tiistai 6. marraskuuta 2012

"Vannomatta paras"

Olen aina ollut kovin "tunteva" ihminen. Ihmisten pahamieli tuntuu pahalta minustakin, varsinkin läheisten , mutta myös vieraiden. Jannen kuoleman myötä tämä piirre minussa on vaan vahvistunut. Tunteet kulkevat aallonpohjaan ja taas ylös, salaman nopeudella. Tottakai kyseessä on vielä myös se että Jannen kuolemasta on vain vähän aikaa, mutta samalla luulen että se on pysyvästi muuttanut minut tuntevammaksi. En väitä että olisin empaattisempi kuin yleensä ihmiset. Olen toki empaattinen ihminen , mutta varmasti samalla tavalla kun moni muukin. Samaistun ihmisten suruun helpommin kuin ennen, tosin taas en tiedä jatkuuko se loputtomiin vai onko se vaan tämän elämänvaiheen tekosia. Senkin näyttää aika. Jokatapauksessa olen huomannut että trauma elämässä vahvistaa piirteitä joita sinussa oli jo ennestään. Ei ehkä saa sinussa aikaan uutta vaan saa vahvemmin esille sen mitä olet jo ollut. En ole muuttunut, mutta olen silti erilainen. Olen sama ihminen enkä kuitenkaan ole. Kaikki jotka ovat menettäneet jotain tärkeää ja rakasta, tietävät varmasti mistä puhun. Kaikki käänteet elämässä muokkaavat ihmistä johonkin suuntaan, toiset vahvemmin kuin toiset ja toisia vahvemmin kuin toisia. Minua tämä on muokannut tuntevammaksi, mutta toisaalta taas huonona puolena pelokkaammaksi. Pelkään menettämistä ja epäonnistumista ja tulevaisuutta, mutta en enää kokoaikaa ja välillä unohdan pelätä, joskus en pelkää enää ollenkaan, tai ainakaan niin että se vaikuttaisi niin paljon. Päivä päivältä olo on turvallisempi.

Syy miksi halusin kirjoittaa nyt on se että minulta on yksityisesti kyselty jonkunverran mitä minulle oikeasti kuuluu. On vaikea kertoa omasta elämästään kovin kattavasti täällä.. Blogi on kuitenkin enemmänkin selviytymistarina ja Jannea varten, ja minun ja poikien menetystä varten. Ei kuitenkaan varmaan ole väärin kertoa kuitenkin mitä kuuluu. Kuuluuhan se osana tarinaani, minun tarinaani, kaikkien samassa tilanteessa olevien elämä ei mene aivan samalla tavalla, eikä varmaan kenenkään.. Jokaisen tarina on omanlaisensa.

Minä luulin etten voi koskaan enää rakastua, etten voisi koskaan enää ajatella tulevaa, ainakaan kenenkään toisen ihmisen kanssa. Ajattelin että tämä oli tässä, olen yksin, en halua ketään ikinä ja näillä mennään. Olen ollut parisuhteissa ja olen ollut rakastunut, Jannen kuoltua ajattelin että se vaihe elämässä on ohi, en halua ketään, nautin elämästäni ihan yksin. Niin minä ajattelin.. minä joka kaipaan läheisyyttä ja toista ihmistä enemmän kuin mitään. Ja kuten moni muukin ajatus, tämäkin osoittautui vääräksi. Taas tuli todettua että "vannomatta paras". Niinhän siinä sitten kävi.. minä kiinnostuin, tutustuttiin, pian huomasin olevani ihastunut, ajattelin että nyt jos lopettaa, ehtii vielä, mutta kuka sellainen ihminen joka on ollut ihastunut on ikinä oikeasti pystynyt lopettamaan, en minä ainakaan ?!? Sitten minä rakastuin, niin siinä kävi, minä joka olin päättänyt "ei ikinä enää". Nyt olen onnellinen että niin kävi, en minä halua elää ja olla yksin, se ei ole minua varten. Elämäni sisältö on sen myötä muuttunut hirmuisesti. Paha mieli ja ahdistus ei pelota enää niin kovasti, on syli ja on turva, en olekkaan ihan niin yksin. Nyt vasta tajuaa miten tärkeää on että tällaisessa tilanteessa on se joku joka on ihan lähellä, vaikka ystäväni ja perheeni ovat tukeneet kovasti, ei se ole sama asia, on hyvä että minulla on se "oma ihminen" se joka on minua varten, ihminen joka tietää kaiken ja jaksaa silti olla siinä, vieressä ja lähellä. Kaikki eivät sellaista ihmistä tarvitse, minä tarvitsen.

Ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Ei hän ole elämässäni sitä varten että minä selviäisin.. Pelkästään tukena kun Jannea kaipaan, ei sinnepäinkään. Se on vaan lisänä siihen että hän yleensäkään on. Meillä on ihan oma elämä, olen rakastunut häneen itseensä, en siihen että hän voi lohduttaa minua, vaan siihen että hän antaa uutta sisältöä elämääni, ja että minä voin tehdä samoin hänelle. Olen seurannut muiden elämää ja alkanut tajuta miten harvinaista tämä kaikki, mitä olen saanut, on. Pitää muistaa olla kiitollinen kun saa mahdollisuuden onneen, ei ole sanottu että niin käy aina. Pitää olla kiitollinen jos löytää jonkun sellaisen jonka minä olen löytänyt, ihminen joka voi olla jollekkin täysin väärä voi olla juuri sinulle se täysin oikea, sattumaa ja kohtaloa on sitten se jos tiet kohtaavat. Meidän kohtasivat, ja nyt sitten pitää opetella miten sitä jatketaan yhdessä. Toistaiseksi kaikki on tuntunut helpolta ja suuremmilta törmäyksiltä on säästytty. Niitäkin kyllä tulee varmasti joskus, ja sitten selvitään niistä. Nyt kuitenkin on mukava nauttia siitä että elämä on helpompaa ja tuntuu että sillä on tarkoitusta.

Ikävöin ja kaipaan edelleen, toivon etten loukkaa kirjoituksellani ketään, en unohda Jannea ikinä, enkä halua unohtaa. Jaoin 12 vuotta elämästäni Jannen kanssa, ja silloin kun jouduin päästämään Jannen pois, hän oli koko maailmani, rakkain ihminen, minun perheeni, lasteni isä. Se ei unohdu, rakkaus ei unohdu, ikävä ei häviä. Mutta rakastua voi uudestaankin, voi tuntua hyvältä uudestaankin, voi luottaa tulevaan ja olla onnellinen uudestaankin.

Minulla oli onnea, löysin jonkun erityisen, ja olen siitä kiitollinen. Rakastan ja minua rakastetaan, elämä on ottanut minulta paljon, mutta joskus se antaakin paljon, kohtaloa, sattumaa, ennalta suunniteltua, ihan mitä vaan. Nyt olen rakastunut ja minun on helpompi ajatella tulevaa, yhdessä toisen kanssa. Siinä se mitä minulle kuuluu.. Minulle kuuluu kaiken keskellä hyvää. Mukavaa tiistaita kaikille kanssakulkijoille.