Tässä on nyt vähän kaikkee.. anteeksi!

Olen ollut tosi kiireinen.. ja jos muuten ei ole kiire ollut niin olen ollut niin hermostunut että olen sitä itse itselleni luonut. Välillä väsyttää ja huolella, mutta eteenpäin sano mummo lumessa, vai miten se menikään.Ikävä on ollut edellen kova. Kaipuu siihen mikä oli ennen, ettei tarvitsisi ajatella uusia asioita, eikä tarvitsisi muuttua, tai ottaa askelta eteenpäin. Olisi niin paljon helpompaa vaan viettää sitä tavallista arkea. Sitä mikä oli silloin ennen. Minä rakastin tavallista arkea. En koskaan ole halunnut mitään suurta ja erityistä. Minulle koti-illat saunomisineen ja makkaranpaistoineen ovat riittäneet luksukseksi. En ole ollut kova matkustamaan, minusta kotona ja Suomessa on ihan hyvä, ei ole ollut tarve. Joskus oli kiva käydä jossakin, useimmin kävimme joko Jannen kisamatkoilla tai katsomassa kavereitten kisoja. Sekin oli mukavaa. En valittanut niistä reissuista koskaan, en tietenkään minä pidin niistä. Jos voisin lähteä nyt jonnekkin, valitsisin todennäköisesti mökin. Hyvässä seurassa rauhassa meren rannalla, miten ihanaa. Olen tajunnut että se on se mitä kaipaan. En haluaisi olla levoton ja miettiä kokoajan mitä seuraavaksi, ihminen joka ei osaa asettua aloilleen. Haluaisin mennä ja olla, ystävieni kanssa, rauhassa. Mutta nyt en osaa, nyt olen levoton, ja se johtuu siitä että minulla ei ole paikkaa. En kuulu mihinkään, tunnen olevani ulkopuolinen monessa aivan tutussakin porukassa, en vaan sovi kuvaan, vaikka tiedän olevani tervetullut, niin en osaa olla kuin kotonani tai kuten ennen. Olen se joka on yksin poikien kanssa, ja olen tosi väsynyt, se minä olen. Kokoajan menossa jonnekkin, tekemässä jotakin, ja mitään ei tule valmiiksi. Haluaisin kuulua johonkin , tuntea kuuluvani.

Olen alkanut taas puhua puhelimessa.. Se on uutta. Ennen vastasin pakollisiin, nyt saatan vastata ei niin pakollisiinkaan puheluihin. Soitan varmasti takaisin jos minulle on soitettu, ja ilahdun kun saan joltain hyvältä ystävältä tai sikoltani, äidiltäni puhelun. Tänään juttelin todella pitkään, ja minusta se oli mukavaa. Joittenkin kanssa on helpompaa myös puhelimessa, "osaa" jutella on asiaa. Puhelin oli se ensimmäinen josta luovuin Jannen kuoleman jälkeen. En kestänyt yhtään puhelua tai viestiä, en mitään mikä liittyi puhelimeen. En halunnut keskustella samoista asioista aina uudestaan ei ollut voimia. Nyt vastaan ja puhun, minulla on aivan uusi hieno puhelin. Anteeksi vaan jos en heti vastaa.. en osaa ihan kaikkia hienouksia sujuvasti vielä, kuten puheluun vastaamista :D ! Puhelin on myös viimeviikkoina ollut stressitekijä. Olen saanut viestejä ja soittoja ihmiseltä jota olen pyytänyt jättämään minut rauhaan. Sydämmeni jättää lyönnin väliin ja mahassa kouraisee aina kun näen viestin joka on tullut tältä ihmiseltä. Miten vaikea on ymmärtää jos sanoo EI, onko mahdotonta lopettaa kiusaaminen, onko mahdotonta uskoa että EI on EI. Olen kuullut että olen "säälittävä ja tulen aina olemaan yksin", paljon muutakin olen kuullut. Tuo oli se joka osui ja upposi, SILLOIN illalla kun sen viestin sain, olin pahoillani ja itkuinen, joten jos sinä joka näitä viestejä laitat luet tätä, onnistuit silloin hetkeksi. Onneksi minulla on elämässäni myös ihmisiä jotka ovat oikeita ystäviä, tämänkin tapahtuessa en ollutkaan yksin, ehkä täällä kotona yksin mutta en kuitenkaan yksin. Minulla oli tukea, oikeanlaista sellaista ja ilkeät ikävät viestit eivät tavoittaneetkaan sitä mitä ehkä oli tarkoitus. Minä olinkin vahvempi, en tarvitse sinua, enkä halua tavata tai kuulla sinusta, minulla on muita ihmisiä joita tarvitsen ja jotka ovat minun tukenani. Vihdoinkin jaksan taistella sinua vastaan, ja tiedän että et ole minun arvoiseni, et nyt etkä koskaan. Jos olet viimeinen ihminen maailmassa, olen mielummin yksin. Enää en kärsi ja itke sinun sanojasi tai tekojasi. Asia on nyt loppuun käsitelty, ei enää puhelinterrorismia ei enää yhteydenpitoa , se on loppu ny!!!

Minusta on mukava jutella.. en kuitenkaan soita aina heti takaisin, soitan kun minulle sopii.. jos minusta ei kuulu soita uudestaan. Kyllä minä vastaan jos näen tulevan puhelun, ja jos pystyn vastaamaan. Jutellaan vaan.. minulla on vaan ollut niin paljon kaikkea, että en ole ehtinyt soittaa kaikille, enkä vastata, enkä viestittää. Olen kuitenkin täällä ja ajattelen teitä kaikkia ystäviäni, päivittäin. Jutellaan kahvikupin ääressä , nähdään oikeasti, sitä minä haluan puhelujen lisäksi. Haluan olla lähellä teitä jokaista, haluan että jokainen teistä tietää että minua kiinnostaa mitä teille kuuluu, minä haluan kuunnella ja osallistua elämäänne. Aina en jaksa mutta haluan silti. Minä haluan löytää paikkani uudestaan elmässä, paikkani ystäväpiirissäni, paikkani perheessäni, haluan tietää mihin minä kuulun. Ja pikkuhiljaa alan sitä oppia. Pienin askelin päivä päivältä eteenpäin.

Hyvää yötä ystävät rakkaat <3 huomenna on uusi päivä, nähtäisiinkö, juteltaisiinko, välitettäisiinkö? Halauksia kaikille !!