Vuoden alussa tein positiivisen raskaustestin. Se oli enemmän kuin toivottu ja iloinen asia. Raskaus itsessään oli rankka. Ensin voin todella huonosti, ja sitten alkoi vaivata perinteiset raskausvaivat. Ei mitään uutta eikä mullistavaa, eikä pelottavaa, sain vaan joka-ainoan ongelman ja vaivan mitä raskauden kerrotaan mahdollisesti tuovan mukanaan. Viimeisten kuukausien aikana en juuri enää nukkunutkaan kuin pätkissä. Kaikki oli kuitenkin sen arvoista 29.9. syntyi niin odotettu tyttövauva joka sai kasteessa nimekseen Enni.
Mielessä pyöri myös kovasti häät, joita vietettiin 19.7. omana nimipäivänäni. Niitä alettiin järjestellä ja suunnitella heti vuoden alussa. Oli palaveria, ja piti varata paikkoja sekä sopia pitopalvelun kanssa. Hieman haasteellista piilottaa samalla raskauttaan, voida pahoin, ja yrittää sovittaa häämekkoa jonka tiesi menevän "hylkyyn" koska kasvavan mahan takia se ei tulisi mahtumaan päälle enää heinäkuussa. Mekon sovitus oli varattu ennen kuin testi näytti positiivista. Sinne sitten vaan, ja ihmetyttämään kaikkia, miksi en otakkaan mekkoa vaikka Tampereelle asti menin. Halusin vielä miettiä. Toukokuussa vihdoin tehtiin toinen reissu ja mahallekin sopiva mekko löytyi, ja vieläpä helposti. Lisäksi se oli kaunis, ei tarvinnut tyytyä vaan johonkin, vaan sain sellaisen minkä halusinkin. Häät olivat ihanat, juuri sellaiset mistä haaveilin. Hieman alakuloa tuotti se että yksi kunniavieras, oma isäni, oli poissa. Olin jo sopeutunut ajatukseen, ettei isäni pystyisi saattamaan minua alttarille. En kuitenkaan ollut sopeutunut ajatukseen ettei isäni pääse enää mukaan ollenkaan. Toivon kuitenkin hänen olleen mukana, sieltä jostain taivaasta katselevan, ja olevan onnellinen, niinkuin minäkin olin. Alttarille kävellessäni, siskot käsipuolessani, soi Myrskyluodon Maija, ajattelin isääni, hän olisi ollut ilahtunut valinnastani. Vain muutamaa viikkoa aiemmin löysin kappaleen, toki tiesin sen entuudestaan, mutta nyt kuulin sen vahingossa uruilla soitettuna, ja olin heti varma, tämän kappaleen haluan soivan alttarille kävellessäni. Onko sattumaa olemassa, sitä en tiedä, mutta isäni joka vain viikkoa aiemmin oli nukkunut pois, olisi ollut onnellinen valinnastani.
Tammikuussa en osannut vielä varautua päivään joka oli 12.7. Tulisin menettämään isäni. Vain viikkoa ennen kuin määräni oli astella alttarille. Isä tuli viikon alussa kamalan kipeäksi. Kävin maanantaina poikien kanssa pappaa katsomassa, pappa oli vaisu ja huonon näköinen, mutta jaksoi jutella. Ei kuitenkaan noussut tuolistaan. Kerroin Samille illalla että pelkään pappan tilanteen huononevan aika pian. Niin siinä sitten kävi, tiistaiaamuna soitto tuli äidiltäni, että pappa on tosi huononoa ja voisinko mennä käymään. Itse hän oli menossa lääkäriin turkuun mutta kuten aina oli tulossa pikaisesti pappan luokse. Toivoi kuitenkin että joku läheinen olisi siellä siihen asti. Siitä se sitten alkoi, luopuminen. Oltiin äidin ja Jennin kanssa vuoroin isän luona, kävin jokapäivä istumassa isän sängyn vierellä. Kuuntelin miten hän voi huonosti, toivoi saavansa jotain apua, mutta sairaalaan ei suostunut lähtemään. Näin miten hän liukui yhä kauemmas. Kotona näin hänet viimeisen kerran torstaiaamuna. Silloin vielä Samille sanoi jotakin töistä, tai muusta arkisesta asiasta. Kun pääsin Raumalle sain soiton, pappa on siirretty sairaalaan ja saattohoito aloitettu. Ajoin takaisin. Siellä me äidin ja Jennin kanssa istuimme isän vieressä torstai-illan ja perjantaina päivän. Siellä kävi muitakin sukulaisia, me kävimme vain syömässä ja palasimme Pappan luokse. Muistan elävästi kun siskoni kanssa hyvästelimme isäni, sanoimme että saa lähteä me pärjäämme kyllä. Pidimme kädestä kiinni, se oli perjantaiaamupäivä. Isä lähti aikaisin lauantaina, aamuyöllä. Minun on hirmuinen ikävä isääni, kaipasin häntä hääpäivänäni, silloin kun Enni syntyi, ristiäisissä ja jouluna. Tulen kaipaamaan vielä monen monta kertaa, enkä varmasti selviydy itkuitta. Osasimme varautua isän lähtöön, kuitenkaan siihen puristavaan ikävän tunteeseen ei kukaan osaa varautua, ei vaikka kuolema olisi tiedossa.
Paljon on ollut suuria ja pienia ilon ja surun hetkiä vuoden varrella tämän lisäksikin. En halua kaikista puhua, koska asia ei kosketa pelkästään minua, vaan perheenjäseniäni, ystäviäni ja läheisiäni. Ne ovat heidän yksityisasioitaan, joita en kirjoita täällä julki. Voin kuitenkin kertoa että yhteen vuoteen on mahtunut niin valtava määrä iloa ja suurensuurta surua, että tuntuu vaikealta edes ajatella vuotta taaksepäin. Siihen tunteiden määrään tuntuu pakahtuvan ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Enni täyttää tänään 3kk. Se aika on mennyt hirveän nopeasti. Olen kuullut kommentteja suurperheestäni, se tuntuu hassulta, minullahan on vain neljä lasta, onko se muka suurperhe. Ei se ole minulle, se on oikein sopiva perhe, juuri meille.
Mitä toivon tulevalta vuodelta? Toivon että jaksan opiskella ahkerasti, toivon että kaikki pysyvät terveenä, toivon että kukaan läheisistäni tai edes tuttavistani ei menetä ensivuonna ketään rakastaan (typerä toive, tiedän. Siihen en voi vaikuttaa, mutta toivoa voin.) Toivon että poikansa menettänyt äiti löytää iloa jokapäivä elämästä hiukan enemmän, toivon että pieni vauva josta aiemmin kirjoitin, saa elää vihdoin terveenä ja vahvistuu jokapäivä, niin että ensivuonna tämä kaikki aika on vain muistona vatsan arvessa. Toivon että yksinäiset ihmiset löytävät samanlaisen Rakkauden kuin minä olen löytänyt ja uskaltavat alkaa elää. Toivon lisää onnellisa tarinoita, lisää rakkautta kaikille ja isoja halauksia. Toivon että ihmiset uskaltavat luottaa tulevaan, eivätkä käytä aikaansa vihaamiseen, katkeruuteen ja toisten onnen vähättelyyn. Toivon että jokainen lukija tekee yhden asian joka tekee hänet itsensä onnelliseksi. Toivon hyvää vuotta jokaiselle !
Hyvää tulevaa vuotta meidän "suurperheeltä" :)
