Totutellaan uuteen

19.11. meni jo.. Kuolemasta oli siis 8kk ja päivä meni oikeastaan aika hyvin. Muistin asian edellisenä päivänä, ja huomasin ettei se aiheuta mitään valtavaa ahdistusta, pienen nipistyksen vain sydämmessä tai mahassa, jossain syvällä kuitenkin. Aamulla kun heräsin olin itsekseni. Pojat nukkuivat juuri sinä aamuna pitkään.. Sattumaako? Ehkä niin ehkä ei. Nukkuivat jokatapauksessa. Mietin aamulla kovasti Jannea, mitä kaikkea hyvää meidän elämässä oli ja mitä meille kuului. Mietin kovasti myös omaa oloani ja huonoa itsetuntoani, joka on seurausta niin monista asioista. Mietin Jannea jolle kelpasin sellaisena kuin olin, ja vihdoin olin alkanut uskoa siihen itsekkin että kelpaan.. Olin vihainen, miksi hän lähti, juuri kun aloin uskoa, juuri kun asiat olivat paremmin ja hyvin. Elämä oli mallillaan ja näytti valoisalta, miksi silloin piti lähteä? En kuitenkaan palannut enään kuolinaamuun. Jälkeenpäin olen taas miettinyt sitäkin mutta juuri sinä aamuna en siihen palannut. Olen siirtynyt surussani asteen eteenpäin. Minut sai itkemään ne asiat jotka olivat iloisia. Muistelin lämmöllä hyviä asioita ja taisin muutaman kyyneleenkin kyynelehtiä, saatoin sanoa Jannelle sanan pari, mielessäni tai ääneen. Taisin jopa tokaista Jannelle: "Sillä lailla rakas, näetkös nyt mitä teit, tässä olen yksin, ilman sinua.." Silloin tunsin valtavan lämpimän aallon sisälläni, asiat selkiytyivät ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Tajusin että ei Janne minua ole jättänyt, enkä minä ole edes yksin, uskalsin ajatella ensimmäistä kertaa oikeasti että minä en olekkaan yksin, minulla on muisto Jannesta, Janne on läsnä jokapäivä, ja minulla on Sami joka on konkreettisesti ja oikeasti läsnä ihan joka päivä. En minä voi enää hokea olevani yksin.

Me opettelemme elämään uudelleen, erilaisena perheenä, ei sen kummallisempana kuin mikään muukaan perhe, mutta erilaisena mitä meidän perhe oli vielä vuosi sitten. Opettelemme pitkän ajan jälkeen taas tavallisia asioita, kuka tekee, mitä tekee, milloin tekee, miten puhutaan äidille, mitä saa tai ei saa tehdä, opettelemme kaikkea. Kun voimat ovat aivan loppu ei jaksa edes pitää säännöistä kiinni, edes vaikka tietää niiden helpottavan omaa arkea. Nyt viikon ajan olemme ottaneet taas ison askeleen "normaaliin elämään" siinäkin suhteessa. Voisi sanoa että äiti on tullut takaisin, enää ei asioita hoideta vaan sinnepäin vaan oikeasti sääntöjä noudatetaan. Ilman Samia tämäkään ei olisi onnistunut, ei ainakaan vielä. Yksin ainoana aikuisena, oman surun kanssa, minusta ei olisi vieläkään ollut tähän, en olisi vieläkään pystynyt ja meillä edelleen elettäisiin kuin "pellossa", onneksi niin ei ole vaan elämä palaa uomiinsa joka saralla. Jannen kuolemasta on se kahdeksan kuukautta ja ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta tänään ja eilen on ollut ensimmäinen kerta kun joku muu on vienyt pojat hoitoon ja eilen jopa hakenut. Se olin aina minä tähänasti, nyt sen teki Sami, ja kamala miten vaikeaa minun oli olla..Miten vaikeaa on ottaa apua vastaan kun sitä tarjotaan ja miten kiitollinen olin ja tuntui että kiitos ei edes riitä, vaikka tiesin että edes kiitosta ei vaadita, mietin että se sana yksinään ei vaan riitä. Niin onnellinen olin tämän aamun ylimääräisestä omasta ajasta kun sain vaan laittaa pojat matkaan. En edes muistanut miltä se tuntuu, enkä ennen edes osannut olla iloinen siitä, mutta nyt olin olin iloinen ja kiitollinen ja hämmentynyt. Minä sain jäädä vielä kotiin, minun ei tarvinnutkaan viedä poikia.

Olen myös sairastellut aikatavalla. Tuntuu että saan kaikki maailman flunssat ja mahataudit ja tulehdukset mitä ikinä vaan on tarjolla. Puhuttiin lääkärin kanssa ja puhuttiin kotona. Kuulin että joskus elimistö vaan sanoo että liika on liikaa ja nyt tarvitaan lepoa. Minä olen sairastellut kokoajan. Minä en tarvitse masennuslääkkeitä, enkä ahdistukseenkaan mitään, mutta minä olenkin erilainen kuin joku toinen. Minulla stressi ja paine purkautuu toisella tavalla, minä olen alkanut sairastamaan. Toivon että se menee pian ohi, ahdistaa olla jatkuvasti kipeä, mutta toivon että se ei jatku enää kauaa.. Toivon että kohta olen senkinpuoleen kunnossa. Kuitenkin olen huomannut, että ilman mitään "oireita" ei tämänkaltaisesta traumasta selviä. Jos pää kestää ei kestä ruumis, toisella ei kestä pää mutta muuten on kunnossa, joku taas oireilee kaikella tapaa. Nyt on vaan nöyrryttävä ja tajuttava että olankohautuksella tästä ei selvitä, kaikella on hintansa.

Olen löytänyt uuden runoilijan, ihania runoja.. Pidän kovasti runoista ja hänen runonsa osuvat todella usein syvälle minun sieluuni. Tässä yksi joka tällä hetkellä kuvaa hyvin olojani:

''

Ihanaa loppuviikkoa rakkaat, anteeksi ehkä sekavatkin pohdintani,toivottavasti löysitte punaisen langan sieltä joukosta.