, minusta ei ole siihen, en jaksa. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, minun on jaksettava, minun on pystyttävä, minä olen vastuussa, ja minä haluan näyttää pojille, ei ole mitään hätää äiti on tässä, äiti hoitaa ja korjaa ja auttaa. Kaikki on hyvin rakkaat <3 !

Ahdistuksen kasvaessa olen taas alkanut enemmän pelkäämään tulevaa. Pelkään haaveilla, tai tunnen haaveilun ahdistavaksi. Haluaisin, mutta en pystykkään.. en vielä. Haluan että kaikki mitä luvataan ja mistä puhutaan on asioita joita voi toteuttaa tässä ja nyt, haluan että jos puhutaan tulevasta tiedän koska, en pysty ajattelemaan "sitten joskus kun" se on liian ahdistavaa, ja pelkään että se ei toteudu. Sitten joskus kun en enää itke, sitten joskus kun ei ahdistus vie voimia, sitten joskus kun.. MINUA VÄSYTTÄÄ, haaveilu väsyttää, Nyt minulla on voimia vain tähän hetkeen, ja sen kestämiseen, olen ihminen jonka haaveet ja unelmat karkaavat nopeasti, en ole realisti, mutta nyt haluan yrittää sitäkin. On helpompi kestää raskaana aikana, niinkuin nyt, asiat jotka ovat faktoja ja varmoja kuin asioita jotka ovat ehkä asteella.. Kohta tulee joulu ja uusivuosi ja sitten pian jo vuosipäiväkin.. Nyt keskitän kaiken voimani selviämiseen. Tarvitsen voimiani, mutta tarvitsen teitä läheiseni, ihan jokaista teistä.. Taas tuli aallonpohja ja suru, mutta pohjalta on hyvä taas ponnistaa ylöspäin ja sen minä varmasti teen, tälläkin kertaa, ja onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin.

Inhoan katkeruutta, ja inhoan että tunnen sitä nyt itse. Haluan siitä eroon niin pian kuin mahdollista, ja etsin keinot että pääsen sen yli ja voitan sen tunteen. Selviän isänpäivästä, selviän kaikesta. Halatkaa läheisiännie, isäänne ja ukkianne, kaikki jotka voitte, tehkää se, päivä voi olla viimeinen jonka vietätte yhdessä, kertokaa että rakastatte ja miten tärkeä toinen on, jos mahdollisuutta ei enää tulekkaan. Halauksia pyhäänne <3 ! Minä sain itkiessäni kädet kaulanympäri ja poikani sanoi "äiti olet rakas" ja taas minä jaksan seuraavaan hetkeen ja jaksan vielä huomiseen ja ensiviikkoon, selviän kyllä.