"Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti"

Olen ollut koko aamun omissa oloissani. Lueskelin tenttikirjallisuutta ja yritin tehdä muistiinpanoja. Ei vaan oikeen uppoo eikä kolise. Luettava se kuitenkin on, mutta pieni lepotauko sallittakoon, pitää muutama juttukin hoitaa. Ihmeesti kiinnostaisi siivoaminenkin. Se ehkä kertoo siitä miten mielenkiintoista on tämän tentin aineisto. Tai okeastaan mielenkiintoista se todella on, kirjallisuus on vaan hyvin raskaslukuista ja vaatii jatkuvaa keskittymistä. Niimpä minulle taas kävi näin, eksyin aluksi ajatukssissa aiheestani, ja sitten ihan kirjaimellisestikkin.

Katselin vanhoja kuvia. Pojista, viimekesästä, ja sitten katselin vielä kauempaa kuvia. Katselin Jannen kuvia, kesästä 2011, veneretkistä, hautausmaalta, Raumalle muutosta ja ihan kaikesta. Kuva kuvan jälkeen alkoi tulla ikävä olo. Muistin että vaatehuoneen nurkassa on "Jannen-matkalaukku", en ole pystynyt katsomaan sinne aikoihin oikeastaan olen katsonut sinne vain yhden kerran Jannen kuoleman jälkeen. Se saattoi olla viimevuonna syksyllä. Sami sen toi tänne yhteiseen kotiin, ja siellä vaatehuoneessa se on ollut siitä asti. Nyt tuntuu kuin se huutaisi minua siellä. Tekisi mieli avata ja katsoa, mutta en pysty, kuitenkin se on möykky rinnassa kun en niin tee. Tiedäthän se epämukava tunne kun tietää että on jotakin ikävää tapahtumassa, tai jos jokin asia on hoitamatta. Minulla tämä tapaus on hoitamatta ja tunnen että se pitää hoitaa pian, koska se vaikuttaa keskittymiseeni, ihan kaikkeen. En edes muista enää mitä siellä on vaikka itse olen sinne laitetut tavarat valinnut. Tiedän jo nyt etten halua katsoa sinne yksin, toivottavasti joku haluaa tehdä sen kanssani. Haluan kertoa miksi mikin esine siellä on, miksi valitsin juuri sen. Vaikken tiedä mitä laukussa on, tiedän että nähtyäni ne muistan tasan tarkkaan miksi valitsin juuri sen esineen. Ehkä pyydän Samia, tai Jenniä, jonkun kanssa kuitenkin laukun avaan ja saan asian pois mielestäni. Se mitä avaaminen aiheuttaa jää vielä arvoitukseksi. Tuntuu kuitenkin että se tarvitsee tehdä. Tuntuu että se on jäänyt hoitamatta ja vaivaa, ja se että asia vaivaa tarkoittaa että se tarvitsee hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

Unohdan edelleen että Janne on kuollut. Edelleen kuvien katsominen haudalta tuntuu ikävältä ja epätodelliselta. "Isi-rukouksesta" joka poikien kanssa keksittiin lievittämään surua on tullut jokailtainen rukous, "vanhan" iltarukouksen lisäksi. Eilen pysähdyin ajattelemaan mitä isin rukouksessa sanotaan ja mietin, että pitkiin aikoihin en ole ajatellut, se on vaan höpisty läpi. Luulen että Jaskan ja Jerryn pohdinnat viimeisten viikkojen ajalta ovat saaneet minutkin mietteliääksi. Jaska oli ihana illalla , puhetulvasta ei meinannut tulla loppua : "Isi me rakastetaan sua tosi tosi kovasti, isi me rakastetaan Samiakin, näetkö meidät, näetkö Samin, isi ootko sä siellä...? isi sano Samille että tulee kotiin, Isi, kato mä osaan tehdä näin ( teki jonkun tempun joka näytti kuperkeikan ja päälläseisonnan ja yhdelläjalalla seisonnan välimuodolta ) , isi mitä sä teit, teetkös siellä lettuja, äiti kertoi että osaat, Isi Sami ei oo kotona, huomenna tulee, äiti menee lenkille, yleensä menee Samin kanssa, hyvää yötä isi , miks et muuten näy, voiko Samikin olla isi, se on täällä Samin mä näen..."Jaskalla oli elen illalla valtava tarve pohtia isä asioita, tarhassa on jutellut kavereiden kanssa ja kotona pohtii samoja ongelmia. Noin pienen lapsen pohdinta on kovin mutkatonta, kaikki tulee ulos juuri niin kuin ajattelee, ei sen suurempaa draamaa tai syvällisyyttä, pelkästään ajattelua ja "tajunnan virtaa" asiasta hypätään toiseen ja taas takaisin. Niin helppoa ja niin surullisen ihanaa kuunneltavaa. Miksen minä osaa jutella noin luontevasti. Illalla yritin, mutten voinut, en osannut sanoa mitään. Sanoin että pojat tarvitsevat sinua, ja samalla kuitenkin meillä menee hienosti. Kerroin että Jerrystä on tullut vuodessa isän kopio, ja mitä vanhemmaksi kasvaa sen enemmän isältään näyttää. Sanoin että olisit varmasti halunnut nähdä sen itse.

Huomaan että suren eniten sitä minkä Janne menetti, pojat ovat mainioita ja ihania. Janne olisi voinut olla ylpeä miehistään. Jerry on kopio Jannesta, luonteeltaan kuitenkin kuin minä. Jaska näyttää taas enemmän minulta mutta on luonteeltaan kuin isänsä, tempperamenttinen, aurinkoinen, energinen, suunapäänä jokapaikkaan menossa. Silti nämä molemmat pojat ovat kuitenkin aivan toistensa näköisiäkin. Aivan ihania, niin erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia. On ollut hauska seurata miten jotkut tavat ja jutut periytyvät jotka eivät liity ulkonäköön. Jaska ei muista Jannea eikä Jerrykään enää niin hyvin, ja silti aina silloin tällöin jokin ele tai ilme tuo mieleen Jannen, jokin niissäkin on geeneissä. Se on aika hienoa, ja taas samaan aikaan surullista.

Minun oli myös valtava ikävä Samia illalla. Tuntuu kuin jokin palanen perheestä puuttuisi kun Sami oli reissussa. Huomaan olevani huolissani enemmän kuin ennen. Toivon että kaikki menee hyvin ja pelkään samalla että jotain sattuu. Mietin ohikiitävän hetken miltä tuntuisi menettää uudestaan joku niin rakas joku joka on koko elämä, ja sydän oli pakahtua rinnassa. Jatkuvasti sanon että ihminen selviää mistä tahansa, mutta ajatuksena edes että menettäisin Samin tai jonkun pojista, saa minut ahdistumaan. Siitä en enää selviäisi, enkä halua ajatella edes koko asiaa. Miksi siis ajattelen. Luulen että jokainen joka on menettänyt jotain tärkeää ja rakasta elämänsä aikana, jotain joka saa koko elämän kääntymään ylösalaisin, tulee pelkäämään jollain tasolla koko lopun elämänsä ja ajattelee aika-ajoin sitä mahdollisuutta että niin kävisi. Kuitenkin sen tunteen voi jättää välillä huomioimatta, ja on osattava nauttia siitä mitä on saanut yrittää olla pelkäämättä.

Elämä on kaunis.
Se ei vain aina näytä siltä.
Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä.
joka on kyynelistä tehty.
>Marleena Ansio<